vaipui levottomaan uneen, istui Rotha liikkumattomana ristissä käsin
katsoen ikkunasta tielle. Kaikki oli hiljaista, synkkää, kylmää ja
väsyttävää. Tuuli oli tyyntynyt melkein kokonaan eikä jokikaan kohissut
enää niin kovasti. Laakson toisella laidalla kaivoi joku nainen
perunoita pellosta. Muita inhimillisiä olentoja ei ollut näkyvissä.
Siten kuluivat tunnit. Kerran heräsi Garth näyttäen levottomalta ja
katsellen tarkkaavaisesti ympärilleen. Hänen äitinsä istui tavallisella
paikallaan nähtävästi nukuksissa. Seppä tarttui Rothan hameeseen
ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Rotha totteli heikon toivon
syttyessä hänen rinnassaan. Mutta juuri silloin rouva Garth liikahti
tuolissaan kääntäen kasvonsa heihin päin. Seppä veti takaisin kätensä
ja painoi puoleksi kohotetun päänsä alas.
Rouva Garth nousi puolenpäivän tienoissa ja poistui huoneesta. Hänen
poikansa näytti nukkuvan, mutta hän pitikin tarkasti silmällä jokaista
liikettä. Hän tarttui jälleen Rothan hameeseen ja yritti puhua, mutta
rouva Garth palasikin hetkisen kuluttua eikä mitään ehditty sanoa.
Rothan rohkeus lannistui. Tuntui aivan siltä kuin hän tuntikausia olisi
ryöminyt jotakin toivonsädettä kohti, joka pakeni yhä kauemmaksi.
Alkoi vähitellen hämärtää eikä vieläkään oltu saatu aikaan mitään.
Sitten kello löi neljä ja Rotha kietoi kerran vielä huivin ympärilleen
kävellen sillalle.
Willy oli siellä satuloitu hevonen rinnallaan.
"Näytät väsyneeltä ja masentuneelta, Rotha", sanoi hän.
"Voitko siirtää matkaasi vielä neljä tuntia?" kysyi Rotha.
"Kahdeksaanko asti? Silloin saan mukautua pitkään ja kylmään öiseen
ratsastukseen", vastasi Willy.
"Niin kyllä, mutta sinä voit viipyä kahdeksaan, voithan?"
"Tiedät matkani tarkoituksen. Jumala tietää, etten matkusta sinne
ollakseni läsnä viime kohtauksessa heti auringonnousun jälkeen."
"Haluat tavata häntä vielä viime kerran. Niin, mutta odota kello
kahdeksaan. En pyydä tätä turhan vuoksi, Willy. En millään muotoa
tällaisena vakavana hetkenä."
"No, minä odotan."
Hän luki selvästi tytön surullisista kasvoista tämän tarkoituksen. He
erosivat.
Kun Rotha palasi sairaan huoneeseen, oli sytytetty kynttilä ja asetettu
vuoteen viereiselle pöydälle. Rouva Garth istui vielä kumarruksissa
takan ääressä. Seppä oli hereillään. Kun hän kohotti katseensa tytön
kasvoihin, näki Rotha niissä saman tarkkaavaisen ja levottoman ilmeen
kuin ennenkin.
"Luenko teille jotakin, herra Garth?" kysyi hän ottaen samalla suuren
kirjan katonrajasta hyllyltä. Raamattuhan se oli, tomuinen ruosteisine
hakasineen eikä siihen nähtävästi oltu koskettu vuosikausiin.
"Rotha", sanoi seppä, "lukekaa minulle synneistä, jotka olivat
veripunaiset, mutta jotka muuttuivat lumivalkoisiksi."
Tyttö haki sen kohdan. Hän luki ääneen täyteläisellä pehmeällä
äänellään, joka oli kuin tuulen huminaa korkeassa kaislikossa. Sanat
olisivat ehkä voineet lohduttaa jotakin toista miestä ja tytön ääni
olisi ehkä vaikuttanut kuin viileä käsi polttavalla otsalla, mutta
eivät sanat eikä ääni suoneet Garthille lohdutusta. Hänen mielensä
tuntui olevan niin levoton kuin myrskyn myllertämä meri.
Vihdoin ojensi hän heikon kätensä koskettaen tyttöä käsivarteen.
"Olen tehnyt erään veripunaisen synnin", sanoi hän, mutta ennenkuin hän
ehti sanoa enempää, nousi rouva Garth ja kääntyi häneen päin luoden
häneen varoittavan silmäyksen.
Oli ilmeistä, että seppä, ellei rouva Garth olisi ollut läsnä, olisi
tunnustanut kaiken sen, mitä Rotha ennen kaikkea muuta halusi tietää.
Sitten Rotha jatkoi lukemistaan. Hän luki tuhlaajapojasta ja hänestä,
joka ei halunnut tuomita syntistä naista. Hetki oli juhlallinen ja
hirveä. Tytön kuvaamattoman syvä ääni, joka silloin tällöin, hiljeni
vienoksi valitukseksi ja sitten jälleen kohosi läpitunkevaksi huudoksi,
tunkeutui sanojen kanssa kuin nuoli kuolevan miehen sydämeen. Hän ei
kuitenkaan saanut rauhaa. Hänen sielunsa pohjalla vallitsi jäätävä
kylmyys eikä mikään tuli levittänyt sinne lämpöään. Hänen kasvonsa
näyttivät levottoman vakavilta, kun hän erään väliajan kuluessa sanoi:
"En voi saada rauhaa mielelleni, Rotha, ennenkuin kerron teille
jotakin, mikä painaa kuin rautapaino sydäntäni."
"Vaikene, poika, ja nuku! Olet varmasti aivan terve huomenna", sanoi
rouva Garth äreästi murahtaen.
"Äiti, äiti", huusi Garth surkean pyytävästi ja moittivasti, "milloin
huomaatkaan, kuinka sairas olen?"
"Hiljaa, poika; parantumisesi edistyy nopeasti. Saat olla aivan varma
siitä, että huomenna jälleen seisot jo alasimesi ääressä."
"Niinkö, äiti", vastasi seppä kohottautuen vaivalloisesti ja katsoa
tuijottaen äitiinsä uhmaavasti; "niin, äiti, mutta vain iankaikkisen
tulen ääressä, jos saan kuolla tämä hirveä synti omallatunnollani."
Huolimatta itsepetoksestaan oli naisen sielukin kauan taistellut
omaa salaista tuskaansa vastaan, ja kun hän nyt kuuli pojan sanat,
tasoittuivat hänen kasvojensa tuimat rypyt ja hän käänsi pois päänsä
vielä kerran.
Rotha tunsi hetken vihdoinkin koittaneen. Hänen täytyi puhua nyt tahi
ei milloinkaan. Ainoa toivo kahdelle viattomalle miehelle, joiden oli
kuoltava uuden päivän koittaessa, sisältyi tähän hetkeen.
"Herra Garth", aloitti hän epäröiden, "jos jokin synti painaa
raskaasti omaatuntoanne, on parasta, että tunnustatte sen Jumalalle ja
heittäydytte taivaallisen isänne armoille."
Ja kooten voimiaan hän jatkoi: "Ja jos se on jokin synkkä salaisuus,
joka koskee muitakin kuin teitä -- jos muut saavat kärsiä tahi jo
kärsivät senvuoksi -- jos asian laita on niin, pyydän teitä niin totta
kuin luotatte jumalalliseen armoon tunnustamaan sen nyt, ennenkuin se
on liian myöhäistä -- vapauttakaa raskautettu sydämenne siitä -- älkää
antako sen hautautua sinne, että se tulisi julki vasta viimeisellä
tuomiolla, jolloin jokainen inhimillinen teko, olipa se sitten
kuinka salainen tahansa, paljastetaan Herralle, että palkka siitä
maksettaisiin iankaikkisesta iankaikkiseen."
Rotha oli noussut seisoalleen. Nojautuen vuoteen yli painoi hän
toisella kädellään kuvaamattoman tuskallisesti rintaansa ja tarttui
toisella suonenvedontapaisesti sepän käteen.
"Ah, rukoilen teitä", jatkoi hän, "tunnustamaan sen, mikä painaa
sydäntänne, itsenne ja muiden vuoksi. Älkää tuhlatko kalliita hetkiä.
Tunnustakaa totuus vihdoinkin, lopultakin! Antakaa sitten Jumalan
tehdä itsellenne mitä hän haluaa. Älkää viekö tätä syntiä kanssanne
viimeiselle tuomiolle. Siunattu, tuhat kertaa siunattu, on katuvan
sydämen tunnustus. Jumala kuulee sen kyllä."
Garth katsoi tytön innoittuneihin kasvoihin.
"En voi nähdä tietäni selvästi", sanoi hän. "Olen kuin ihminen, joka
hapuilee eteenpäin Legberthwaiten tunnelin keskikohdalla. Valo takanani
himmenee yhä enemmän enkä vieläkään näe valon pilkahdustakaan edestäni.
En ole vielä ehtinyt synkimpään pimeyteen, en ollenkaan."
"Vieras koputtaa sydämenne oveen, herra Garth. Ettekö halua avata
sitä hänelle?" Sitten muuttaen ääntään Rotha lisäsi: "Huomenna päivän
koittaessa kuolee kaksi miestä Carlislessa -- isäni ja Ralph Ray -- ja
he ovat viattomat."
"Niin, se on totta", sanoi seppä vihdoinkin muserrettuna.
Jo koettaen vielä kerran kohottautua kyynärpäänsä varaan huusi hän:
"Äiti, kerro hänelle, että minä sen tein eikä Ralph. Kerro heille
kaikille, että minä yksin olen syyllinen. Ilmoita heille, että minun
oli pakko tehdä se niin totta kuin Jumala on tuomarini."
Vanha nainen ponnahti seisoalleen ja kumartuen lähemmäksi poikaansa hän
kuiskasi:
"Sinä hullu! Mitä sinä nyt sanoitkaan?"
"Äiti, rakas äiti, äiti", huusi seppä, "ajattele mitä teet, ajattele
minut seisomassa, kuten minun pian pitää seisoa -- hyvin pian --
Jumalan kasvojen edessä tämä kauhea rikos omallatunnollani! Anna
minun vapautua siitä ikuisiksi ajoiksi. Älä koetakaan houkutella
minua salaamaan sitä. Rotha, rukoilkaa häntä, rukoilkaa häntä,
ettei hän antaisi minun mennä Jumalan kasvojen eteen näin suurissa
omantunnontuskissa, tällainen veripunainen synti tunnollani!"
Garth hengitti läähättäen. Hetki oli hirveä. Rotha laskeutui
polvilleen. Hän ei ollut tottunut rukoilemaan, mutta nyt virtasivat
sanat hänen huuliltaan:
"Rakas Isä taivaassa", rukoili hän, "pehmitä kaikkien meidän sydämemme
tänä juhlallisena hetkenä. Anna meidän ajatella kuolemattomia
sielujamme. Älä salli meidän luopua iankaikkisesta autuudestamme tämän
lyhyen elämän haihtuvien ilojen vuoksi. Isä, sinä tutkit kaikkien
sydämet. Mikään salaisuus ei ole niin salainen, mikään teko ei ole niin
hyvin piilotettu ihmisten silmältä, ettet sinä sitä näkisi ja voisi
koskettaa siihen tulisormellasi. Auta meitäkin tunnustamaan syntimme
sinulle. Jos olemme rikkoneet suuresti, anna meille laupeudessasi
anteeksi ja suo meille rauha kuvaamattomassa hyvyydessäsi. Lähetä jokin
pyhä enkelisi luoksemme nyt lohduttamaan meitä."
Ja Jumalan enkeli liiteli todellakin heidän luokseen tällä hetkellä
pieneen tupaan autioiden kukkuloiden väliin.
Rotha nousi kääntyen Garthiin päin.
"Kuoleman varjon lähestyessä", sanoi hän, "vannotan teitä ilmaisemaan
minulle, kuinka ja milloin teitte sen rikoksen, josta isä ja Ralph on
tuomittu kuolemaan huomenna?"
Rouva Garth oli palannut kerran vielä jakkaralleen. Sepän voimat
alkoivat heiketä. Hänen mielenliikutuksensa oli melkein uuvuttanut
hänet. Hänen silmänsä olivat nyt täynnä kyyneliä ja kun hän puhui
heikosti kuiskaten, kuultiin tukahdutettu nyyhkytys.
"Hän oli isäni", sanoi hän. "Jumala antakoon minulle anteeksi -- Wilson
oli isäni -- ja hän jätti meidät kuolemaan nälkään, äitini ja minut --
ja kun hän palasi tänne luoksemme, luulimme Ralph Rayn tuoneen hänet
tänne, että hän saisi ryöstää meiltä senkin vähän, minkä omistimme."
"Jumala antakoon minullekin anteeksi", sanoi rouva Garth, "mutta siinä
erehdyimme."
"Erehdyimmekö?" kysyi seppä.
"Niin, se selveni kuulustelussa", mumisi hänen äitinsä.
Garth näytti joutuvan uuden kiivaan mielenliikutuksen valtaan. Rotha
kohotti kulhollisen kauralientä hänen huulilleen.
"Niin, niin, mutta kuinka se tapahtui -- kuinka?"
"Hän ei kuollut tielle, jonne Ralph -- Angus -- kumpi sitten lienee
ollutkaan, hänet kaasi, vaan nousi hetkisen kuluttua ja laahusti
tupaamme -- hän sanoi Rayn pukanneen hänet kumoon, jolloin hän sanoi
loukkautuneensa -- siinä kaikki, mitä hän sanoi. Hän tahtoi tulla
luoksemme lepäämään, mutta minä paiskasin oven kiinni hänen nenänsä
edessä ja silloin hän kaatui. Sitten hän nousi huutaen jotakin --
se oli jotakin minua koskevaa -- hän sanoi minua äpäräksi, niin hän
juuri sanoi. Silloin tuntui aivan siltä kuin jokin käsi takanani olisi
tyrkännyt minua eteenpäin. Avasin oven ja löin häntä. En tiennyt, että
minulla oli vasara kädessäni, mutta minulla oli. Hän kuoli heti."
"Entä sitten?"
"Ei mitään? -- niin -- myöhemmin samana yönä kannoin hänet samaan
paikkaan, missä luulin häntä ensin lyödyn -- siinä kaikki."
Garthin vähäiset voimat olivat nyt melkein lopussa.
"Tahtoisitteko kirjoittaa nimenne paperiin, jossa tämä kaikki on
kerrottu?" kysyi Rotha kumartuen hänen ylitseen.
"Kyllä, jos siitä vain on jotakin hyötyä."
"Se voi pelastaa isän ja Ralphin hengen. Mutta äitinne pitää todistaa
se oikeaksi."
"Hän tekee sen kyllä minun vuokseni", sanoi Garth heikosti. "Mitään
muuta en enää häneltä pyydäkään. Hänen pitää itsensä matkustaa sinne
todistamaan."
"Kyllä, kyllä", nyyhkytti murtunut nainen huojutellen ruumistaan.
Rotha otti kynän ja paperia ja kirjoitti käsialalla, josta voitiin
nähdä, kuinka järkytetty hän oli:
"Täten tunnustan minä, Joseph Garth, ollen lähellä kuolemaani, mutta
kuitenkin tietäen täydellisesti tekoni luonteen, murhanneeni miehen,
jota nimitettiin James Wilsoniksi ja jonka kuolemasta Simeon Stagg ja
Ralph Ray on nyt tuomittu kuolemaan."
"Jaksatteko nyt kirjoittaa tämän alle, Joe?" kysyi Rotha yhtä lempeästi
kuin kiihkeästi.
Garth nyökäytti päätään myöntävästi. Hänet nostettiin istuvaan
asentoon. Rotha levitti paperin hänen eteensä ja sitten kannatti hän
selän takaa käsillään.
Seppä otti kynän voimattomaan käteensä koettaen kirjoittaa. Voi,
millaisia tuskia tämä ponnistus aiheuttikaan! Voi kuinka jokainen pieni
kynänveto tuntui tytön sydämessä kuin omantunnonpisto! Nimi saatiin
vihdoinkin kirjoitetuksi, vaikkakin surkealla tavalla. Kuoleva mies
laskettiin jälleen pieluksille.
Samassa sai hänen mielensä rauhan.
Kello löi kahdeksan.
Rotha kiiruhti tuvasta tielle ja sitten sillalle. Kuu oli juuri noussut
synkän pilviröykkiön takaa. Oli pistävän kylmä.
Willy odotti hevosineen sovitulla paikalla.
"Kuinka järkytetty oletkaan, Rotha; sinähän vapiset kuin haavanlehti",
sanoi hän. "Ja mihin olet jättänyt huivisi?"
"Katsohan tätä paperia", sanoi Rotha. "Näet tuskin lukea sitä täällä,
mutta se on tunnustus. Se sisältää, että Joe Garth-raukka tekikin sen
murhan, josta isä ja Ralph on tuomittu kuolemaan päivän koitteessa."
"Vihdoinkin! Jumalalle kiitos!" huudahti Willy.
"Ota se -- pistä se poveesi -- talleta se hyvin, jos kuolematon sielusi
on sinulle rakas -- ratsasta Carlisleen niin nopeasti kuin hevosesi voi
sinut kuljettaa ja näytä se heti sheriffille."
"Onko se allekirjoitettu?"
"On."
"Ja todistettu myös?"
"Todistaja tulee sinne itse -- muutamien tuntien kuluttua -- vain
muutamien tuntien -- ja hän hakee sinut käsiinsä sieltä."
"Rotha, Jumala itse pani sinut tekemään tämän, ja hän on suonut sinulle
enemmän voimia kuin väkevimmälle miehelle."
"Kuinka lyhyessä ajassa voidaan nopeimmin matkustaa Carlisleen yöllä ja
kärryillä?" kysyi tyttö kiihkeästi.
"Ehkä viidessä tunnissa, jos tien jokainen kohta on tuttu."
"Ennenkuin lähdet, ratsasta senvuoksi Armbothiin ja pyydä herra
Jacksonia tulemaan rattaineen tähän sillalle puolenyön tienoissa. Älä
anna hänen kieltäytyä, jos hän vain ajattelee sielunsa autuutta. Ja nyt
hyvästi jälleen ja Jumala suokoon sinulle nopean matkan!"
Willyllä oli takki käsivarrellaan. Hän aikoi heittää sen Rothan
paljaille olkapäille.
"Ei, ei", sanoi Rotha, "olet itse sen tarpeessa. Minun pitää palata
heti takaisin."
Ja hän oli poissa melkein ennenkuin Willy huomasikaan.
Willy aikoi juuri lähteä jatkamaan matkaansa, kun hän kuuli askelia
takaansa. Pappi Nicholas Stevenshän sieltä tuli lyhty kädessään,
valaisten sillä tietään kävellessään kotiinsa Smeathwaitestä jostakin
syntymäpäiväjuhlasta. Hänen lähestyessään Willy meni häntä vastaan.
"Pysähtykää", huusi pappi, "eikö nainen, josta juuri erositte, ollut
tuon Simeon Staggin tytär?"
"Juuri sama", vastasi Willy.
"Ja hän tuli ruton saastuttaman sepän talosta?"
"Hän on siellä nytkin", sanoi Willy. "Luulin teidän haluavan jakaa
uskonnon lohdutusta kuolevalle miehelle -- Garth on kuolemaisillaan."
"Syrjään -- menkää pois -- älkää koskeko minuun -- päästäkää minut
ohitsenne", kuiskasi pappi kauhuissaan ja vetäytyi etemmäksi takista,
jota Willy kantoi käsivarrellaan.
Rotha pääsi tupaan jälleen melkein ennenkuin kukaan oli häntä
kaivannutkaan.
Joe nukahti silloin tällöin. Hänen äitinsä huokaili ja vaikeroi
vuorotellen. Hänen ryppyiset kasvonsa, joiden kova ilme oli nyt
pehmennyt, tarjosivat toivottoman näyn. Kun Rotha tuli hänen viereensä,
kuiskasi hän:
"Poika oli väärässä, mutta en uskaltanut sanoa hänelle sitä. Tuo mies
ei ollut Joen isä, vaikka hän olikin mieheni, ikävä kyllä."
Sitten nousten ja katsoen hermostuneesti poikaansa otti hän pöydältä
veitsen, hiipi vuoteen viereen, viilsi pienen reiän patjanpäällykseen
ja kaivoi sieltä esille likaisen ja ryppyisen paperin.
"Kuulehan, tyttö, otin tämän mieheni arkusta silloin kun hän asui
teidän luonanne Fornsidessä."
Se oli ote Joen syntymätodistuksesta ja siitä nähtiin, että hän oli
jonkun tuntemattoman miehen poika.
"Tiesin sen olevan hänen hallussaan. Hänen tapanaan oli aina uhata,
että hän hankkii sen. Hän aikoi käyttää sitä johonkin ilkeään
tarkoitukseen tavalla tahi toisella."
Rouva Garth puhui kuiskaamalla, mutta hänen äänensä häiritsi kuitenkin
pojan levotonta unta. Garthin voimat vähenivät nopeasti, mutta hän oli
levollisemman näköinen, kun hän jälleen avasi silmänsä.
"Luulen Jumalan antaneen minulle anteeksi suuren rikokseni", sanoi
hän tyynesti, "laupiaan vapahtajamme tähden, joka ei tahtonut tuomita
syntistä vaimoakaan."
Sitten alkoi hän hiljaa hyräillä kveekarien virttä:
"Veripunaiset vaikk' syntis oisi,
hän valkoisiks' kuin lumi muuttaa ne."
Oli sanomattoman liikuttavaa kuunnella hänen heikon katkonaisen äänensä
ponnistavan näin viimeisiä voimiaan.
"Veisatkaa minulle, Rotha", sanoi hän keskeyttäen huoahtaakseen.
"Kyllä, Joe. Mitä minä veisaan?"
"Veisatkaa 'Oo Herra Jumalani'", vastasi seppä.
Ja kovemmin kuin virran kohina ja kiihtyvän tuulen hiljainen humina
kuultiin tytön suloisen juhlallisen äänen laulavan hellästi ja
kyynelten tukahduttamana seuraavan vanhan virren:
"Oo Herra Jumalani,
särkynyt sydän vain
on nyt osanain;
kuria mulle suo,
että siitä nähdä saan
rakkautesi armiaan."
"Niin, niin", toisti Garth, "särkynyt sydän vain on nyt osanain."
Veisaajan ääni värähteli kovasti, kun hän jatkoi:
"Oo Herra Jumalani,
vahvista mua viel',
ennenkuin lepään siell'
syvällä haudassain;
armahda, oo Luoja suuri,
sieluparkaani nyt juuri."
"Niin, sieluparkaani", mumisi seppä.
Rotha oli keskeyttänyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä.
"Siinä on vielä yksi värssy, Rotha; siinä on vielä yksi värssy."
Mutta Rotha ei voinut laulaa enempää. Silloin veisasi kuoleva mies itse
heikolla äänellään huohottaen:
"Oo Herra Jumalani,
väsynyt ma on,
loukkaunut kivikkoon;
säästä kuriltasi,
kannan syntini ma sulle,
rauha suo sa kiusatulle."
Hänen silmänsä näyttivät hyvin kirkkailta. Ja varmasti oli hän
saavuttanut voiton vihdoinkin. Hän oli vapautunut syntitaakastaan
ainiaaksi.
"Rauha suo sa kiusatulle", mumisi hän jälleen, ja kieli, joka lausui
tämän rukouksen, vaikeni ikuisiksi ajoiksi.
Rotha tarttui hänen käteensä. Hänen valtimonsa löi yhä kiivaammin.
Hänen kuolemansa oli kuin lampun sammuminen -- liekki pieneni
pienenemistään, leimahti vielä kerran ja sitten --
Kuolema, tuo laupias sovittaja -- kuolema, ainoa oikea tuomari --
kuolema, vääryyttä kärsineiden kostaja, -- kuolema oli saapunut.
Rouva Garthin suru oli hillitön. Tämä jäykkä nainen oli niin heikko
kuin pieni lapsi. Mutta alussa ei hän tahtonut uskoa aistiensa
todistusta. Kumartuen vuoteen yli hän nosti puolittain ruumiin syliinsä.
"Ah, hän on kuollut, poikani on kuollut!" huusi hän. "Sano minulle,
ettei hän ole kuollut, vaikka hän lepääkin niin hiljaa."
Rotha veti hänet sivulle, ja kumartuen alemmaksi hän suuteli kuolleen
kylmiä, riutuneita ja kalpeita huulia.
Puoliyön tienoissa saapuivat katetut vaunut pajan vieressä sijaitsevan
tuvan edustalle. John Jackson istui ajajan istuimella. Rotha ja rouva
Garth nousivat vaunuihin. Sitten ne vierivät pois.
Kun he olivat kulkeneet sillan yli ja vaunujen piti kääntyä tien
mutkassa, joka piilottaisi tumman tuvan heidän näkyvistään, käänsivät
molemmat naiset päänsä sinnepäin ja ajattelivat ikävöiden häntä, jonka
he olivat jättäneet sinne. Sitten he purskahtivat molemmat itkuun.
XLIX.
RAUHAA, RAUHAA JA LEPOA.
Carlislessa lähestyi loppu lähestymistään. Koko sen päivän, jolloin
Wythburnin seppä taisteli viime taisteluaan, istuivat ne molemmat
miehet, joiden seuraavana aamuna piti kuolla hänen rikoksensa vuoksi,
yhdessä kopissaan vankitornissa.
Ralph oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja vielä ystävällisempi. Sovituksen
hetki oli käsillä. Lunnaat maksettaisiin pian. Lieventääkseen yhden, ei
vaan monen ihmisen kovaa kohtaloa oli hän tullut tänne kuolemaan ja nyt
oli kuolema oven takana.
Masentuneena ja heikkona, liidunvalkoisena ja tuijottavin katsein
jatkoi Sim väitteitään, ettei Jumala salli heidän kuolla nyt eikä tässä
paikassa.
"Jos hän sallii sen tapahtua, niin silloin on valhetta, mitä meille on
opetettu, että Jumala suojelee kaikkia luotuja olentoja."
"Mitä sanottekaan, vanha ystäväni?" vastasi Ralph. "Kuolemahan
saavuttaa vihdoin jokaisen. Viikatemies koputtaa kaikkien oveen. Jos
se vain saavuttaisi toisen siellä ja toisen täällä, niin silloin se
todellakin olisi hirveätä."
"Mutta kuoleminen ennen määräaikaansa tuntuu kamalalta", väitti Sim.
"Ennen määräaikaansako -- mitä määräaikaa?" kysyi Ralph. "Tänään tahi
huomenna -- kuka voi sanoa, mikä on teidän aikanne, mikä minun?"
"Niin, mutta kuolla nyt tällä tavoin", sanoi Sim huojuttaen ruumistaan
istuessaan.
"Mutta eikö ole totta, että pikainen kuolema on suurin mahdollinen
onni?"
"Entä häpeä -- siitä johtuva häpeä?" mumisi Sim.
"Se ei liikuta meitä ollenkaan", sanoi Ralph. "Vain rikollinen voi
tuntea häpeällisen kuoleman aiheuttaman häpeän. Ei, ei, kuolema on
parhain ystävämme. Ja kuitenkin, vanha ystäväni, kadun jo puolittain
päätöstäni. Piilotin tuon kohtalokkaan vangitsemismääräyksen, joka on
ollut pätevin todistus meitä vastaan, vain siinä toivossa, että se
jonakin päivänä voisi auttaa teitä. Teidän vuoksenne ja ainoastaan
siksi toivon Jumalan nimessä, että voisin ilmaista, kuinka ja mistä
sain sen käsiini."
"Ei, ei, ei!" huusi Sim jälleen hyvin päättäväisesti. "Olen oikea
syyllinen kaikissa tapauksissa eikä ole muuta kuin oikein, että minun
pitää kuolla. Mutta että sinunkin pitää kuolla, sinun, joka olet
yhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi -- Jumala ei salli milloinkaan
sellaisen vääryyden tapahtua, sanon sen sinulle. Jumala ei tule
sallimaan sitä ikinä, ei mitenkään!"
Samalla kantautui heidän korviinsa kirkosta urkujen säveleet. Siellä
toimitettiin juuri iltajumalanpalvelusta. He voivat kuulla kuoron
laulunkin heikosti, hiljaa ja epäselvästi paksujen muurien läpi
ruohoisen pihan takaa. Juhlalliset säveleet liitelivät heidän luokseen
koppiin kuin virsien säveleet kirkon pitkää sivulaitaa pitkin niiden
korviin, jotka seisovat paljaan taivaan alla sen porttien edustalla,
syvinä, rikkaina, puhtaina, täyteläisinä ja juhlallisina. Oli kuin he
olisivat saaneet viestin ikuisesta rauhasta.
Molemmat miehet sulkivat silmänsä ja kuuntelivat.
Siinä maailmassa, jolle he olivat kääntäneet selkänsä, taistelivat ja
sotivat ihmiset, ihmiset, joiden mieltä intohimot raatelevat. Mutta
siinä maailmassa, jonne heidän katseensa oli suunnattu, ei kuulunut
minkäänlaisia kiiruhtavia hätäisiä askelia, siellä ei kenenkään mieltä
kuluttanut intohimojen tuli eikä siellä kukaan surrut pettyneinä
toiveitaan. Siellä vallitsi ikuinen rauha.
Vanginvartija koputti oveen. Joku vieras oli tullut tapaamaan Ralphia
Hän oli hankkinut alisheriffin luvan saada puhutella Ralphia puoli
tuntia kahden kesken.
Sim nousi aikoen seurata vanginvartijaa. "Ei", sanoi Ralph viitaten
häntä palaamaan takaisin; "aika on jo niin vähissä, ettei meillä pidä
olla enää mitään salaisuuksia välillämme. Hänen täytyy jäädä tänne",
lisäsi hän kääntyen vartijan puoleen.
Robbie Anderson tuli huoneeseen hetkistä myöhemmin. Hän oli syvästi
liikutettu.
"Olin sairas ja tajutonna kuulustelun kestäessä", sanoi hän.
Sitten hän kertoi tuloksettoman hakemisensa kaikki vaiheet.
"Todistukseni olisi ehkä voinut pelastaa teidät", sanoi hän. "Onkohan
se jo liian myöhäistä?"
"On", vastasi Ralph.
"Luullakseni voisin ilmaista, mistä sait vangitsemismääräyksen."
"Robbie, muista valaasi, ettet milloinkaan puhu siitä asiasta enää."
Kuullessaan puhuttavan vangitsemismääräyksestä oli Sim hiipinyt
innokkaana heidän luokseen. Ralph huomasi hänen vieläkin toivovan
pelastusta. Tulisiko tämä kurja heikkous masentamaan hänen mieltään
viimeiseen asti?
"Robbie, jos milloinkaan olet ollut toverini ja nuoruudenystäväni,
kätke tämä asia ikuisiksi ajoiksi mieleesi."
Voimatta vastata taivutti nuori laaksolainen päätään.