avutta minä nyt olisin kuollut?"
"Muistatte kaikki asiat ihmeellisen tarkasti, herra Lawson", vastasi
vääränvalantekijä.
Sheriffi katseli häntä hetkisen ja heitti hänet sitten luotaan.
"Ihminen, ihminen, tiedätkö mitä olet tehnyt?" huusi hän muuttuneella
äänellä. "Olet tahrannut sieluni innoittavalla rikoksellasi."
Vääränvalantekijä nyrpisti ivallisesti huuliaan.
"Minä annoin teille tuon lyönnin", sanoi hän julmasti hymyillen
viitaten laihalla sormellaan sheriffin otsaan. "Mutta sekin oli
valhetta."
"Sinä paholainen!" karjaisi sheriffi. "Ja nyt olet tappanut miehen,
joka pelasti veljesi hengen, ja ruvennut toveriksi toiselle niistä,
jotka aikoivat murhata hänet."
"Minä itse olin toinen", sanoi mies pirullisen tyynesti. Se olikin
totta. "Minulla on todistus siitä täällä", lisäsi hän koskettaen
takaraivoaan, jossa lyhyeksi leikatun tukan alta kuulsi syvä arpi.
Sheriffi perääntyi leimuavin silmin ja laajentunein sieraimin. Hänen
rintansa kohoili kiivaasti ja hänen oli hyvin vaikeata hengittää.
Mies katseli häntä yhteenpurruin hampain ivallisesti hymyillen. Kuin
myrkyllinen käärme olisi kiemurrellut hänen polkunsa yli kääntyi
Wilfrey Lawson pois ja poistui sanomatta enää sanaakaan.
Hän palasi linnaan ja kiipesi takaisin vankitorniin. "Ilmaiskaa
minulle, kuinka saitte käsiinne vangitsemismääräyksen", sanoi hän.
"Pyydän, kertokaa se minulle niin hyvin oman sieluni kuin teidän
henkenne vuoksi."
Mutta Ralph pudisti päätään.
"Se ei ole vieläkään liian myöhäistä. Lähden heti ratsastamaan
Newcastleen."
Sim oli hiipinyt Ralphin taakse ja veti häntä hiljaa takista.
Ralph kääntyi ja katsoi surullisesti vanhusta kasvoihin. Hänen
päätöksensä näytti hetkisen horjuvan.
"Jumalan laupeuden nimessä", huusi sheriffi, "oman henkenne, tämän
miesraukan ja kaiken sen nimessä, mikä on rakkainta teille molemmille,
vannotan teitä antamaan minulle keinoja viattomuutenne todistamiseen,
jos kerran olette syyttömiä tähän rikokseen?"
Mutta Ralph pudisti jälleen päätään.
"Siis olette päättänyt kuolla?"
"Kyllä. Mutta tämä ystäväraukka tässä -- pelastakaa hänet, jos vain
voitte."
"Ette siis halua sanoa minulle mitään vangitsemismääräyksestä?"
"En."
"Silloin on kaikki mennyttä."
Mutta hän meni kuitenkin suoraan linnan talliin ja huusi eräälle
tallirengille:
"Satuloi hevonen ja tuo se asuntooni puolen tunnin sisällä."
Ja ennen sen loppumista ratsasti Wilfrey Lawson kovaa vauhtia
Newcastlea kohti.
XLVII.
RUTTO SAAPUU KAUPUNKIIN.
Seuraavana aamuna Rothan taistelun jälkeen rouva Garthin kanssa
sillalla huhuttiin Wythburnissä, että rutto oli saapunut piirikuntaan.
Uusien saarnaajien esiintymisestä asti olivat ihmiset kuvitelleet tuon
peloittavan ruoskan riippuvan jokaisen sellaisen vieraan hihasta,
joka oli saapunut sinne kaukaa pahasta maailmasta. He olivat pitäneet
silmällä kaikkia peloittavia oireita, he olivat odottaneet niitä ja
olivat kutsuneet ne luokseen. Jokainen tuulenpuuska tuntui heistä
olevan tulvillaan rutontartuntaa ja jokainen pieninkin pahoinvointi
näytti heistä siltä.
Ei luottamus Jumalaan eikä uskominen kohtaloon, ei rohkeus eikä
alistuminen, ei epäitsekkäisyys eikä huoleton välinpitämättömyys olleet
pelastaneet asukkaita tuosta alituisesti uudistuvasta pelosta, että
näkymätön ja kavala vihollinen niittää heidät maahan. Ja nyt tuntui
rutto todellakin saapuneen jo heidän ovilleen. Se oli aluksi mennyt
pajan viereiseen tupaan. Huhuttiin rouva Garthin tuoneen sen mukanaan
Carlislesta ja nyt oli hänen poikansa sairastunut.
Seppä oli palannut kotiinsa heti sen jälkeen kuin Rotha oli eronnut
hänestä. Hänen äitinsäkin oli jo tullut ja kertoi pojalleen kaiken,
mitä hän oli kuullut rutosta. Tämän hän teki kääntääkseen pojan huomion
pois niistä asioista, joiden hän tiesi poikaa enimmin vaivaavan
-- oikeudenistunnosta ja siitä, kuinka se oli päättynyt. Hänen
tarkoituksensa onnistui liiankin hyvin.
Garth kuunteli häntä vaieten ja lähti sitten äreänä pajaan.
"Olen niin sairas, etten voi työskennellä tänään", sanoi hän tullen
takaisin puolen tunnin kuluttua.
Hänen äitinsä siirsi lavitsan takan ääreen ja järjesti pielukset, että
poika voisi laskeutua levolle.
Mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa. Hän palasi alasimen ääreen ja
työskenteli niin kovasti, että hiki virtasi hänen otsaltaan. Sitten hän
palasi tupaan.
"Suutani kuivaa niin kummallisesti tänään", sanoi hän; "etkö sanonut
sitä yhdeksi merkiksi?"
"Tyhmyyksiä, poika, olet vain kuumissasi työstäsi."
Garth palasi vielä kerran pajaan ja työskenteli siellä aavistusten
kiduttamana, kunnes hänen kaikki vaatteensa olivat ihan märkinä hiestä.
Sitten hän palasi tupaan jälleen.
"Kuinka ohimoni jyskyttävätkään", sanoi hän; "sanoit varmasti
jyskyttäviä ohimoita yhdeksi merkiksi, ja minun ohimoni jyskyttävät."
"Vaiti siinä; olet nyt vain saanut jotakin päähäsi."
"Valtimonikin lyö hurjasti, äiti. Sanoit sitäkin joksikin merkiksi.
Älä kielläkään sitä. Olen aivan varma siitä, olen aivan varma siitä,
ja valtimoni lyö hurjasti. Voisin kärsiä kuivan suun ja jyskyttävät
ohimot, ellei valtimoni löisi niin kovasti."
"Mene tiehesi, tyhmeliini. Mitä sinä nyt oikeastaan kuvitteletkaan?"
Nyt ei puuttunut muuta kuin ajettuneet rauhaset, että oireet olisivat
olleet täydelliset.
Garth palasi alasimen ääreen vieläkin kerran. Hänen silmänsä pyörivät
kuopissaan ja kävivät pian yhtä punaisiksi kuin rauta, jota hän
takoi. Hän kirosi poikaa, joka auttoi häntä, lyöden poikaa kovasti.
Hän huusi kuin hullu ja heitti vasaran kädestään joka kolmannella
lyönnillä. Poika säikähti ja hiipi kotiinsa. Hetken mielijohteesta
repi Garth paitansa rinnan auki ja työnsi vasemman kätensä oikeaan
kainalokuoppaansa. Nyt hän ei enää epäillyt. Hän tuli hyvin
surulliseksi ja menetti kokonaan rohkeutensa. Hänen jokainen jäsenensä
vapisi vilusta huolimatta hikoilemisesta, ja viime kerran palasi seppä
nyt tupaan.
"En välittäisi kuivasta suustani enkä jyskyttävistä ohimoistani, äiti,
en ollenkaan, enkä hurjasti lyövästä valtimostanikaan, mutta ah, äiti,
rauhanenkin on ajettunut, niin, se on ajettunut. Olen tuomittu mies,
tuomittu mies. On hyödytöntä kieltääkään sitä. Olen kuoleman oma,
sellainen on totuus, sellainen on totuus, äiti."
Ja silloin laski tauti, olipa se sitten ruttoa tahi jotakin muuta
kuumetta, kuuman kätensä sepän jyskyttäville ohimoille ja seppä alkoi
houria.
Pieni Betsy hiipi kotiinsa, kuten pajapoikakin, kertoen kauheita
juttuja sepän taudista ja kuumehoureista.
Alussa tulivat naapurit kysymään hänen tilaansa osaksi uteliaisuudesta,
mutta pääasiallisesti pelosta. Mutta rouva Garth lukitsi oven
kieltäytyen avaamasta sitä uusille tulokkaille.
Tämä pakollinen eristäytyminen osoittautui pian tarpeettomaksi. Jonkun
ajan kuluttua ei Garthin perheestä, äidistä eikä pojasta, välittänyt
enää kukaan. Nopeammin kuin huono maine levisi Wythburnin asukkaiden
keskuuteen hirveä uutinen, että vihdoinkin pitkän odotuksen jälkeen
rutto, oikea rutto, oli saapunut heidän keskuuteensa.
Sepän tupa oli sillan vieressä ja päästäkseen tien varrella
sijaitsevaan markkinapaikkaan täytyi ihmisten sivuuttaa se vähemmän
kuin viidenkymmenen metrin päässä. Oli todellakin surkeaa katsella
kaikkia niitä temppuja tartunnan karttamiseksi, joihin muutamat
sellaisetkin turvautuivat, jotka sanoivat luottavansa Jumalan tahtoon
ehdottomasti. He tuomitsivat itsensä vankeuteen omiin koteihinsa tahi
luopuivat Gaskarthin matkoistaan tahi tekivät penikulman pituisen
mutkan erään kukkulan yli voidakseen päästä joutumasta saastutetun
asunnon läheisyyteen.
Kolmen päivän juoruamisen ja otaksumisien jälkeen ei piirikunnassa
ollut ainoatakaan sielua, joka olisi uskaltanut mennä viidenkymmenen
metrin päähän asunnosta, jossa ruton luultiin raivoavan. Sinne
ei tullut ainoatakaan lääkäriä, sillä sellaista ei sinne oltu
kutsuttukaan. Ne, jotka toivat sinne elintarpeita, jättivät ne kauas
tielle ilmoittaen huutaen asukkaille tuomisistaan.
Rouva Garth istui yksinään tuvassa sairaan poikansa luona ja jos joku
olisi voinut nähdä hänet siellä yksinäisyydessä ja hylätyssä tilassaan,
ehkä hänestä tämä nainen, joka muista tavallisesti tuntui kovalta
kuin pii, nyt olisi näyttänyt pehminneen, surussaan. Kun kuumehoureet
lakkasivat ja Garth palasi tajuihinsa, vaikka hänellä oli vieläkin
kuumetta, valitti hänen äitinsä heidän hylättyä tilaansa.
"Kukaan ei tule katsomaan meitä, Joe, ei kukaan. Siitä nähdään,
millaisia naapurit oikeastaan ovat, poikaseni. He antaisivat mielellään
meidän kuolla, meidän molempien; he antaisivat meidän kuolla tänne
yksinäisyyteen eikä kukaan tulisi meitä katsomaan."
"Yksinäisyyteenkö, äiti? Sanoitko yksinäisyyteen?" kysyi seppä. "Emme
ole enää yksinämme, äiti. Joku on tullut meitä katsomaan."
Rouva Garth katsoi hämmästyneenä ympärilleen kääntyen puoleksi
istuimellaan.
"Äiti", sanoi seppä, "etkö milloinkaan rukoile?"
"Hiljaa, poikaseni, hiljaa", sanoi rouva Garth nyyhkyttäen.
"Etkö milloinkaan rukoile, äiti?" toisti seppä kuumeisin silmin
katkonaisella äänellä.
"Hiljaa, Joe, hiljaa!"
"Äiti, olemme viettäneet melko huonoa elämää, sinä ja minä, mutta ehkä
Jumala sentään voisi antaa meille anteeksi."
"Tuki nyt suusi, poikaseni, kuuletko!" Rouva Garth rupesi pöyhimään
vuodevaatteita käärien ne poikansa ympärille.
Poika käänsi kokonaan kasvonsa häneen päin ja heidän katseensa yhtyivät.
"Älä katso minuun noin", sanoi äiti koettaen karttaa hänen katsettaan.
"Mikä sinulle nyt on tullut, Joe, koska näytät tuollaiselta ja puhut
niin kummallisesti?"
"Mikäkö minun on, äiti? Sanonko sen sinulle? Kuolema lähestyy minua,
äiti; kuolema, eikä mikään muu."
"Älä sano niin, Joe-poikaseni."
Vanha nainen hautasi kasvonsa esiliinaansa ja nyyhkytti.
Garth katseli häntä kyyneleenkään ilmestymättä hänen avoimiin silmiinsä.
"Äiti", sanoi miesraukka jälleen heikolla katkonaisella äänellään,
"äiti, etkö milloinkaan rukoile?"
Rouva Garth paljasti päänsä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat aivan
märät, hän heilutteli ruumistaan ja vaikeroi.
"Kyllä, poikaseni, muistan rukoilleeni ollessani pienen pieni tyttö.
Minulla oli punaiset posket silloin ja oma vanha äitini suuteli
minua usein siihen aikaan. Niin, se on totta. Menimme kirkkoon
sunnuntai-aamuisin, kun kaikki kellot soivat. Niin, muistan sen,
poikaseni, mutta siitä on niin pitkälti aikaa."
Päivä oli pilvinen ja synkkä. Tuuli kiihtyi hämärissä ja joskus
kuulosti sen surullinen humina kiertävän rakennusta. Jokikin, nyt
tulviva ja kohiseva, joka virtasi läheisen sillan alitse, yhtyi siihen
valittavalla äänellään ikuisella matkallaan kaukaiseen valtamereen.
Mutta sepän tuvassa kiiruhti toinen kulkija vielä nopeammasti vielä
kaukaisempaa merta kohti. Ilta pimeni ja Garth heittelehti vuoteellaan.
Hänen äitinsä heilutteli ruumistaan hänen vieressään. Muuten oli kaikki
hiljaista.
Sitten kuului tieltä askelia ja oveen koputettiin. Seppä koetti
kohottaa päätään ja kuunnella. Rouva Garthkin lakkasi liikuttamasta
ruumistaan ja vaikeroimasta.
"Kukahan siellä mahtaneekaan olla?" kuiskasi seppä.
"Anna heidän olla siellä missä he ovat, keitä he sitten lienevätkään",
mumisi hänen äitinsä liikkumatta paikaltaan.
Mutta oveen koputettiin jälleen.
"Ei, äiti, ei; nyt on jo niin myöhäinen, että --"
Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun salpa kohosi ja Rotha Stagg tuli
tupaan.
"Tulin tänne auttamaan teitä hoitamisessa, jos vain sallitte", sanoi
hän sairaalle.
Garth katsoi häneen hetkisen vakavasti. Kaikki hänen kasvojensa
lihakset värähtelivät. Hänen kasvonsa ilmaisivat häpeää, pelkoa,
kauhua ja kaikenlaisia muita tunteita, mutta eivät iloa eivätkä
kiitollisuutta. Sitten hän koetti kääntää heikon ruumiinsa poispäin,
mutta ei jaksanut. Päänsä hän kuitenkin onnistui kääntämään seinään
päin.
"Minusta tuntuu sopivammalta, että ihmiset odottaisivat, kunnes heitä
pyydetään", mumisi rouva Garth katsoen lattiaan.
Rotha riisui yltään huivit, joihin hän oli kietoutunut kylmän vuoksi,
heittäen ne tuolin selustalle. Sitten hän kohensi tulta saaden sen
palamaan kirkkaasti, sillä huoneessa ei ollut muuta valoa. Korupeite,
joka sairaan heittelemisestä oli siirtynyt syrjään, levitettiin
uudestaan sairaan jaloille. Kumartuen vuoteen yli kohotti hän hellästi
sairaan pään käsivarrelleen suoristaessaan hänen pielustaan. Mutta
seppä ei katsonut kertaakaan häneen.
Rouva Garth heilutteli vielä ruumistaan istuessaan lavitsallaan.
"Ihmisten pitäisi odottaa, kunnes heitä kutsutaan", mumisi hän jälleen,
mutta hänen sanansa hukkuivat tukahdutettuun nyyhkytykseen.
Rotha sytytti kynttilän, jonka hän löysi jostakin läheisyydestä,
meni viereiseen keittiöön, otti sen nurkkakaapista ruukullisen
kaurasuurimoita, palasi takan ääreen ja haki esille pienen padan. Parin
minuutin kuluttua kiehua porisi jo jotakin hiilloksella.
Rouva Garth katseli hänen liikkeitään hyvin tarkkaavaisesti.
Hetkisen kuluttua palasi tyttö jälleen sairaan viereen kulho kädessään.
"Syökää vähän tätä, herra Garth", sanoi hän. "Suunne on varmaankin
aivan kuiva."
"Kuinka sen tiedätte?" mumisi seppä kohottaen vihdoinkin katsettaan.
Rotha ei vastannut, painoi vain kylmällä kädellään sepän polttavaa
otsaa. Mutta seppä käski häntä viittauksella ottamaan pois kätensä ja
Rotha totteli.
"Se voi olla vaarallista -- se voi olla hyvin vaarallista teille,
tyttö", sanoi hän kuiskaten, hengähtäen joka sanan välissä.
Rotha hymyili, laski kätensä jälleen otsalle ja siveli pois kostean
tukan hänen märältä ohimoltaan.
Rouva Garth nousi istuimeltaan vuoteen vierestä ja horjui takan ääreen.
Siellä istuutui hän matalalle jakkaralle peittäen esiliinallaan päänsä.
Kohottaen jälleen seppää pielusten varasta työnsi Rotha lusikallisen
kauralientä hänen polttavien huuliensa väliin. Seppä oli lastakin
taipuvaisempi nyt ja salli Rothan noudattaa tahtoaan.
Katsottuaan Rothaan surullisesti hetkisen sanoi hän kääntäen silmänsä
muualle:
"Teillä on tarpeeksi omiakin huolia, Rotha, teidän tarvitsematta tulla
tänne ottamaan osaa meidän -- minun ja äidin vaivoihin."
"Niin onkin", vastasi Rotha ja hänen iloiset kasvonsa synkistyivät.
"Ajavatko he hänet maanpakoon?" kysyi seppä hengittäen kiivaasti. "Äiti
sanoo niin. Tuomitaanko hänet maanpakoon?"
"Kyllä ehkä, mutta johonkin toiseen parempaan maahan", sanoi Rotha
taivuttaen päätään.
Garth katsoi kysyvästi häntä kasvoihin. Hänen äitinsä liikahteli
jakkarallaan.
"Miten niin, miten niin?" kysyi seppä hypistellen hermostuneesti
peitettään.
"Miksi kiusaat häntä, tyttö?" sanoi rouva Garth kääntyen heihin päin.
"Makaa sinä vain, poikani, hiljaa paikoillasi."
"Äiti", sanoi Garth taivuttaen päätään taaksepäin, mutta siirtämättä
hetkeksikään päättäväistä katsettaan Rothan kasvoista, "mitä hän
tarkoittaa?"
"Hiljaa, Joe."
"Mitä hän tarkoittaa, äiti?"
"Hiljaa. Ei pidä milloinkaan välittää sellaisista ihmisistä, jotka
pyytämättä sekaantuvat toisten asioihin."
Rouva Garth puhui äreästi, nousi jakkaraltaan ja asettui Rothan ja
vuoteen väliin.
Garthin avoimet silmät olivat vieläkin kuin kiinniliimatut Rothan
kasvoihin.
"Viis siitä, vaikka häntä ei ole pyydettykään", sano: hän; "mutta
mitä hän tarkoittaa, äiti? Millaista valhetta hän on tullut kertomaan
meille?"
"En mitään valhetta, herra Garth", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.
"Ralph ja isä on tuomittu kuolemaan ja he ovat viattomat."
"Ole vaiti ja mene tiehesi", mumisi rouva Garth työntäen tytön syrjään
kyynärpäällään.
Seppä tuijotti häneen ja veti kovasti henkeä keuhkoihinsa.
"Se on valhetta, äiti; sano hänelle, että se on valhetta."
"Jumala tietää sen olevan totta", huudahti Rotha kiihkeästi.
"Sanokaa, että minä uskoin sen", sanoi Garth kohottautuen vaikeasti
kyynärpäänsä varaan ja tuijottaen kauhistuneena Rothaan. "Sanokaa minun
uskoneen, että ne houkkiot ovat tuominneet heidät kuolemaan rikoksesta,
jota he eivät milloinkaan ole tehneet -- eivät milloinkaan; sanokaa
minun uskoneen sen -- mutta se on valhetta eikä mitään muuta. Tyttö,
tyttö, kuinka voitte tulla valhe huulillanne kuolevan miehen luokse?
Miten julma te olettekaan! Ettekö ollenkaan sääli kuolevaa miesraukkaa?"
Kyyneleet virtasivat Rothan poskille. Rouva Garth istuutui jälleen
jakkaralleen ja heilutteli ruumistaan sinne tänne vaikeroiden.
Seppä katsoi toisesta toiseen hien helmeillessä suurina pisaroina hänen
otsallaan.
Sitten hän huusi hirveästi. Hänen kasvonsa olivat kauheasti vääntyneet.
"Se on siis totta!" huusi hän kaatuen takaisin vuoteelleen, jossa hän
kiemurteli kovissa tuskissa.
Seppä makasi koko yön polttavassa kuumeessa ja houraili hirveästi.
Tuuli vinkui tuvan nurkissa ja toisen kanssavaeltajan ääni, sillan
alitse virtaavan joen, rikkoi hiljaisuuden silloin kun sairas oli
rauhallisempi ja kun ei tuulikaan ulvonut.
Nyt ei ollut tulta ainoassakaan kynttilässä, mutta takassa palavat
turpeet valaisivat kirkkaasti huoneen. Rouva Garth istui sen ääressä
nostamatta katsettaan tuskin kertaakaan.
Hänen poikansa huusi hänelle alituisesti pienen lapsen heikolla
äänellä. Silloin värisytti vanhaa naista, hän kumartui itkien tulta
kohti ja veteli haikuja pienestä mustasta piipustaan.
Seppä kiemurteli tuntikausia vuoteellaan niin hirveissä tuskissa, ettei
niitä voida kuvaillakaan. Hän näytti houriossaan muistavan pilkkaavat
sanansa ja se vain lisäsi hänen sieluntuskiaan.
Alaston ihmissielu seisoi siinä vastakkain kuoleman kanssa taistellen
sillä aikaa jonkun näkymättömän vihollisen kanssa. Siinä eivät
auttaneet enää minkäänlaiset verukkeet.
Voi tätä kauheata synkkää yötä, jolloin tuulen ulvonta ja virtaavan
joen toivoton kohina sekaantuivat kurjan, hylätyn ja toivottoman
ihmissielun alituisesti toistuviin huutoihin! Olivatko sen mustat
siivet pimittäneet ikuisiksi ajoiksi maailman?
Ei. Päivä alkoi vihdoinkin sarastaa. Heikko valojuova hiipi hiljaa
huoneeseen pienestä ikkunasta, jossa ei ollut verhoja.
Silloin nousi Garth istualleen vuoteessaan.
"Antakaa minulle paperia -- paperia ja kynä pian, no pian nyt!" huusi
hän.
"Mitä haluaisitte kirjoittaa, Joe?" kysyi Rotha.
"Haluan kirjoittaa hänelle -- Ralphille. Ralph Raylle", sanoi hän aivan
muuttuneella äänellä.
Rotha riensi keittiön kirstun luo avaten sen. Muutamassa sivuosastossa
oli kyniä ja paperiakin. Hän palasi laskien ne sairaan eteen.
Mutta seppä oli jälleen menettänyt tajuntansa.
Rotha katsoi häntä kasvoihin. Sepän silmät eivät näyttäneet näkevän
mitään.
"Paperia ja kynä!" huusi hän jälleen vielä kiihkeämmästi.
Rotha pisti kynän hänen käteensä ja työnsi paperin hänen eteensä.
"Mitä tähän on kirjoitettu?" huusi seppä viitaten valkoiseen paperiin.
"Siihenhän on kirjoitettu jotakin punaisella."
"Mihin?"
"Tähän, joka paikkaan."
Kynä putosi hänen voimattomista sormistaan.
"Voidaanko ajatella kauheampaa kuin että he haluavat vangita kuolevan
miehen!" sanoi hän. "Tuskin voisitte ajatella, että heillä on siihen
sydäntä, noilla ihmisillä. Niin, tuskin voisitte ajatella sitä, vai
mitä?" sanoi hän kiinnittäen lasimaisen katseensa Rothan kasvoihin.
"Ehkä he eivät tiedä sitä", Rotha vastasi lohduttavasti koettaen painaa
sepän takaisin pielukselle.
"Se on totta", mumisi seppä; "ehkä he eivät tiedäkään, kuinka sairas
olen."
Samalla huomasi hän äitinsä muodottoman vartalon takan ääressä.
Tarttuen Rothan käsivarteen toisella kädellään viittasi hän äitiinsä
toisella ja sanoi melko voimakkaasti:
"Olen päässyt perille hänen juonistaan, niin, olen päässyt niistä
perille."
Sitten hän nauroi, kunnes Rothasta tuntui, että veri hyytyi suonissa.
Kun kirkas auringonvalo virtasi pieneen huoneeseen, oli Garth vaipunut
syvään uneen.
XLVIII.
"SAMMU, SAMMU, LYHYT KYNTTILÄ!"
Kun kello löi kahdeksan, heitti Rotha huivit hartioilleen ja kiiruhti
tielle.
Kääntyessään Shoulthwaiten kujalle tapasi hän Willy Rayn. "Tulin sinua
vastaan", sanoi Willy lähestyessään.
"Älä tule lähemmäksi", sanoi Rotha viitaten torjuvasti kädellään.
"Tiedät missä olen ollut. Pysähdy siihen, olet jo tarpeeksi lähellä."
"Joutavia, Rotha!" sanoi Willy tullen hänen luokseen ja laskien kätensä
hänen käsivarrelleen. Kosketus ilmaisi luottamusta.
"Huomenna on määräpäivä", lisäsi Willy muuttuneella äänellä. "Lähden
Carlisleen puolenpäivän tienoissa, siis neljän tunnin kuluttua."
"Etkö voisi siirtää matkaasi vielä neljäksi tunniksi?" kysyi Rotha.
"Voin, jos haluat, mutta miksi?"
"En tiedä, tarkoitan, etten voi sanoa, mutta odota neljään asti,
rukoilen sinua."
Tyttö puhui hyvin vakavasti.
"No, minä odotan", sanoi Willy hetkisen kuluttua.
"Ja lupaat kohdata minut sillalla pajan vieressä?" sanoi Rotha.
Willy nyökäytti myöntävästi päätään.
"Juuri neljän aikaan siis", sanoi hän.
"Tulin vain pyytämään tätä sinulta. Nyt pitää minun palata takaisin."
"Rotha, sananen vielä. Mitä sinulla on tekemistä noiden Garthien
kanssa? Koskevatko toimesi jotenkin isääsi ja Ralphia?"
"Sanon sen sinulle sillalla", vastasi Rotha siirtyen sivulle.
"Kaikki ihmiset kummastelevat, että menet sinne", sanoi Willy.
"Minulla on siihen pätevämmät syyt kuin kukaan osaa arvatakaan",
vastasi Rotha.
"Ja lujempi usko ja jalompi sydän", lisäsi Willy tunteellisesti
kääntäen pois päänsä.
Garth nukkui vielä Rothan palatessa tupaan. Talviauringon vaaleat
säteet tunkeutuivat heikosti pienestä ikkunasta huoneeseen. Ne
sattuivat vuoteeseen ja valaisivat nukkuvan sairaan sinertävät
silmäluomet ja värittömät huulet.
Tuli oli melkein sammunut. Vain muudan hiiltynyt oksa ja kostea
turvepalanen savusivat vielä takan harmaassa tuhkassa.
Rothan tullessa tupaan nousi rouva Garth tuoliltaan, jolla hän oli
istunut koko yön. Hänen kasvoissaan oli kummallinen ilme. Pitkien
tuntien kuluessa oli hän mielessään hautonut vaikeasti ratkaistavaa
arvoitusta, jota hän ei kyennyt selittämään, ja hänen kasvojensa
ilmeestä voitiin nähdä, kuinka se saattoi hänet ymmälle. Vetäen tytön
sivulle hän sanoi käheästi kuiskaten:
"Sano minulle, luuletko pojan puhuvan totta?"
"Isästä ja Ralphistako?" kysyi Rotha.
"Ei vaan hänestä itsestään. Luuletko hänen kuolevan?"
Rotha taivutti päänsä.
"Sano minulle, luuletko niin?"
Rotha ei vieläkään vastannut. Rouva Garth katsoi tutkivasti häntä
kasvoihin ja kuin vastaukseksi lausumattomaan vastaukseen hän kuiskasi
kiihkeästi:
"Se ei ole totta. Hän työskentelee jo alasimensa ääressä huomenna.
Miksi olet tullut tänne kalpeine kasvoinesi? Itketkö sinä? Miksi, sano
se minulle?"
Ja vanha nainen tarttui tyttöä olkapäihin pudistaen häntä kovasti.
Rotha ei vastannut. Rouva Garthin kasvojen hämmentynyt ilme kävi nyt
yhä selvemmäksi, mutta kääntyessään syrjään hän mumisi jälleen hyvin
päättäväisesti:
"Hän työskentelee alasimensa ääressä jo huomenna, aivan varmasti."
Seppä heräsi tyynenä kuin lapsi. Kun hän katsoi Rothaan, pehmenivät
hänen riutuneet kasvonsa jonkinlaisesta hymyn tapaisesta. Sitten ne
synkistyivät jälleen ja kerran vielä käänsi hän kasvonsa seinään päin.
Ja nyt alkoivat tunnit Rothan mielestä kulua hirmuista vauhtia.
Jokainen hetki niistä oli niin kallisarvoinen hänelle kuin hänen oma
sydänverensä. Kuinka mitättömän vähän tunteja olikaan enää huomiseen!
Asiaa, mitä varten hän oikeastaan oli tullut tänne, ei oltu vieläkään
toimitettu. Synkkä toivottomuuden tunne lamautti hänen mielensä.