Rouva Garth kumartui tarkastamaan erästä suurta tien vieressä lepäävää
kiveä. Sitten hän otti maasta pienemmän kiven ja rupesi sillä
hankaamaan suurempaa kuin hän olisi halunnut poistaa siitä jonkun
naarmun tahi pilkun.
Rotha oli nyt aivan varma asiastaan.
Rouva Garth seisoi juuri sillä paikalla, jossa rikos sanottiin tehdyn.
Salaisuus oli siis tämän naisen ja hänen poikansa hallussa. Sitä oli
Rotha juuri epäillytkin.
Rotha kuuli oman sydämensä sykinnän. Hän hyökkäsi yhdellä hyppäyksellä
piilostaan pensaan takaa tielle. Sitten hän alkoi perääntyä.
Päivä oli kylmä mutta sateeton, ja rouva Garth kuuli Rothan askeleet.
Hän jatkoi matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Rotha
ajatteli isäänsä ja Ralphia, jotka oli viattomina tuomittu kuolemaan.
Totuus, joka voisi vapauttaa heidät, lepäsi valheen muodostamme
pohjasakkoineen tämän naisen sydämen pohjalla. Mutta sen oli tultava
sieltä esille, siinä ei auttaisi mikään!
Kun rouva Garth pääsi sillalle, sulki Rotha äkkiä häneltä tien. Nainen
säpsähti hieman ja nauroi sitten väkinäisesti.
"Siunatkoon, tyttö; sinähän käyttäydyt kuin aave syöksyessäsi esiin
noin."
"Ja te teette toisista aaveita." Sitten varoittamatta toista ollenkaan
Rotha katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Kuka tappoi James Wilsonin?
Sanokaa se minulle heti!"
Rouva Garth hätkähti ja näytti hetkisen hämmentyneeltä.
"Sanokaa minulle, nainen; sanokaa minulle, kuka tappoi hänet
tuolla, missä te tongitte maata piilottaaksenne viimeisetkin jäljet
taistelusta?"
"Mene kysymään sitä isältäsi", sanoi rouva Garth tointuen. Sitten hän
lisäsi nauraen ivallisesti: "Mutta sinun pitää kiiruhtaa, sillä muuten
hän ei ehdi kertoa sitä enää sinulle tässä maailmassa."
"Ette voi ilmaista sitä minulle tulevassakaan. Nainen, nainen", huusi
Rotha muuttuneella äänellä, "ettekö tunne minkäänlaista sääliä? Tiedän,
ettei teillä ole sydäntä, mutta voitteko kädet ristissä katsella kahden
sellaisen viattoman ihmisen kuolemaa, jotka eivät milloinkaan ole
tehneet teille mitään pahaa?"
Rotha tarttui tuskissaan rouva Garthin hameeseen.
"Teilläkinhän on poika. Ajatelkaa, jos hän viattomana olisi joutunut
samanlaiseen asemaan kuin hekin."
Rotha oli polvistunut tielle päästämättä irti rouva Garthin hameesta.
"Mitä tämä kaikki minuun kuuluu, tyttö? Päästä minut irti, letukka,
kuuletko! Etkö tottele? Mitä minä tietäisin Wilsonista -- en niin
mitään."
"Nyt te valehtelette", huusi Rotha hypäten seisoalleen. "Mitä teillä
oli tekemistä hänen huoneessaan Fornsidessä?"
"Mitäkö? Hain ehkä sieltä vain oivallista isääsi. Päästä minut irti,
letukka, tahi minä näytän sinulle --"
Rotha päästi naisen hameen irti ja tarttui häntä hartioihin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tämä hento kalpea tyttö painanut
voimakkaan naisen polvilleen. He olivat aivan sillan kaiteen vieressä,
joka oli vain muutamien tuumien korkuinen.
"Niin totta kuin Jumala on taivaassa", huusi Rotha huohottaen ja
leimuavin silmin, "heitän teidät tuonne virtaan, jos uskallatte toistaa
vielä tämän valheen. Nainen, sanokaa minulle totuus! Peruuttakaa
valheenne, jotka kauhistavat kadotettujen sieluja helvetissä."
"Päästä minut! Vai et sinä halua. No, silloin pakotan sinut siihen
heti."
Taistelu oli lyhyt. Tyttö lensi syrjään tielle.
Rouva Garth nousi polvistuneesta asennostaan hymyillen katkerasti.
"Olen aivan varma siitä, ettet ole halukas piankaan uudistamaan
koettasi", sanoi hän lähtien kävelemään. "Mene Doomsdaleen, tyttöseni,
ja uudista kysymyksesi siellä. Olen juuri tulossa sieltä, sanon sen
sinulle."
Myöhään samana iltana, kun aurinko hitaasti laski pajan taakse,
kiiruhti Rotha Fornsiden tuvasta kotiinsa Shoulthwaiteen. Hänellä
oli pinkallinen papereita nuttunsa alla ja hänen kasvonsa loistivat
toivosta.
Johtolanka oli löydetty.
XLV.
TUOMITUT DOOMSDALESSÄ.
Kun Ralph Simin kanssa saapui Carlisleen ja antautui sheriffille,
Wilfrey Lawsonille, vietiin hänet heti oikeuteen ja lyhyen kuulustelun
jälkeen päätettiin, että hän saisi odottaa juttunsa tutkimista ensi
käräjiin. Sitten hänet vietiin yleiseen vankilaan, joka oli sijoitettu
Mustain Veljesten luostarin raunioihin. Hänelle määrätyssä kopissa oli
jo entuudestaan muudan mies ja nainen. Huone oli hyvin pieni ja sinne
päästiin pihalta lyhyitä portaita pitkin. Se oli hyvin vastenmielinen
niille parille aistille, joihin se voi vaikuttaa -- kylmä ja kostea.
Viereinen koppikin, josta sinne tultiin, oli samanlainen, ja molempien
koppien ovet olivat hyvin kapeat, niissä ei ollut ilmanvaihtamiseksi
tirkistysreikääkään ja ne olivat kovasti raudoitetut ja varustetut
parilla lukolla. Lattiana oli paljas maa eikä siellä ollut muuta
kalustoa kuin vankien mukanaan tuomia esineitä. Pienestä ikkunasta
katon rajassa tunkeutui huoneeseen valoa ja ilmaa, ja siitä poistuivat
myös kaikki epäterveelliset kaasut.
Vangit olivat omissa eväissään. Seitsemästä shillingistä viikossa
suostui muudan alivartija hankkimaan Ralphille ruokaa ja lainaamaan
hänelle patjan. Hänen onnettomuustoverinsa tässä kurjassa paikassa
olivat kurjia ihmisiä, joita epäiltiin erään raa'an ja luonnottoman
murhan tekijöiksi. Nainen oli ollut miehen rakastajatar ja murhattu
oli naisen mies. He olivat jo monta kertaa olleet kuulusteltavina
ja vaikka ei kukaan epäillytkään heidän rikostaan, oli heidät tuotu
takaisin vankilaan odottamaan ratkaisevampia ja selvempiä todistuksia.
Kuinka voimakas heidän rikollinen intohimonsa ennen lienee ollutkaan,
heidän sulkemisensa yhdessä tähän kurjaan koppiin oli muuttanut sen
molemminpuoliseksi halveksimiseksi. Näiden ahtaiden seinien sisällä ei
heistä kumpikaan näyttänyt sietävän toisen pienintäkään kosketusta.
He katsoa tuijottivat toisiinsa heikossa valossa kuin aaveet ja öisin
nukkuivat he olkikuvoillaan niin kaukana toisistaan kuin suinkin
toinen toisella toinen toisella puolen huonetta. Nämä oljet, joita he
köyhyydessään olivat jo käyttäneet viikkoja, jopa kuukausiakin, olivat
ruvenneet mätänemään ja olivat nyt likaisia ja kosteita.
Sellaisessa paikassa ja seurassa oli Ralph viettänyt ne seitsemän
päivää antautumisensa jälkeen, jotka kuluivat, ennenkuin häntä
ruvettiin kuulustelemaan maanpetoksesta.
Pieni ikkuna oli kadulle päin ja kerran tahi pari päivässä tuli Simeon
Stagg, joka oli saanut selville, missä Ralphia säilytetään, vaihtamaan
muutamia sanoja hänen kanssaan lohduttaakseen siten ystäväänsä.
Mutta miesraukan surullisten kasvojen päivittäinen näkeminen ei
suonut Ralphille suurtakaan lohtua, ellei ehkä Ralphin omat tyynemmät
kasvot ja iloisempi ääni tehneet jotakin lohduttajan oman mielen
rauhoittamiseksi.
Vaikka nuo toiset onnettomat pahantekijät saivat kävellä tunnin joka
päivä vankilan suurella, pihalla ei Ralphille suotu samaa oikeutta,
sillä häntä säilytettiin niin kovassa vankeudessa, ettei hänelle suotu
pesuvettäkään, paitsi sinä aamuna, jolloin hänet vietiin oikeuden
kuulusteltavaksi.
Esiintyessään ensi kerran tuomariensa edessä oli tämä valtiovanki, joka
oli vapaaehtoisesti antaunut monen onnistumattoman kiinniottamiskokeen
jälkeen, kovissa käsi- ja jalkaraudoissa. Kun hänen juttunsa lykättiin,
vietiin hänet takaisin samaan koppiin, jonka hän ennenkin oli
jakanut muiden kanssa; mutta ehkä senvuoksi, ettei hän enää voinut
sietää entisiä tovereitaan, tahi siksi, että kopin inhoittava ilma
tuntui hänestä vieläkin vastenmielisemmältä kuin täyteen ahtautuneen
oikeussalin verraten raikas ilma, hän päätti, ettei hän siedä tätä
paikkaa enää. Hän pyysi lupaa saada kirjoittaa kaupungin maaherralle,
mutta hänen pyyntöönsä ei suostuttu. Silloin huusi hän Simille kadulle
ja hankki Simin avulla kuvollisen olkia ja kynttilän. Nämä puhtaat ja
tuoksuvat oljet vaihtoi hän niihin, joita hänen onnettomuustoverinsa
olivat käyttäneet vuoteenaan. Sitten kooten mädänneet oljet yhteen
kasaan keskelle lattiaa hän pisti kynttilästä tulen niihin polttaen
ne poroksi. Sen hän teki osaksi puhdistaakseen inhoittavan ilman,
joka oli niin raskasta ja kosteata, että se muodosti seinille suuria
vesipisaroita, osaksi herättääkseen hitaan vankilanjohtajan huomiota,
jonka huoneet olivat kuulemma juuri Ralphin kopin yläpuolella.
Yrityksen ensi tarkoitus epäonnistui, sillä homehtuneet oljet
aiheuttivat yhtä paljon katkua kuin tuli sitä karkoitti, mutta viime
osa onnistui täydellisesti. Savu tunkeutui nimittäin sellaisiin
paikkoihinkin, joihin eivät kopin tavalliset höyryt päässeet.
Ralph muutettiin heti viereiseen huoneeseen. Mutta asunnon
parantamisesta häntä rangaistiin epäsuorasti. Sim-raukka oli vääntänyt
muutaman ikkunanraudan sijoiltaan työntäessään olkia Ralphille, ja
senvuoksi Sim vangittiin ja häntä syytettiin vankilaan tunkeutumisesta.
Neljä päivää myöhemmin hylättiin tämä mitätön veruke, kuten tiedämme,
vakavamman syytöksen tieltä. Ralphin uusi asunto oli valoisampi ja
lämpimämpi kuin vanhempi eikä siinä ollut muita vankeja. Siellä hän
vietti toisen viikon vankeudestaan. Tämän kopin kiviseinät herättivät
surullista mielenkiintoa. Niiden saavutettavissa oleva tuuman
levyinenkään ala oli piirretty täyteen ihmisten, lintujen ja muiden
eläinten kuvia, joita entiset vangit olivat luultavasti kaivertaneet
niihin aikansa kuluksi.
Tässä asunnossa oli elämä ainakin siedettävää, mutta sen paikan
mukavuuksista ei Ralphin suotu nauttia pitkää aikaa.
Sittenkuin murhaajien kuulustelu oli päättynyt kuolemantuomioon,
vietiin Ralph ja Sim oikeudesta takaisin ei siihen samaan yleiseen
vankilaan, josta he olivat tulleet, vaan linnaan, jossa heidät
sijoitettiin vankitornin alle epäterveelliseen tyrmään. Sitä
nimitettiin yleisesti Doomsdaleksi, ja se oli todellakin oikea
"jokaisen rikoksen ja taudin pesäpaikka". Moni laiha ja keltaisenkalpea
vanki oli, niin ainakin sanottiin, tuonut mukanaan sen löyhkäävältä
lattialta oikeussaliin sellaisen katkun, että hän siten oli voinut
kostaa syyttäjilleen. Muutamat vannoivat, ettei kukaan, joka kerran on
joutunut sinne, pääse sieltä enää hengissä takaisin. Sinne päästäkseen
täytyi jokaisen laskeutua ensin pitkiä kiertoportaita erääseen luolaan,
joka oli hakattu kallioon linnan alle. Se oli kostea vedestä, jota
tihkui lukemattomista halkeamista ja lattiasta, mihin se kokoutui niin
suuriksi lammikoiksi, että jalka upposi niihin nilkkaa myöten.
Ralph oli tuskin sellainen mies, että hän olisi vastustelematta
suostunut asumaan tällaisessa kauheassa luolassa. Hän pyysi vielä
kerran päästä maaherran puheille, mutta häneltä kiellettiin se oikeus.
Koska heidät oli tuomittu kuolemaan, sallittiin Ralphin ja Simin
olla joka päivä kuuntelemassa jumalanpalvelusta linnan kirkossa.
Ensimmäisenä vankeutensa päivänä käytti Ralph hyväkseen tätä oikeutta.
Mennessään kirkkoon linnanpihan poikki koetti hän lähestyä maaherran
asuntoa, mutta vahti esti sen. Koko jumalanpalveluksen ajan odotti hän
sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei ilmestynyt. Jumalanpalveluksen
loputtua, kun hän kävellen toverinsa rinnalla oli matkalla takaisin
Doomsdaleen vahtien saattamana, näki hän virkapukuisen kappalaisen
kulkevan pihan yli asuntoonsa. Silloin hän hetken mielijohteesta
työnsi syrjään vartijat, laski kätensä papin olkapäälle pyytäen pappia
pysähtymään ja kuuntelemaan häntä.
"Olemme kuolemaantuomittuja", sanoi hän, "ja jos laki pitää paikkansa,
on meidän kuoltava kuuden päivän kuluttua, mutta me kuolemme paljon
ennen sitä, jos meidän pitää asua tuossa maanpäällisessä helvetissä."
Pappi katsoa tuijotti Ralphiin yhtä hämmästyneenä kuin peloissaankin.
"Viekää hänet pois", huusi hän hermostuneesti vahdille, joka jälleen
oli saanut vangin valtoihinsa.
"Olettehan evankeliumin julistaja", sanoi Ralph.
"Teidän palvelukseksenne", vastasi pappi teeskennellyn nöyrästi.
"Minun palveluksekseni, todellakin", sanoi Ralph; "minun
palveluksekseni Jumalan edessä, mutta varokaa itseänne tekopyhyydeltä.
Olette kristitty pappi ja luette raamatustanne miehestä, joka
heitettiin leijonain luolaan, ja niistä kolmesta miehestä, jotka
heitettiin tuliseen pätsiin. Mutta onko mikään leijonain luola ollut
milloinkaan niin vaarallinen kuin tuo, jonka myrkyllisessä ilmassa ei
mikään tuli voi palaa?"
"Hän on hullu", huusi pappi juosten sivulle, "katsokaa vain hänen
silmiään."
Vahti teki hyödyttömiä kokeita viedäkseen Ralphin pois, mutta hän huusi
jälleen niin kovasti, että linnanpiha kajahteli:
"Olette kristitty pappi ja teidän Herranne lähetti opetuslapsensa
maailmaan rahoitta ja laukutta, mutta te elätte täällä ylellisyydessä
meidän muiden nääntyessä kurjuuteen. Muistakaa se, ihminen, muistakaa
se! Tilinteon päivä on tullut niin totta kuin sama Jumala on meidän
kaikkien yläpuolellamme!"
"Mies on hullu ja murhanhimoinen", huusi pelästynyt pappi. "Viekää
hänet pois!"
Ja odottamatta käskynsä täyttämistä hävisi ihka uuden tahrattoman
virkapuvun kantaja muutamaan linnan sivurakennukseen.
Tämä tavaton välikohtaus olisi voinut pahentaa vankien kohtelua yhä
enemmän, mutta sillä olikin aivan vastakkainen vaikutus, sillä vielä
samana tuntina muutettiin Ralph ja Sim Doomsdalestä erääseen tornin
huippukerroksen huoneeseen.
Heidän uusi asuntonsa oli kaikissa suhteissa entistä mukavampi.
Siinä ei ollut uunia ja sillä oli se epäilyttävä etu, että melkein
kaikki savu alemmista kerroksista tunkeutui sinne. Nämä paksut
pilvet haihtuivat osaksi muutamasta reiästä seinässä, josta kivi oli
irroitettu. Sama aukko palveli vielä toista vähemmän toivottavaa
tarkoitusta päästämällä huoneeseen esteettömästi tuulta ja sadetta.
Siellä vietettiin seuraavat päivät. Niitä ei ollut monta ja ne olivat
lyhyitä. Ei itse Doomsdalekään olisi voinut pitentää niitä.
Pitkä takkuinen tukka kampaamattomana ohimoilla istui Sim tuntikausia
ikkunan alla matalalla lavitsalla huutaen aina silloin tällöin, ettei
Jumala sallisi heidän kuolla.
XLVI.
VYYHTI SELVIÄÄ.
Heidät tuomittiin kuolemaan torstaina ja tuomio tultaisiin panemaan
toimeen seuraavana torstaina. Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat
mitään sen tärkeämpää tapahtumatta. Tiistaina avasi muudan vankilan
virkailija heidän koppinsa oven ja sheriffi tuli huoneeseen. Ralph meni
häntä vastaan, mutta Sim perääntyi yhä enemmän varjoon.
"Kuningas on vahvistanut tuomionne", sanoi sheriffi kaunistelematta.
"Tämänkö vain olette tullut kertomaan meille?" kysyi Ralph yhtä
lyhyesti.
"Ray, emme tunne toisiamme kohtaan minkäänlaista myötätuntoisuutta eikä
meidän senvuoksi tarvitse teeskennelläkään sellaista."
"Emme vihaakaan, ei ainakaan minun puoleltani", lisäsi Ralph.
"Minulla on hyvä todistus tunteistanne minua kohtaan", vastasi
sheriffi; "viiden vuoden vankeus." Sitten heilauttaen kärsimättömästi
kättään hän lisäsi:
"Mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa. Tulin puhumaan muista
asioista."
Ja nojautuen muutamaan lavitsaan hän sanoi: "Istunnon loputtua
torstaina viittasi tuomari Hide, joka koko ajan oli teille
suosiollisempi kuin hänen laiselleen arvokkaalle henkilölle olisi
oikein sopinutkaan, minulle, että seuraisin häntä etuhuoneeseen. Siellä
selitti hän, että rangaistus voitaisiin ehkä kuninkaan armahduksen
nojalla muuttaa elinkautiseksi vankeudeksi senvuoksi, että todistukset
teitä vastaan ovat pääasiallisesti epäsuoria."
Ralphin kasvot vetäytyivät kylmään hymyyn. "Mutta tämä suuri armo,
jota teidän ei pidä varmasti toivoa, ei ainakaan minun mielestäni,
johtuu kokonaan siitä, tahdotteko tahi voitteko tyydyttävästi selittää,
kuinka saitte haltuunne tuon asiakirjan, oman vangitsemismääräyksenne,
joka löydettiin taskustanne. Kirjoittakaa uskottava kertomus, kuinka
satuitte samaan haltuunne sen, niin voi tapahtua -- sanon, voi tapahtua
-- että tämä tuomio herramme ja kuninkaamme armosta ja suosiosta
muutetaan elinkautiseksi vankeudeksi."
Sim oli noussut seisoalleen nähtävästi hyvin kiihkoissaan.
Mutta Ralph pudisti tyynesti päätään.
"En halua enkä sitäpaitsi voikaan", sanoi hän painostavasti.
Sim vaipui jälleen istuimelleen. Sheriffin kasvojen hämmästynyt ilme
muuttui nopeasti tyytyväisyydeksi ja rauhallisuudeksi.
"Tunnemme toisemme entuudestaan ja, kuten äsken jo sanoin, meidän
välillämme ei ole puhettakaan minkäänlaisesta myötätuntoisuudesta",
huomautti hän, "mutta minun syytäni ei se ole, että olette nyt täällä.
Mutta siitäkin huolimatta osoittaa vastauksenne tähän jalomieliseen
tarjoukseen liiankin selvästi, kuinka hyvin olette ansainnut nykyisen
tilanne."
"Teiltä meni viisi päivää tämän -- tämän jalomielisen viestin tuomiseen
meille, kuten sitä nimitätte", sanoi Ralph.
"Kuningas on nykyään Newcastlessa ja siellä on nyt tuomari Hidekin,
josta te, jos olisitte ollut viaton, olisitte saanut innokkaan
puolustajan. Sanon nyt teille jäähyväiset."
Sheriffi nousi ja kumartaen vangille naurettavan teeskennellyn
kunnioittavasti ja ylpeästi meni ovelle.
"Odottakaa vähän", sanoi Ralph. "Sanoitte meidän tuntevan toisemme jo
entuudestaan. Se on valhe. Tähän hetkeen asti ette ole milloinkaan
tiennyt ettekä tule milloinkaan tietämäänkään, miksi seison tässä
kuolemaan tuomittuna ja vielä kovemman kohtalon tuomitsemana syypääksi
tämän viattoman miehenkin kuolemaan. Ette ole tuntenut minua
milloinkaan ettekä itseännekään -- niin, ette milloinkaan. Mutta
ennenkuin poistutte tästä huoneesta, pitää teidän oppia tuntemaan
meidät molemmat. Istuutukaa."
"Minulla ei ole aikaa turhiin väittelyihin", sanoi sheriffi äreästi;
mutta hän istuutui kuitenkin vankinsa pyynnöstä niin nöyrästi kuin
heidän asemansa toisiinsa olisi ollut päinvastainen.
"Teillä on ollut tuo arpi otsassanne", sanoi Ralph, "aina siitä
päivästä lähtien, josta nyt aion puhua."
"Tunnette kai sen hyvin", sanoi sheriffi katkerasti. "Teillä on aihetta
siihen."
"Niin minulla onkin", vastasi Ralph.
Ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen, minkä kuluessa hän koetti
koota puoleksi unhotetun kertomuksen lankoja käsiinsä, hän jatkoi:
"Sanoitte minun syrjäyttäneen teidät kapteenin virasta. Ehkä tein niin
ja ehkä en. Jumala saa tuomita välillämme. Menitte kuninkaallisten
puolelle ja kuuluitte siihen joukkoon, joka oli juuri ottanut
haltuunsa tämän linnan Parlamentin joukot piirittivät linnan eräänä
päivänä kehoittaen teitä antautumaan. Mutta ainoaksi vastaukseksi
käski kenraalinne ampua valkoista lippua. Se kaatui. Kuusi päivää
makasimme juoksuhaudoissa ympärillänne. Sitten lähetitte sanansaattajan
vakuuttamaan meille, että linnuejoukot ovat hyvin valmistautuneet
piiritykseen, ja ilmoittamaan, ettei mikään voi taivuttaa teitä
avaamaan porttejanne meille. Se oli valhe."
"Entä sitten?"
"Kenraalinne valehteli ja sekin mies joka toi meille kenraalinne
viestin, oli valehtelija, mutta me lahjoimme hänet puhumaan totta."
"Vai alentuivat siis pyhätkin sellaiseen alhaiseen peliin."
"Hän vannoi päälliköllemme, että kaupungissa puhkeaa kapina, jos
vain viivymme päivänkään vielä, ettei linnassanne ole suurempaa
linnuetta kuin kourallinen ratsuväkeä ja pari raakaa harjautumatonta
rykmenttiä, että niistäkin karkaa miehiä joka tunti ja että muutamissa
komppanioissanne on vain parikymmentä miestä. Tämä tapahtui illalla
ja meidän oli määrä lähteä sieltä seuraavana aamuna. Se määräys
peruutettiin silloin. Lähettiläänne lähetettiin takaisin parikymmentä
puntaa rikkaampana."
"Mitä tämä minuun koskee?" kysyi sheriffi.
"Kuulette sen pian. Olin ollut tarkastamassa etuvartijoita sinä
iltana ja palatessani leiriin yllätin pari miestä, jotka parhaillaan
ryöstivät, pieksivät ja kuten minusta näytti olivat murhaamaisillaan
erään kolmannen. Toinen roistoista pääsi pakoon, vaikka hän saikin
muskettini perästä sellaisen merkin otsaansa, että hän saa kantaa
sitä kuolemaansa saakka. Toiselle annoin selkään paikalla. Mies oli
oikeudenpalvelija Scroope, jonka olitte lähettänyt todistamaan minua
vastaan. Heidän uhrinsa oli lähettämänne sanansaattaja, nimittäin
James Wilson tahi oikeammin Wilson Garth. Tiedättekö tämän? Ettekö? No
kuunnelkaa sitten. Huhu hänen kavalluksestaan ja hinta minkä hän oli
siitä saanut oli jo levinnyt ja nuo molemmat roistot olivat asettuneet
väijyksiin ryöstääkseen häneltä rahat. Hän oli vahingoittunut pahasti
taistelussa ja pyörtynyt verenvuodosta. Otin hänet mukaani ja sidoin
hänen haavansa. Hän nilkutti sitten kuolemaansa saakka."
"En vieläkään ymmärrä, mitä tämä minuun kuuluu", keskeytti sheriffi.
"Ettekö todellakaan? Selitän sen teille heti. Seuraavana aamuna
hyökkäsimme kaupunkiin sakean sumun suojassa. Pääsimme tykkienne alle
ja muurienne turviin ennenkuin meitä huomasittekaan. Silloin hyökkäsi
pieni ratsuväkijoukko meitä vastaan ja te olitte siinä joukossa.
Muistatte kai sen? Ahaa! Olimme kerran toisistamme noin neljän metrin
päässä. Näin teidän saavan haavan ja putoavan satulasta. 'Tämä mies',
ajattelin, 'luulee syvällä sydämessään minun tehneen hänelle suuren
vääryyden. Aion nyt tehdä hänelle suuren palveluksen, vaikka hän ei
ehkä saa kuulla siitä puhuttavankaan, ennenkuin viimeisenä päivänä.'
Laskeuduin satulasta, nostin teidät ylös, sidoin huivin päähänne
ja aioin nostaa teidät takaisin satulaan. Mutta silloin sattui
musketinluoti hevosraukkaan ja se kaatui kuolleena kentälle. Samassa
kaatui muudan meidän miehemme ja hänen hevosensa lähti pakoon. Otin
sen kiinni, nostin teidät satulaan, käänsin sen pään linnoitusta kohti
ja peloitin sen laukkaamaan omia joukkojanne kohti. Tiedättekö, mitä
sitten tapahtui?"
"Mitäkö tapahtui?" toisti sheriffi koneellisesti näyttäen hyvin
hämmästyneeltä.
"Ei, te olitte tajutonna", jatkoi Ralph. "Tänä onnettomana hetkenä
kutsui rummun pärinä erään taempana piilleen joukkomme aseihin. Hevonen
tunsi merkin ja totteli sitä. Se pyörähti takaisin ja vei teidät
leirimme sydämeen. Siellä teidät tunnettiin, teitä kuulusteltiin
karkurina ja teidät tuomittiin vankilaan. Oli ehkä luonnollista, että
syytitte onnettomuudestanne minua."
Sheriffin katse oli kuin liimautunut Ralphin kasvoihin eikä hän vähään
aikaan näyttänyt saavan sanaakaan suustaan.
"Onko tämä kaikki totta?" kysyi hän vihdoin.
"On niin totta kuin Jumala on taivaassa", vastasi Ralph.
"Huivi, minkä värinen se oli?"
"Keltainen."
"Oliko siinä mitään nimeä tahi muuta merkkiä? Minulla on se vieläkin."
"Ei mitään, mutta vartokaahan vähän: sen muutamassa nurkassa oli
villalangalla kirjailtu ruusu."
Sheriffi nousi yhteenpurruin huulin ja suurin silmin. Hän meni ovelle
ja nykäisi sitä voimakkaasti. Vankilan virkailija aukaisi sen toiselta
puolelta ja sheriffi hyökkäsi ulos.
Kääntymättä oikealle tahi vasemmalle hän meni suoraan yleiseen
vankilaan. Siellä samassa kopissa, jossa Ralphia oli säilytetty
ensimmäisen ja toisen kuulustelun välisenä aikana, istui
vääränvalantekijä, Mark Garth, vangittuna.
"Sinä helvetin koira", huusi sheriffi tarttuen häntä tukkaan ja vetäen
hänet keskelle lattiaa. "Olen saanut selville pirullisen petoksesi",
sanoi hän huohottaen. "Etkö sanonut minulle Rayn antaneen minulle tätä
lyöntiä -- tätä näin" -- hän kosketti kädellään arpea otsassaan --
"mutta se oli valhetta, kirottua valhetta!"
"Niin se olikin", sanoi mies katsoen takaisin raivosta leimuavin silmin.
"Ja etkö kertonut Rayn vieneen minut heidän leiriinsä tajuttomana
vankina?"
"Sekin oli valhetta", huohotti mies koettamattakaan vapautua otteesta,
joka painoi hänet lattiaan.