pitkävartisia saappaitaan jaloistaan.
Rotha peräytyi askeleen. Willy katsahti häneen.
"Ainakin melkein kuin kuollut", lisäsi hän huomattuaan Rothan
ymmärtäneen hänen sanansa liian kirjaimellisesti. "Niin no, nyt se on
ohi; se on ohi ja antakoon Jumala sinulle anteeksi, tyttö, jos olet
jotenkin ollut osallinen siihen."
Willy sanoi tämän äänellä kuin hän olisi alistunut vääryyteen ja
koettanut vakuuttaa itselleen, että hän on antanut sen anteeksi.
"Etkö voisi antaa minulle jotakin syötävää?" kysyi hän hetkisen
kuluttua.
"Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?" kysyi Rotha niin käheällä
äänellä, että se kuulosti korpin raakkumiselta.
Willy katsahti häneen jälleen. Hän tunsi äkkiä ohimeneviä
omantunnontuskia.
"Unhotin isäsi kokonaan, Rotha. Hänen asiansa ovat yhtä huonosti kuin
Ralphinkin."
Sitten hän kertoi Rothalle kaikki, kertoi kaiken niin yksinkertaisilla
sanoilla kuin hän luuli parhaiten sopivan Rothan vaatimattomalle
luonteelle; kertoi hänelle molemmista kuulusteluista ja lopullisesta
tuomiosta ja neuvoi häntä kantamaan surunsa niin rohkeasti kuin hän
vain voi.
"Kaikki on ohi viikon kuluttua", sanoi hän lopettaen selostuksensa. "Ja
Jumala yksin tietää, mitä sitten tapahtuu."
Rotha seisoi mykkänä tajuttoman sairaan tuolin vieressä tuhkanharmain
kasvoin ja ristiin puristunein käsin.
"Tämä kai tuntuu sinusta hyvin kovalta, Rotha, sillä sinä näytit
pitävän isästäsi kaikesta huolimatta."
Tyttö vaikeni. Sitten Willyn myötämielisyys, mikä parina minuuttina oli
ollut yhtä epäitsekästä kuin lyhytnäköistäkin, kohdistui jälleen hänen
omiin huoliinsa.
"Voin tuskin moittia sinua teoistasi", sanoi hän; "niin, voin tuskin
tehdä sitä ajateltuani asiaa tarkemmin. Hän ei ollut sinun veljesi,
vaan minun. Sinä et ymmärtänyt mitään veljen rakkaudesta, niin, kuinka
sinä olisit voinut käsittääkään sitä?"
"Mitä on veljen rakkaus?" sanoi Rotha.
Willy säpsähti kuullessaan hänen kummallisen äänensä.
"Mitä on maailmallinen veljenrakkaus verrattuna sellaiseen rakkauteen
kuin minun?"
Ja mennen avoimin lasimaisin silmin Willyn luo hän tarttui
hermostuneesti Willyn käsivarteen ja sanoi: "Minä rakastin häntä."
Willy katsoi ihmetellen häneen.
"Niin, rakastin häntä! Puhut rakkaudestasi, mutta se on vain kuin tippa
siihen rakkauden mereen verrattuna, millä minä häntä lemmin, kuin pieni
hiekkajyvänen sydämeni suureen rakkauden hiekka-aavikkoon verrattuna,
joka ei milloinkaan enää tule kukkia kasvamaan."
"Rotha!" huudahti Willy hämmästyneenä.
"Sinun rakkautesi! Katso vain minuun kuoleman siipien suojasta nyt, kun
en enää milloinkaan voi toivoa saavani häntä omakseni; nyt tunnustan
sinulle suoraan rakastavani häntä."
"Rotha!" toisti Willy nousten seisoalleen.
"Ja minä tulen rakastamaan häntä vielä silloinkin, kun ruoho kasvaa
hänen haudallaan tahi minun tahi meidän molempien."
"Rakastatko häntä niin suuresti?"
"Rakastan häntä viime veritippaani asti, elämäni viime hetkeen saakka,
kunnes kuolema laskee kylmän kätensä sydämelleni, kunnes kerran
kohtaamme toisemme taivaassa, missä kaikki on rakkautta iankaikkisesta
iankaikkiseen; sanon sinulle, että rakastan ja tulen aina rakastamaan
häntä niin totta kuin Jumala on todistajani."
Nuori tyttö aivan hehkui kiihkosta. Hänen kasvonsa värähtelivät
mielenliikutuksesta ja hänen taivaaseen kohdistuneet silmänsä eivät
olleet sen enemmän täynnä innoitusta kuin kyyneliäkään.
Willy vaipui takaisin istuimelleen ollen melkein peloissaan.
"Olkoon niin, Rotha", sanoi hän hetkisen kuluttua. "Mutta Ralph on
tuomittu. Rakkautesi on hedelmätön, sillä se tulee liian myöhään.
Muista, mitä kerran sanoit, että kuolema saavuttaa meidät kaikki."
"Mutta on olemassa jotakin kuolemaakin korkeampaa ja voimakkaampaa",
huudahti Rotha, "sillä muuten on taivas valhetta ja Jumala itse
paljasta ivaa. Ei, he eivät tule kuolemaan, sillä he ovat viattomia."
"Viattomuus on heikko kilpi kuolemaa vastaan. Murhaa ei tehnyt
kumpikaan, ei isä eikä Ralph", vastasi Willy, "enkä itseni vuoksi
välitäkään, kuka on syyllinen."
Sitten tyynnyttyään toisti hän uudestaan Rothalle nuoren naisen,
Rushtonin, todistuksen, naisen, jolle Rotha ja Sim olivat suoneet
yösijan Fornsidessä.
"Muistatko varmasti hänen sanoneen, että se tapahtui viidenkymmenen
kyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin?" keskeytti Rotha.
"Muistan", vastasi Willy; "Ralph kiinnitti kyllä tuomarien huomion
siihen seikkaan, mutta he sivuuttivat sen halveksien."
"Robbie Anderson", ajatteli Rotha. "Mitähän Robbie tietää tästä, koska
hän alituisesti toistaa sitä houratessaan? Hän tietää varmasti jotakin.
Juoksen kysymään häneltä heti."
Mutta juuri silloin sheriffin kaksi apulaista saapui jälleen
Shoulthwaiteen. He ilmoittivat monella eri tavalla ystävällisesti ja
tuttavallisesti, että heidän velvollisuuksiinsa kuului asettua sinne
asumaan siihen asti, kunnes tuomio on saanut lain voiman ja jättänyt
heidän tehtäväkseen takavarikoida rikoksellisen maatilan kruunulle.
"Kuulkaa, nuori neiti, opastakaa meidät huoneeseemme ja muistakaa
valmistaa aamiaisemme heti. Voi taivas, olemme nälkäisiä kuin haukat."
"Olette tulleet tänne sellaisessa tarkoituksessakin, herrat", sanoi
Rotha, "koska aiotte hävittää toisen kodin."
"Hauska kuvitelma, todellakin! Mutta teidän ei silti tarvitse mulkoilla
meihin noin, teräväpäinen tyttöseni. Tulkaa nyt opastamaan meitä, mutta
kävelkää hitaasti."
"Tämä sääreni ei ole vielä parantunut, paitsi arpea, sen jälkeen kuin
onneton suuri veljenne kaasi minut kumoon vuorilla!"
"Hän ei ole minun veljeni."
"No sulhanen sitten. Nämä käytäväthän ovat pimeät kuin haudat."
"Toivoisin niiden olevan niin hiljaisia ja syviäkin kaikille, jotka
kulkevat niitä pitkin."
"Kuulitko hänen sanojaan, Jonathan? Hauta, rauhallinen ja syvä, mutta
silloinhan joutuisitte sinne meidän kanssamme, kaunis tyttöseni."
"Mitä sen olisi väliä? Tässä on huoneenne, herrat. Ehkä se kelpaa
teille niin pitkäksi ajaksi, kunnes anastatte joka komeron."
"Älkää unhottako aamiaista", huusi pieni mies Rothan jälkeen. "Olemme
nälkäisiä kuin, kuin --"
"Tuki suusi ja tule huoneeseen, David. Harjaa multa housuistasi ja anna
tytön olla rauhassa."
"Millainen hävytön nuori letukka hän onkaan!" mumisi David.
Noin tunnin kuluttua kiiruhti Rotha niin nopeasti kuin suinkin Matthew
Barnthwaiten taloa kohti toimitettuaan välttämättömimmät askareensa.
Toiseen käteensä, jonka hän oli piilottanut nuttunsa alle, oli hän
puristanut kovasti erään avainkimpun ja huulillaan toisteli hän naisen
todistusta ja Robbien hourailemia sanoja: "Se tapahtui viisikymmentä
kyynärää sillasta pohjoiseen päin."
Tämä oli hänen ainoa johtolankansa. Mitä hän voisikaan saada selville
sen avulla?
XLIV.
LÖYDETTY JOHTOLANKA.
Tuntia ennen Rothan poistumista Shoulthwaitestä lepäili Robbie Anderson
lavitsalla takan ääressä vanhan kutojan keittiössä. Matthew vaimoineen
oli jossakin ulkona, mutta Liisa oli jalomielisesti ja rohkeasti
suostunut täyttämään kaikki potilaan toiveet.
"Mihin kaikki tukkani on joutunut?" kysyi Robbie hämmästyneenä sivellen
kädellään lyhyeksi leikattuja hiuksiaan.
Liisa nauroi veitikkamaisesti.
"Ehkä se on jäänyt viidenkymmenen kyynärän päähän sillan
pohjoispuolelle", sanoi hän pää kallellaan.
Robbie katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.
"Kuka on kertonut sen sinulle, Liisa?" kysyi hän.
"Kertonut minulle, mitä?"
"Mitäkö? Tuon juuri!" toisti Robbie yhtä hämärästi.
"Tyhmä poika! Etkö itse ole kertonut sitä meille enemmän kuin
viisikymmentä kertaa?"
"Niin minä teinkin. Vai tein minä niin. Mitä sanonkaan? Milloin kerroin
sen teille?"
Robbien silmät olivat pullistumaisillaan pois kuopistaan. Hänen
kasvonsa, jotka eivät olleet punakat keskustelun alussakaan, kävivät
nyt tuhkanharmaiksi.
Liisa alkoi valittaa.
"Miksi muutuit tuon näköiseksi?" kysyi hän.
"Näköiseksikö? Voi, voi, voi! Olen suuri roisto, en ollenkaan sen
parempi. Älä ole milläsikään, tyttöseni."
Robbien silmien entinen ilme palasi ja hänen kasvonsa, jotka olivat
äsken venyneet hyvin pitkiksi, muuttuivat jälleen luonnollisiksi.
Liisankin kasvot muuttuivat samanaikaisesti.
"Robbie, oletko antanut hänelle selkään -- tuolle Garthille?"
"Mitä?"
Hänen silmiensä ilme muuttui jälleen tuijottavaksi. Liisa pelästyi
jälleen ja alkoi taasen hiljaa nyyhkyttää.
"En aikonut olla ilkeä sinulle, Liisa", sanoi Robbie lohduttavasti.
"Sinä osaat kyllä teeskennellä tahtoessasi jotakin", sanoi Liisa
koettaen vapautua Robbien käsivarresta, jonka Robbie oli kietonut hänen
vyötäreilleen. "Hän on kyllä vain toipilas", ajatteli Liisa, "mutta hän
on ihmeellisen voimakas ja puristaa minut sopimattoman lähelle itseään.
Mitä tässä taisteleminen hyödyttää?"
Robbie varasti suukkosen.
"Voi sinua, voi sinua onnetonta! Jos olisin tiennyt sinut niin
ilkeäksi, en --"
"Suo minulle anteeksi, suo minulle anteeksi, tahi muuten en päästä
sinua enää milloinkaan irti", huudahti Robbie.
"Etkö milloinkaan?" Liisa tunsi, että hänen pitää antaa anteeksi tälle
tyrannille.
"Jos irroitat käsivartesi, lupaan koettaa."
"Liisa, kuinka paljon sinä oikeastaan rakastatkaan minua?" kysyi Robbie.
"Sanoitko jotakin?"
"En sinulle, vaan vanhalle ryppyiselle Beccalle: Kuinka paljon
oikeastaan rakastatkaan minua?"
Robbien rakkaus oli kummallisesti matemaattista.
"Minäkö? Kuinka paljonko? Melkein niin paljon kuin voit tukkia
silmääsi."
Robbie koetti näyttää hyvin pettyneeltä. Hän taivutti päätään, mutta
katsoi viekkaasti kulmansa alta toisella silmällään, jota juuri oli
käytetty hänen ystävättärensä rakkauden mittana.
Kun Liisa luuli päässeensä turviin Robbien silmien tulelta, pehmeni
hänen teeskennelty vastenmielisyytensä ja hän katsoi hellästi Robbieen.
Mutta Robbie kohottikin päätään äkkiä. Pieni nainen oli kiinni. Mutta
hän kosti koettamalla näyttää hyvin kylmän ylpeältä.
Mutta se ei auttanut ollenkaan. Robbie nauroi, riemuitsi ja laski
leikkiä.
Tällä kriitillisellä hetkellä Matthew Brathwaite tuli tupaan.
Kutoja oli selvästi hyvin kuohuksissaan. Hän oli juuri väitellyt
kveekarien kanssa armovalinnasta.
"Sivelin heidän tukkaansa väärälle päin", sanoi vanhus, "kysyessäni
heiltä, miksi he kulkevat kylissä saarnaamassa, kun jo edeltäpäin
on määrätty, kuka pelastetaan ja kuka joutuu helvettiin. 'Olette
paholaisen lapsia', sanoi toinen. 'Ehkä olenkin', sanoin minä; 'en ole
tiennytkään, että pirulla on sukulaisia, mutta jos asian laita on niin,
olette silloin varmaankin hänen serkkunsa'."
Matthewista tuntui kovalta, että kveekarit siten häntä halveksivat
hylättyään hänet ensin, sillä hän oli vuosikausia puolustanut heitä
pastori Nicholas Stevensin ivaa vastaan.
"Mutta minä heistä viis välitän! Heidän joukossaan on viisi toista ja
kuusi toista lajia", sanoi vanha filosoofi karkoittaen siten ikuisiksi
ajoiksi kilpailevat uskonoppineet mielestään.
"Voi, Robbie, poikaseni", sanoi Matthew kuin muistaen jotakin. "John
Jackson tapasi Willy Rayn, joka oli tulossa Carlislesta, ja voitko
arvata, mitä siellä on tapahtunut?"
"Mitä sitten?" kysyi Robbie kalveten jälleen.
"Ralph Ray ja Sim Stagg on tuomittu kuolemaan vanhan Wilsonin murhasta."
Robbie hyppäsi seisoalleen.
"Taivas varjelkoon!"
"Älä nyt rupea saarnaamaan kuin kveekarit", sanoi Matthew.
Robbie oli ottanut takkinsa ja hattunsa.
"Mitä nyt? Mihin aiot lähteä?" kysyi Liisa.
"Lähteäkö? Minäkö?"
"Niin, mihin aiot lähteä? Olet liian heikko mennäksesi mihinkään.
Kuumeesi uudistuisi vain jälleen."
Keveiden rattaiden kolinaa kuului tieltä. Reuben Thwaite ajoi tuvan ohi.
Robbie hyökkäsi ovelle huutaen hänelle:
"Matkustatteko myymään lankaa jälleen, Reuben?"
"Oikein arvattu", vastasi pieni mies.
"Ottakaa minut mukaanne?"
Ja Robbie kiipesi rattaille.
Matthewkin nousi ja meni tielle.
* * * * *
Miehet olivat tuskin ehtineet poistua, kun Rotha hengästyksissään
saapui tupaan.
"Missä Robbie on?"
"Poistunut; hänen lähdöstään ei ole vielä kymmentä minuuttiakaan",
vastasi Liisa nyyhkyttäen.
"Mihin sitten?"
"Tiedän tuskin sitä itsekään. Ehkä Penrithiin. Häntä ei voinut mikään
pidättää. Kun isä tuli kotiin ja kertoi Carlislen tapahtumat, riensi
hän pois välittämättä mistään. Hän matkusti sinne Reubenin rattailla."
"Mitä tietä?"
"Alempaa."
"Silloin en saa heitä enää kiinni", sanoi Rotha vaipuen masentuneena
tuolille.
"Ja niin heikko kuin hän vielä oli. Nyt saa hän kuumeen jälleen, kuten
sanoin hänelle, ja alkaa taasen toistaa tuota samaa --"
"Liisa", keskeytti Rotha, "sanoitko hänelle milloinkaan -- tarkoitan
leikillä -- sanoitko hänelle milloinkaan, mitä hän on jutteli
houriessaan?"
"En sitä, mitä hän puhui äidistään."
"Ei, ei, mutta jotakin muuta."
"Muistan kertoneeni hänelle, mitä hän alinomaa puhui tappelustaan
Garthin kanssa."
"Etkö mitään muuta?"
"Odotahan nyt, kun muistelen, luulen kertoneeni hänelle, että hän
aina houri jostakin, mikä tapahtui viisikymmentä kyynärää sillasta
pohjoiseen päin ja jota todistaakseen hän oli valmis vannomaan,
vannomaan Juma--"
"Mitä hän silloin sanoi?" kysyi Rotha kiihkeästi.
"Sanoiko? Hän ei sanonut mitään, katsoi vain minuun niin, että luulin
hänen menneen sekaisin jälleen."
"Siinäkö kaikki?"
"Mikä kaikki, Rotha?"
"Kuulustelussa sanottiin, että Ralph -- se oli kaikki valhetta, muista
se -- siellä sanottiin, että Wilson tapettiin viidenkymmenen kyynärän
päässä sillasta pohjoiseen päin. Mutta hänen ruumiinsa löydettiin
sillan eteläpuolelta yhtä pitkän matkan päässä siitä. Robbie tietää
jotakin. Toivoin saavani sen selville, mutta ei mikään minulle enää
onnistu, ei mikään!" Ja nousten äkkiä seisoalleen hän lisäsi: "Ehkä
Robbie matkustikin Carlisleen. Minun on nyt pakko lähteä, Liisa."
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhti hän jo tietä ylöspäin.
* * * * *
Kulkiessaan suurta viertotietä kylän läpi kohtasi hän
kveekarisaarnaajat, joita kuuntelemaan oli kokoutunut suuri joukko
kyläläisiä. Karttaakseen heitä poikkesi hän eräälle harvoin kuljetulle
tielle. Siellä muutaman portin takana piilossa muilta kuulijoilta,
mutta voiden itse katsella heitä seisoi seppä Garth. Hän oli heittänyt
nahkaesiliinansa toiselle olalleen. Oli juuri päivällistunnin aika.
Hän ei ollut kuullut Rothan keveitä askelia Rothan lähestyessä häntä
ja saapuessa vihdoin hänen viereensä. Seppä nojautui porttiin ja
kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvonsa näyttivät sielukkaammilta ja
lempeämmiltä kuin Rotha milloinkaan ennen oli huomannut.
Rotha pysähtyi ja näytti haluavan lähestyä seppää, mutta epäröi
hetkisen. Kuuntelijat alkoivat veisata vaatimatonta kveekarivirttä,
jossa puhuttiin anteeksiannosta ja rauhasta:
"Vaikka syntisi punaistakin punaisemmat oisi, hän luntakin
valkoisemmiks' pesee ne taas."
Garth näytti liikutetulta. Hänen kovat kasvonsa pehmenivät, hänen
huulensa liikkuivat ja hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä.
Kun virsi loppui, toisti hän säkeet kuiskaten.
"Kunpa väin voisi luottaa siihen!" mumisi hän kätkien kasvonsa käsiinsä.
Rotha meni lähemmäksi taputtaen häntä hartioihin.
"Herra Garth", sanoi hän.
Seppä säpsähti ja koetti olla näyttämättä liikutustaan. Oli olemassa
vain yksi keino, millä hänen luontoisensa ja tapaisensa mies voi tehdä
sen onnistuakseen jossakin määrin -- hän suuttui.
"Mitä haluatte?" tiuskaisi hän.
"Virsi oli hyvin kaunis", sanoi Rotha välittämättä hänen kysymyksestään.
"Ajatteletteko niin?" murahti seppä kääntäen pois päänsä.
"Kunpa vain voisimme luottaa siihen!" sanoi Rotha kuin hän olisi
puhunut yhtä paljon itselleen kuin sepälle.
Garth kääntyi ja katsoi häneen ivallisesti.
Mutta tyttö näytti lempeältä kuin enkeli.
"Sitä minäkin tässä juuri ajattelin", mumisi seppä lyhyen vaitiolon
jälkeen, mutta lisäsi sitten kovempaa ja hieman ärtyisästi:
"Luottaa mihin?"
"Että meille kaikille suodaan anteeksi, huolimatta synneistämme, että
me kaikki vihdoin saamme anteeksi ja löydämme rauhan."
"Hm!"
"Se on hyvin kaunista -- uskonto on ihanaa, herra Garth."
Seppä koetti naurahtaa.
"Parasta on, että otatte pestin kveekareilta. Heillä ei varmasti olisi
mitään naissaarnaajaa vastaan."
Rotha olisi tällä hetkellä antanut vuosia elämästään, jos hän vain
olisi saanut tietää, mitä miehen sydämessä liikkui. Jos hän olisi
löytänyt sieltä mädännäisyyttä, syntiä ja rikoksia, olisi hän kiittänyt
Luojaa kuin taivaasta sataneesta mannasta.
Rotha puristi kätensä nutun alla kovemmin avainten ympärille ja
tukahdutti vihansa.
"Ette ole oma itsenne tänään, herra Garth", sanoi hän.
"Sitä parempi", vastasi seppä ivallisesti nauraen. "Olen kuullut
sanottavan vanhaa minääni hyvin ilkeäksi."
Mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän jälleen äkkiä
kääntyi ja katsoi Rothaan kysyvästi. Hän oli muistanut erään äitinsä
neuvon, mutta alussa tuntui hänestä aivan siltä kuin sanat olisivat
olleet Rothan lausumat eivätkä hänen.
Tytön kasvot olivat lempeät kuin madonnan. "Ehkä olenkin hieman pois
tolaltani tänään, en sitä kielläkään. Olen koko viime viikon ollut kuin
pyörällä päästäni, tunnustan sen."
Rotha erkani hänestä minuutin kuluttua. Hän jatkoi matkaansa ottaen
esille avaimet, joita hän oli säilyttänyt nuttunsa alla kädessään, ja
alkoi katsella niitä.
Avainkimppu oli sama, jonka hän oli löytänyt Wilsonin arkun lukon
suulta samana iltana, jolloin hän ja rouva Garth olivat pistäytyneet
Fornsiden autiossa tuvassa. Kimpussa oli yhteensä parikymmentä avainta,
mutta vain parissa niistä oli sellaisia merkkejä, että ne nykyään
tahi usein olivat olleet käytännössä. Toisen renkaaseen oli hakattu
karkeatekoinen risti, mutta toisen varren ympärille oli kiedottu vähän
valkoista palttinaa. Muut avaimet olivat paksun ruosteen peitossa.
Ja nyt tämä vilpitön tyttö enkelimäisine suloisine kasvoineen, joka
tavallisissa oloissa oli arka kuin pieni viheriävarpunen, aikoi
rakkauden voiman pakotuksesta tehdä jotakin, mitä moni tunteeton mies
olisi kavahtanut.
Hän seurasi ratsutietä polun takana, joka vei Shoulthwaiteen, ja
pysähtyi pajan vieressä sijaitsevan tuvan portille sillan vieressä.
Epäröimättä hetkistäkään ja hilliten täydellisesti itsensä avasi hän
portin ja käveli ovelle.
"Rouva Garth, oletteko siellä?" huusi hän.
Muudan nuori tyttö avasi oven. Hän oli erään naapurin tytär.
"Hän on poissa, Rotha; rouva Garth ei ole kotona", sanoi pieni tyttö.
"Poissako, Bessie?" sanoi Rotha astuen tupaan ja istuutuen. "Tiedätkö,
mihin hän on mennyt?"
"En, mutta kuulin hänen sanovan äidille, että hän viipyy poissa kolme
tahi neljä päivää."
"Vai hoidat sinä hänen talouttaan sillä aikaa", sanoi Rotha
hajamielisesti katsellen kuitenkin samalla tarkkaavaisesti keittiön
kaikkia esineitä. Hetkisen kuluttua käänsi hän jälleen katseensa
pieneen taloudenhoitajattareen.
"Herranen aika, kuinka kaunis nauha sinun tukassasi onkaan, Bessie!
Tiedätkö, se pukee sinua oikein hyvin. Siitä puuttuu vain pieni
nauharuusu tuosta kohti, katsohan nyt."
Viaton lapsi punastui ja hymyili ja siirtyi salavihkaa paikalle, josta
hän syrjäsilmällä saattoi nähdä oman kuvansa seinällä rippuvasta
naarmuisesta kuvastimesta.
"Tiedätkö mitä, Bessie, sinun pitäisi mennä ulos ja polvistua joen
rannalle juuri tähän kohdalle ja katsoa kuvaasi tyynessä vedessä.
Kiiruhda nyt, tyttöseni, ja tule sitten kertomaan minulle, mitä siitä
ajattelet."
Pienen tytön turhamaisuus kehoitti häntä menemään, mutta hänen
ylpeytensä vaati häntä jäämään tupaan, ettei Rotha luulisi häntä niin
turhamaiseksi. Ja ylpeys voitti. Bessie taivutti kaunista päätään ja
hymyili. Rotha katsoi väsyneesti ympärilleen ja sanoi: "Minua janottaa
hirveästi enkä voi juoda rouva Garthin kaivon vettä."
"Mutta eihän hänellä olekaan kaivoa, Rotha."
"Eikö? Tiedätkö, luulin hänellä olevan, mutta ajattelin kai Becca
Ruddin kaivoa."
Bessie pistäytyi hetkiseksi pihalle ja palasi tuoden kulhollisen vettä
mukanaan.
"Bessy, mitä vettä tämä on -- jokivettäkö?" sanoi Rotha veltosti
katsellen vanhaa tammiarkkua, joka oli sijoitettu keittiön toisen
seinän viereen.
"Ei, vaan lähdevettä", sanoi pienokainen pudistaen monta kertaa
vastustavasti päätään.
"Kuulehan nyt, Bessie -- sinusta se varmaan tuntuu hyvin kummalliselta
-- mutta tiedätkö, minä en voi milloinkaan juoda lähdevettä."
"Tuon sinulle kulhollisen maitoa", sanoi Bessie.
"Ei, ei; pidän vain jokivedestä. Etkö halua juosta noutamaan minulle
kulhollista sitä; tee se, niin olet kiltti. Näytän sitten sinulle,
kuinka sinun pitää sitoa nauhasi."
Pienokainen kiiruhti pois. Hänen turhamaisuutensa kuiskasi hänelle,
että hän voi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Heti hänen
poistuttuaan Rotha otti esille avaimet ja valiten ensiksi sen
niistä, jossa oli palttinakaistale, koetti hän sitä munalukkoon,
jolla tammiarkku oli suljettu. Ei, se ei sopinut siihen. Mutta arkun
taakse seinään oli kiinnitetty kaappi. Rothan kädessä oleva avain ei
kuitenkaan sopinut senkään lukkoon.
Keittiön vieressä oli makuuhuone. Rotha meni sinne katsellen
ympärilleen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin liinakaappi, sänky
ja tuoli. Hän meni toiseen kerrokseen. Siellä oli kaksi makuuhuonetta,
mutta siellä ei ollut ainoatakaan arkkua, laatikkoa, lipastoa eikä
kaappia, ei niin mitään, jonka lukkoon sellainen avain olisi sopinut.
Bessie palaisi varmaankin pian. Rotha palasi keittiöön ja meni
uudestaan viereiseen huoneeseen. Ah, vuoteen alla oli arkku, luja
raudoitettu arkku! Hän koetti liikuttaa sitä, mutta ei saanut sitä
heilahtamaankaan. Silloin hän laskeutui polvilleen tarkastamaan sitä.
Siinä oli kaksi munalukkoa, mutta avain ei sopinut kumpaiseenkaan.
Palaten keittiöön hän istuutui melkein huumautuneena ja katseli
ympärilleen.
Samalla palasi pienokainenkin hymykuopat punaisissa poskissaan ja
kulhollinen vettä kädessään. Rotha otti kulhon koettaen juoda. Hän oli
epäonnistunut jälleen. Hän työnsi avaimet takaisin taskuunsa. Saisiko
hän milloinkaan selville tätä salaisuutta?
Hän nousi väsyneesti mennen ulos unhottaen kokonaan näyttää
nauharuusukkeen sitomista pienelle taloudenhoitajattarelle, joka
pettyneen näköisenä seisoi keskellä lattiaa.
Muudan tehtävä oli kuitenkin vielä suoritettava. Toisella avaimella,
joka oli merkitty ristillä, voisi hän avata Wilsonin arkun, joka oli
hänen isänsä asunnossa, selailla paperit läpi ja saada ehkä selville,
miksi ne niin kiinnittivät rouva Garthin mieltä. Mutta ensin piti hänen
tarkastaa ne molemmat kohdat tiestä, joista todistajat olivat puhuneet
lausunnoissaan oikeudessa.
Päättäen sen tehdä heti poikkesi Rotha Smeathwaiteen vievälle tielle
poistuttuaan sepän tuvasta ja kulkiessaan sillalle päin. Joki virtasi
syvällä ja tie teki juuri sen kohdalla tiukan mutkan. Senvuoksi eivät
sinnepäin menijät nähneetkään siltaa kulkiessaan sitä kohti.
Viisikymmentä metriä siitä pohjoiseen päin oli kohta, jossa nainen,
Rushton, oli sanonut nähneensä murhan tapahtuvan. Mutta paikka, josta
ruumis oli löydetty seuraavana aamuna, oli viidenkymmenen kyynärän
päässä siitä etelään päin.
Rotha oli jo päässyt sillalle ja oli juuri sivuuttamaisillaan tien
mutkan, kun hän peräytyi äkkiä muutaman pensaan taakse piiloutuen
sinne. Joku henkilö lähestyi siltaa. Tulija oli rouva Garth. Nainen
jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui noin viidenkymmenen askeleen päähän
Rothasta. Silloin hän pysähtyi. Tyttö voi seurata hänen liikkeitään
hänen huomaamattaan.
Rouva Garth katseli ympärilleen pohjoiseen ja etelään tien suuntaan ja
tien kummallekin puolelle kedoille. Sitten hän laskeutui ojaan, tonki
maata muutamien metrien pituudelta potkien syrjään ojan pohjalla olevat
kivet.