"Ralph on kuollut mies", sanoi Willy teeskennellyn tyynesti vetäessään

pitkävartisia saappaitaan jaloistaan.

Rotha peräytyi askeleen. Willy katsahti häneen.

"Ainakin melkein kuin kuollut", lisäsi hän huomattuaan Rothan

ymmärtäneen hänen sanansa liian kirjaimellisesti. "Niin no, nyt se on

ohi; se on ohi ja antakoon Jumala sinulle anteeksi, tyttö, jos olet

jotenkin ollut osallinen siihen."

Willy sanoi tämän äänellä kuin hän olisi alistunut vääryyteen ja

koettanut vakuuttaa itselleen, että hän on antanut sen anteeksi.

"Etkö voisi antaa minulle jotakin syötävää?" kysyi hän hetkisen

kuluttua.

"Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?" kysyi Rotha niin käheällä

äänellä, että se kuulosti korpin raakkumiselta.

Willy katsahti häneen jälleen. Hän tunsi äkkiä ohimeneviä

omantunnontuskia.

"Unhotin isäsi kokonaan, Rotha. Hänen asiansa ovat yhtä huonosti kuin

Ralphinkin."

Sitten hän kertoi Rothalle kaikki, kertoi kaiken niin yksinkertaisilla

sanoilla kuin hän luuli parhaiten sopivan Rothan vaatimattomalle

luonteelle; kertoi hänelle molemmista kuulusteluista ja lopullisesta

tuomiosta ja neuvoi häntä kantamaan surunsa niin rohkeasti kuin hän

vain voi.

"Kaikki on ohi viikon kuluttua", sanoi hän lopettaen selostuksensa. "Ja

Jumala yksin tietää, mitä sitten tapahtuu."

Rotha seisoi mykkänä tajuttoman sairaan tuolin vieressä tuhkanharmain

kasvoin ja ristiin puristunein käsin.

"Tämä kai tuntuu sinusta hyvin kovalta, Rotha, sillä sinä näytit

pitävän isästäsi kaikesta huolimatta."

Tyttö vaikeni. Sitten Willyn myötämielisyys, mikä parina minuuttina oli

ollut yhtä epäitsekästä kuin lyhytnäköistäkin, kohdistui jälleen hänen

omiin huoliinsa.

"Voin tuskin moittia sinua teoistasi", sanoi hän; "niin, voin tuskin

tehdä sitä ajateltuani asiaa tarkemmin. Hän ei ollut sinun veljesi,

vaan minun. Sinä et ymmärtänyt mitään veljen rakkaudesta, niin, kuinka

sinä olisit voinut käsittääkään sitä?"

"Mitä on veljen rakkaus?" sanoi Rotha.

Willy säpsähti kuullessaan hänen kummallisen äänensä.

"Mitä on maailmallinen veljenrakkaus verrattuna sellaiseen rakkauteen

kuin minun?"

Ja mennen avoimin lasimaisin silmin Willyn luo hän tarttui

hermostuneesti Willyn käsivarteen ja sanoi: "Minä rakastin häntä."

Willy katsoi ihmetellen häneen.

"Niin, rakastin häntä! Puhut rakkaudestasi, mutta se on vain kuin tippa

siihen rakkauden mereen verrattuna, millä minä häntä lemmin, kuin pieni

hiekkajyvänen sydämeni suureen rakkauden hiekka-aavikkoon verrattuna,

joka ei milloinkaan enää tule kukkia kasvamaan."

"Rotha!" huudahti Willy hämmästyneenä.

"Sinun rakkautesi! Katso vain minuun kuoleman siipien suojasta nyt, kun

en enää milloinkaan voi toivoa saavani häntä omakseni; nyt tunnustan

sinulle suoraan rakastavani häntä."

"Rotha!" toisti Willy nousten seisoalleen.

"Ja minä tulen rakastamaan häntä vielä silloinkin, kun ruoho kasvaa

hänen haudallaan tahi minun tahi meidän molempien."

"Rakastatko häntä niin suuresti?"

"Rakastan häntä viime veritippaani asti, elämäni viime hetkeen saakka,

kunnes kuolema laskee kylmän kätensä sydämelleni, kunnes kerran

kohtaamme toisemme taivaassa, missä kaikki on rakkautta iankaikkisesta

iankaikkiseen; sanon sinulle, että rakastan ja tulen aina rakastamaan

häntä niin totta kuin Jumala on todistajani."

Nuori tyttö aivan hehkui kiihkosta. Hänen kasvonsa värähtelivät

mielenliikutuksesta ja hänen taivaaseen kohdistuneet silmänsä eivät

olleet sen enemmän täynnä innoitusta kuin kyyneliäkään.

Willy vaipui takaisin istuimelleen ollen melkein peloissaan.

"Olkoon niin, Rotha", sanoi hän hetkisen kuluttua. "Mutta Ralph on

tuomittu. Rakkautesi on hedelmätön, sillä se tulee liian myöhään.

Muista, mitä kerran sanoit, että kuolema saavuttaa meidät kaikki."

"Mutta on olemassa jotakin kuolemaakin korkeampaa ja voimakkaampaa",

huudahti Rotha, "sillä muuten on taivas valhetta ja Jumala itse

paljasta ivaa. Ei, he eivät tule kuolemaan, sillä he ovat viattomia."

"Viattomuus on heikko kilpi kuolemaa vastaan. Murhaa ei tehnyt

kumpikaan, ei isä eikä Ralph", vastasi Willy, "enkä itseni vuoksi

välitäkään, kuka on syyllinen."

Sitten tyynnyttyään toisti hän uudestaan Rothalle nuoren naisen,

Rushtonin, todistuksen, naisen, jolle Rotha ja Sim olivat suoneet

yösijan Fornsidessä.

"Muistatko varmasti hänen sanoneen, että se tapahtui viidenkymmenen

kyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin?" keskeytti Rotha.

"Muistan", vastasi Willy; "Ralph kiinnitti kyllä tuomarien huomion

siihen seikkaan, mutta he sivuuttivat sen halveksien."

"Robbie Anderson", ajatteli Rotha. "Mitähän Robbie tietää tästä, koska

hän alituisesti toistaa sitä houratessaan? Hän tietää varmasti jotakin.

Juoksen kysymään häneltä heti."

Mutta juuri silloin sheriffin kaksi apulaista saapui jälleen

Shoulthwaiteen. He ilmoittivat monella eri tavalla ystävällisesti ja

tuttavallisesti, että heidän velvollisuuksiinsa kuului asettua sinne

asumaan siihen asti, kunnes tuomio on saanut lain voiman ja jättänyt

heidän tehtäväkseen takavarikoida rikoksellisen maatilan kruunulle.

"Kuulkaa, nuori neiti, opastakaa meidät huoneeseemme ja muistakaa

valmistaa aamiaisemme heti. Voi taivas, olemme nälkäisiä kuin haukat."

"Olette tulleet tänne sellaisessa tarkoituksessakin, herrat", sanoi

Rotha, "koska aiotte hävittää toisen kodin."

"Hauska kuvitelma, todellakin! Mutta teidän ei silti tarvitse mulkoilla

meihin noin, teräväpäinen tyttöseni. Tulkaa nyt opastamaan meitä, mutta

kävelkää hitaasti."

"Tämä sääreni ei ole vielä parantunut, paitsi arpea, sen jälkeen kuin

onneton suuri veljenne kaasi minut kumoon vuorilla!"

"Hän ei ole minun veljeni."

"No sulhanen sitten. Nämä käytäväthän ovat pimeät kuin haudat."

"Toivoisin niiden olevan niin hiljaisia ja syviäkin kaikille, jotka

kulkevat niitä pitkin."

"Kuulitko hänen sanojaan, Jonathan? Hauta, rauhallinen ja syvä, mutta

silloinhan joutuisitte sinne meidän kanssamme, kaunis tyttöseni."

"Mitä sen olisi väliä? Tässä on huoneenne, herrat. Ehkä se kelpaa

teille niin pitkäksi ajaksi, kunnes anastatte joka komeron."

"Älkää unhottako aamiaista", huusi pieni mies Rothan jälkeen. "Olemme

nälkäisiä kuin, kuin --"

"Tuki suusi ja tule huoneeseen, David. Harjaa multa housuistasi ja anna

tytön olla rauhassa."

"Millainen hävytön nuori letukka hän onkaan!" mumisi David.

Noin tunnin kuluttua kiiruhti Rotha niin nopeasti kuin suinkin Matthew

Barnthwaiten taloa kohti toimitettuaan välttämättömimmät askareensa.

Toiseen käteensä, jonka hän oli piilottanut nuttunsa alle, oli hän

puristanut kovasti erään avainkimpun ja huulillaan toisteli hän naisen

todistusta ja Robbien hourailemia sanoja: "Se tapahtui viisikymmentä

kyynärää sillasta pohjoiseen päin."

Tämä oli hänen ainoa johtolankansa. Mitä hän voisikaan saada selville

sen avulla?

XLIV.

LÖYDETTY JOHTOLANKA.

Tuntia ennen Rothan poistumista Shoulthwaitestä lepäili Robbie Anderson

lavitsalla takan ääressä vanhan kutojan keittiössä. Matthew vaimoineen

oli jossakin ulkona, mutta Liisa oli jalomielisesti ja rohkeasti

suostunut täyttämään kaikki potilaan toiveet.

"Mihin kaikki tukkani on joutunut?" kysyi Robbie hämmästyneenä sivellen

kädellään lyhyeksi leikattuja hiuksiaan.

Liisa nauroi veitikkamaisesti.

"Ehkä se on jäänyt viidenkymmenen kyynärän päähän sillan

pohjoispuolelle", sanoi hän pää kallellaan.

Robbie katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.

"Kuka on kertonut sen sinulle, Liisa?" kysyi hän.

"Kertonut minulle, mitä?"

"Mitäkö? Tuon juuri!" toisti Robbie yhtä hämärästi.

"Tyhmä poika! Etkö itse ole kertonut sitä meille enemmän kuin

viisikymmentä kertaa?"

"Niin minä teinkin. Vai tein minä niin. Mitä sanonkaan? Milloin kerroin

sen teille?"

Robbien silmät olivat pullistumaisillaan pois kuopistaan. Hänen

kasvonsa, jotka eivät olleet punakat keskustelun alussakaan, kävivät

nyt tuhkanharmaiksi.

Liisa alkoi valittaa.

"Miksi muutuit tuon näköiseksi?" kysyi hän.

"Näköiseksikö? Voi, voi, voi! Olen suuri roisto, en ollenkaan sen

parempi. Älä ole milläsikään, tyttöseni."

Robbien silmien entinen ilme palasi ja hänen kasvonsa, jotka olivat

äsken venyneet hyvin pitkiksi, muuttuivat jälleen luonnollisiksi.

Liisankin kasvot muuttuivat samanaikaisesti.

"Robbie, oletko antanut hänelle selkään -- tuolle Garthille?"

"Mitä?"

Hänen silmiensä ilme muuttui jälleen tuijottavaksi. Liisa pelästyi

jälleen ja alkoi taasen hiljaa nyyhkyttää.

"En aikonut olla ilkeä sinulle, Liisa", sanoi Robbie lohduttavasti.

"Sinä osaat kyllä teeskennellä tahtoessasi jotakin", sanoi Liisa

koettaen vapautua Robbien käsivarresta, jonka Robbie oli kietonut hänen

vyötäreilleen. "Hän on kyllä vain toipilas", ajatteli Liisa, "mutta hän

on ihmeellisen voimakas ja puristaa minut sopimattoman lähelle itseään.

Mitä tässä taisteleminen hyödyttää?"

Robbie varasti suukkosen.

"Voi sinua, voi sinua onnetonta! Jos olisin tiennyt sinut niin

ilkeäksi, en --"

"Suo minulle anteeksi, suo minulle anteeksi, tahi muuten en päästä

sinua enää milloinkaan irti", huudahti Robbie.

"Etkö milloinkaan?" Liisa tunsi, että hänen pitää antaa anteeksi tälle

tyrannille.

"Jos irroitat käsivartesi, lupaan koettaa."

"Liisa, kuinka paljon sinä oikeastaan rakastatkaan minua?" kysyi Robbie.

"Sanoitko jotakin?"

"En sinulle, vaan vanhalle ryppyiselle Beccalle: Kuinka paljon

oikeastaan rakastatkaan minua?"

Robbien rakkaus oli kummallisesti matemaattista.

"Minäkö? Kuinka paljonko? Melkein niin paljon kuin voit tukkia

silmääsi."

Robbie koetti näyttää hyvin pettyneeltä. Hän taivutti päätään, mutta

katsoi viekkaasti kulmansa alta toisella silmällään, jota juuri oli

käytetty hänen ystävättärensä rakkauden mittana.

Kun Liisa luuli päässeensä turviin Robbien silmien tulelta, pehmeni

hänen teeskennelty vastenmielisyytensä ja hän katsoi hellästi Robbieen.

Mutta Robbie kohottikin päätään äkkiä. Pieni nainen oli kiinni. Mutta

hän kosti koettamalla näyttää hyvin kylmän ylpeältä.

Mutta se ei auttanut ollenkaan. Robbie nauroi, riemuitsi ja laski

leikkiä.

Tällä kriitillisellä hetkellä Matthew Brathwaite tuli tupaan.

Kutoja oli selvästi hyvin kuohuksissaan. Hän oli juuri väitellyt

kveekarien kanssa armovalinnasta.

"Sivelin heidän tukkaansa väärälle päin", sanoi vanhus, "kysyessäni

heiltä, miksi he kulkevat kylissä saarnaamassa, kun jo edeltäpäin

on määrätty, kuka pelastetaan ja kuka joutuu helvettiin. 'Olette

paholaisen lapsia', sanoi toinen. 'Ehkä olenkin', sanoin minä; 'en ole

tiennytkään, että pirulla on sukulaisia, mutta jos asian laita on niin,

olette silloin varmaankin hänen serkkunsa'."

Matthewista tuntui kovalta, että kveekarit siten häntä halveksivat

hylättyään hänet ensin, sillä hän oli vuosikausia puolustanut heitä

pastori Nicholas Stevensin ivaa vastaan.

"Mutta minä heistä viis välitän! Heidän joukossaan on viisi toista ja

kuusi toista lajia", sanoi vanha filosoofi karkoittaen siten ikuisiksi

ajoiksi kilpailevat uskonoppineet mielestään.

"Voi, Robbie, poikaseni", sanoi Matthew kuin muistaen jotakin. "John

Jackson tapasi Willy Rayn, joka oli tulossa Carlislesta, ja voitko

arvata, mitä siellä on tapahtunut?"

"Mitä sitten?" kysyi Robbie kalveten jälleen.

"Ralph Ray ja Sim Stagg on tuomittu kuolemaan vanhan Wilsonin murhasta."

Robbie hyppäsi seisoalleen.

"Taivas varjelkoon!"

"Älä nyt rupea saarnaamaan kuin kveekarit", sanoi Matthew.

Robbie oli ottanut takkinsa ja hattunsa.

"Mitä nyt? Mihin aiot lähteä?" kysyi Liisa.

"Lähteäkö? Minäkö?"

"Niin, mihin aiot lähteä? Olet liian heikko mennäksesi mihinkään.

Kuumeesi uudistuisi vain jälleen."

Keveiden rattaiden kolinaa kuului tieltä. Reuben Thwaite ajoi tuvan ohi.

Robbie hyökkäsi ovelle huutaen hänelle:

"Matkustatteko myymään lankaa jälleen, Reuben?"

"Oikein arvattu", vastasi pieni mies.

"Ottakaa minut mukaanne?"

Ja Robbie kiipesi rattaille.

Matthewkin nousi ja meni tielle.

* * * * *

Miehet olivat tuskin ehtineet poistua, kun Rotha hengästyksissään

saapui tupaan.

"Missä Robbie on?"

"Poistunut; hänen lähdöstään ei ole vielä kymmentä minuuttiakaan",

vastasi Liisa nyyhkyttäen.

"Mihin sitten?"

"Tiedän tuskin sitä itsekään. Ehkä Penrithiin. Häntä ei voinut mikään

pidättää. Kun isä tuli kotiin ja kertoi Carlislen tapahtumat, riensi

hän pois välittämättä mistään. Hän matkusti sinne Reubenin rattailla."

"Mitä tietä?"

"Alempaa."

"Silloin en saa heitä enää kiinni", sanoi Rotha vaipuen masentuneena

tuolille.

"Ja niin heikko kuin hän vielä oli. Nyt saa hän kuumeen jälleen, kuten

sanoin hänelle, ja alkaa taasen toistaa tuota samaa --"

"Liisa", keskeytti Rotha, "sanoitko hänelle milloinkaan -- tarkoitan

leikillä -- sanoitko hänelle milloinkaan, mitä hän on jutteli

houriessaan?"

"En sitä, mitä hän puhui äidistään."

"Ei, ei, mutta jotakin muuta."

"Muistan kertoneeni hänelle, mitä hän alinomaa puhui tappelustaan

Garthin kanssa."

"Etkö mitään muuta?"

"Odotahan nyt, kun muistelen, luulen kertoneeni hänelle, että hän

aina houri jostakin, mikä tapahtui viisikymmentä kyynärää sillasta

pohjoiseen päin ja jota todistaakseen hän oli valmis vannomaan,

vannomaan Juma--"

"Mitä hän silloin sanoi?" kysyi Rotha kiihkeästi.

"Sanoiko? Hän ei sanonut mitään, katsoi vain minuun niin, että luulin

hänen menneen sekaisin jälleen."

"Siinäkö kaikki?"

"Mikä kaikki, Rotha?"

"Kuulustelussa sanottiin, että Ralph -- se oli kaikki valhetta, muista

se -- siellä sanottiin, että Wilson tapettiin viidenkymmenen kyynärän

päässä sillasta pohjoiseen päin. Mutta hänen ruumiinsa löydettiin

sillan eteläpuolelta yhtä pitkän matkan päässä siitä. Robbie tietää

jotakin. Toivoin saavani sen selville, mutta ei mikään minulle enää

onnistu, ei mikään!" Ja nousten äkkiä seisoalleen hän lisäsi: "Ehkä

Robbie matkustikin Carlisleen. Minun on nyt pakko lähteä, Liisa."

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhti hän jo tietä ylöspäin.

* * * * *

Kulkiessaan suurta viertotietä kylän läpi kohtasi hän

kveekarisaarnaajat, joita kuuntelemaan oli kokoutunut suuri joukko

kyläläisiä. Karttaakseen heitä poikkesi hän eräälle harvoin kuljetulle

tielle. Siellä muutaman portin takana piilossa muilta kuulijoilta,

mutta voiden itse katsella heitä seisoi seppä Garth. Hän oli heittänyt

nahkaesiliinansa toiselle olalleen. Oli juuri päivällistunnin aika.

Hän ei ollut kuullut Rothan keveitä askelia Rothan lähestyessä häntä

ja saapuessa vihdoin hänen viereensä. Seppä nojautui porttiin ja

kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvonsa näyttivät sielukkaammilta ja

lempeämmiltä kuin Rotha milloinkaan ennen oli huomannut.

Rotha pysähtyi ja näytti haluavan lähestyä seppää, mutta epäröi

hetkisen. Kuuntelijat alkoivat veisata vaatimatonta kveekarivirttä,

jossa puhuttiin anteeksiannosta ja rauhasta:

"Vaikka syntisi punaistakin punaisemmat oisi, hän luntakin

valkoisemmiks' pesee ne taas."

Garth näytti liikutetulta. Hänen kovat kasvonsa pehmenivät, hänen

huulensa liikkuivat ja hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä.

Kun virsi loppui, toisti hän säkeet kuiskaten.

"Kunpa väin voisi luottaa siihen!" mumisi hän kätkien kasvonsa käsiinsä.

Rotha meni lähemmäksi taputtaen häntä hartioihin.

"Herra Garth", sanoi hän.

Seppä säpsähti ja koetti olla näyttämättä liikutustaan. Oli olemassa

vain yksi keino, millä hänen luontoisensa ja tapaisensa mies voi tehdä

sen onnistuakseen jossakin määrin -- hän suuttui.

"Mitä haluatte?" tiuskaisi hän.

"Virsi oli hyvin kaunis", sanoi Rotha välittämättä hänen kysymyksestään.

"Ajatteletteko niin?" murahti seppä kääntäen pois päänsä.

"Kunpa vain voisimme luottaa siihen!" sanoi Rotha kuin hän olisi

puhunut yhtä paljon itselleen kuin sepälle.

Garth kääntyi ja katsoi häneen ivallisesti.

Mutta tyttö näytti lempeältä kuin enkeli.

"Sitä minäkin tässä juuri ajattelin", mumisi seppä lyhyen vaitiolon

jälkeen, mutta lisäsi sitten kovempaa ja hieman ärtyisästi:

"Luottaa mihin?"

"Että meille kaikille suodaan anteeksi, huolimatta synneistämme, että

me kaikki vihdoin saamme anteeksi ja löydämme rauhan."

"Hm!"

"Se on hyvin kaunista -- uskonto on ihanaa, herra Garth."

Seppä koetti naurahtaa.

"Parasta on, että otatte pestin kveekareilta. Heillä ei varmasti olisi

mitään naissaarnaajaa vastaan."

Rotha olisi tällä hetkellä antanut vuosia elämästään, jos hän vain

olisi saanut tietää, mitä miehen sydämessä liikkui. Jos hän olisi

löytänyt sieltä mädännäisyyttä, syntiä ja rikoksia, olisi hän kiittänyt

Luojaa kuin taivaasta sataneesta mannasta.

Rotha puristi kätensä nutun alla kovemmin avainten ympärille ja

tukahdutti vihansa.

"Ette ole oma itsenne tänään, herra Garth", sanoi hän.

"Sitä parempi", vastasi seppä ivallisesti nauraen. "Olen kuullut

sanottavan vanhaa minääni hyvin ilkeäksi."

Mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän jälleen äkkiä

kääntyi ja katsoi Rothaan kysyvästi. Hän oli muistanut erään äitinsä

neuvon, mutta alussa tuntui hänestä aivan siltä kuin sanat olisivat

olleet Rothan lausumat eivätkä hänen.

Tytön kasvot olivat lempeät kuin madonnan. "Ehkä olenkin hieman pois

tolaltani tänään, en sitä kielläkään. Olen koko viime viikon ollut kuin

pyörällä päästäni, tunnustan sen."

Rotha erkani hänestä minuutin kuluttua. Hän jatkoi matkaansa ottaen

esille avaimet, joita hän oli säilyttänyt nuttunsa alla kädessään, ja

alkoi katsella niitä.

Avainkimppu oli sama, jonka hän oli löytänyt Wilsonin arkun lukon

suulta samana iltana, jolloin hän ja rouva Garth olivat pistäytyneet

Fornsiden autiossa tuvassa. Kimpussa oli yhteensä parikymmentä avainta,

mutta vain parissa niistä oli sellaisia merkkejä, että ne nykyään

tahi usein olivat olleet käytännössä. Toisen renkaaseen oli hakattu

karkeatekoinen risti, mutta toisen varren ympärille oli kiedottu vähän

valkoista palttinaa. Muut avaimet olivat paksun ruosteen peitossa.

Ja nyt tämä vilpitön tyttö enkelimäisine suloisine kasvoineen, joka

tavallisissa oloissa oli arka kuin pieni viheriävarpunen, aikoi

rakkauden voiman pakotuksesta tehdä jotakin, mitä moni tunteeton mies

olisi kavahtanut.

Hän seurasi ratsutietä polun takana, joka vei Shoulthwaiteen, ja

pysähtyi pajan vieressä sijaitsevan tuvan portille sillan vieressä.

Epäröimättä hetkistäkään ja hilliten täydellisesti itsensä avasi hän

portin ja käveli ovelle.

"Rouva Garth, oletteko siellä?" huusi hän.

Muudan nuori tyttö avasi oven. Hän oli erään naapurin tytär.

"Hän on poissa, Rotha; rouva Garth ei ole kotona", sanoi pieni tyttö.

"Poissako, Bessie?" sanoi Rotha astuen tupaan ja istuutuen. "Tiedätkö,

mihin hän on mennyt?"

"En, mutta kuulin hänen sanovan äidille, että hän viipyy poissa kolme

tahi neljä päivää."

"Vai hoidat sinä hänen talouttaan sillä aikaa", sanoi Rotha

hajamielisesti katsellen kuitenkin samalla tarkkaavaisesti keittiön

kaikkia esineitä. Hetkisen kuluttua käänsi hän jälleen katseensa

pieneen taloudenhoitajattareen.

"Herranen aika, kuinka kaunis nauha sinun tukassasi onkaan, Bessie!

Tiedätkö, se pukee sinua oikein hyvin. Siitä puuttuu vain pieni

nauharuusu tuosta kohti, katsohan nyt."

Viaton lapsi punastui ja hymyili ja siirtyi salavihkaa paikalle, josta

hän syrjäsilmällä saattoi nähdä oman kuvansa seinällä rippuvasta

naarmuisesta kuvastimesta.

"Tiedätkö mitä, Bessie, sinun pitäisi mennä ulos ja polvistua joen

rannalle juuri tähän kohdalle ja katsoa kuvaasi tyynessä vedessä.

Kiiruhda nyt, tyttöseni, ja tule sitten kertomaan minulle, mitä siitä

ajattelet."

Pienen tytön turhamaisuus kehoitti häntä menemään, mutta hänen

ylpeytensä vaati häntä jäämään tupaan, ettei Rotha luulisi häntä niin

turhamaiseksi. Ja ylpeys voitti. Bessie taivutti kaunista päätään ja

hymyili. Rotha katsoi väsyneesti ympärilleen ja sanoi: "Minua janottaa

hirveästi enkä voi juoda rouva Garthin kaivon vettä."

"Mutta eihän hänellä olekaan kaivoa, Rotha."

"Eikö? Tiedätkö, luulin hänellä olevan, mutta ajattelin kai Becca

Ruddin kaivoa."

Bessie pistäytyi hetkiseksi pihalle ja palasi tuoden kulhollisen vettä

mukanaan.

"Bessy, mitä vettä tämä on -- jokivettäkö?" sanoi Rotha veltosti

katsellen vanhaa tammiarkkua, joka oli sijoitettu keittiön toisen

seinän viereen.

"Ei, vaan lähdevettä", sanoi pienokainen pudistaen monta kertaa

vastustavasti päätään.

"Kuulehan nyt, Bessie -- sinusta se varmaan tuntuu hyvin kummalliselta

-- mutta tiedätkö, minä en voi milloinkaan juoda lähdevettä."

"Tuon sinulle kulhollisen maitoa", sanoi Bessie.

"Ei, ei; pidän vain jokivedestä. Etkö halua juosta noutamaan minulle

kulhollista sitä; tee se, niin olet kiltti. Näytän sitten sinulle,

kuinka sinun pitää sitoa nauhasi."

Pienokainen kiiruhti pois. Hänen turhamaisuutensa kuiskasi hänelle,

että hän voi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Heti hänen

poistuttuaan Rotha otti esille avaimet ja valiten ensiksi sen

niistä, jossa oli palttinakaistale, koetti hän sitä munalukkoon,

jolla tammiarkku oli suljettu. Ei, se ei sopinut siihen. Mutta arkun

taakse seinään oli kiinnitetty kaappi. Rothan kädessä oleva avain ei

kuitenkaan sopinut senkään lukkoon.

Keittiön vieressä oli makuuhuone. Rotha meni sinne katsellen

ympärilleen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin liinakaappi, sänky

ja tuoli. Hän meni toiseen kerrokseen. Siellä oli kaksi makuuhuonetta,

mutta siellä ei ollut ainoatakaan arkkua, laatikkoa, lipastoa eikä

kaappia, ei niin mitään, jonka lukkoon sellainen avain olisi sopinut.

Bessie palaisi varmaankin pian. Rotha palasi keittiöön ja meni

uudestaan viereiseen huoneeseen. Ah, vuoteen alla oli arkku, luja

raudoitettu arkku! Hän koetti liikuttaa sitä, mutta ei saanut sitä

heilahtamaankaan. Silloin hän laskeutui polvilleen tarkastamaan sitä.

Siinä oli kaksi munalukkoa, mutta avain ei sopinut kumpaiseenkaan.

Palaten keittiöön hän istuutui melkein huumautuneena ja katseli

ympärilleen.

Samalla palasi pienokainenkin hymykuopat punaisissa poskissaan ja

kulhollinen vettä kädessään. Rotha otti kulhon koettaen juoda. Hän oli

epäonnistunut jälleen. Hän työnsi avaimet takaisin taskuunsa. Saisiko

hän milloinkaan selville tätä salaisuutta?

Hän nousi väsyneesti mennen ulos unhottaen kokonaan näyttää

nauharuusukkeen sitomista pienelle taloudenhoitajattarelle, joka

pettyneen näköisenä seisoi keskellä lattiaa.

Muudan tehtävä oli kuitenkin vielä suoritettava. Toisella avaimella,

joka oli merkitty ristillä, voisi hän avata Wilsonin arkun, joka oli

hänen isänsä asunnossa, selailla paperit läpi ja saada ehkä selville,

miksi ne niin kiinnittivät rouva Garthin mieltä. Mutta ensin piti hänen

tarkastaa ne molemmat kohdat tiestä, joista todistajat olivat puhuneet

lausunnoissaan oikeudessa.

Päättäen sen tehdä heti poikkesi Rotha Smeathwaiteen vievälle tielle

poistuttuaan sepän tuvasta ja kulkiessaan sillalle päin. Joki virtasi

syvällä ja tie teki juuri sen kohdalla tiukan mutkan. Senvuoksi eivät

sinnepäin menijät nähneetkään siltaa kulkiessaan sitä kohti.

Viisikymmentä metriä siitä pohjoiseen päin oli kohta, jossa nainen,

Rushton, oli sanonut nähneensä murhan tapahtuvan. Mutta paikka, josta

ruumis oli löydetty seuraavana aamuna, oli viidenkymmenen kyynärän

päässä siitä etelään päin.

Rotha oli jo päässyt sillalle ja oli juuri sivuuttamaisillaan tien

mutkan, kun hän peräytyi äkkiä muutaman pensaan taakse piiloutuen

sinne. Joku henkilö lähestyi siltaa. Tulija oli rouva Garth. Nainen

jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui noin viidenkymmenen askeleen päähän

Rothasta. Silloin hän pysähtyi. Tyttö voi seurata hänen liikkeitään

hänen huomaamattaan.

Rouva Garth katseli ympärilleen pohjoiseen ja etelään tien suuntaan ja

tien kummallekin puolelle kedoille. Sitten hän laskeutui ojaan, tonki

maata muutamien metrien pituudelta potkien syrjään ojan pohjalla olevat

kivet.

Erään rikoksen varjo · 第 27 / 32 段