viedään hänet Carlisleen. Senvuoksi halusin lähteä sinne. Mutta ehdin
tuskin kävellä penikulmaakaan -- kannoin nuorinta lastani sylissäni
ja pieni poikani voi vain kävellä lyllertää hiljaa vieressäni --
kun poikani sairastui eikä jaksanut enää kulkea. Ensin aioin palata
tupaan, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni kantaa molempia lapsiani.
Senvuoksi istuuduin pienokaisineni tien viereen."
Todistaja keskeytti jälleen. Ralph kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Hän
nojautui kaiteeseen edessään kuullakseen joka tavun. Kun nainen oli
tointunut, sanoi hän tyynesti:
"Siinä läheisyydessä on muudan silta, jota pitkin päästään virran yli.
Kummalla puolen siltaa te silloin olitte?"
"Carlislen puolella -- siis pohjoispuolella."
Yleinen syyttäjä esti nyt kaikki muut kysymykset. "Olkaa hyvä ja
kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä muuta tiedätte, hyvä
nainen."
"Olisimme varmasti paleltuneet siihen paikkaan, jossa istuimme, mutta
katsoessani ympärilleni huomasin läheisellä niityllä ladon. Se oli
avoin edestä, mutta siinä näytti kuitenkin olevan kolme seinää ja sen
lattialla oli vähän heiniä. Menin senvuoksi sinne eräästä portista
kantaen lapsiani."
"Mitä tapahtui ollessanne siellä? Kiiruhtakaa nyt, nainen, että
vihdoinkin pääsisimme asiaan."
"Olimme siellä koko päivän ja kun ilta tuli, hautasin lapseni heiniin
ja he itkivät itsensä uneen."
Naisen silmät kyyneltyivät ja muidenkin silmät olivat kosteat.
"Niin, niin, mutta mitä sitten tapahtui?" kysyi yleinen syyttäjä,
jonka mielestä ei nähtävästi henkipaton lapsien itkuun kannattanut
kiinnittää mitään huomiota. "En voinut nukkua", sanoi nainen käheästi,
ja koroittaen äänensä uhmaavaksi hän lisäsi: "Toivon, että hyvä Jumala
olisi suonut minun nukkua sinä yönä mieluummin kuin minään muuna yönä
elämässäni."
"Kas niin, hyvä nainen", sanoi syyttäjä tyynnyttäen, "mitä sitten
tapahtui?"
"Kuuntelin kulkijoiden askelien kopinaa tieltä ja niin kuluivat
väsyttävät tunnit vähitellen. Vihdoin loppuivat askeleet kokonaan.
Silloin kuulin hevosen kavioiden kapsetta kaukaa pohjoisesta päin."
Todistaja puhui niin hiljaa, etteivät kuuntelijat, jotka seisoivat
varpaillaan ja pidättivät henkeään, voineet selvästi erottaa hänen
sanojaan.
"Pieni poikani huusi unissaan. Sitten kaikki oli rauhallista jälleen."
Simiä värisytti selvästi. Hän tunsi selkäänsä karmivan.
"Mieleeni juolahti, että ratsastaja ehkä voi antaa minulle jotakin,
joka olisi hyvää pojalle. Jos hän tulee kaukaa, on hänellä varmasti
konjakkia mukanaan. Senvuoksi poistuin ladosta ja hapuilin ruohokon
läpi pensasaidan luo. Silloin kuulin tieltä askelia. Ne olivat tulossa
minua kohti."
"Oliko silloin pimeä?"
"Oli kyllä, mutta ei aivan pilkkopimeä. Näin tien toisellakin puolella
kasvavan pensasaidan. Ratsastaja ja jalkamies kohtasivat toisensa
lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin."
"Kuinka lähellä? Ehkä parinkymmenen askeleen päässä teistä?"
"Ei niinkään kaukana. Aioin juuri huutaa, kun kuulin jalkamiehen
sanovan jotakin ratsastajalle, joka oli juuri sivuuttamaisillaan hänet."
"Näittekö molemmat miehet selvästi?"
"En", vastasi nainen tiukasti, "en nähnyt heitä selvästi. Näin toisen
tiellä. Hän oli pieni mies, joka nilkutti toista jalkaansa."
Salissa oli niin hiljaista, että Ralph melkein kuuli naisen hengityksen.
"He riitelivät, nuo miehet. Kuulitteko heidän sanojaan?" kysyi syyttäjä
rikkoen hiljaisuuden.
"Se ei ole totta", huudahti todistaja nopeasti. "En kuullut mitään."
"Tämä nainen ei ole mikään lahjottu todistaja, hyvät herrat", sanoi
syyttäjä tyynesti, hymyillen kylmästi. "Entä sitten, nainen?"
"Kookas mies hyppäsi alas hevosen selästä ja he alkoivat painiskella
keskenään. Pieni mies kirosi. Sitten kuului raskas kaatuminen ja kaikki
muuttui hiljaiseksi jälleen."
Sanottuaan tämän nojautui nainen kaiteeseen ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Millaiselta suurempi mies näytti?"
"Hänen kasvonsa olivat päättäväisen ja voimakkaan näköiset ja silmät
olivat suuret. En nähnyt häntä selvästi."
"Näettekö hänet nyt?"
"En uskalla vannoa, mutta luulen näkeväni."
"Onko vasemmalla seisova vanki sama mies, jonka näitte sinä yönä?"
"Ääni on sama, kasvotkin muistuttavat hänen kasvojaan ja hänellä
on samanlainen pukukin yllään -- pitkä tumma takki, jonka vuori on
vaaleata villakangasta."
"Tiedättekö vielä jotakin muutakin tähän asiaan?"
"Tiesin, että rikos oli tehty minun nähteni. Tunsin kuolleen ruumiin
lepäävän aivan vieressäni. Olin juuri kääntymäisilläni pois, kun kuulin
kolmannen miehen tulevan ja puhuvan ratsastajalle."
"Tunsitteko hänen äänensä?"
"Mies oli tuvan omistaja, joka oli antanut meille yösijan. Juoksin
takaisin latoon, sieppasin lapseni syliini kesken heidän untaan ja
pakenin ketojen yli, en oikein tiennyt, minne."
Tuomari Hide kysyi todistajalta, miksi hän ei ollut ilmoittanut tätä
ennen. Nyt oli jo kolme kuukautta kulunut tapahtumasta.
Nainen vastasi aikoneensa tehdä sen, mutta koska hänen mieleensä oli
juolahtanut, että tuvan omistaja oli ehkä jollakin tavoin sekaantunut
murhaan, ei hän tehnyt sitä senvuoksi, että mies ja hänen tyttärensä
olivat olleet niin ystävällisiä hänelle ja lapsille.
"Mikä sitten nyt on pakottanut teidät näihin paljastuksiin?"
Todistaja ilmoitti tunkeutuneensa oikeussaliin viikkoa aikaisemmin
siinä luulossa, että vanki voi ehkä olla hänen miehensä. Hän oli
kuitenkin erehtynyt, mutta kun hän oli nähnyt miehen kasvot, oli hän
muistanut nähneensä miehen jossakin ennenkin. Muudan mies ihmisjoukosta
oli seurannut häntä ja tehnyt hänelle paljon kysymyksiä.
"Ketä hän tarkoittaa?" kysyi tuomari kääntyen sheriffin puoleen.
Puhuteltu viittasi erääseen läheisyydessä seisovaan henkilöön, joka
samalla nousi seisoalleen hymyillen tyytyväisesti ja viekkaasti kuin
tämä hänen terävänäköisyytensä yleinen tunnustaminen olisi tuntunut
hänestä suurelta kunnioitukselta. Hän oli pieni mies, jonka kasvot
olivat hyvin ryppyiset ja jonka toisessa tuuheiden kulmakarvojen
varjostamassa silmässä oli hyvin pahansuova ilme. Olemme kohdanneet
hänet ennenkin.
Tuomari katsoi vakavasti häneen hänen noustessaan seisoalleen. Sitten
hän kirjoitti muistiin jotakin paperille, joka hänellä oli kädessään.
Mielenliikutus näytti väsyttäneen ja riuduttaneen todistajan kokonaan.
Hänen lausuntonsa aikana ei Sim ollut kertaakaan kohottanut katsettaan
lattiasta. Mutta tarkkaavaisuus, jolla Ralph oli kuunnellut hänen
kertomustaan, voitiin lukea jokaisesta hänen kasvojensa piirteestä.
Kun hänelle annettiin lupa esittää todistajalle kysymyksiä, kysyi hän
vienolla ystävällisellä äänellä, tiesikö hän, mikä aika yöstä silloin
oli mahtanut olla, kun hän oli nähnyt sen, minkä hän nyt oli kuvaillut.
Nainen sanoi luulleensa kellon olleen silloin yhdeksän ja kymmenen
välillä -- ehkä jo kymmenenkin.
"Muistatteko varmasti, millä puolen siltaa silloin olitte, pohjois- vai
eteläpuolella?"
"Muistan varmasti olleeni sillan pohjoispuolella."
Ralph kysyi, oliko oikeudella hallussaan ruumiintarkastuspöytäkirja.
Sitä ei ollut. Voisiko hän saada sen tarkastetuksi. Se ei hyödyttäisi
mitään. Mutta miksi?
"Senvuoksi", vastasi Ralph, "että ruumiintarkastajalle vannottiin
ruumiin löytyneen sillan eteläpuolelta -- viidenkymmenen kyynärän
päässä etelään siitä."
Hänen väitteeseensä suhtauduttiin halveksivasti ja ivallisesti nauraen.
Mutta kun Ralph voimakkaasti painosti sitä, kuultiin ihmisten joukosta
muminaa ja vihellyksiä.
"Me emme voi pyytääkään selviä ja epäämättömiä todistuksia", sanoi
tuomari Millet; "mutta me haluamme niin tarkasti kuin suinkin saada
selvän niistä seikoista, joiden avulla näin salaperäinen rikos voidaan
todistaa. Millainen todistaja hyvänsä voi erehtyä sellaisesta pienestä
erikoiskohdasta."
Nuori nainen, Margaret Rushton, sai nyt poistua.
"Vielä sananen", sanoi tuomari Hide. "Sanoitte kuulleenne miehenne
puhuvan vangitusta Raystä. Millaisessa äänilajissa se tapahtui?"
"Millaisessako? Hän kuvaili Rayn Englannin jaloimmaksi mieheksi", sanoi
nainen kiihkeästi.
Sim kohotti päätään tarttuen kaiteeseen.
"Jumalan nimessä, se on totta, se on totta!" huusi hän kiihkeästi
äänellä, joka kantautui salin kaukaisimpaan nurkkaan.
"Hyvät herrat", sanoi syyttäjä, "olette nyt kuulleet vastahakoisen
todistajan ilmaiseman totuuden, mutta ette tiedä vielä tämän hirveän
teon kaikkia yksityiskohtia Seuraava todistaja ilmoittaa teille murhan
vaikuttimet."
Muudan kookas cumbrialainen tuli nyt todistamaan ja sanoi nimekseen
Thomas Scroope. Hän oli syyttäjän apulainen.
Ralph katsoi häneen. Mies oli sama, joka oli loukannut katulaulajatarta.
Hän sanoi muistavansa, että vastaaja Ray oli ollut kapteenina entisen
parlamentin armeijassa. Ray oli aina ollut ylpeä ja ylimyksellinen. Hän
oli karkoittanut entisen kapteenin, jonka virkaa hän sen jälkeen oli
hoitanut.
"Milloin se tapahtui?"
"Noin seitsemän vuotta sitten", vastasi todistaja ja lisäsi hiljempaa
kuin nauraen itsekseen: "hän on maksanut sen sittemmin kalliisti."
Ralph keskeytti:
"Kenen olen karkoittanut, kuten sanoitte? Kuka mies on pakottanut minut
maksamaan sen kalliisti, kuten luulette?"
Mutta todistaja ei vastannut.
"Viis siitä!" mumisi todistaja. Hänen leikillisyytensä oli haihtunut.
Valamiehistön takaa kuultiin heikkoa liikettä. "Sanokaa oikeudelle sen
miehen nimi, jota tarkoitatte." Syyttäjä kielsi tuhlaamasta oikeuden
aikaa sellaisilla kysymyksillä.
Mutta tuomari Hide torjui kiellon aiheettomana.
Herättäen suurta kummastusta mainitsi todistaja silloin cumberlandin
sheriffin, Wilfrey Lawsonin, nimen.
Ja jatkaen lausuntoaan uhmaavaan tapaansa sanoi todistaja muistavansa
kuolleen etsivän, James Wilsonin. Hän oli puhutellut Wilsonia päivää
ennen Wilsonin kuolemaa. He olivat tavanneet toisensa Carlislessa.
Wilson oli näyttänyt todistajalle vangitsemismääräystä, minkä hän oli
saanut voidakseen vangita Ralph Rayn, ja kertonut Ralph Rayn uhanneen
häntä usein entisinä aikoina ja aikovan kenties ottaa hänet hengiltä.
Wilson oli sanonut aikovansa ehtiä ennen, sillä vangitsemismääräys oli
hyvä suojeluskeino. Hän oli sanonut senkin, että Rayt ovat huonossa
huudossa; isä oli kova, kiittämätön raakalainen, joka oli palkinnut
huonosti hänen kuusivuotisen työnsä. Äiti oli parhain heistä, mutta hän
olikin vain yksinkertainen tyhmä raukka. Pahin koko perheestä oli tämä
Ralph, joka parlamentin hallituksen aikana oli useammasti kuin kerran
uhannut luovuttaa hänet, Wilsonin, sheriffille -- tuolle toiselle niin
sanotulla sheriffille eikä nykyiselle kunnon miehelle.
Ralph teki todistajalle kolme kysymystä.
"Olemmeko milloinkaan tavanneet toisiamme ennen?"
"Kyllä, mutta luultavasti emme tapaa enää milloinkaan", vastasi mies
ovelan näköisenä.
"Palvelitteko minua parlamentin armeijassa?"
"Ei sinnepäinkään?" karjaisi todistaja.
"Eivätkö kuninkaan soturit ottaneet teitä vangiksi ja polttaneet
merkkiä käsivarteenne kuumalla raudalla senvuoksi että, vaikka
olittekin heidän vakoojansa, teitä epäiltiin petoksesta?"
"Se on valhe. Minua ei ole milloinkaan merkitty."
"Vetäiskää takkinne ja paitanne oikea hiha ylös."
Todistaja kieltäytyi.
Tuomari Hide käski silloin muudatta oikeudenpalvelijaa tekemään sen.
Todistaja vastusteli, mutta hihat vedettiin kuitenkin ylös kyynärpäähän
asti. Käsivarressa oli kolme selvää polttomerkkiä.
Mies sai mennä matkoihinsa joukon viheltäessä.
Seuraava todistaja oli poliisi Jonathan Briscoe. Hän kertoi, että hänet
oli lähetetty hakemaan Wilsonia varhain sen päivän jälkeisenä aamuna,
jolloin Wilson oli poistunut Carlislesta. Hänelle oli uskottu vangin
kuljettaminen. Hän oli tullut Wytburniin juuri ajoissa voidakseen
olla läsnä ruumiintarkastuksessa. Vanki Stagg oli silloin tuotu
kuulusteltavaksi ja vapautettu.
Ralph kysyi, onko laillista syyttää miestä toista kertaa samasta
rikoksesta.
Tuomari Millet sanoi, ettei ruumiintarkastajan vapauttava päätös riitä,
vaikka tarkastaja olisi tuomiokunnan tuomari.
Todistaja muisti, kuinka syytetty Ray oli tilaisuudessa puolustanut
toveriaan. Hän oli väittänyt olevan mieletöntä otaksuakaan, että
Staggin lainen heikko mies olisi voinut tappaa Wilsonin yhdellä
lyönnillä. Sen voi tehdä vain paljon voimakkaampi mies.
"Epäilittekö silloin lainkaan, kuka tuo voimakkaampi mies olisi voinut
olla?"
"En ollenkaan. En ainakaan minä. Tiesin kyllä, että mies, jonka
etuihin kuului saada vangitsemismääräys haltuunsa, todennäköisesti
olikin henkilö, joka oli ottanut sen, sillä sitä ei löydetty kuolleen
taskuista. Raytä vastaan ei silloin ilmennyt pienintäkään todistusta,
sillä muussa tapauksessa olisin vanginnut hänet heti."
"Koetitte vangita hänet jälkeenpäin, mutta epäonnistuitte?"
"Aivan niin. Miehellä on härän voimat."
Seuraavat kaksi todistajaa olivat wythburniläisiä. Toinen oli muudan
työmies, joka jälleen kertoi tavanneensa Simin murhayönä tiellä ja
kohdanneensa Wilsonin penikulman päässä kauempana pohjoiseen päin, ja
toinen Simin tuvan omistaja, joka vain toisti entisen todistuksensa.
Salissa syntyi melkoinen hälinä, kun syyttäjä huusi esille viimeisen
todistajansa. Muudan nainen katselijoiden joukossa mumisi jotakin, jota
eivät kuulleet muut kuin läheisyydessä seisovat Nainen oli rouva Garth.
Willy Ray seisoi hänen läheisyydessään, mutta ei saanut selvää hänen
sanoistaan.
Todistaja astui esille. Ralph ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan
nähdessään henkilön, joka nyt oli tullut esille todistaakseen häntä
vastaan. Todistaja oli sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu hänen
varjokseen ja joka erään edellisen todistajan kanssa oli ollut Robbie
Andersonin toverina hänen öisellä matkallaan postivaunuissa; sama,
joka oli sivuuttanut Robbien silloin kun Robbie makasi tajuttomana
Reuben Thwaiten rattailla; sama, joka oli istunut kirjakauppiaan
murjussa viikko sitten; sama, jonka rouva Garth oli tuntenut käytävässä
tänä aamuna; sama, jota tuomari Hide oli tarkastellut vakavasti ja
kiinteästi silloin kun mies oli noussut salissa seisoalleen vaatiakseen
kunniaa osakseen siitä, että hän oli houkutellut rouva Rushtonin
ilmaisemaan totuuden.
Hän sanoi nimekseen Mark Wilsonin.
"Toistakaa se vielä kerran", sanoi tuomari Hide tarkastellen paperia
kädessään.
"Mark Wilson."
Tuomari Hide viittasi sheriffille kuiskaten hänelle muutamia sanoja.
Sheriffi kiiruhti toiseen huoneeseen.
"Oliko murhattu James Wilson veljenne?"
"Oli."
"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä valaisevaa tiedätte
tähän asiaan."
"Veljeni oli innokas kuninkaan palvelija", sanoi todistaja hyvin
nöyrästi. "Hän luopui kodistaan, vaimostaan ja perheestään voidakseen
esteettömästi toimia kuninkaan oikeudenmukaisen asian hyväksi."
Juuri tällä hetkellä rupesi Simiä pyörryttämään. Hän horjui ja
olisi kaatunut, mutta Ralph tuki häntä ja pyysi tuomareilta, että
hänen ystävälleen tuotaisiin tuoli ja vähän vettä. Hänen pyyntöönsä
suostuttiin ja kuulustelua jatkettiin sitten.
Todistaja oli juuri saamaisillaan luvan poistua, kun sheriffi tuli
jälleen saliin, aukaisi itselleen tien tuomari Hiden luo ja antoi
hänelle erään kirjan. Simin tarkkaavaisuus näytti tällä hetkellä
kiihtyvän kuumeiseksi valppaudeksi. Hypäten seisoalleen tuolilta,
jolle Ralph oli painanut hänet, huusi hän niin kovasti kuin suinkin
todistajaa pysähtymään. Salissa tuli kuolemanhiljaista.
"Sanoitte veljenne -- Jumala taivaassa, millainen hirviö hän olikaan --
poistuneen vaimonsa ja perheensä luota", huusi Sim. "Sanokaa meille,
palasiko hän milloinkaan takaisin."
"Ei."
"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan rahoista, joita hänen vaimonsa
sai hänen karkaamisensa jälkeen -- hän nimittäin karkasi vaimonsa
luota, hyvät herrat, karkasi vaimonsa ja pienen lapsensa luota --
kuulitteko milloinkaan puhuttavan niistä?"
"Vaikka olisin kuullutkin, niin mitä sitten?" vastasi todistaja, joka
nähtävästi oli niin hämmästynyt, ettei hän osannut valehdellakaan.
"Tiedättekö, että veliroistonne koetti anastaa rahat itselleen?"
Sim lausui huutaen kysymyksensä hien tippuessa hänen otsaltaan.
Tuomarit näyttivät liian hämmästyneiltä välttääkseen vastaan.
"Sanokaa se meille pian! Koettiko hän anastaa rahat itselleen?"
"Ehkä. Entä sitten?"
"Saiko hän ne?"
"Ei."
"Ja miksi ei -- miksi ei?"
Todistaja suuttui nyt niin, että hän unhotti olla varuillaan.
"Koska muudan kirottu roisto tuli väliin ja uhkasi hirtättää hänet, jos
hän yrittää koskea naisen rahoihin."
"Niin, niin! Mutta kuka tuo kirottu roisto sitten oli?"
Todistaja ei vastannut.
"Kuka? Ilmoittakaa se meille nopeasti."
"Tuo mies tuolla", vastasi todistaja viitaten Ralphiin.
Katselijat mumisivat äänekkäästi. Muudan nainen sai aikaan kovan
hälinän heidän keskuudessaan. Hän halusi päästä ulos huutaen kovasti
olevansa pyörtymäisillään. Nainen ei ollut kukaan muu kuin rouva
Garth jälleen. Sheriffi kumartui pöydän yli kysyen, liittyvätkö
nämä kysymykset jollakin tavoin kuulusteluun, mutta Sim ei suonut
hänelle aikaa vastalauseiden tekemiseen. Hän ei ajatellut lainkaan,
vaikuttivatko nämä kysymykset jollakin tavoin tulokseen.
"Ja ilmoittakaa nyt oikeudelle nimenne."
"Olen sen jo ilmoittanut."
"Ilmoittakaa oikea nimenne ja veljenne nimi."
Tuomari Hide katsoi vakavasti todistajaan. Hänellä oli avattu kirja
kädessään.
"Niin, sanokaa meille oikea nimenne", sanoi hän toistaen Simin
kysymyksen.
"Mark Garth", mumisi todistaja.
Tuomari näytti odottaneen tällaista vastausta.
"Entä veljenne nimi?"
"Wilson Garth."
"Viekää vääränvalan tekijä vankeuteen."
Sim vaipui hengästyneenä tuoliinsa katsellen ympärilleen kuin hän juuri
olisi herännyt jostakin unesta.
Katselijain ja valamiehistön tunteet horjuivat heidän syytettyjä
kohtaan tuntemansa myötämielisyyden ja syytöksen totuuden varmuuden
välillä, kun he näkivät sheriffin lähestyvän levottomana syyttäjää
ja ojentavan hänelle erään paperin. Katsahdettuaan siihen nopeasti
asianajaja nousi riemuitsevasti hymyillen ja selitti, että vaikka
todistukset tähänkin asti olivat olleet hyvin sitovia kaikissa
suhteissa, oli hän kuitenkin vasta nyt tilaisuudessa esittämään
ratkaisevan.
Sitten ojentaen paperin Ralphille hän kysyi, oliko Ralph nähnyt sitä
milloinkaan ennen. Ralph oli voitettu; hän hengähti syvään ja kohotti
tahtomattaan toisen kätensä rinnalleen.
"Kertokaa tuomareille, kuinka saitte haltuunne paperin, joka teillä nyt
on kädessänne."
Ralph ei vastannut. Hän oli kääntynyt Simin puoleen ja katseli nyt
häntä yhtä sääliväisesti kuin katuvaisestikin.
Paperi oli kulunut ja se oli nähtävästi ollut taitettuna kauan aikaa.
Sen muudan nurkka oli hiiltynytkin, kuin se jossakin tilaisuudessa
olisi nipin napin pelastunut liekeistä.
"Armolliset tuomarit", sanoi syyttäjä, "paperi on sama
vangitsemismääräys, jonka murhattu Wilson toi mukanaan Carlislesta
voidakseen viedä tyrmään vangin, joka pitää sitä nyt kädessään. Se on
sama vangitsemismääräys, joka on ollut kateissa aina siitä yöstä asti,
jolloin Wilson murhattiin; ja mistä luulette meidän sen löytäneen,
armolliset tuomarit? Se löydettiin -- tiedätte, kuinka tyhmä viisainkin
voi olla -- katsokaa, kuinka tyhmästi viekkainkin mies joskus
menettelee, kuinka törkeitä erehdyksiä ovelimmatkin roistot tekevät --
se löydettiin tänä aamuna vastaaja Rayn vaatteista hänen nukkuessaan,
muutamasta povitaskusta, joka oli ommeltu kiinni ja jota hyvin harvoin
oli käytetty."
"Tämä on ratkaiseva todistus", sanoi tuomari Millet katsahtaen
toveriinsa. "Tämän kuultuamme emme voi enää epäilläkään."
"Ehkä vanki voi selittää, kuinka hän on saanut asiakirjan haltuunsa",
sanoi tuomari Hide.
"Niin, voitteko sanoa meille, kuinka saitte sen haltuunne?"
"En."
"Ettekö tahdo selittää oikeudelle mitään?"
"En."
"Todistaisiko vastauksenne rikoksenne?"
Ralph vaikeni.
Tähän hetkeen keskittyivät Ralphille vuosikausien vaivat. Hän voi
kyllä sanoa, missä hän oli ollut murhayönä, mutta hänellä ei ollut
muita todistajia kuin Sim. Hän ajatteli Robbie Andersonia -- miksi
ei Robbie ollut täällä? Mutta ei, parasta olikin, että Robbie oli
poissa, sillä hän voisi pelastaa Ralphin ilmaisemalla isän rikoksen.
Ja mitkä todistukset olisivatkaan päteviä vangitsemismääräyksen selvää
todistusta vastaan? Hän oli tallettanut tuota asiakirjaa toivoen
epämääräisesti voivansa suojella sillä jotenkin Simiä, mutta täällä se
oli kuin käärme heidän molempien povessa.
"Tämä vanhus tässä", hänen muuttunut äänensä hämmästytti kuulijoita,
"tämä vanha mies tässä", sanoi hän viitaten vierellään seisovaan
Simiin, "on yhtä viaton tähän murhaan kuin puhtain sielu Jumalan
istuimen edessä."
"Entä te itse?"
"Mitä minuun taasen tulee, mitä minuun tulee", lisäsi hän taistellen
mielenliikutustaan vastaan, mikä uhkasi tukahduttaa hänet, "olen viaton
ja puhdas hänen edessään, joka tutkii kaikkien sydämet. Olen kauan
itkien rukoillut armoa häneltä, jonka edessä me olemme vain tomua ja
tuhkaa."
"Viekää jumalanpilkkaaja pois!" huusi tuomari Millet. "Tiedättekö,
missä olette, ihminen? Olette kristittyjen ihmisten seurassa.
Uskallatteko vedota Jumalaan, että hän vapauttaa teidät hirveiden
rikostenne seurauksista?"
Yleisö yhtyi tuomarin sanoihin metelöiden hirveästi. He olivat samoja
ihmisiä, jotka olivat hurranneet hänelle viikko sitten.
Sim kyyristyi nurkkaansa ja hautasi laihat sormensa pitkään tukkaansa.
Ralph katseli tyynesti ympärilleen. Hän ei saanut menettää malttiaan
nyt. Oli muudan keino, minkä avulla hän olisi voinut muuttaa tämän
metelin voimakkaiksi suosionosoituksiksi, mutta siihen keinoon hän ei
aikonut turvautua. Hän olisi voinut vapauttaa itsensä todistamalla
kuolleen isänsä rikolliseksi, mutta sitä hän ei milloinkaan aikonut
tehdä. Ja eikö hän ollut tullutkin tänne kuolemaan? Eikö hän juuri
ajatuksissaan ollut suunnitellut sellaista hyvitystä? Se oli oikein, se
oli oikein ja parempaa ratkaisua ei ollut. Mutta kuinka Simille kävisi?
Joutuisiko hän syylliseksi Siminkin kuolemaan? "Tämä vanha miesraukka",
toisti hän sitten kun yleisö oli vaiennut, "on viaton."
Sim olisi noussut, mutta Ralph arvasi hänen tarkoituksensa ja painoi
hänet takaisin tuolille. Samalla nähtiin Willy Rayn tunkeutuvan joukon
läpi todistajin paikalle. Ralph ymmärsi hänenkin tarkoituksensa ja
pysähdytti hänet katseellaan. Willy seisoi kuin kivettynyt. Hän
käsitti, että vain toinen noista kahdesta oli murhaaja, Ralph tahi
hänen isänsä.
"Älkäämme erotko toisistamme", kuiskasi Sim, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä teki tuomari Millet yhteenvedon kaikesta, mikä oli
näytetty toteen. Hän ei tuhlaillut sanoja, naisen Rushtonin todistus
ja löydetty vangitsemismääräys riittivät. Asia oli selvä kuin päivä.
Valamiehistön ei tarvinnut edes poistua paikoiltaan neuvottelemaan.
Ja totellen tuomaria julisti valamiehistö molemmat vangit syyllisiksi.
Muudan oikeudenpalvelija vaati hiljaisuutta ja hirveä kuolemantuomio
julistettiin.
Huomattiin tuomari Hiden mumisevan jotakin "vetoamisesta korkeampaan
oikeuteen", ja noustessaan viittaavan sheriffiä seuraamaan häntä.
XLIII.
RAKKAUDEN ESINE VIHDOINKIN SELVILLÄ.
Varhain seuraavana aamuna palasi Willy Ray takaisin Shoulthwaiteen
läpimärkänä päästä jalkoihin asti ja suunnattomasti väsyneenä. Hän
oli ratsastanut kovasti Carlislesta, mutta siitä huolimatta oli pari
vastenmielistä vierasta ainoastaan puolentunnin matkan päässä hänestä.
"Kotona jälleen", sanoi hän alakuloisesti heittäen ratsupiiskan
menemään tullessaan keittiöön, "vaikka tätä ei enää voida sanoakaan
kodiksi."
Rotha koetti puhua. "Ralph, missä hän on? Onko hänkin matkalla kotiin?"
Nämä kysymykset olivat hänen huulillaan, mutta hänen kurkkuaan kuristi
niin, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.