"Mitä nyt?"
"Myytkö omaa lihaa ja vertasi?" kysyi Joe.
"Myynkö mitä? Mitä tyhmyyksiä sinä nyt taasen jaarittelet, tuuliviiri?
Joskus voitaisiin sinua luulla niin kylmäksi, ettei voikaan sula
suussasi, mutta sitten taasen --"
"En ole sentään niin tyhmä kuin minä minua kohdellaan, äiti", keskeytti
seppä.
"Olenhan sanonut sinulle ennenkin, että kuulut viisaiden aasien
joukkoon. Mitä tarkoitit tuolla myynnilläsi?"
"Mielestäni sinun pitäisi tietää se, kun vieraat ihmiset voivat sanoa
sen minulle jo kadulla."
Seppä vaipui synkkään äänettömyyteen katsoa tuijottaen vain tuleen.
"Ahaa, olet kai kuullut tuon miehen joutuneen Doomsdaleen, vai mitä?"
Joe murahti jotakin käsittämätöntä.
"Aion lähteä kuulemaan kuulustelua", jatkoi rouva Garth tyytyväisenä
kehräten.
"Ehkä et haluaisi nähdä minua hänen sijassaan, äiti? Ah ei, et
suinkaan."
"Sinä iankaikkinen lörpöttelevä tyhmeliini!" huusi rouva Garth nousten
ja koventaen äänensä uhkaavaksi. "Missä olet ollut?"
Joe murahti jälleen jotakin kumartuen syvempään tulta kohti ja äidin
jäntevä vartalo nojautui uhkaavasti hänen ylitseen.
XLI.
HEVOSEN HIRNUNTA.
Sumea aurinko oli laskemaisillaan sumukerroksen läpi. Rotha käveli
nopeasti kujaa, joka johti tielle Mossin asuinrakennuksesta. Laddie,
paimenkoira, joka Ralphin poistumisen jälkeen oli kiintynyt häneen,
juoksi nyt hänen rinnallaan.
Hän oli matkalla Fornsideen, vaikka hänellä ei ollut sinne mitään
asiaa. Willy Ray ei ollut vielä palannut. Rothan isä ei ollut vielä
tullut takaisin pitkältä matkaltaan. Missähän Willy oli? Mihin oli
hänen isänsä joutunut? Mikähän oikeastaan heitä viivyttikään poissa
kotoa? Ja kuinka oli Ralphille käynyt, hänelle, joka niin sanoaksemme
oli kuin kuoleman kidassa, jonne hän omin käsin oli lähettänyt hänet?
Uskaltaisiko hän enää milloinkaan toivoa? Nämä samat kysymykset oli
Rotha tehnyt itselleen jo satoja kertoja ja elänyt enemmän kuin viikon
kestäneiden päivien ja öiden vastauksista tyhjät tunnit jollakin
tavoin, hän ei itsekään tiennyt, kuinka.
Levottomuus jäyti hänen sieluaan uhaten polttaa sen piakkoin kuivaksi
tuhaksi. Ja hän oli syntynyt naiseksi, heikoksi naiseksi, olennoksi,
joka on määrätty istumaan kotona jalka rukinpolkimella sillä aikaa kuin
hänen rakastamansa henkilöt olivat vaarassa ja menehtyivät muualla.
Rotha oli kokonaan muuttunut. Hän ei ollut enää sama hilpeä tyttönen,
joka kerran oli voittanut vanhan jäykän Angus Rayn sydämen.
Koettelemuksien koulussa hänestä oli tullut päättäväinen nainen.
Melkein sellaisen tunteen kuin toivottomuuden ärsyttämänä oli hän nyt
vaarallisempi kuin päättäväinen.
Hän oli toimittava kummallisia tekoja jonkun ajan kuluttua. Hänen
aurinkoinen ja tyttömäinen viattomuutensakin oli häviämäisillään. Hän
oli kehittymäisillään yhtä viekkaaksi kuin pelottomaksikin. Epäilettekö
sitä? Mutta asettukaa vain hänen sijaansa. Ajatelkaa, mitä hän oli
tehnyt ja miksi hän oli niin menetellyt; muistelkaa sen aiheuttamia
seurauksia ja mitä siitä vieläkin seuraisi. Sitten tarkastelkaa omaa
sydäntänne tahi pikemminkin jonkun toisen, että huomaisitte sitä
nopeammin kaiken siellä piilevän totuuden ja vääryyden.
Sen jälkeen odottakaa, mitä seuraavat kuusi päivää tuovat mukanaan.
Fornsidessa sijaitsevaa tupaa ei ollut kukaan valinnut asunnokseen sen
jälkeen kuin räätäli hylkäsi sen. Koko Wythburnissä oli tuskin niin
köyhää ihmistä, että hän olisi halunnut valita tämän kurjan hökkelin
kodikseen. Se oli yksikerroksinen rakennus, jonka julkipuoli oli
pihalle päin. Eteiseen johtivat viisi- tahi kuusiaskelmaiset portaat
pienestä kasvitarhasta alaspäin. Rakennuksessa oli kolme pientä matalaa
huonetta, joissa oli kivilattiat. Kesäisin koristivat sen julkipuolta
valkoiset ja punaiset fuksiat, mutta näin talvella peitti sen seiniä
vain tummanvihreä muratti.
Yksinäisenä, synkkänä ja nykyisin kyläläisten taikauskoisen pelon
tuomitsemana näytti pieni tupanen niin ränstyneeltä kuin salaman
halkoma petäjä kukkulan laella.
Kun Rotha saapui rakennuksen läheisyyteen, pysähtyi hän epäröiden kuin
hän ei olisi tiennyt, pitikö hänen mennä sisälle vai kääntyä takaisin.
Hän seisoi pienellä portilla koiran juoksennellessa kasvitarhassa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Laddie hyökännyt jo tupaan sisälle.
Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Hänhän oli lukinnut oven.
Avaimen oli hän piilottanut entiseen tapaansa sellaiseen paikkaan, jota
eivät tienneet ketkään muut kuin hän ja hänen isänsä. Rotha kiiruhti
portaille ja pisti kätensä syvälle olkiin, joilla eteinen oli katettu.
Avain oli poissa. Ovi oli auki.
Ja nyt kuuli hän, paitsi koiran tassuttelemista, muutakin kolinaa
huoneista.
Rotha painoi kädellään sydäntään. "Oliko mahdollista, että hänen isänsä
oli palannut kotiin? Oliko hän täällä, täällä?"
Tyttö meni keittiöön. Silloin kuuli hän toisesta huoneesta kovan
paukahduksen kuin jonkun arkun kansi olisi sulkeutunut. Seuraavassa
silmänräpäyksessä kuului hameen kahinaa ja Rotha ja rouva Garth
seisoivat vastakkain hämärässä huoneessa.
Rotha hämmästyi aivan sanattomaksi voimatta puhua mitään. Rouva
Garth katseli häneen hetkisen niin pelästyneenä, ettei hänen kovissa
kasvoissaan oltu milloinkaan nähty sellaista ilmettä.
Sitten hän tunkeutui Rothan ohi ja poistui.
"Pysähtykää!" huusi Rotha saaden takaisin tarmonsa.
Mutta nainen oli mennyt eikä tyttö lähtenyt ajamaan häntä takaa.
Rotha meni siihen huoneeseen, josta rouva Garth oli tullut. Se oli
Wilsonin huone. Hänen arkkunsa, jota ei kukaan ollut tullut perimään,
oli vielä siellä. Arkunkannen nopea lukitseminen oli aiheuttanut
sen kolahduksen, jonka hän oli kuullut. Mutta se oli aina ollut
huolellisesti lukittu. Rotha tarttui hermostunein sormin suureen
munalukkoon, joka riippui arkun kannesta. Suuri avainkimppu riippui nyt
siitä. Rotha ei tuntenut niitä. Kenenkähän ne olivat?
Arkku ei ollut lukossa, kansi oli vain painettu kiinni. Rotha kohotti
sen auki vapisevin käsin. Arkussa oli kaikenlaisia vaatteita, mutta ne
oli huolettomasti heitetty syrjään. Niiden alla oli papereita, paljon
papereita hajallaan arkun pohjalla. Mitähän ne sisälsivät.
Ilta alkoi pimetä. Rotha muisti, ettei talossa ollut ainoatakaan
kynttilää eikä yhdessäkään lampussa öljyä. Hän pisti kätensä arkkuun
ottaakseen sieltä paperit ja viedäkseen ne mukanaan, mutta kun hän
kosketti vainajan vaatteihin, peräytyi hän säpsähtäen. Kansi paukahti
raskaasti kiinni.
Tytön jokainen jäsen alkoi vapista. Kuka tietää, eikö kuolleen sielu
kummittele niissä paikoissa, jossa kuollut on elämänsä kuluessa asunut
ja kuollut? Laupias taivas, hänhän oli Wilsonin huoneessa! Rotha horjui
ulos lisäytyvässä pimeydessä tarttuen oveen mennessään. Kun hän jälleen
tuli eteiseen, rupesi hän hakemaan ulko-oven avainta. Se oli lukossa.
Tällä kertaa ottaisi hän sen mukaansa. Sitten hän muisti arkun lukosta
riippuvat avaimet. Hänen pitää ottaa nekin mukaansa. Hän ei kysynyt,
miksi. Mikä hyvä tahi paha voima pakottikaan tytön toimimaan?
Houkuteltuaan koiran luokseen hän meni rohkeasti tupaan jälleen ja
sitten kerran vielä vainajan huoneeseen. Hän sijoitti munalukon
paikoilleen, kiersi avainta lukossa, veti sen pois reiästä ja työnsi
avainkimpun taskuunsa. Parin minuutin kuluttua oli hän jo viertotiellä
kävellen Shoulthwaiteä kohti.
Hänen sydämessään sanoi jokin hänelle, että päivän tapahtumat olivat
kohtalokkaita. Ja valon enkeli oli todella johdattanutkin häntä
synkkään rakennukseen.
Aurinko oli laskenut. Höyryn kaltainen sumu ennusti yön tuloa. Haihtuva
päivä peitti hänen poskensa ja kätensä tahmealla kosteudella.
Kun hän tuli Fornsiden tielle, käänsi hän katseensa pajaan. Tuolla
se oli ja kirkkaanpunainen hehku tulesta, jonka kihisevä sydän oli
valkohehkuinen, valaisi ilman sen ympärillä. Rotha kuuli palkeiden
kumean puhkumisen ja kovat lyönnit alasimeen. Lukuunottamatta näitä
ääniä oli kaikki hyvin rauhallista.
Millaista salaisuutta siellä asuva nainen säilyttikään? Rotha oli
aivan varma siitä, että se koski hänen isäänsä, Ralphia, häntä itseään
ja kaikkia hänen rakastamiasi henkilöitä. Nuori tyttö päätti, että
tämä salaisuus kerran vielä riistettäisiin naisen sydämestä, olkoot
seuraukset sitten millaiset tahansa.
Kuu yritteli heikosti hajoittaa muudatta pilviröykkiötä valaisten
joskus taivaan kuin majakka meren. Kotimatkallaan sivuutti Rotha pari
nuorukaista, jotka nauroivat kävellessään.
"Hyvää iltaa Rotha", sanoi nuori laaksolainen.
"Hyvää iltaa, kultaseni", sanoi hänen morsiamensa.
Rotha vastasi tervehdyksiin.
"Hän on hieno tyttö", kuiskasi nuorukainen.
"Onko hän mielestäsi? Hän on liian hidas minulle", vastasi hänen
toverinsa. "Inhoan hitaita ihmisiä."
Tämän lyhyen keskeytyksen jälkeen alkoivat he laskea jälleen leikkiä ja
ilakoida.
Kuu oli hajoittanut pilvet nyt.
Yöstä näytti tulevan aivan samanlainen, paitsi pakkasta ja tuulta, kuin
sekin kohtalokas yö, jolloin Ralph ja Rotha tulivat yhdessä Punaisesta
Leijonasta. Kuinka onnelliselta se yö oli silloin tuntunutkaan hänestä
-- onnelliselta aina loppuun asti! Hän oli silloin laulanutkin
kuutamossa. Mutta hänen laulunsa oli ollutkin totuudenmukaisempi kuin
hän oli silloin aavistanutkaan, paljon totuudenmukaisempi:
"Tornissa siellä vain vartija astuu,
vartija siellä vain vaeltelee."
Rotha palautti mieleensä vähitellen kaikki öisen kävelyn erikoiskohdat,
kaikki Ralphin sanat ja hänen äänensä sävyn.
Hän oli sanonut Rothalle, että Rothan isä on syytön, vannoen tietävänsä
sen.
Hän oli kysynyt Rothalta, rakastaako Rotha isäänsä, mihin Rotha oli
vastannut: "Enemmän kuin ketään toista maailmassa."
Oliko se ollut totta, ehdottomasti totta? Rotha pysähtyi ja alkoi
hypistellä muudatta pensaiden oksaa.
Kun hän oli kysynyt syytä Ralphin suruun, kun hän oli vihjaissut,
että Ralph ehkä salaa jotakin, mikä tekisi tyhjäksi äskeisen hyvän
uutisen aiheuttaman ilon niin mitä Ralph silloin oli sanonutkaan? Niin,
Ralphhan oli sanonut hänelle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan,
mikä turmelee hänen onnensa ja häiritsee hänen rakkauttaan. Oliko sekin
ollut totta, ehdottomasti totta?
Ei ei, kumpikin vakuutus oli ollut valhetta; mutta petollisuus oli
ollut Rothan alkuunpanema.
Hän rakastaa kyllä isäänsä, mutta ei enemmän kuin jotakin toista. Ja
senjälkeiset tapahtumat olivat turmelleet hänen onnensa ja häirinneet
hänen rakkauttaan. Kuka olikaan hänen rakkautensa esine, niin kuka?
Rotha pysähtyi jälleen kuin vetääkseen henkeään. Koko hänen sisimmäinen
minänsä tuntui nousseen kapinaan. Se taisteli riistääkseen pois
naamion, joka peitti sen omia kasvoja. Se ei sietänyt sitä enää.
Hän ajatteli kihlaustaan Willyn kanssa ja silloin häntä värisytti.
Hän jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui samojen puiden varjoon, joiden
juurelle Angus Ray oli kuollut. Siihen hän pysähtyi katsoen maahan. Hän
voi melkein kuvitella näkevänsä kaiken samoin kuin silloin, jolloin he
löysivät ruumiin.
Samalla alkoi koirakin nuuskia juuri sitä paikkaa. Tässä hänen jalkansa
olivat luiskahtaneet; tässä oli Ralph nostanut hänet syliinsä, tässä
taasen oli Ralph vetänyt häntä mukanaan ja tässä hän oli kuullut melua
talosta.
Mutta mikä ääni tuo olikaan? Hevonenko siellä hirnui? Saman äänen
olivat he silloinkin kuulleet. Hänen muistelmansa menneistä
tapahtumista ja nykyinen todellisuus sekaantuivat nyt toisiinsa.
Vieläkö kerran? Ei, ei, tuo oli hirnuntaa, oikeaa hirnuntaa. Rotha
kiiruhti eteenpäin. Koira oli jo laukannut pihaan. Hetkisen kuluttua
haukkui se jo kiihkeästi. Silloin saapui Rothakin kartanolle.
Siellä seisoi vanha tamma aivan kuin ennenkin.
Oliko tämä unta? Oliko hän menettänyt järkensä? Rotha riensi lähemmäksi
ja tarttui marhamintaan.
Ei, tämä oli todellisuutta. Hevonen oli Betsy.
Sen selässä ei ollut ruumisarkkua. Hihnat, joilla se oli ollut kiinni,
riippuivat maassa.
Mutta hevonen oli kuitenkin entinen vanha tamma eikä mikään harhakuva.
Niin, Betsy oli tullut kotiin.
XLII.
TURMIOLLINEN TODISTAJA.
Paljon ennen sovittua määräaikaa, jolloin tuomarien piti kuulustella
Ralph Raytä uudestaan, oli Carlislen torille kokoontunut ääretön
ihmisjoukko, joka tunkeili vanhan raatihuoneen portaitten edustalla
odottaen ovien avaamista. Kun tornikello löi kymmenen, käveli
kolme miestä rakennuksen sisällä sijaitsevaa käytävää avatakseen
sisäänkäytävän yleisölle.
"Minä melkein kadun sitä", sanoi muudan; "olette pakottanut minut
siihen. En olisi milloinkaan ryhtynyt siihen kehoituksettanne."
"Tyhmyyksiä, ystäväni", kuiskasi toinen, "näittehän, kuinka se meni.
Tuon toisen toimiessa tuomarina ja tämän viekkaan roiston seisoessa
syytettyjen paikalla olivat kaikki mahdollisuudet melkein lopussa.
Toiveemme ratkaisevan tuomion langettamisesta olivat hyvin vähäiset."
"Niitä ei ollut ollenkaan, mutta älkää vaivatko enää aivojanne sillä,
herra Lawson", sanoi kolmas.
"Pieni räätäli on varma. Hänen todistuksensa ei voi vahingoittaa
ketään."
"En ole niinkään varma siitä", vastasi ensimmäinen puhuja.
Ovi avattiin nyt ja nuo kolme miestä väistyivät syrjään päästääkseen
ihmiset ohitseen. Ensimmäisten tulijoiden joukossa oli rouva Garth.
Ilkeä vanha akka katsahti nopeasti ympärilleen, kun hän hyvin puettuna
pakkasen varalta tuli sisään muiden joukossa. Hänen katseensa kohdistui
erääseen niistä kolmesta miehestä, jotka seisoivat syrjässä. Hän
tarkasteli miestä hetkisen hyvin tarkasti, mutta sitten kävi painostus
hänen takanaan niin kovaksi, että hänen oli pakko mennä eteenpäin.
Mutta tässä silmänräpäyksessä ehtivät he jo vaihtaa nopean ja ilmeisen
tuntemisen katseen. Miehen kasvot värähtivät hieman. Hän näytti
tuntevan huojennusta naisen mentyä hänen ohitseen.
Vaikka tungos salissa edellisessä istunnossa olikin ollut suuri,
oli se nyt vielä suurempi. Yleisölle tavallisesti varatut lavitsat
oli nyt siirretty pois ja katselijat olivat vallanneet jokaisen
tuuman lattiasta. Muutamat kiipesivät ikkunoihin ja istuutuivat
ikkunanlaudoille. Pari kolme rohkeata veitikkaa kiipesi naapuriensa
olkapäille ja sieltä kattoparruille istuutuen hajareisin niille. Vanha
raatihuone oli pakaten täynnä kansaa.
Salin vasemman pään ovesta tulivat vuorotellen kaikki ne, joiden paikat
olivat pöydän ääressä. Ensimmäiseksi ilmestyi näkyviin sheriffi,
Wilfrey Lawson. Hänellä oli muutamia papereita kädessään ja hän
istuutui aivan valamiehistön osaston kaidetta vastapäätä. Sitten tuli
notaario, koettaen kerskailevaan tapaan näyttää yleisölle, kuinka
läheinen tuttava hän oli yleisen syyttäjän kanssa, joka seurasi hänen
kintereillään.
Tuomarit istuutuivat paikoilleen. Heidän tullessaan saliin jutteli
punakka tuomari hilpeästi toverinsa kanssa, jonka tyyniä vakavia
kasvoja eivät hilpeät sukkeluudet kyenneet juuri ollenkaan kirkastamaan.
Vaadittiin hiljaisuutta ja Ralph Ray määrättiin astumaan esille. Hän
oli tuskin ehtinyt asettua paikoilleen, kun Simeon Staggkin huudettiin
esille. Ralph näytti hetkisen hyvin hämmästyneeltä. Sheriffi huomasi
sen ja hymyili. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Sim hänen rinnallaan.
Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja hänen pitkä mustanharmaa tukkansa
valui ohimolle. Hänet talutettiin sisään ja asettuessaan paikoilleen
tarttui hän kuumeisesti kaiteeseen edessään. Vielä ei hän ollut
kohottanut katsettaan. Hetkisen kuluttua teki hän sen ja kohtasi
Ralphin katseen. Silloin hiipi hän aivan Ralphin viereen. Katsojat
venyttivät kaulojaan nähdäkseen paremmin odottamattoman vangin.
Monien valmistavien muodollisuuksien jälkeen ilmoitettiin molempia
vankeja syytettävän murhasta perustelluista syistä.
Syytöskirjelmä luettiin julki. Siinä syytettiin Ralph Raytä ja Simeon
Staggia siitä, että he harkitusti ja pahassa tarkoituksessa olivat
murhanneet James Wilsonin, oikeudenapulaisen.
Vankeja kehoitettiin vastaamaan. Ralph vastasi heti kovalla äänellä:
"Ei syyllinen", mutta Sim epäröi, näytti hämmentyneeltä, änkytti,
kohotti kysyvästi katseensa Ralphin kasvoihin ja mumisi sitten
epäselvästi: "Syytön."
Tuomarit katsoivat toisiinsa. Notaari mumisi jotakin ivallisesti
yleiselle syyttäjälle. Katselijat kuiskailivat hieman levottomasti
keskenään. Heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaiset kuin vankien
-- ainakin Ralphiin nähden.
Kun vangeilta kysyttiin, kuinka he halusivat heitä kuulusteltavan,
vastasi Ralph kääntyen tuomarien puoleen, että häntä seitsemän päivää
oli pidetty niin kovassa vankeudessa, ettei kukaan ollut päässyt häntä
puhuttelemaan. Pakotetaanko hänet vastaamaan, vaikka hän ei ollut
tiennyt syytöksestä mitään ennen oikeuteen tuloaan?
Hänen valitukseensa ei kuitenkaan kiinnitetty minkäänlaista huomiota,
ja valamiesluettelo laadittiin. Yleinen syyttäjä nousi sitten ja
aloitti tavalliseen monisanaiseen tapaansa ladella syytöksiään
molempia vankeja vastaan. Aluksi ryhtyi hän selostamaan sen hirveän
alhaisen ja raakamaisen rikoksen vaikutetta ja syytä, joka oli tehty
ja jolle hänen sanojensa mukaan tuskin löydettiin vertaista oikeuden
pöytäkirjoista; sitten pyysi hän tuomareita kiinnittämään huomionsa
niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa rikos oli tehty, ja lopuksi hän
ehdotti, että hän saisi selittää, millä perusteilla hän päättää, että
molemmat vangit ovat syyllisiä murhaan.
Hän kertoi oikeudelle, että James Wilson-vainaja oli hyvin innokkaasti
toimittanut virka-asiansa, mitkä kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa
etsivänä. Laillisessa toimessaan ollessaan oli hän pyytänyt ja
saanutkin määräyksen vangita Ralph Rayn. Mutta tuota määräystä
ei hän ollut milloinkaan käyttänyt. Miksi? Wilsonin ruumis oli
päivänkoitteessa löydetty syrjätieltä molempien vankien asunnon
läheisyydestä. Vangitsemismääräystä ei oltu löydetty ruumiin taskuista.
Se oli vieläkin kateissa. Hän väittää, että vangit olivat jollakin
tavoin saaneet kuulla tällaisen vangitsemismääräyksen olemassaolosta
ja senvuoksi hyökänneet nyt kuolleen etsivän kimppuun heidän
murhanhimoisille aikeilleen hyvin sopivassa paikassa ja otolliseen
aikaan. Ollen viekkaita kuin kekseliäät rikokselliset ainakin olivat he
olleet läsnä ruumiintarkastuksessa.
Toista heistä, joka ei ollut niin ovela, oli luonnollisesti epäilty.
Mutta toinen, viekas ja vaarallinen mies, oli kaiken hyvän lisäksi
vielä puolustanut tehokkaasti kanssarikollistaan. Mutta rikollisen
omantunnon soimaamina eivät he olleet uskaltaneet jäädä rikoksensa
tapahtumapaikan läheisyyteen, vaan molemmat olivat paenneet kotoaan.
Kaiken tämän tulisivat kumoamattomat ja epäämättömät seikat todistamaan.
Yleinen syyttäjä istuutui katselijain raskaasti hengittäessä ja
mumistessa äänekkäästi hänen takanaan. Hän aikoi juuri huutaa esille
todistajansa, kun Ralph pyysi puheenvuoroa.
"Voidaanko sitä kieltää, että olen vapaaehtoisesti antautunut oikeuden
käsiin?"
"Ei."
"Otaksutaanko rikollisen omantunnon pakottaneen minut siihenkin
askeleeseen?"
Yleinen syyttäjä huomasi joutuneensa nyt pulaan, ja välittämättä
Ralphista sanoi hän:
"Armolliset tuomarit, nuorempi vangeista on antautunut vapaaehtoisesti.
Hän antautui oikeuden käsiin saatuaan kuulla vangitsemismääräyksestä,
jossa häntä syytetään vehkeilystä kuninkaan valtaa vastaan. Mutta
hän vetosi kuninkaan armoon ja vaati päästä osalliseksi yleisestä
armahduksesta. Ja miksi? Vain siitä syystä, ettei häntä osattaisi
syyttää oikeasta rikoksesta, tahi että hän mahdollisesti parin vuoden
vankeudella pelastuisi hirrestä. Siten koetti hän pettää oikeutta,
mutta, hyvät herrat", -- tässä suoristautui yleinen syyttäjä täyteen
pituuteensa, -- "mutta oikeus ei anna pettää itseään."
"Varjelkoon siitä Jumala!" myönsi tuomari Millet liikahdellen
tuolissaan ja nyökäyttäen päätään hyvin vakavasti.
"En halunnut keskeyttää puhettanne", sanoi tuomari Hide tyynesti ensi
kerran koko istunnon aikana, "tahi muuten olisin viitannut, missä
esityksenne on ristiriitainen vangitun Rayn elämän kanssa, kuten minä
sen tunnen. Ryhtykäämme nyt kuulustelemaan todistajia viipymättä."
Ensiksi esillehuudettu todistaja oli muudan ohuesti ja köyhästi
pukeutunut nainen, joka tuli esille kyyneleet silmissä ja ilmoitti
nimekseen Margaret Rushtonin. Ralph tunsi hänet samaksi nuoreksi
naiseksi, joka ensimmäisen kuulustelun lopussa oli aiheuttanut
hetkellisen metelin ovella. Sim tunsi hänet myös, mutta hänen muistonsa
olivat vanhempia.
Hän sanoi itseään erään henkipaton leskeksi, jonka maatilan kruunu oli
takavarikoinut. Aina siitä asti oli hän viettänyt kuljeskelevaa elämää.
"Oliko miehenne nimi John Rushton?" kysyi Ralph.
"Kyllä", vastasi nainen hiljaa melkein kuulumattomasti.
"John Rushtonko, Aberleighistä?"
"Sama juuri."
"Ettekö kuullut hänen milloinkaan kertovan eräästä vanhasta
toveristaan, Ralph Raystä?"
"Kyllä, kyllä", vastasi todistaja peittäen kasvonsa käsiinsä ja
nyyhkyttäen ääneen.
"Vanki tuhlaa oikeuden aikaa. Jatkakaamme."
Ralph ymmärsi heti tilanteen. Naisen todistus, olipa se sitten
millainen tahansa, pakotettaisiin esille.
"Oletteko nähnyt vangin ennen?"
"Kyllä toisen."
"Ehkä molemmatkin?"
"Niin, ehkä molemmatkin."
"Olkaa hyvä ja kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle, mitä
tiedätte heistä."
Nainen koetti puhua, mutta keskeytti, koetti taasen, mutta keskeytti
jälleen.
Yleinen syyttäjä tuli hänen avukseen ja sanoi:
"Näitte heidät Wythburnissä. Milloin se tapahtui?"
"Kuljin sen kautta lapsineni Martinmessun aikaan", aloitti todistaja
änkyttäen selostuksensa.
"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä silloin tapahtui."
"Olin kulkenut kylän läpi ja saapunut erään tuvan luo, joka sijaitsi
parin tien risteyksessä. Aamu oli kylmä ja lapseni itkivät. Sitten
rupesi satamaankin. Senvuoksi koputin tuvan oveen ja muudan vanha mies
avasi sen."
"Onko sama vanha mies nyt täällä oikeussalissa?"
"Kyllä tuolla", sanoi nainen viitaten Simiin, joka seisoi paikoillaan
katsellen maahan.
Kaikki vaikenivat hetkiseksi.
"Kas niin, hyvä nainen, kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle,
mitä muuta tiedätte asiasta. Te menitte siis tupaan ja --"
"Hän sanoi, että saan lämmittää lapsiani takan ääressä -- niiden pienet
jäsenet olivat aivan jääkylmät."
"Entä sitten?"
"Hän näytti minusta puolihullulta, mutta hän oli hyvin ystävällinen
minulle ja pienokaisilleni. Hän antoi heille hieman lämmintä maitoa
ja lupasi meidän olla siellä ilman kirkastumiseen asti. Mutta se ei
kirkastunutkaan koko päivänä. Illalla hämärissä tuli vanhuksen tytär
kotiin. Hän oli suloinen kaunis tyttö, Jumala häntä siunatkoon!"
Salissa vallitsevan hiljaisuuden rikkoi ainoastaan tukahdutettu huokaus
syytettyjen paikalta, missä Sim seisoi katsoen lattiaan. Ralph katseli
kyynelten sumentamin silmin kattoparruihin.
"Hän hoiti pienokaisiani antaen heille kaura- ja ohraleipää. Nuo hyvät
ihmiset olivat köyhiä itsekin, näin sen kaikesta. Koska sade vain
kiihtyi, laittoi tyttö meille vuoteen pieneen huoneeseen ja me nukuimme
siellä aamuun asti."
"Sanottiinko mitään siitä huoneesta, jossa nukuitte?"
"He sanoivat sitä vuokralaisensa huoneeksi, mutta hän oli poissa ja
palaisi kuulemma vasta seuraavana iltana."
"Jatkoitte siis matkaanne pohjoiseen seuraavana päivänä?"