vain joukko vallananastajia, jotka tottelivat alhaisen tyhmän
johtajansa määräyksiä. Herrat", jatkoi hän mielistelevästi hymyillen
kääntyen valamiehistön puoleen, "muistakaa, mitä olen sanonut."
"Parlamentti oli kansan valitsema", vastasi Ralph tyynesti, "ja
ulkomaalaisten ruhtinaitten tunnustama."
"Mutta se muodosti vain kolmannenosan valtiovallasta."
"Se ei toiminut ollenkaan salaisesti. Sen maine levisi useiden kansojen
keskuuteen."
Ralph puhui vieläkin tyynesti ja kuuntelijat pidättivät henkeään.
"Tiedättekö, missä nyt olette, herra?" huusi tuomari punaisena
raivosta. "Olette hänen majesteettinsa kuninkaan tuomioistuimen edessä.
Oletteko niin tavattoman julkea, että puolustatte tämän armollisen
ruhtinaan palvelijoiden kuullen rikoksianne vetoamalla anastajan
valtaan?"
"Minua ei ole syytetty muusta", sanoi Ralph, "kuin siitä, että olen
laskenut käteni auralle, jota silloin kaikkien oli pakko vetää. Minua
on vain syytetty uskollisuudesta sitä asiaa kohtaan, mihin muutamat
syyttäjistäni, jotka nyt näyttävät olevan täällä, aluksi alistuivat,
mutta minkä he sitten kavalsivat."
Nyt kävi hälinä yhä äänekkäämmäksi salissa. Paperi oli vaipunut
pöydälle tuomari Hiden kasvojen edestä. Hänen toverinsa oli kalpea
raivosta.
"Mikä mies tämä oikeastaan onkaan?" kysyi viimeksimainittu hyvin
levottomana. "Ettekö sanonut hänen olevan laaksolaisen vuoristosta?"
"Laaksolainen tahi ei, armollinen tuomari, on hän kaikissa tapauksissa
viekas ja vaarallinen mies", vastasi yleinen syyttäjä.
"Näen jo, että hän on sellainen, joka on valmis sanomaan mitä tahansa
pelastaakseen kurjan henkensä."
"Veli Millet", keskeytti toinen tuomari, "olette syystä huomauttanut,
että tämä on armollisen kuninkaamme tuomioistuin. Johtakaamme senvuoksi
sen istunnoita unhottamatta sitä."
Kuultiin lakimiesten viittojen kahinaa pöydän luota ja kuiskailemista
salista.
"Herra Ray, olette kuullut syytöksen. Siinä vaaditaan teille
rangaistusta valtiopetoksesta hänen armollisinta majesteettiaan
kuningasta, korkeinta ja luonnollisinta hallitsijaanne vastaan. Teidän
pitää nyt vastata, oletteko syyllinen vai syytön."
"Eikö minulla ole mitään oikeutta yleiseen armahdukseen?" kysyi Ralph.
Tuomari Millet, joka oli nyt toipunut tilapäisestä tappiostaan, sanoi:
"Armahdusmanifesti julkaistiin ennen hänen majesteettinsa nousemista
valtaistuimelle."
"Entä minun rikokseni... eikö sitäkin tehty ennen hänen majesteettinsa
valtaanpääsyä? Eivätkö kuninkaan lupaukset olekaan niin pyhiä, kuin
kansan lait?"
Tuomioistuimen jäsenet mumisivat taasen jotakin.
"Veli Hide, sallimmeko syytetyn enää häiritä tuomioistuimen toimintaa
näillä hyödyttömillä väitteillä?"
"Pyydän asianajajaa", sanoi Ralph.
"Tässä tapauksessa ei syytetylle voida määrätä asianajajaa", vastasi
tuomari Hide. "Jos rikoksenne osoittautuu valtiopetokseksi ei sitä
voida puolustaa, mutta jos sitä voidaan puolustaa, ei se olekaan
valtiopetoksellista laatua. Laki on määrännyt meidät neuvonantajiksenne
ja senvuoksi neuvon teitä luopumaan vetoamisestanne armahdukseen
päästäksenne vapaaksi, sillä se on samaa kuin jos tunnustaisitte
itsenne syylliseksi."
"En tunnusta mitään", sanoi Ralph.
"Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai syytön. Kolmatta
vaihtoehtoa ei ole. Oletteko syyllinen vai syytön?"
Kun tämä sanottiin, oli salissa hiljaista kuin kuolinhuoneessa.
Ralph viivytti vastaustaan. Hän kohotti päätään ja katseli tyynesti
ympärilleen. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen kasvoihinsa,
jotka näyttivät kovilta kuin kallio. Pari silmää kaukana oven luona
kimalteli pirullisesta vahingonilosta. Ralph käänsi jälleen katseensa
tuomareitaan kohti. Hiljaisuutta ei rikkonut vielä mikään. Tuntui siltä
kuin sitä olisi ollut ilmassa.
"Syyllinen vai syytön?"
Vastausta ei kuulunut.
"Kieltäytyykö syytetty vastaamasta?" kysyi tuomari Hide.
Mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Ei ainoakaan kuiskaus eikä jalan
raapaisu rikkonut hiljaisuutta. Sitten kuultiin tuomarin hitaasti
sanovan:
"Ralph Ray, emme halua, että pettäisitte itsenne. Ellette vastaa,
tullaan teitä kohtelemaan kuin olisitte tunnustanut."
"Eikö minulla ole oikeutta vaieta?"
"Ei ollenkaan!" huudahti tuomari Millet kiertäen viitan tiukemmin
ympärilleen.
"Anteeksi, veli; lain määräysten mukaan saa syytetty olla vastaamatta,
jos hän vain haluaa." Ja kääntyen Ralphin puoleen lisäsi tuomari Hide:
"Mutta miksi?"
"Pelastaakseni takavarikosta maani, lampaani ja irtaimistoni,
samoinkuin äitini ja veljenikin omaisuuden, jonka on väärin ilmoitettu
kuuluvan minulle."
Tuomari Millet katsoi kysyvästi tuomari Hideen.
"Sellainen on laki", sanoi tämä nähtävästi vastaukseksi lausumattomaan
kysymykseen. "Rikoksellisen omaisuutta ei voida takavarikoida
kruunulle, ennenkuin hän on todistettu syylliseksi ja tuomittu.
Sellainen on laki, ja meidän pitää alistua sen määräyksiin."
"Jumala varjelkoon muusta", sanoi tuomari Millet lempeimmällä äänellään.
"Ralph Ray", jatkoi tuomari Hide, "ymmärrättekö täydellisesti sen
seuraukset, mitä nyt aiotte tehdä? Ellette vastaa, odottaa teitä hirveä
rangaistus."
Tuomari Millet tokaisi väliin:
"Toistan, että syytetyn on pakko vastata. Vanhassa laissa peine
fortesta ja duresta tehdään nimenomaan poikkeus vain kuninkaanmurhaa
koskeviin juttuihin nähden."
"Eikä syytöskirjelmässä syytetä vankia mistään kuninkaanmurhasta."
Tuomari Millet piilotti tappionsa silmäilemällä syytöskirjelmän läpi
jälleen kerskailevaan tapaansa.
"Mutta älkää silti pettäkö itseänne", jatkoi Hide kääntyen syytetyn
puoleen. "Tiedättekö, millaiseen rangaistukseen vastaamaan
kieltäytyneen on alistuttava? Oletteko selvillä siitä, että
kieltäytyessänne vastaamasta pelastaaksenne omaisuutenne perheellenne
alistutte samalla hirveään kuolemaan -- kuolemaan tuomiotta, kuolemaan,
joka on ehkä liian hirveä kuviteltavaksikaan? Tiedättekö sen?"
Yhteen sulloutunut joukko salissa uskalsi tuskin hengittää tämän
hirveän silmänräpäyksen aikana. Jokainen odotti vastausta. Se tuli
hitaasti ja harkitusti:
"Minä tiedän sen!"
Paperi putosi tuomarin kädestä liidellen lattialle. Salista kuului
hiljaista hämmästyksen aiheuttamaa muminaa. Tuolla seisoi mies, joka
oli valmis uhraamaan henkensä ja kaiken muunkin, mikä oli hänelle
kallista ja rakasta. Ei itsepäisyydestä, ei senvuoksi, että hän oli
joutunut vangiksi, eikä kovan kohtalon pakotuksesta, vaan iloisesti
vapaasta tahdostaan.
Ihmettelyä ja kauhua voitiin nähdä kaikkein kasvoissa. Rohkeat
miehet tunsivat sydämensä paisuvan ja valtimonsa sykkivän
nopeammin nähdessään, että miehet -- vaatimattomat sivistymättömät
miehet, englantilaiset, veriheimolaiset -- voivat vielä menetellä
jalomielisesti. Mutta raukat kyyristyivät pelosta.
Ja koko tässä joukossa oli sen miehen katse, joka oli vihkiytynyt
kuolemalle, tyynin ja kirkkain. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet
hänen rauhallisiin kasvoihinsa.
Tuomarin ääni rikkoi vihdoin hiljaisuuden.
"Ja tässä tarkoituksessa ja tietäen tämän te antauduitte
vapaaehtoisesti lain käsiin?"
Ralph pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja kumarsi.
Hiljaisuus muuttui sietämättömäksi. Katselijain mumina puhkesi
korvia huumaaviksi riemuhuudoiksi, kuin monien putousten kohina,
kuin hirmumyrskyn jyminä ja vinkuna, mikä nousee ja laskee ja sitten
hiljenee kohistakseen jälleen.
Vahtimestari ei ollut vielä kyennyt tukahduttamaan melua, kun
huomattiin, että oven läheisyydessä metelöitiin jostakin toisesta
syystä. Muudan nuori nainen lapsi käsivarrellaan tunkeutui keihäällä
asestetun sotilaan ohi, joka oli vahdissa ovella, ja kurkotti kaulaansa
nähdäkseen vangin yhteen sulloutuneen joukon yli, jonka hallussa oli
jokainen tuuma lattiasta.
"Sallikaa minun nähdä hänet vain vilahdukselta, vain vilahdukselta --
antakaa minun, Jumalan nimessä, katsoa häneen vain kerran -- vain yhden
ainoan kerran!"
Tuomari vaati hiljaisuutta ja vahtimestari oli juuri ajamaisillaan
naisen ulos, kun Ralph käänsi kasvonsa kokonaan oveen päin.
"Näen hänet nyt", sanoi nainen. "Minun mieheni ei hän ole. Ei", lisäsi
hän, "mutta olen nähnyt hänet jossakin ennen."
"Missä, hyvä rouva? Missä olette nähnyt hänet ennen?"
Tämän kuiskasi hänen korvaansa muudan mies, joka oli tunkeutunut joukon
halki hänen rinnalleen.
"Onko hän kotoisin Gaskarthin tuolta puolen?" kysyi nainen.
"Kuinka niin?"
"Tämä melu sopii hyvin huonosti tähän tärkeään juttuun, jota nyt
käsittelemme", sanoi toinen tuomari ankarasti.
Hetkisen kuluttua olivat nainen ja mies, joka niin kiihkeästi puhutteli
häntä, poistuneet salista toistensa seurassa.
Sitten neuvottelivat molemmat tuomarit hetkisen keskenään.
"Armahduksen täytyy pitää paikkansa", sanoi toinen; "sillä muussa
tapauksessa kävisi toiselle puolelle Englannin asukkaista hyvin
huonosti."
"Ja kuitenkin palasi kuningas takaisin minkäänlaisitta ehdoitta",
vastasi toinen.
Salissa syntyi yleistä liikehtimistä. Julkinen huutaja vaati
hiljaisuutta.
"Vangin kuulustelu lykätään viikoksi."
Sitten vietiin Ralph pois kaiteen vierestä.
XXXIX.
OMANTUNNON ÄÄNI.
He veivät Robbie Andersonin samana iltana vanhan lesken taloon, jossa
hän asui, mutta heidän matkansa sinne oli aivan turha. Reuben Thwaite
hyppäsi maahan ja koputti oveen. Vanha Becca Rudd aukaisi sen, kohotti
kädessään olevan kynttilän korkealle ja katsoi pimeään. Saatuaan
kuulla, millaisen sairaan vieraan he olivat tuoneet hänelle, alkoi
hän vapista päästä jalkoihin asti ja pyysi, etteivät he lyhentäisi
sellaisen vanhan raukan elämää, jonka päivät on jo luettu.
"Ei, ei; viekää hänet pois, viekää hänet pois!" sanoi hän.
"Oletteko tullut hulluksi vai mitä te tarkoitatte?" kysyi Matthew
Branthwaite rattailta.
"En, mutta armahtakaa minua, armahtakaa minua!" huusi Becca
rukoilevasti.
"Ovatko asiat niin", sanoi Matthew. "Vanhoja hulluja sanotaankin
pahemmiksi kuin muita. Poika hourii, kuuletteko, hän hourii.
Haluatteko, että heitämme hänet ojaan kuolemaan kuin koiran?"
"Viekää hänet pois, viekää hänet pois!" huusi Becca peräytyen sisälle.
Hänen marinansa muuttui vain äänekkäämmäksi ja vihaisemmaksi.
"Otaksun, että olisitte parempi kasvatusäiti vanhalle nilkuttavalle
koirallenne, jos se saisi syyhyn", sanoi Matthew.
"Ei, mutta rutto. Pelkään ruttoa! Olette kuulleet, mitä uudet
saarnaajat sanovat siitä. Robbie on saanut sen, Robbie on saanut
tartunnan, olen aivan varma siitä".
Becca laski kynttilän kädestään lavitsalle ja väänteli käsiään.
"Vai olette te varma siitä", sanoi Matthew. "Mutta nyt sanon teille,
mistä minä olen varma. Olen nyt saanut varmuuden siitä, että kuulutte
sellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät mistään hinnasta tahdo
luopua kurjasta hengestään. Olette vain vanha kurja juoruakka, joka
yhtenä päivänä puhuu enemmän armeliaisuudesta kuin mitä hän on valmis
osoittamaan koko vuonna. Tule, Reuben. Lyö vanhaa kaakkiasi selkään.
Lähdetään meille. Olisin mieluummin köyhä kuin kirkonrotta, kuin
kääntäisin selkäni äidittömälle poikaraukalle, joka on melkein haudan
partaalla."
"Älä sano niin, isä", nyyhkytti Liisa.
"Ei, Matthew", huusi Becca, "asia ei ole ollenkaan niin. Tässä on
päinvastoin minun henkeni vaarassa."
"Tyhmyyksiä! Arvoton kapine ei voi ikinä joutua minkäänlaiseen vaaraan.
Minkä ruton luulette rupeavan vaivautumaan niin paljon, että se
tarttuisi sellaiseen vanhaan nahkariekaleeseen kuin te olette. Hyvää
yötä, Becca, hyvää yötä! Olkoon Jumala kanssanne ja palkitkoon teille
ansionne mukaan."
Sitten ajoivat he Matthew Branthwaiten taloon ja laittoivat vuoteen
sairaalle käytännöstä pois joutuneeseen työhuoneeseen, jossa kangaspuut
eivät olleet helskyneet kymmeneen vuoteen.
Vaatimaton vuode oli pian kunnossa, uuniin sytytettiin heti tuli ja
ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, istui rouva Branthwaite Robbien
vuoteen vieressä ja hautoi hänen otsaansa etikkaan kastetulla rievulla.
Pieni nainen, joka tavallisissa oloissa oli hyvin arka ja hermostunut,
tahtoi nyt näyttää, että hän saattaa olla rohkeakin.
"Robbie on sairastunut kuumeeseen, aivokuumeeseen", sanoi hän. Ja hän
oli oikeassa. Vanhan naisen taudinmäärittely oli nopea kuin ajatus.
Seuraavana päivänä haettiin Gaskarthin lääkäri sairasta katsomaan.
Hän tuli, näytti viisaalta ja juhlalliselta, teki kolme kuusitavuista
kysymystä keskeyttäen puheensa jokaisen tavun jälkeen. Sitten hän
koetti sairaan valtimoa. Hän olisi melkein kuullut sen lyönnit.
Mutta sairaan sydän jyskytti melkein kovemmasti. Hän ei vieläkään
puhunut mitään. Syvän hiljaisuuden vallitessa otti hän lansettinsa ja
avasi suonen. Sitten kuultiin hänen mumisevan ja hymisevän itsekseen
neuvomatta ja rohkaisematta kuitenkaan ollenkaan.
"Onko tauti vaarallistakin?" kysyi pieni Liisa levottomana. Hän seisoi
pää pois kääntyneenä kulhosta, jota hänen äitinsä piti kädessään, hänen
sormensa liikkuivat hermostuneesti ja rinta kohoili.
Viisas mies lausui vastaukseksi pari varovaista sanaa.
Oli näyttänyt aivan siltä kuin Robbie olisi ollut tajuillaan ennen
suoneniskua, mutta nyt alkoi hän jälleen houria. Hetkisen kuluttua oli
hän jo aivan sekaisin.
Kuuluisa mies otti samalla kertaa hattunsa ja maksun vaivoistaan. Hänen
vaiteliaisuutensa oli todellakin ollut kullan arvoista.
"Oletteko milloinkaan nähneet tyhmempää mörökölliä?" sanoi Matthew
lääkärin poistuttua. "Hän ei alentunut edes vastaamaan toisten
kysymyksiin."
Tämä lääkäri ei pistänyt enää milloinkaan nenäänsä vanhan Matthewin
taloon.
Robbie lepäsi neljä päivää tajutonna ja rouva Branthwaite oli silloin
ja edelleenkin hänen ainoa lääkärinsä ja hoitajattarensa. Kolmantena
iltana hänen sairastumisestaan -- sunnuntaina -- uskoi Rotha Stagg oman
sairaansa erään naapurivaimon hoitoon ja käveli Matthewin taloon.
Willy Ray ei ollut palannut vielä Carlislesta. Hän oli tuskin vaihtanut
puolta tusinaa sanaa Rothan kanssa tuon edellä kertomamme keskustelun
jälkeen. Rotha ei ollut tullut Shoulthwaiteen miellyttääkseen Willyä,
eikä hän aikonut poistuakaan sieltä sen vuoksi, että Willy oli
suuttunut.
Kun tyttö tuli kutojan taloon ja meni sairastupaan, istui Matthew
itse takan ääressä piippuineen puhallellen savun uuninpiippuun.
Rouva Branthwaite hautoi sairaan päätä, josta tukka oli ajeltu
pois. Liisa koetti kuvitella itselleen, että hän työskentelee hyvin
ahkerasti neuloessaan uutta pukua itselleen, vaikka neula pysähtyikin
parikymmentä kertaa minuutissa. Robbie oli aivan sekaisin.
"Robbie, Robbie, tiedätkö, kuka on tullut sinua katsomaan?" kysyi Liisa
kumartuen hänen puoleensa.
"Niin, äiti, niin; olen nyt vihdoinkin taas kotona", mumisi Robbie.
"Hän hourii jälleen", sanoi Matthew uuninloukosta.
"Jumala siunatkoon vanhaa sydäntäsi, äiti, mutta nyt aion parantaa
tapani. Voin kyllä pitää lupaukseni. Nyt se on ihan varmaa, äiti,
saatpahan vain nähdä. Ei, ei, koeta minua vielä kerran, äiti."
"Hän jauhaa alituisesti vain tuota samaa asiaa, poikaraukka", kuiskasi
Matthew. "Se on ahdistanut varmaankin kovasti hänen mieltään vanhan
Marthan kuolemasta asti."
"Älä itke, äiti, älä itke."
Liisa-raukka huomasi juuri silloin, että hänen piti kiinnittää uuteen
pukuunsa kaikki huomionsa. Hän painoi päänsä melkein siihen kiinni.
"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin, uskallan vaikka
vannoa sen. Niin, uskallan vaikka vannoa sen!" huusi Robbie niin
kovasti kuin hänen heikontuneet voimansa vain sallivat.
"Tuotakin hän toistaa alituisesti", kuiskasi Matthew Rothalle.
"Muistatko, että pieni Reuben sanoi samaa?"
Robbie mumisi vielä hiljaisella rukoilevalla äänellä:
"Älä itke, pikku äiti, ellet halua tappaa minua tähän paikkaan.
Tappaako sinut? Niin, se on totta, mutta aion nyt parantaa tapani.
Siitä saat olla aivan varma."
Robbien äänessä oli itkua, vaikka kyyneliä ei näkynytkään hänen
silmissään.
"Kas niin, kas niin, Robbie", kuiskasi rouva Branthwaite tyynnyttävästi
hänen korvaansa. "Rauhoituhan nyt toki, Robbie?"
Kohtaus oli järkyttävä. Voimattoman, oikullisen ja helläsydämisen
nuorukaisraukan sielu näytti hänen houriessaan olevan aivan
murtumaisillaan omantunnontuskiin.
"Jos hän vain saisi nukkua", sanoi rouva Branthwaite; "mutta hän ei
voi."
Liisa nousi mennen pihalle.
Robbie koetti kohottautua kyynärpäänsä varaan. Hän käänsi tulipunaiset
kasvonsa syrjään kuin kuunnellakseen jotakin kaukaista kolinaa. Sitten
hän kuiskasi käheästi:
"Viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin. Se ei ollut unta --
pohjoiseen, sanon minä, pohjoiseen."
Hän vaipui hengästyneenä takaisin pieluksille, ja Rotha valmistautui
poistumaan.
"Tuosta sukeltamisesta tämä kaikki johtuu, sitä meidän ei tarvitse
epäilläkään", sanoi Matthew, "siitä ja väkijuomista. Muistan
hänen isänsä. Hän oli aivan samanlainen, aivan samanlainen. Vanha
Martha-raukka, hänellä oli kyllä tekemistä hoitaessaan isää ja poikaa.
Ja molemmat ovat pohjaltaan miesten parhaita, kummatkin, poikaraukat."
Tärkeämpi asia kuin Matthew milloinkaan osasi aavistaakaan riippui nyt
Robbien tajuttomuudesta, ja kun hän palasi tajuihinsa, oli onnettomuus
jo tapahtunut.
XL.
GARTH JA KVEEKARIT.
Kun Rotha poistui kutojan asunnosta, kohtasi hän Liisan eteisessä.
"En voi muuta kuin nauraa noille uusille saarnaajille", sanoi hän
käheästi. Hän käänsi pois päänsä kuivatakseen salaa kyyneleet
silmistään saaliinsa, jonka hän oli kietonut ympärilleen. "Siellä he
ovat, Punaisessa Leijonassa. Teen väärin nauraessani heille, mutta he
ovat todellakin hyvin hullunkurisia."
Veruke oli niin ilmeinen, ettei se voinut olla kiinnittämättä Rothan
huomiota puoleensa. Sanomatta sanaakaan kietoi hän käsivartensa
Liisan ympärille ja suuteli häntä. Pidätetyt kyyneleet valuivat nyt
avoimesti tytön poskille ja hän painoi itkien päänsä Rothan rinnalle.
He erosivat vaieten ja Rotha käveli pientä ihmisryhmää kohti, joka oli
kokoontunut tielle punertavaan auringonpaisteeseen melkein ravintolaa
vastapäätä. Miehet olivat juuri noita "uusia saarnaajia", joista
Liisa oli kertonut, samoja, joiden Robbien asunnon omistajatar oli
väittänyt ennustaneen rutosta. Heitä oli kolme ja heidän ympärilleen
oli kokoontunut miehiä, naisia ja lapsia. Muudan heistä, eräs pitkä
laiha mies, jolla oli pitkä harmaa tukka ja hurjat silmät, puhui
kimeimmällä äänellään. Toinen korosti hänen sanojaan äänekkäillä
halleluja-huudoilla, ja kolmas vaipui polvilleen tielle ja rukoili
kiihkeästi äänellä, joka kajahteli kylän kaduilla, joilla ei sinä
päivänä näyttänyt olevan minkäänlaista liikettä. Ennenkuin rukous
oikein loppuikaan, aloitettiin nopeatahtinen hengellinen laulu, jonka
kuoro kuulosti hyvin iloiselta.
Sitten seurasi toinen kehoituspuhe. Se oli täynnä hirveitä ennustuksia.
Maailma on aivan täynnä vihaa, kateutta, juoppoutta ja turhia huveja.
Ihmiset ovat hylänneet valon, sen, jonka pitäisi valaista kaikkia
heitä. Heidän mielensä on täynnä petosta ja turhamaisuutta. He
luottavat pappeihin ja opettajiin, jotka ovat vain kiliseviä kulkusia.
"Mutta Herra on lähellä!" huusi saarnaaja, "hän musertaa voimallaan
vuoretkin tomuksi."
Nyt seurasi toinen virsi, vielä riemuitsevampi kuin äskeinen. Heidän
kiihkonsa tarttui vähitellen useaan kuulijaan. Siellä oli vanhoja
miehiä, joiden riutuneet kasvot kertoivat pitkästä taistelusta maailmaa
vastaan, jossa he kuuluivat voitettujen luokkaan; ja vanhoja naisia,
kiusautuneita ja väsyneitä ja valmiita vaipumaan unholaan sittenkuin
heidän pitkä päivätyönsä on päättynyt; äitejä pienokaisineen ja lapsia,
jotka eivät uskaltaneet liikkua minnekään heidän viereltään, sekä
leikkiviä tyttöjä ja poikia, joilla oli vielä elämän koko taistelu
edessään.
Yksinkertainen kveekarivirsi kertoi suuresta, rauhallisesta,
kaukaisesta kodista, joka kuitenkin on niin lähellä.
Melu oli houkutellut vieraat Punaisesta Leijonasta tielle ja muutamat
olivat tulleet hyvin lähelle saarnaajia. Pari kolme heistä oli jo aivan
juovuksissa. Heidän joukossaan oli Garth, seppä. Hän nauroi hurjasti,
huusi ja karjui jokaiselle kehoitukselle ja uudelle säkeelle. Kun
saarnaajat huusivat halleluja, huusi hänkin toistaen sitä alituisesti
sopivaan ja sopimattomaan aikaan, kunnes hänen äänensä sortui ja hiki
valui virtanaan hänen punaisille kasvoilleen. Hänen juopuneet toverinsa
yhtyivät alussa hänen koviin huutoihinsa. Kun muudan saarnaaja koroitti
äänensä kiihkeään rukoukseen, huusi Garth yhä kovemmin kysyen, luuleeko
mies, että Kaikkivaltias on kuuro.
Ihmiset alkoivat vapista kuunnellessaan sepän pilkkaa. Juopuneimmatkin
hänen tovereistaan hiipivät pois hänen luotaan.
Saarnaaja mainitsi kerran jotakin niistä joukoista, jotka seuraavat
heitä.
"Teillä on pullollinen viinaa jossakin", huusi Garth, "sen vuoksi ne
seuraavat teitä."
Voimatta enää sietää tätä hirmuista epäsointua tunkeutui muudan noista
kolmesta kveekarista -- hän oli pieni vilkassilmäinen, hermostunut
mies -- joukon läpi sinne, missä Garth seisoi sen laidassa. Garth
nojasi selkänsä ravintolan seinään ja nauroi hysteerisesti kveekarin
varoitukselle: "Voi sinua ja sinun laisiasi, kun Jumalan rakkaus
kääntyy pois teistä!"
Garth vastasi tähän niin ivallisesti ja Jumalaa pilkkaavasti, ettei
hänen hirveitä sanojaan voida toistaa. Mutta hän uudisti ne huutaen ja
kiljuen.
Kauhuissaan vaipui kveekari polvilleen sepän eteen ja mumisi melkein
kuiskaten seuraavan rukouksen:
"Jumala suokoon, että ne seitsemän perkelettä, niin, seitsemän kertaa
seitsemän perkelettä voitaisiin karkoittaa hänestä!"
Silloin Garthkin vaikeni hetkiseksi.
"Tunsin samanlaisen miehen kuin sinäkin olet, viisi vuotta sitten",
sanoi kveekari. "Ja kuinka luulet hänen kuolleen?"
"Missä?" kysyi Garth nikotellen.
"Mutta hän pelastui vihdoin. Valo, jolla Kristus valaisee kaikkia
ihmisiä, pelasti hänetkin."
"Missä?" toisti Garth kiroten kamalasti.
"Hirsipuussa. Hän oli tappanut oman isänsä ja --"
"Ole kirottu! Ole kirottu sekä maailmassa että helvetissä!"
Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet heidän ympärilleen, tukkivat
korvansa käsillään voidakseen päästä kuulemasta hirmuisia kirouksia.
Garth, joka oli selvinnyt hieman hurjassa raivossaan, mikä ei enää
ollut teeskenneltyä, vaan todellista, työnsi heidät syrjään ja poistui
pitkin askelin muudatta takatietä.
Rothakin erosi joukosta ja lähti kävelemään Shoulthwaiteen päin. Noin
viidenkymmenen askeleen päässä hänen edellään kävellä laahusti seppäkin
pää painuksissa. Rothaa halutti ottaa hänet kiinni, vaikka hän olikin
juovuksissa, puolihullu ja ehkä pirujen riivaamakin tällä hetkellä. Hän
ei ymmärtänyt, mikä voima, ajatus tahi toivo pakotti hänet siihen. Hän
ei ollut milloinkaan ennen tuntenut minkäänlaista kiintymystä tuohon
mieheen, mutta nyt halusi hän kuitenkin puhutella häntä. Ah, kunpa hän
vain olisi sen tehnyt! Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt -- ei hänen
vuokseen eikä hänen itsensäkään vuoksi -- mutta nyt, juuri nyt, kun
jumalattomat sanat vielä polttivat hänen huuliaan.
Rotha juoksi pari askelta ja pysähtyi. Garth tallusteli vain äreänä
eteenpäin. Hän ei kohottanut kertaakaan katsettaan taivaaseen.
Kun hän tuli kotiin, heittäytyi hän lavitsalle uunin eteen. Hän oli
jo selvinnyt. Äiti oli nukkunut sunnuntai-iltapäiväuneensa lavitsalle
keittiön toisella seinällä, mutta heräsi nyt pojan aiheuttamaan
kolinaan. Seppä musersi muutamia turpeita turvetikulla ja potkaisi
palaset tuleen.
"Mikä sinua nyt vaivaa?" kysyi rouva Garth avaten silmänsä ja
haukotellen.