tarkoituksellisen korostavasti. "Hän ei ole milloinkaan osannut
juopotella taiteelliseen tapaan, hän, Robbie Anderson."
"Hän on hourinut yhtämittaa koko kotimatkan", jatkoi Reuben. "Uudestaan
ja taas uudestaan hän on kertonut jostakin, joka oli viisikymmentä
askelta sillasta pohjoiseen päin."
"Meidän pitää viedä hänet kotiin", sanoi Liisa tullen nopeasti
keittiöstä huopapeite käsivarrellaan. "Peittäkää hänet tällä. Rotha ei
tarvitse sitä nyt."
Tuota pikaa kierrettiin peite monta kertaa Robbien tajuttoman ruumiin
ympärille.
"Jättäkää hänelle kaikissa tapauksissa hengitysaukko", sanoi Matthew.
"Poika saa totisesti enemmän kuin tarpeeksi villaa ylleen", lisäsi hän,
kun Rotha toi vielä lampaannahan ja saalin.
"Yö on kylmä ja hänen kotiinsa on vielä ainakin kolme penikulmaa",
sanoi tyttö.
"Hän asuu Becca Ruddin luona. No, lähtekäämme nyt liikkeelle", sanoi
Liisa kiiveten aisalle ja siitä rattaille. "Tule sinäkin, isä, tänne
pian."
"Robbie, Robbie, nyt olet pahemmassa kuin pulassa, niin, pahemmassa
kuin pulassa", sanoi Matthew päästyään rattaille. "Pidä häntäsi
vedessä, poika, niin kaikki toivosi ei ole vielä mennyttä."
Sanottuaan tämän kuvaannollisen lauseen istuutui Matthew ajaakseen
mukana. Rotha kääntyi Reuben Thwaiten puoleen.
"Kuulitteko mitään Carlislessa? Tapasitteko siellä ketään tuttua?"
kysyi hän.
"Kuulin ja tapasin", vastasi Reuben iskien silmää, mitä ei kuitenkaan
huomattu pimeässä.
"Tarkoitan Wythburniläisiä. Tapasitteko ketään --? Näittekö Ralphia
tahi isääni?"
"En kumpaakaan."
"Ettekö kuullutkaan heistä mitään?"
"En... mutta odotahan... hyväinen aika sentään, nyt kun oikein
ajattelen asiaa... se ei ennen juolahtanut mieleenikään... kuulin
jonkun miehen ilmoittautuneen viranomaisille kaupungintalolla ja viedyn
sitten vankilaan. On aivan mahdotonta, että mies oli... ei, ei...
rupean varmaan itsekin nyt hourimaan."
"Ralph; mies oli Ralph!" sanoi Rotha vapisten. "Kiiruhtakaa nyt: Hyvää
yötä."
"Ralphko Carlislessa?" sanoi Matthew. "No, no, tuulta seuraa myrsky.
Senvuoksi poliisitkin matkustivat tiehensä ja siksi on Robbiekin
palannut takaisin. No, no! Nouse äkkiä rattaille, Reuben, että saamme
koettaa, mihin vanha konisi kykenee."
* * * * *
Rotha ei saanut milloinkaan tietää, kuinka hän sinä iltana pääsi
takaisin tupaan. Hän ei muistanut kuulleensa vieterittömien rattaiden
kolinaakaan, kun ne poistuivat talosta. Kaikki oli silloin tuntunut
hänestä kuolleelta ja tyhjältä.
Kun hän tuli tajuihinsa, istui hän rouva Rayn vieressä kädet
sairasraukan kaulassa ja pää painautuneena hänen rintaansa vasten.
Sairaan sieluttomat silmät katsoa tuijottivat ilmeettöminä tytön
surullisiin kasvoihin.
Kiduttava tietämättömyys oli nyt lopussa ja pahin oli tapahtunut.
Mitä pitää hänen nyt kertoakaan Willylle? Willy ei tiennyt mitään
hänen teostaan. Simin poissaolo oli liian tavallinen ilmiö epäluulojen
herättämiseksi eikä Robbie Andersonia ollut vielä kukaan kaivannut.
Mitä hän sanoisikaan?
Nyt oli torstai-ilta. Sunnuntaita seuranneiden raskaiden ja kiduttavien
päivien kuluessa oli Rotha usein kuvitellut mielessään sitä riemun
hetkeä, jolloin hän ilmoittaa Willylle kaiken. Hän oli päättänyt tehdä
sen silloin, kun hänen isänsä tahi Robbie tahi molemmat palaavat
pantuaan hänen suunnitelmansa menestyksellisesti toimeen. Mutta mitä
hän nyt sanoisikaan?
Lähestyvien vaunujen kolina herätti tytön näistä surullisista
mietteistä. Willy oli tulossa kotiin. Minuutin kuluttua oli hän jo
keittiössä Rothan luona.
"Rotha, Rotha", huusi hän kiihkoissaan, "minulla on sinulle hyviä
uutisia, parempia kuin osaat aavistaakaan."
"Millaisia uutisia?" kysyi Rotha uskaltamatta katsoa häneen.
"Suuria uutisia", toisti Willy.
Kohottaen salaa katseensa hänen kasvoihinsa Rotha näki, kuinka hänen
kasvonsa loistivat samasta ilosta, mitä oli hänen äänessäänkin.
"Verikoirat ovat menneet tiehensä", sanoi hän heittäen yltään viitan
ja säärystimet. Sitten hän suuteli tyttöä ja nauroi onnellisen ihmisen
iloista naurua. Tehtyään sen hän kiiruhti pihalle riisumaan hevosensa
valjaista.
Mitä pitikään Rothan tehdä? Mitä hän sanoisikaan? Tämä Willyn erehdys
muutti hänen asemansa vielä kauheammaksi. Kuinka hän voisikaan sanoa
hänelle, että hänen ilonsa on aiheetonta? Jos Willy olisi tullut hänen
luokseen surullisena, olisi hän ehkä voinut kertoa hänelle kaiken,
niin, koko julman totuuden. Jos Willy olisi tullut kotiin moittimaan
häntä, kuinka helposti hän silloin olisi voinutkaan keventää sydämensä
taakan. Mutta tämä nauru ja suutelot olivat tehdä hänet hulluksi.
Minuutit kiitivät ohi nopeasti kuin ajatukset ja pian oli Willy taasen
hänen luonaan.
"Uskoinkin, etteivät he uskalla tehdä sitä. Muistat kai minun sanoneen
heille niin. Nyt he näkivät, että olin oikeassa."
Hänen oma käsityksensä tästä viime tapahtumasta oli kiihoittanut hänet
niin, ettei hän voinut istua hiljaa paikoillaan paria minuuttia, vaan
käveli edestakaisin huoneessa nauraen joskus ja pysähtyen joskus
hyväilemään äitinsä tukkaa.
Oli onneksi Rothalle, että hänen täytyi ruveta puuhaamaan Willylle
illallista, ja tämä velvollisuus pelasti hänet välttämättömyydestä heti
vastata Willyn huomautuksiin. Willy puolestaan ei nyt ollut sellaisessa
mielentilassa, että hän olisi kiinnittänyt huomionsa pikku seikkoihin,
eikä hän senvuoksi huomannut Rothan hämmennystä pitkiin aikoihin.
"Toivokaamme, että Ralph palaa pian taas luoksemme", sanoi hän. "Sitä
ei voida epäilläkään, mutta me kaipaamme häntä, vai kuinka?"
"Kyllä", vastasi Rotha kumartuen niin syvään kuin mahdollista tulen
yli, jota hän juuri sytytteli.
Vastauksen sävy kiinnitti Willyn huomion puoleensa. Hän näytti heti
huomaavan, että tytön käytöksessä oli koko ajan ollut jotakin omituista.
"Etkö ole oikein terve, Rotha?" kysyi hän hiljempaa. Hänen mieleensä
oli juolahtanut, että tytön isä oli ehkä taasen jollakin tavoin syynä
hänen suruunsa.
"Minua ei vaivaa mikään", vastasi Rotha heittäen päätään taaksepäin
hieman pakotetun iloisesti.
"Mutta silmäsihän ovat kosteat kyynelistä, tyttö. Eivätkö? Ovathan!"
Ne ovat ilon kyyneliä, ajatteli hän; hän rakastaa Ralphia kuin veljeä.
"Minä nauran silloin kun olen onnellinen, Rotha, mutta sinä näytät
itkevän."
"Luuletko niin?" vastasi Rotha arvaillen, salliiko laupias isä
taivaassa tämän katkeran hetken milloinkaan loppua.
"En. Olet vain suruissasi, Rotha; niin se on. On aivan ilmeistä, että
olet vähän sairas."
Willy olisi ollut tyytyväinen tähän selitykseen, mutta Rotha rikkoi
hiljaisuuden sanomalla:
"Mitä sanoisit, elleivät uutiset olisikaan hyviä?"
Sanat olivat tukahduttaa hänet ja hän keskeytti.
"Olisikaan hyviä! Mitkä uutiset?" kysyi Willy kummastellen toistaen
hiljaa tytön sanat.
"Uutiset, että poliisit ovat menneet tiehensä."
"Tiehensä! Mitä se on? Mitä tarkoitat, Rotha?"
"Mitä, jos poliisit ovat poistuneetkin", sanoi tyttö taistellen
mielenliikutustaan vastaan, "vain senvuoksi -- mitä, jos he ovat
menneet tiehensä vain siksi, että Ralph on vangittu?"
"Vangittuko? Missä? Mitä ajatteletkaan?"
"Ja ajattele, mitä seuraa, ellei Ralphia syytetäkään kavalluksesta,
vaan -- vaan -- murhasta? Oi, Willy", huudahti tyttö toivottomuudessaan
luopuen kaikesta teeskentelystä, "se on totta, siinä ei ole ollenkaan
valhetta."
Willy istuutui huumautuneena. Hurja ja jäykkä ilme silmissään katsoa
tuijotti hän Rothaan istuessaan häntä vastapäätä. Hän ei puhunut
mitään, sillä kauhun tunne oli saanut hänet valtoihinsa.
"Eikä siinä ole vielä kaikki", jatkoi Rotha kyynelten virratessa
hänen poskilleen. "Mitä sanoisitkaan siitä ihmisestä, joka tämän on
tehnyt -- siitä henkilöstä, joka on ohjannut Ralphin tälle -- tälle
kuolemanpolulle?" huusi tyttö kätkien nyt kasvonsa käsiinsä.
Willyn huulet olivat lyijynharmaat. Ne liikkuivat kuin puhuakseen,
mutta sanoja ei kuulunut.
"Mitäkö sanoisin?" sanoi hän vihdoin katkerasti ja ivallisesti
noustessaan jäykästi istuimeltaan. "Sanoisin --" Hän keskeytti purren
hampaitaan ja siveli kärsimättömästi toisella kädellään kasvojaan.
Aavistus, että Simeon Stagg oli toiminut ilmiantajana, juolahti silloin
hänen mieleensä. "Älä kysy minulta milloinkaan, mitä sanoisin!"
huudahti hän.
"Willy, rakas Willy", nyyhkytti Rotha kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen. "Henkilö --"
Nyyhkytykset uhkasivat tukehduttaa hänet, mutta hän ei tahtonut säästää
itseään.
"Tuo henkilö olin minä!"
"Sinäkö?" huusi Willy riistäytyen irti hänen syleilystään. "Entä
murha?" kysyi hän käheästi. "Kenen murha?"
"James Wilsonin."
"Päästä minut, päästä minut heti irti, sanon sen sinulle!"
"Vielä sananen." Rotha meni ovelle, mutta Willy työnsi hänet äkkiä
syrjään ja kiiruhti pihalle.
XXXVII.
MIKÄ SYYTÖS?
Carlislen vanhan yksinkertaisen raatihuoneen kellarikerroksessa oli
kauppa, jonka omisti muudan käytettyjen kirjojen myyjä. Kaupan lattia
oli kivestä ja sitä valaisi iltaisin pari lamppua, jotka riippuivat
kattoparruista. Rivi kirjahyllyjä erotti huoneen toisessa päässä kaupan
julkisemmasta osasta pienen komeron, jossa oli uuni ja huonekaluina
pöytä, pari kolme tuolia ja täytetty lavitsa.
Noin viikon kuluttua edellä kerrotuista tapauksista istui takan ääressä
siinä huoneessa muudan ilkeännäköinen mies, jonka useammasti kuin
kerran olemme jo nähneet toisissa tilaisuuksissa.
"Eikö hän ole tullut vielä alas, Pengelly?" kysyi tämä mies
kirjakauppiaalta, horjuvalta raukalta, joka oli pukeutunut pitkään
takkiin ja samettikalottiin.
"Ei vielä."
"Eikö hän sitten milloinkaan tule? Tämä on sellaista hullun asioilla
liikkumista, sen uskallan vaikka vannoa."
Sitten kohauttaen hartioitaan kuin häntä olisi värisyttänyt lisäsi hän:
"Tämä teidän kauppanne on kirotun kylmä."
"Lämpimämpi Doomsdaleä kuitenkin, vai mitä?" vastasi kirjakauppias
irvistäen pyyhkiessään tomua laudakoilta.
Toinen nauroi. Hän otti kepin uunin nurkasta ja kohenteli tulta niin,
että se leimahti kirkkaaseen liekkiin. Se olikin melko mukavaa työtä
ajan kuluksi ja synnytti aika miellyttäviä ajatuksia.
"Nyt kuulen askelia portailta."
Muudan mies tuli kauppaan.
"Siitä ei ole mitään hyötyä", sanoi tulija. "Herra Wilfreylle puhuminen
on paljasta voimien tuhlaamista."
Hänen äänensä kuulosti vihaiselta.
"Kerroitko hänelle, mitä olen kuullut tuomari Hidestä ja hänen
menettelytavoistaan Newcastlessa?"
"Kyllä ja minä sanoin hänelle, ettei hän milloinkaan saa ajetuksi
juttua läpi Hiden toimiessa tuomarina."
"Ja mitä poikanen siihen sanoi?"
"Joutavia", sanoi hän. "Millet on valamiesten joukossa ja hän pitää
kyllä huolta siitä, että kavaltaja tuomitaan lain määräysten mukaan."
"Hän ei siis halua käyttää ollenkaan hyväkseen toista syytöstä?"
"Siitä ei ole mitään hyötyä, sanoo hän; mies tuomitaan varmasti
kavalluksesta, sanoo hän. On vain tyhjää puuhaa, että koetatte pakottaa
minua syyttämään häntä murhastakin."
"Pakottaa häntä! Tuo ei ollut minkään huonosti sanottu -- pakottaa
häntä -- vai mitä?"
Puhuja kiinnitti jälleen huomionsa tuleen.
"Hän joutuu tappiolle", lisäsi hän; "hän joutuu tappiolle, herra
Wilfrey. Hiden toimiessa tuomarina ei tuomio kavalluksesta voi tulla
kysymykseenkään. Ja silloin pääsyyte menee päin seiniä ja Ray pääsee
ehein nahoin asiasta."
"Kummastelen vieläkin suuresti, että Ray antautui vapaaehtoisesti
oikeuden käsiin."
"Kaikkea muuta, mies. Etkö milloinkaan opi ymmärtämään temppuja? Hän
teki sen vastatakseen kavalluksesta ja voidakseen pyytää armoa, saada
sakkoja tahi istua vuoden Doomsdalessä päästäkseen joutumasta hirteen.
Hän on viekas konna. Hän tekee kyllä kaikkensa pelastaakseen henkensä."
"Olet väärässä; minun on pakko sanoa, että olet erehtynyt siihen
nähden. Tunnen miehen ja kuten olen sanonut sinulle, maailmassa ei
ole mitään sellaista, mitä hän ei uskaltaisi tehdä. Voisitko uskoa
sitäkään, että näin hänen eräänä päivänä --"
"Tuki suusi! Näkisit kyllä hänen vapisevan jonakin päivänä, ellei
tuomarinne pelkäisi omaa varjoaan. Näkisit hänet vain Haribeella; niin,
ehkä säätkin nähdä hänet jonakin päivänä siellä tuomarin tahdosta tahi
tahtomatta."
Tämä sanottiin sellaisella katkeruudella, mikä ilmaisi syvää ja
kuolettavaa vihaa.
Liikahdellen levottomasti toverinsa tiukan katseen edessä toinen sanoi:
"Miksi tuijotat minuun noin? Minulla ei ole minkäänlaista aihetta
rakastaa häntä, vai mitä?"
"Ei minullakaan", vastasi edellinen puhuja ilkeiden tunteiden
vääristäessä hänen kasvojaan. "Saat sylkeä hänen haudalleen vielä,
herra Scroope, luota vain siihen, ja tanssia hänen hautakummullaan,
kunnes sielusi riemuitsee; niin, sen sinä tulet tekemään tuomarista
huolimatta."
Juuri silloin kantautui heidän korviinsa torven törähdys. Keskustelu
katkesi ja molemmat miehet sekä kirjakauppias menivät ovelle. Torille
oli kokoutunut paljon kaupunkilaisia. Hetkisen kuluttua lähestyivät
Scotch-katua nopeata vauhtia hyvin kirjaviksi koristellut vaunut
livreepukuisine eturatsastajineen ja torvenpuhaltajineen, joka ratsasti
muiden edellä.
"Tuomarit ovat matkalla Kings Arms Laneen", huomautti kirjakauppias.
XXXVIII.
PEINE FORTE ET DURE.
Istuntosali oli pakaten täynnä kello kymmenen seuraavana aamuna.
Kaikki paikat, joissa oli vain vähänkin tilaa, olivat aivan täynnä
ihmisiä. Suuri istuntosali oli kaupungintalon läntisessä päässä. Se
oli suuri parvekkeeton neliskulmainen huone. Katto-orret ja parrut
olivat jalostamatonta tammea, kirveellä suoraan veistettyjä kaadetuista
puista. Ikkunat olivat pienet ja valaistus oli senvuoksi heikko. Pitkä
pöytä, joka muistutti graniittipaatta, peitettynä haalistuneella
vihreällä veralla ja varustettuna suurilla kaiverretuilla jaloilla,
oli huoneen toisessa päässä ulottuen melkein seinästä seinään. Pöydän
takana korokkeella istuivat tuomarit mustissa kauniisti kaiverretuissa
korkeaselkäisissä tuoleissa. Pöydän toisessa päässä oli luja aita
ja sen takaa johtivat portaat alempana sijaitsevaan huoneeseen.
Muudan oikeudenpalvelija seisoi aidakkeen toisessa, päässä. Aivan
sitä vastapäätä oli kolme lavitsaa, jotka askelmien tapaan kohosivat
toisiaan korkeammalle. Ne oli varattu valamiehistölle. Määrätyillä
paikoilla pöydän ääressä istuivat yleinen syyttäjä, notaari ja pari
kolme asianajajaa. Pöydällä oli vanha raudoitettu tammiarkku, joka oli
suljettu monella munalukolla.
Päivä oli hyvin kylmä. Sakea sumu oli laskeutunut vuorilta ja peitti
nyt raskaana raatihuoneen tunkeutuen jokaisesta raosta huoneeseen
kylmänä ja kosteana.
Valmistukset istunnon aloittamiseen veivät paljon aikaa, ja ihmiset,
jotka tunkeilivat salissa, suhtautuivat niihin hyvin huonosti salatulla
kärsimättömyydellä. Vangittuja syytettiin monenlaisista rikoksista,
kuten murhista, tappelusta ja varkauksista.
Kaikki vaikenivat, kun Ralph Rayn juttu huudettiin esille.
Ralph nousi tyynesti portaita korokkeelle ja laski toisen kätensä
aidakkeelle edessään. Hänen kätensä olivat kahleissa. Hän katsoi
ympärilleen eikä hänen vakavassa katseessaan ollut ylpeyden eikä
nöyryyden merkkiäkään. Järkähtämättä hän kesti kaikki lukemattomat
katseet, jotka oli suunnattu häneen. Salin toisessa päässä melkein
oven vieressä seisoi sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu Ralphin
varjoksi. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta ei kumpikaan
näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Aivan toisen vieressä seisoi sama
kömpelömpi roisto, joka oli loukannut katulaulajatarta. Ihmisjoukosta
näkyivät vielä eräät tutut kasvot. Willy Raykin oli saapunut sinne ja
kun hänen katseensa kohtasi hetkiseksi veljen katseen, käänsi Ralph
äkkiä katseensa syrjään. Aidakkeen juurella istui Simeon Stagg katsoen
maahan.
Notaari luki erään julistuksen, joka valtuutti oikeuden kuulustelemaan
ja tuomitsemaan kavalluksesta syytteeseen asetetut, ja tämän
muodollisuuden kestäessä tarkasteli Ralph tuomareitaan. Toinen oli
lihavahko punakka mies, joka näytti jo melko vanhalta. Ralph tunsi
hänet heti erääksi asianajajaksi, joka oli alistunut parlamentin
määräyksiin kuusi vuotta sitten. Toinen tuomari oli ankaran näköinen
mies ja aivan outo Ralphille. Istuntoa johti oikeastaan ensiksi
mainitsemamme näistä tuomareista. Toinen tutki juuri jotakin asiakirjaa
pitäen sitä kasvojensa edessä. Paperi peitti silloin tällöin hänen
silmänsä ja vaipui joskus hänen leukansa tasalle.
"Hyvät herrat", sanoi tuomari aloittaen toimensa, "te muodostatte tämän
kreivikunnan rikostuomioistuimen ja nyt teillä on edessänne vanki, jota
syytetään valtiorikoksesta. Valtiorikoksia, hyvät herrat, voi olla
kahta lajia: sellaisia, jotka tehdään vain ajatuksissa, ja sellaisia,
jotka ovat ilmeisiä. Edelliset myrkyttävät sydämen, mutta jälkimmäiset
puhkeavat toimintaan."
Tuomari kääri viitan paremmin ympärilleen ja aikoi juuri jatkaa, kun
toinen tuomari laski äkkiä paperin, jota hän oli tarkastellut, pöydälle
kasvojensa edestä.
"Suokaa anteeksi, veli Millet", keskeytti hän viitaten Ralphin käsiin.
"Kun vanki tuodaan oikeuteen, on hänen kahleensa irroitettava. Onko
teillä mitään muistuttamista noiden käsirautojen poistamista vastaan?"
"Ei mitään, veli Hide", vastasi tuomari melko äreästi. "Vanginvartija,
irroittakaa vangin käsiraudat."
Oikeudenpalvelija näytti häpeävän ilmoittaessaan, ettei hänellä ole
tarpeellisia välineitä mukanaan.
"Niiden ei ole väliä, herra tuomari", sanoi Ralph.
"Mutta ne on irroitettava!"
Kun tämän tehtävän aiheuttama viivytys oli ohi ja käsiraudat putosivat
kolahtaen lattialle, ryhtyi tuomari Hide jälleen lukemaan asiakirjaa ja
tuomari Millet jatkamaan selostustaan.
Hän kuvaili valtiorikosten luonteen ja rikollisuuden kaunopuheisesti
ja perinpohjaisesti. Hän toisti sananmukaisesti sen vannan lain,
jossa kansa puhuen itsestään sanoo, ettei se lähinnä Jumalaa tunnusta
minkäänlaista muuta ylivaltaa kuin kuninkaan.
"Nämä eivät ole omia, vaan lain sanoja", sanoi hän, "ja painostan niitä
senvuoksi sitä enemmän, ettei kukaan tekisi vaarallisia loppupäätelmiä
peittääkseen niillä valtiorikolliset toimensa. Herrat, kuningas
hallitsee Jumalan asemesta eikä häntä mahtavampaa ole. Jos joku henkilö
anastaisi itselleen jonkun luulotellun vallan, pitää teidän ymmärtää,
ettei se ole mikään lieventävä asianhaara, vaan hyvin raskauttava
seikka."
Kerran vielä tuomari keskeytti, kiersi vaipan lujemmin ympärilleen ja
kääntyi äkkiä valamiehistöön päin katsomaan sanojensa vaikutusta ja
sitten tuomaritoveriinsa nähdäkseen hänen kasvojensa ilmeen. Mutta
tuomari Hiden silmät olivat asiakirjan peitossa.
"Mutta nyt, hyvät herrat, kääntäkäämme tarkkaavaisuutemme näistä
yleisistä seikoista yksityisiin asioihin. Sodan aloittaminen
kuningasta vastaan on valtiorikollista samoin kuin hänen valtansa
vastustaminenkin. Siitä seuraa senvuoksi, että kaikki sellaiset aikeet,
joiden tarkoitus on estää kuningas kuninkaallisista tehtävistään, ovat
valtiorikollisia. Jos ihmiset sopivat keskenään, että he sotimalla
ajavat läpi jonkun näistä aikeistaan, on se valtiorikollista. Jos
muistatte tämän, ei minun tarvitse sanoa enempää."
Kun tuomari lopetti esityksensä, kuultiin salista hyväksyvää muminaa.
Ehkä tarkkaavainen katselija olisi huomannut tyytymättömyyttä toisen
tuomarin kasvoissa niin usein kuin asiakirja, joka hänellä oli
kädessään, vaipui niin alas, että hänen silmänsä ja suunsa tulivat
näkyviin. Esityksen kestäessä liikahteli hän levottomasti tuolillaan
puolelta toiselle, ja sittenkuin se oli loppunut, kysyi hän melko
kärsimättömästi syytöskirjelmää.
Notaarion piti juuri huutaa todistajat esille, kun Ralph pyysi lupaa
saada lukea syytöskirjelmän läpi. Hymyillen ojensi virkamies hänelle
latinankielisen otteen siitä. Katsahdettuaan siihen Ralph heitti sen
takaisin pöydälle pyytäen käännöstä.
"Luettakoon englanninkielinen; syytöskirjelmä julki", sanoi tuomari
Hide.
Se luettiin siis julki ja siinä väitettiin, että Ralph Ray muiden
mukana, unhotettuaan Jumalan käskyt ja paholaisen viekoittelemana,
kavalalla ja rikollisella tavalla, vastoin asianomaista alamaisellista
velvollisuuttaan ja tottelevaisuuttaan, oli useissa tilaisuuksissa ja
eri paikoissa vehkeillyt kuninkaan valtaa vastaan.
Ihmiset kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti syytöskirjelmän lukemista
ja kun vankia kehoitettiin vastaamaan, ei salista kuulunut
hiiskahdustakaan.
"Mitä tähän vastaat, Ralph Ray? Oletko syyllinen valtiopetokseen, josta
sinua syytetään ja jonka vuoksi olet tuotu tänne oikeuteen, vai etkö
ole?"
Ralph ei vastannut heti. Hän katseli tyynesti ympärilleen ja sanoi
sitten lujalla äänellä osoittamatta minkäänlaista mielenliikutusta:
"Vaadin vapauttamista vetoamalla yleiseen armahdukseen."
Salista alkoi kuulua ihmettelevää ja kysyvää muminaa.
"Se ei hyödytä teitä ollenkaan", sanoi tuomari, joka oli pitänyt
puheen. "Armahdusta ei voida sovelluttaa teidän asiaanne. Teidän pitää
vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."
"Kai minullakin on oikeus yleiseen armahdukseen, kuten muillakin?"
Notaari nousi jälleen.
"Oletteko syyllinen vai ettekö?"
"Suodaanko minulle oikeus väittää syytöstä vastaan?"
"Teillä on siihen samanlainen oikeus kuin kaikilla muillakin kuninkaan
alamaisilla", vastasi tuomari Millet. "Olette kuullut nyt syytöksen ja
teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."
Tuomari Hide oli jälleen piiloutunut asiakirjan taakse.
"Minut on tuotu tähän oikeuteen syytettynä siitä, että olen vastustanut
kuninkaan valtaa", sanoi Ralph tyynesti. "On ilmoitettu sekin, milloin
tuon valtiorikoksen olisi pitänyt tapahtua. Vastustan syytöstä
väitteellä, että Englannin kuningas oli kuollut silloin."
Yleisö alkoi liikahdella levottomasti salissa. Paperikin vaipui silmien
alapuolelle.
"Vaivaatte oikeutta näillä anteeksiantamattomilla poikkeuksilla
asiasta", huusi tuomari Millet koettamattakaan hillitä suuttumustaan.
"Englannin lain mukaan ei kuningas kuole milloinkaan. Vastauksenne
pitää olla asiallinen -- syyllinen vai syytön. Ei kukaan, jonka asema
tuomioistuimen edessä on samanlainen kuin teidän, saa vastata muuten
syytökseen."
"Saanko puolustaa itseäni, herra tuomari?"
"Kyllä, mutta ette ennenkuin kuulustelussa."
"Tässä on kysymyksessä muudan lakipykälä ja senvuoksi haluan
asianajajan avukseni", sanoi Ralph. "Voin maksaa hänen vaivansa."
"Näytätte olevan hyvin perillä oikeudenkäynnistä, nuori mies", vastasi
tuomari peittelemättömän ivallisesti.
Paperi vaipui nyt leuan tasalle.
"Herra Ray", sanoi tuomari Hide ystävällisesti, "asianlaita on nyt
niin, että teidän pitää vastata."
"Minua ei ole syytetty mistään rikoksesta, herra tuomari. Kuinka minä
silloin voisin vastata?"
"Herra Ray", toisti tuomari jälleen, "olen pahoillani, että minun on
pakko keskeyttää teidät. Olen sitä mieltä, että suurinta armeliaisuutta
on osoitettava teidän asemassanne olevalle miehelle. Mutta nämä
väitteenne sotivat kaikkea sellaista vastaan. Haluatteko vastata?"
"Hänen on pakko, veli; siinä ei ole mitään, haluatteko"? väitti toinen
tuomari.
Paperi kohosi jälleen silmien tasalle. Pöydän edustalle kokoontuneet
nauroivat hillitysti.
"Hän luulee voivansa rankaisematta uhmata oikeutta", sanoi yleinen
syyttäjä.
"Veli Millet", sanoi tuomari Hide, "kun syytetty oikeuden kuullen
vetoaa muodolliseen seikkaan, on hänen pyyntöönsä suostuttava."
"Tietysti, tietysti", vastasi toinen entiseen ystävälliseen tapaansa.
Sitten kääntyen Ralphiin päin hän sanoi:
"Mihin lakipykälään te vetoatte?"
"Se, mistä minua syytetään, tapahtui parlamentin käskystä silloin kun
parlamentilla oli korkein valta maassa", vastasi Ralph.