oli myöhäinen aurinkokin jo noussut. Koska hänen alkoi olla jo nälkä,
meni hän muutamaan tupaan ja kysyi eräältä vanhalta mummolta, joka
asui siinä, saako hän vaivata mummoa maksusta valmistamaan hänelle
jotakin aamiaiseksi. Vanhusta säälitti nuoren miehen väsynyt ulkomuoto
ja hän pyysi vieraanvaraisesti nuorukaista käyttämään hyväkseen talon
antimia. Kun Robbie oli syönyt kulhollisen puuroa ja maitoa, voitti
matkan aiheuttama väsymys hänet kokonaan. Vastatessaan katkonaisesti
vaatimattoman emäntänsä kysymyksiin hän nukkui kesken kaiken tuoliinsa.
Säälistä antoi vanhus hänen nukkua tarpeekseen.
"Poikahan on aivan kuolemanväsynyt", sanoi hän katsellen Robbien
riutuneita kasvoja.
Kello oli jo yli kahdentoista päivällä, kun Robbie heräsi.
Ah, mitä silloin oli menetettykään ikuisiksi ajoiksi! Mitä sellaista
oli silloin tapahtunut, mitä ei enää voitu peruuttaa?
Hän hyppäsi seisoalleen vihoissaan menettämästään ajasta ja läksi
uudestaan matkalle. Kun hän sivumennessään poikkesi ravintolaan, kuuli
hän harmikseen, että jos hän silloin olisi mennyt sinne, kun hän
auringon noustessa oli poikennut pieneen tupaan, joka sijaitsi vain
parin sadan metrin päässä siitä, olisi hän helposti tavoittanut Simin
ja Ralphin. Postivaunut eivät kuitenkaan olleet vielä ehtineet tähän
kyytitaloon, ja senvuoksi Robbie voi osaksi suoda itselleen anteeksi
viipymisensä.
Hän ei epäröinyt juuri ollenkaan, minkä tien hän valitsee saapuessaan
teiden haarautumaan kirkkomaan kulmassa. Jos Ralph oli valinnut
Gaskarthiin vievän tien, oli hän turvassa, mutta jos hän on lähtenyt
Carlisleen, on hän vaarassa. Senvuoksi päätti Robbie seurata viimeksi
mainittua.
Hän ei kysellyt ihmisiltä mitään, ennenkuin hän kuljettuaan Penrithin
kauppalan läpi oli saapunut sen pohjoiselle sulkupuomille. Silloin
hän kysyi niiltä, jotka näyttivät tulevan kaukaa, olivatko he nähneet
paria sellaista miestä, joita hän haki. Sillä tavoin sai hän kuulla
puhuttavan monesta sen vaivalloisen matkan yksityiskohdasta, jolle
hänen ystävänsä olivat lähteneet. Simin voimat olivat loppuneet ja
Ralph oli halunnut jättää hänet erääseen ravintolaan tien varrelle
voidakseen, itse jatkaa matkaansa Carlisleen. Mutta Sim oli rukoillut,
että hän pääsisi mukaan, ja vihdoin oli muudan maalainen, joka oli
matkalla Carlislen torille ja jolla oli vain yksi vapaa paikka
rattaillaan, tarjoutunut ottamaan Simin mukaansa. Tätä tarjousta olivat
ystävykset käyttäneet kiitollisina hyväkseen.
Jokaisesta yksityiskohdasta, minkä Robbie sai selville, voitiin
selvästi nähdä, että Ralph ponnisti jokaista lihastaan päästäkseen
perille Carlisleen. Mikä hirveä kohtalo se olikaan, joka niin pakotti
häntä kiiruhtamaan eteenpäin ehkä kuolemaansa kohti?
Penikulman penikulman jälkeen Robbie kulkea laahusti eteenpäin
vaivalloisella matkallaan. Hän oli sairas, vaikka hän tuskin sitä
huomasikaan, ja hänen oli pakko levähtää hyvin usein.
Rupesi hämärtämään ja kerran vielä pimeni ilta, mutta reipas nuori
laaksolainen ponnisteli vain eteenpäin päämääräänsä kohti. Lumi oli
kovettunut ja käveleminen oli nyt helpompaa, mutta tie oli pitkä ja
kulkija oli hyvin alakuloinen.
Aamu valkeni vihdoin ja kun sumu haihtui niityiltä, näki Robbie
edessään vanhan Carlislen kaupungin. Aavistus, että hän tulee liian
myöhään, riisti kaiken ilon kauan ikävöidyltä näöltä.
Oliko taivas pilvessä? Uhkasiko myrsky maailmaa? Kertoivatko virtaavat
joet ja kohisevat kosket Robbielle sen toivottoman tarinan, mikä lepäsi
kylmänä ja mykkänä hänen sydämessään? Eivät!
Aurinko nousi pannen valkoisen maailman säteilemään. Se pehmitti puiden
kankeat oksat ja lumi alkoi sulaa ja tippua maahan suurina pisaroina,
jotka olivat kuin aamukastetta. Koko luonto näytti iloitsevan julmasti,
ivallisesti ja armottomasti, hilpeästi ja riemuitsevasti. Linnut
tulivat esille kuurottuneista pesistään laulaen iloisesti kirkkaassa
aamuilmassa. Muudan pieni hamppuvarpunen, joka ei ollut paljon
sormustinta suurempi, lensi kauniille koivun oksalle ja valoi koko
sielunsa kirkkaihin säveliin.
Robbie käveli vaivalloisesti eteenpäin laahustavin askelin ja hyvin
alakuloisen näköisenä. Hänen takkinsa oli auki, niin että villapaita
näkyi, toisen kätensä, jossa oli piippu, hän oli työntänyt vyönsä
alle ja toisella veti hän perässään raskasta sauvaa; lakkinsa oli hän
työntänyt takaraivolleen kuumalta otsaltaan.
Hän käveli välinpitämättömänä Carlisleen sen eteläisestä
Bother-portista. Kirkonkello löi juuri kymmentä. Kulkiessaan kaduilla
hän tuskin tiesi omaa asiaansa ja päämääräänsä. Hakematta sitä sen
paremmin saapui hän vihdoin vanhan kaupungintalon edustalle. Paljon
väkeä oli kokoutunut torille sen läheisyyteen ja lisää näytti olevan
vain tulossa sinne johtavilla kaduilla. Robbie oli vain kerran ennen
käynyt Carlislessa, mutta hän oli kuitenkin varma, että jotakin
tavatonta oli tekeillä. Hän kysyi eräältä kaupunkilaiselta, joka seisoi
hänen vieressään, mitä joukkojen liikehtiminen kaduilla oikeastaan
merkitsi. Mutta mies ei kyennyt selittämään hänelle mitään. Sitten hän
kysyi toisilta tämän näytelmän katselijoilta, jossa ei näyttänyt olevan
mitään nähtävää, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä kuin hänkin.
Hälinä kiihtyi kuitenkin vain kaikesta huolimatta.
Torilla oli vanha kiviristi korkealla askelmilla varustetulla
jalustalla ja Robbie kiipesi sinne nojautuen siihen. Sitten hän kuuli
ihmisten puhuvan, että jokin kuuluisa rikollinen oli antautunut. Toiset
väittivät rikollista varkaaksi, toiset taasen murhaajaksi; muutamat
sanoivat häntä väärentäjäksi ja muutamat taasen väittivät häntä
kuninkaanmurhaajaksi, jonka viranomaiset lähettävät nyt Lontooseen.
Vain yhdestä seikasta näytti joukko olevan melkein samaa mieltä,
nimittäin siitä, että rikollinen oli vapaaehtoisesti antautunut
viranomaisille sittenkuin määräys hänen vangitsemisestaan oli julkaistu.
Melu kiihtyi huippuunsa, kun vanhan kaupungintalon ovet avautuivat ja
ryhmä sotilaita ja siviilipukuisia henkilöitä tuli torille.
Miehet oli määrätty vartioimaan vankia, jota nyt vietiin yhteiseen
vankilaan odottamaan tutkintoa.
Robbie joutui synkän, kiusallisen ja painostavan tunteen valtaan. Hän
kiipesi ristin poikkipuulle ja katseli joukon yli pientä ryhmää.
Vanki oli Ralph Ray. Hän käveli parin sotilaan välissä lujin askelin ja
avonaisin vakavin katsein. Aivan hänen kintereillään laahusti Simeon
Stagg katsoen maahan.
Robbien hakeminen oli loppunut.
XXXV.
ROBBIEN MATKAN LOPPU.
Kaikki oli nyt ohi. Vaivalloinen haku oli loppunut ja Robbie Anderson
oli tullut liian myöhään. Ralph oli antautunut ja paljon ikävämmät
mahdollisuudet kuin Robbie oli arvannutkaan ja paljon kauheampi
onnettomuus kuin Rotha Stagg ja Willy Ray olivat pelänneet tahi
aavistaneetkaan uhkasi nyt johtua siitä.
Sotilaat olivat poistuneet vankeineen, joukko oli seurannut heitä ja
Robbie seisoi yksinään torilla. Seisoen ristin portailla hän kääntyi
katsomaan poistuvaa kirjavaa joukkoa. Se näytti suuntaavan kulkunsa
English-kadulle.
Kuinka kuumalta ja polttavalta hänen otsansa tuntuikaan! Sitä oli
kivistänyt ennen, mutta nyt se poltti kuin tuli. Robbie painoi sen
lujasti ristin kylmää kiveä vastaan. Sitten hän läksi kävelemään
sieltä tietämättä matkansa määrää. Hänellä ei ollut mitään paikkaa,
minne hän olisi voinut mennä, eikä hänellä ollut mitään tehtävääkään.
Tuntikausia hän harhaili sinne tänne vanhan kaupungin kaduilla. Lunta
oli vielä suuret kasat talojen räystäillä ja porttiholveissa, ja joskus
se tipahteli suurina möhkäleinä kaduille. Viertotiet oli lakaistu
puhtaiksi.
Edestakaisin Blackfriars-katua vankilan ohi, joka sijaitsi luhistuneen
luostarin tontilla, pitkin Abbey-katua kirkon ohi suoraan Head Lanen
poikki takaisin torille jälleen, sitten Caldewin rantoja pitkin ja
läntisen muurin yli, jolta voitiin katsella etelään päin jatkuville
kukkuloille, Shaddon-portin ympäri linnan varjostamalle sillalle ja
sitten Eden-joelle ja pohjoiselle suurelle skotlantilaiselle portille
hän ponnisteli. Hän vain kulki kulkemistaan tietämättä minne ja
välittämättä miksi, kunnes hänen jalkansa kieltäytyivät kantamasta
häntä enää ja kunnes pitkät talorivit vaalenneine parruineen, jotka
pistivät esille seinistä, ja päätyineen ja vintinikkunoineen näyttivät
nojautuvan häneen päin ja tanssivan kuin haaveelliset olennot hänen
edessään.
Aamun tapahtumat olivat tehneet syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin.
Heidän joukossaan vallitsi kummallinen samanmielisyyden puute siihen
rikokseen nähden, josta vankia syytettiin; mutta Robbie huomasi
kaikkien olevan yhtä mieltä siitä, että se oli jotakin hirveätä. Hän
näki senkin, ettei kukaan menettänyt hyväntuulisuuttaan ajatellessaan
sitä kohtaloa, mikä uhkasi heidän lähimmäistään. "Tämä on hyvin
vastenmielistä. Tule, John, juomaan lasillinen kanssani."
Robbie oli kääntynyt sivukadulle, jota sanottiin Kings Arms Laneksi.
Tarkoituksetta ja ajattelematta mitään hän pysähtyi erään ahtaan
aukeaman laitaan, jossa oli muudan kummallinen rakennus vähän
syrjässä kadusta. Mataloine leveine ikkunoineen, jotka olivat syvällä
kiviseinissä, omituisine päänmuotoisine koristeineen, jotka vuosia
sitten oli leikattu korkokuviksi, mutta jotka pakkanen ja sade nyt
olivat turmelleet, näytti se jonkun vanhan luostarin sivurakennukselta,
joka aikoja sitten jollakin tavoin oli mennyt kaiken maailman tietä.
Muudan hyvin vanha pieni mies pyöriskeli aukeamalla luoden pois lunta
ja puhdistaen ikkunoita.
"Tuo mies tuli tänne juuri käräjiksi", huomautti toverilleen muudan
nuorukainen viitaten taloon ja sanoen hiljaa jotakin, jota Robbie ei
kuullut.
"Mikä paikka tämä on?" kysyi Robbie heidän mentyään kävellen portille
ja kohdistaen sanansa ukolle.
"Tuomarin asunto", vastasi hoitaja kohottaen katseensa työstään ja
näyttäen hämmästyvän kysymyksestä.
"Milloinka oikeudenistunnot alkavat?"
"Ensi viikolla ne alkavat."
Vanha hoitaja ei nähtävästi ollut lainkaan puhelias, ja Robbie, joka ei
halunnut jaaritella joutavia, poistui sieltä.
Kaupungissa pitempään viipyminen tuskin kannatti. Kaikki oli ohi.
Pahin oli jo tapahtunut. Hän voi yhtä hyvin lähteä kotiinsa. Mutta
kuinka hänen otsansa olikaan kuuma! Olisikohan tuo sukellus Wythburnin
vieritse virtaavaan puroon pannut hänen päänsä palamaan kuin
sulatusuuni?
Robbie ajatteli Simiä. Miksi hän ei ollut tavannut Simiä pitkillä
kierroksillaan kaupungin läpi? Hehän olisivat voineet lähteä kotiin
yhdessä.
Bother-portin ja English-kadun kulmassa oli pari kauppaa ja kun
Robbie meni niiden sivu, keskustelivat kauppiaat innokkaasti aamun
tapahtumista.
"Näin hänen menevän tästä sivu tuon pienen raukan kanssa, aivan
varmasti. Olin juuri avaamassa luukkuja, kun se tapahtui", sanoi toinen
miehistä matkien silloin tekemiään liikkeitä.
"Siunatkoon! Mihin aikaan se oli?" kysyi toinen.
"Kuten jo sanoin, avasin silloin juuri luukkujani, kun se tapahtui",
vastasi toinen matkien jälleen liikkeitään. "En ollut vielä
hiekoittanut lattiaa enkä lakaissut kauppaa, joten kello oli kai noin
kahdeksan tahi vähän vaille minun laskuni mukaan."
"Hyväinen aika, hyväinen aika?" vastasi toinen kauppias, jonka
veri nähtävästi jähmettyi pelosta, kun hän kuuli näitä kauheita
yksityiskohtia kerrottavan.
Robbie jatkoi matkaansa. Kahdeksan aikaan. Hän oli siis tullut vain
pari tuntia liian myöhään -- vain pari mitätöntä tuntia.
Hän ajatteli harmissaan ja katkeroituneena niitä useita tunteja, jotka
hän oli kuluttanut turhaan tahi käyttänyt huonosti sen jälkeen kuin hän
oli poistunut Wythburnistä sunnuntaina. Hän ei olisi suonut itselleen
sitä aikaa, minkä hän oli käyttänyt nukkumiseen ja lepäämiseen.
No niin, kaikki oli ohi nyt; ja väsynein jaloin lähti Robbie
Carlislesta Bother-portin kautta samaa tietä, jota hän aamulla oli
tullutkin sinne. Lumi suli nopeasti ja tien molemmilla puolilla oli
aurinkoisia viheriöitä niittyjä. Kuinka somia ne olivatkaan! Kuinka
julmalta tuntuikaan luonto tahraamattomassa kauneudessaan!
Robbien mielestä ei haihtunut hetkeksikään tunne, että suuri
onnettomuus uhkasi häntä, mutta siitäkin huolimatta sai jonkinlainen
lamaannus vähitellen hänet valtoihinsa. Hän kulutti aikaansa
tarkastelemalla pienintäkin tien yksityiskohtaa. Oliko hän huomannut
tuota koivua tahi tammea ennen? Oliko hän matkallaan Carlisleen
nähnyt tuon portin tahi kiivennyt tuon puomin yli? Muudan poika ajoi
lammaskatrasta edellään. Toinen puoli katraasta oli merkitty punaisella
ristillä ja toinen mustalla pilkulla. Robbie laski molemmat puoliskot
lammas lampaalta ja arvaili, kenen ne olivat ja minne ne olivat
matkalla.
Sitten hän istuutui lepäämään ja jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa painoi
hän sen ruohoon. Kun hän jälleen nousi, tuntui koko tie tanssivan hänen
ympärillään. Muudan maalaisrenki, valkoinen pusero yllään, lähestyi
taluttaen paria hevosta ja toivotti ohimennessään matkustajalle
"Hyvää iltaa!" Robbie jatkoi matkaansa kuin kuulematta sitä, mutta
kun mies ehti hänen äänensä kuulumattomiin, kääntyi hän kuin jostakin
äkillisestä mielijohteesta ja vastasi tervehdykseen viittaamalla
ystävällisesti kädellään.
Sitten hän istuutui vielä kerran nojaten päätään käsiinsä. Ohimot
jyskyttivät kovasti ja hänen koko ruumiinsa päästä jalkoihin asti oli
joskus kuuma ja joskus niin kylmä, että hän vapisi vilusta. Vihdoinkin
hän alkoi ymmärtää, että hän on sairastumaisillaan vakavasti.
"Pelkään laitani olevan huonosti", ajatteli hän koettaen miettiä
asemaansa.
Hetkisen kuluttua hän koetti nousta ja huutaa renkiä palaamaan takaisin
hevosineen. Kohoutuen vaivalloisesti toiselle vapisevalle polvelleen
hän heilutti väsynyttä käsivarttaan suonenvedontapaisesti ja huusi
lukemattomia kertoja. Mutta ääni hämmästytti häntä, sillä se ei
kuulostanut ollenkaan hänen omaltaan. Hänen voimansa olivat lopussa.
Hän vaipui takaisin maahan eikä muistanut mitään sen jälkeen.
Puseropukuinen mies oli mennyt, mutta toinen maalainen oli tulossa
Carlislesta päin. Mies ei ollut kukaan muu kuin pieni silmiään
räpyttelevä Reuben Thwaite. Hän istui hyvin suojattuna työrattaillaan
ja lauleskeli iloisia laulunpätkiä pysyttääkseen lämmön keuhkoissaan.
Reuben oli ollut Carlislessa yön tuotuaan sinne suuria lankakääryjä,
jotka hän oli myynyt pellavankutojille. Hän oli tehnyt edulliset kaupat
tuomalla tavaransa näin kauaksi ja palaili nyt Wythburniin hyvällä
tuulella.
Kun hän -- kuten hän itse olisi sanonut -- "äkkäsi Robbien" makaamassa
tien vieressä, hyppäsi hän tielle rattailtaan.
"Kukahan poikaraukka tämä on? Mitä nyt? Onko nyt kummempaa nähty?"
huudahti hän koettaen käsittää tilanteen. "Robbie Andersonhan tämä on!"
Sitten kirkasti veitikkamainen hymy Reubenin ryppyiset kasvot, kun
hän kumartui taputtamaan ja tyrkkimään makaavaa herättääkseen hänet
tajuihinsa.
"No, Robbie, poikaseni! Kuuletko? Tämä tällainen ei käy mitenkään
päinsä, Robbie. Nyt sinä olet taasen unhottanut lupauksesi. No, Robbie,
nousehan nyt!"
Mutta Robbie ei näyttänyt kuulevan ollenkaan Reubenin kehoituksia, ei
leikillisiä eikä uhkaavia.
"No, no, poika näyttää siemaisseen itsensä aivan täyteen tällä matkalla
kaikissa tapauksissa."
Koska Robbien herättäminen näytti aivan mahdottomalta, koetti Reuben
äärettömän vaivalloisesti nostaa nuoren miehen rattailleen muutaman
ohimenevän työmiehen avulla, puhkuen, huohottaen ja hikoillen. Kun
hän vihdoin makasi rattaiden pohjalla pitkin pituuttaan, heitettiin
hänen peitokseen muutamia lankasäkkejä, minkä jälkeen Reuben kiipesi
paikoilleen ja jatkoi matkaansa.
"Vanha Martha Anderson-raukka!" mumisi Reuben itsekseen. "On onni,
että hän on kuollut, naisraukka. Tämä olisi melkein särkenyt hänen
sydämensä... niin, uskon, että se olisi sen tehnytkin."
He eivät olleet vielä ehtineet kauaksi, kun Reuben itse vaativampien
siveyssaarnaajien epäjohdonmukaisuutta noudattaen alkoi tuntea halua
maistaa sitä siunattua juomaa, jonka vaikutuksia hän juuri oli
surkutellut. Hän pysähdytti senvuoksi hevosensa siinä tarkoituksessa
muutaman ravintolan edustalle, joka sijaitsi tien vieressä, ja tilasi
lasillisen lämmintä viinaa. Hän oli juuri ottamaisillaan sen isännän
kädestä, kun postivaunut saapuivat ravintolan pihaan ja ajaja ja pari
matkustajaa tilasivat muutamia lasillisia konjakkia.
"Tuletteko Carlislesta?" kysyi toinen näistä katsellen paikoiltaan
Reubenia ja puhuen sellaisella äänellä, mikä pienestä laaksolaisesta
kuulosti vieraalta näille seuduille.
Reuben myönsi sen nyökäyttäen tyytyväisesti päätään ja vääntäen samalla
toisen suupielensä melkein silmännurkkaan asti. Hän ajatteli hyvää
ansiotaan.
"Kuuluuko sinne mitään uutta?" kysyi toinen matkustaja äänellä, minkä
pieni laaksolainen tiesi varmasti tunnettavan näillä seuduilla.
"Lanka oli siellä hyvässä hinnassa", vastasi Reuben.
"Kuulitteko minkäänlaisia uutisia linnasta tänään?"
"Linnastako? En -- tarkoitan, kyllä. Kuulin jonkun miehen antautuneen
viranomaisten käsiin, mutta en tiedä asiasta sen enempää."
"Kuulitteko hänen nimensä?"
"En."
"Kiiruhtakaa siellä edessä, hyvä ystävä. Lähtekäämme jo matkalle.
Olemme menettäneet jo tarpeeksi aikaa lumen vuoksi."
Ajaja oli jo kiivennyt istuimelleen ja kietoi juuri lampaannahkaa
polviensa ympärille.
"Mikä teillä on rattaillanne?" sanoi hän Reubenille.
"Tämäkö? Robbie Andersonhan siinä vain on, poikaraukka! Hän kuuluu
sellaisten ihmisten joukkoon, joilla ei ole muuta kuin yksi vihollinen
tässä maailmassa, nimittäin hän itse."
"Ollut juopottelemassa, vai mitä?"
"Kas niin, lähtekää nyt jo matkalle, mies, älkääkä tuhlatko enää aikaa
ikävyyksiin", huusi toinen kärsimätön matkustaja.
Noin puoli penikulmaa kauempana hiljensi Reuben hevostensa vauhtia
mennäkseen erään joen yli, jolloin hänen vieterittömien rattaittensa
kolinan hiljetessä hän oli kuulevinaan Robbien puhuvan takanaan.
"Miten ilkeä ilma nyt onkaan", sanoi Robbie.
"Niin on, märkä ja liukas", vastasi Reuben mielistelevästi; "sekä
sisällä että ulkona, jalkojen alla ja pään yläpuolella."
"Se oli sillan pohjoispuolella", kuiskasi Robbie.
"Mitä -- Carlisleko?" kysyi Reuben hyvin iloisesti.
"Stye Headillä tuulee kovasti tänään, Ralph. Tie on hirveän kapea. En
voi milloinkaan sitoa nuorta hevosta. Hiljaa, Betsy, hiljaa tamma --!"
"Vai niin, poika hourii", sanoi Reuben itsekseen.
"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin", kuiskasi
Robbie jälleen ja koventaen ääntään hän huusi: "Se on pillastunut, se
on pillastunut!"
"Hän hourii aivan varmasti."
Reuben alkoi nyt ymmärtää, ettei Robbie ainakaan nyt ollut juovuksissa,
vaan sairas. Muutamien terveiden ihmisten epäjohdonmukaiseen
itsepäiseen tapaan luuli hän voivansa haihduttaa Robbien sairauden
leikinlaskulla, olipa se sitten millaista tahansa, ja sen vuoksi hän
laskettelikin tulemaan tajuttomalle Robbielle kaikki kompansa, jotka
vain sattui muistamaan.
Mutta hänen hyvää tarkoittavat yrityksensä olivat aivan turhat. Robbie
vain kuiskaili: "Se oli sillasta pohjoiseen päin", tahi sanoi nauraa
hihittäen: "Ah, tuolla on Garth, mutta minä iskin hänet maahan, sen
pölkkypään."
Pieni laaksolainen luopui kaikista yrityksistään järkevän keskustelun
aikaansaamiseksi vannoen juhlallisesti, samalla kun hän vakavilla
päänpudistuksilla juurrutti käsityksensä terävään järkeensä, että poika
todellakin näyttää sairastuneen vakavaan tautiin.
Sitten he jatkoivat matkaansa tuntikausia vaieten. Ilta oli jo
pimennyt, kun he ajoivat Threlkeldin läpi ja kääntyivät Wanthwaiten
laaksoon lähestyessään Wythburniä.
"Tiedän tuskin, missä Robbie nyt asuu, kun vanha Martha on kuollut",
ajatteli Reuben. "Poikkean Shoulthwaiteen kysymään."
XXXVI.
ROTHAN TUNNUSTUS.
"Rakastettuunsa suuttuminen tuntuu
aivoissa hulluudella."
Coleridge.
Kun Reuben Thwaite teki tämän päätöksen, ei Shoulthwaiteen ollut enää
penikulmaakaan. Talon asuinrakennuksessa istui Rotha silloin yksinään,
paitsi hiljaista ja tajutonta rouva Raytä. Päivän työt oli jo tehty.
Oli ollut toripäivä eikä Willy Ray ollut vielä palannut Gaskarthista.
Kaikki oli hiljaista ja rauhallista vanhan talon huoneissa eikä tuulen
henkäystä tuntunut ulkonakaan. Ei kuulunut muita ääniä kuin kuivien
risujen rätinää takassa ja sulavan lumen kumeaa tipahtelemista.
Tuolin vieressä, jossa rouva Ray istui ja tuijotti hajamielinen ilme
silmissään samalle taholle, istui Rotha kirja kädessään. Hän koetti
lukea, mutta sanat olivat menettäneet tarkoituksensa. Hänen katseensa
siirtyi vastustamattomasti pois avatulta sivulta. Vihdoin vaipui
nahkakantinen vanha kirja, joka pantiin kiinni suurilla vaskihakasilla,
hiljaa tytön syliin.
Samalla alkoi kuulua askelia pihalta. Nousten levottoman näköisenä
Rotha meni ikkunaan siirtäen verhon hieman syrjään.
Siellä oli Matthew Branthwaite.
"Mitä kuuluu, tyttöseni?" sanoi hän avatessaan oven; "kaikki on kai
ennallaan. Tiet ovat hyvin liukkaat lumisateen jälkeen", lisäsi hän
kopistellen sohjun saappaistaan. Katsellen sitten ympärilleen huoneessa
kysyi hän:
"Eikö Liisa ole käynyt täällä tänä iltana?"
"Ei vielä", vastasi Rotha.
"Mihinkähän tyttö on mennytkään? Luulin hänen juosta pyyhkäisseen
tänne. Mutta kaikesta huolimatta on hänellä nykyään aina yllään parhaat
vaatteensa ja koristuksensa."
"Hän tulee kyllä luullakseni pian tänne", sanoi Rotha nostaen
Matthewille hänen tavallisen tuolinsa takan viereen rouva Raytä
vastapäätä.
"Hän on tavaton juttelemaan, meidän Liisa. Sanoin hänelle, että hän
levittelee liian innokkaasti kylään kaikenlasia juttuja poliisien
tulosta Wythburniin eilen. Hänellä oli se niin selvillä kuin hän olisi
nähnyt sen painettuna, että ne tuovat mukanaan huonoja uutisia, ja tuo
pieni velho riensi heti kertomaan kyläläisille sen."
"Hän ei tarkoita mitään pahaa, Matthew."
"Mutta miksi hän ei rientänyt tänne tänään yhtä nopeasti kertomaan
hyviä uutisia?"
"Hyviä uutisiako, Matthew? Millaisia sitten?" kysyi Rotha kiihkeästi,
mutta enemmän pelkoa kuin iloa äänessään.
"Sellaisia vain, että poliisit ovat poistuneet."
"Poistuneetko?"
"Niin juuri. Muudan poliisi tuli tänään hakemaan heitä ja nyt he ovat
menneet matkoihinsa."
Matthew odotti nähtävästi, että hänen uutistaan tervehdittäisiin
riemulla.
"Mitä siitä sanot, tyttöseni?" lisäsi hän tuprutellen sauhuja
piipustaan, jota hän juuri sytytti kynttilästä. Sitten kohottaen
katseensa Rothaan hän sanoi: "Mitä nyt? Mikä sinua vaivaa? Mikä nyt on
hullusti?"
"Menneet tiehensä, sanoitte te", sanoi Rotha. "Pelkään näitä kaikkein
pahimmiksi uutisiksi, Matthew."
Mutta juuri silloin kuului kujalta rattaiden pyörien kolinaa. Hetkisen
kuluttua ovi vetäistiin auki ja Liisa Branthwaite seisoi kynnyksellä
Reuben Thwaite takanaan.
"Täällä tulee Robbie Anderson takaisin Reubenin rattailla!" huusi Liisa
huohottaen.
"Tuokaa hänet tänne", sanoi Matthew. "Onko hänestä tullut ujo viime
aikoina?"
"Minulla ei ole siihen tarpeeksi voimia, Matthew", sanoi Reuben. "Poika
on aivan mennyttä, kokonaan lopussa, sanon sen sinulle. Nostin hänet
rattailleni maantieltä."
"Hän voi tuskin liikuttaa käsiään ja jalkojaan!" huusi Liisa. "Tulkaa
pian!"
Hetkisen kuluttua seisoi jo Rotha rattaiden vieressä.
"Hän on sairas ja aivan tajuton", sanoi hän. "Mistä löysitte hänet?"
"Parin penikulman päästä Carlislesta tännepäin", vastasi Reuben.
Rotha horjui ja olisi kaatunut, ellei Matthew, joka silloin tuli hänen
luokseen, olisi estänyt sitä.
"Sanon sinulle, kuinka asiat ovat, tyttöseni", sanoi vanhus. "Olet itse
sairas ja melko kovasti kaiken hyvän lisäksi. Mene jälleen tupaan takan
ääreen."
"Niin, Robbien laita on jotenkin hullusti, sitä ei voida epäilläkään",
sanoi Reuben.