mutta vaimoraukkani sanoi: 'Sen ei ole väliä; pienokainen matkii
vain sinua.' Olisit itkenyt, jos olisit ollut luonamme hänen
kuolinpäivänään. Istuin syventyneenä työhöni, kun hän huusi sanoen
olevansa pyörtymäisillään, jolloin hyppäsin seisoalleni, otin hänet
syliini ja lähetin Rothan hakemaan naapurivaimoa. Mutta silloin oli se
jo myöhäistä. Ystäväraukkani kuoli minuutin kuluessa ja kun pienokainen
palasi juosten takaisin luoksemme posket punoittaen, näytti hän hyvin
pelästyneeltä ja huusi: 'Josie, Josie!' 'Rotie-raukkani, pieni orpo
Rotie-raukkam', sanoin hänelle, 'rakas Josiemme on nyt taivaassa.'
Silloin pienokainen huudahti: 'Ei, ei!' purskahtaen niin katkeraan
itkuun, että minunkin oli pakko itkeä hänen kanssaan."
Kaukaisen huoneen ovi aukaistiin luultavasti jälleen, koska he kuulivat
jonkun miehen karkealla äänellä laulavan erästä juomalaulua. Sanat
kantautuivat selvästi heidän korviinsa sen hiljaisuuden vallitessa,
mikä ennusti yleistä yhtymistä kuoroon:
"Niin, herttuan nyt kunniaksi juokaamme,
pohjaan asti kallistakaa lasinne,
koska hän on marttyyrimme poika, kuninkaamme lemmikki."
"Hautasimme hänet sinne", jatkoi Sim; "niin, hautasimme hänet kaupungin
kirkkomaahan. Tungos ja melu yläpuolellaan lepää nyt urhoollinen
Josieni siellä enkä saa nähdä hänen kasvojaan milloinkaan enää."
Ralph nousi mennen ovelle, josta hän ja Sim olivat tulleet ravintolaan
pihalta. Hän aukaisi sen ja seisoi hetkisen kynnyksellä. Suuria
lumihiutaleita putoili taivaalta. Lumi oli jo peittänyt maan ja
ulkohuoneiden katot ja lehdettömien puiden oksat olivat aivan
valkoisina siitä. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut.
* * * * *
Robbie, kiiruhda! Älä tuhlaa tuntiakaan nyt turhaan, sillä tunninkin
menetys voi maksaa ihmishengen.
* * * * *
Ralph oli juuri palaamaisillaan huoneeseen ja sulkemaisillaan
ulko-oven, kun isäntä tuli nopeasti huoneeseen käytävästä. Hän oli
hyvin kiihkoissaan.
"Eikö, kapteeni -- sanokaa minulle, eikö isänne koti sijaitse
Wythburnissä. Bracken-järven rannalla?" kysyi hän.
"Niin, siellä on isäni koti. Entä sitten?"
"Silloin hakevat nuo verikoirat teitä."
Brownin otsa oli aivan märkänä hiestä.
"He eivät puhele keskenään mistään muusta kuin leikistä, jota he
aikovat leikkiä Wythburnissä, ja mitä he aikovat tehdä eräälle, jonka
nimeä he eivät milloinkaan mainitse. Jos he vain olisivat sanoneet
minulle, ketä he tarkoittavat, silloin olisin näyttänyt heille."
"Isäntä, isäntä!" huuteli joku mies, jonka epävarmojen askelten ääni
kuului käytävästä. "Isäntä, tuokaa molemmat vieraanne tänne luoksemme
-- heidän pitää juoda lasillinen kanssamme."
Mies oli tulossa huoneeseen jonne Ralph ja Sim oli salaa viety. Isäntä
livahti käytävään niin kapeasta oven ja ovenpielen välisestä raosta
kuin hänenlaiselleen kookkaalle miehelle vain oli mahdollista. Kun
ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuultiin hänen vastustavan jokaista
aietta häiritä hänen vieraitaan. Molemmat herrat olivat tulleet kaukaa
matkustaen pari vuorokautta yhteen menoon; he olivat senvuoksi menneet
jo vuoteeseen ja nukkuivat nyt raskaasti; isäntä antoi kunniasanansa
sen pantiksi.
Juopunut kuningasmielinen näytti tyytyvän tähän selitykseen vieraiden
syrjäänvetäytymisestä ja palasi tovereittensa luo laulaa hoilottaen:
"Suojelkoot töryt kuningasta
ja riippukoot whighit nuorasta."
Ralph käveli levottomana huoneen poikki. Olivatkohan nämä miehet jo
matkalla Wythburniin ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteihin häntä ja
hänen omaisiaan vastaan?
Isäntä palasi hetkisen kuluttua.
"Se on niin varmaa kuin Jumala on taivaassa", kuiskasi hän. "He
halusivat teidät luokseen pakottaakseen teidät juomaan kuninkaan maljan
heidän kanssaan, ja kun vannoin teidän nukkuvan, kysyivät he, onko
teillä hevosia mukananne. Sanoin teillä olevan yhden hevosen. 'Yksikö
vain kahta miestä kohti?', sanoivat he nauraa kohottaen, 'silloin kai
piru äitineen on vieraananne.' 'Hevonen', sanoin, 'tahi ehkä kaksikin.'
'Meidän pitää saada ne', sanoivat he; 'takavarikoimme ne kuninkaan
nimessä. Meidän pitää ratsastaa vuorten yli Wythburniin huomenaamulla.'"
"Keitä he ovat, Brown?"
"Heidän joukossaan on kolme muskettisoturia ja sitten muudan äreä mies,
joka nilkuttaa toista jalkaansa; häntä he nimittävät poliisi Davidiksi."
"Antakaa heille vain hevoset. Silloin säästytte monilta ikävyyksiltä."
Sitten kääntyen Simin puoleen Ralph lisäsi: "Meidän pitää lähteä
liikkeelle aikaisin huomenaamulla, vanha ystäväni; päivän koittaessa
meidän on oltava jo matkalla. Lunta on jo paksulti huomenna ja ehkä
hevoset olisivat olleet meille vain vastuksiksi. Kaikki tapahtuu vain
parhaaksemme."
Isäntä otti kiharatukkaisen poikansa Simin sylistä ja poistui huoneesta.
Sim ei voinut salata levottomuuttaan eikä Ralphkaan voinut olla aivan
tyyni. Tulisiko hän liian myöhään tehdäkseen sen, minkä hän oli aikonut?
"Sanoitteko lauantaista viikon kuluttua? Nyt on tiistai", sanoi Ralph.
"Viikko lauantaista, niin ainakin Rotha minulle sanoi."
"Tämä on omituista, hyvin omituista."
Vihdoin Ralph rauhoittui ajattelemalla, että viereisessä huoneessa
meluavat miehet matkustavat vain Wythburniin yhdeksän päivää
aikaisemmin ollakseen valmiit toimittamaan aiotun takavarikoimisen
samassa silmänräpäyksessä kuin he saavat määräyksen siitä. Ralphilla
oli todellisiakin vaikeuksia siksi paljon, ettei hänellä ollut aikaa
pelätä mahdollisia sellaisia.
Juopuneitten melu lakkasi vihdoin ja humalainen humalaisen jälkeen
autettiin vuoteeseen.
Sitten tuotiin huopapeitteitä Ralphille ja Simille ja heille
valmistettiin vaatimattomat vuoteet leveille lavitsoille. Sim riisuutui
heti ja nukkui, mutta Ralph käveli tuntikausia edestakaisin.
Tyyni yö oli jo kulunut aamupuolelle, kun Brown, isäntä, koputti oveen
ja tuli huoneeseen.
"En ole nukkunut hetkeäkään", sanoi hän istuutuen kytevän takkavalkean
ääreen.
Ralph jatkoi vain kävelyään edestakaisin. Hän muisteli jälleen, mitä
oli tapahtunut ja mitä piakkoin tulee tapahtumaan hänelle ja hänen
omaisilleen. Hän ajatteli Wilsonin ja isänsä kuolemaa, hevosen pakoa
vuorten yli ja kaikkea muutakin, mikä jollakin tavoin keskittyi
häneen itseensä. Kaiken tämän täytyi johtua synnistä, vaikka, hän
ei ymmärtänytkään miten -- synnistä ja sen rangaistuksesta. Hän
pääsi yhä paremmin selville siitä, että Jumalan käsi lepää raskaasti
hänen päällään. Jokainen hänen tekonsa kääntyi onnettomuudeksi, ja
niitä, joille hän toivoi kaikkea hyvää, kohtasi kirous. Ja tätä
onnettomuuksien ketjua, tätä kohtaloa, ei voitu murtaa. Eikö ollut
minkäänlaista sovitusta? Oli kyllä; täytyi olla. Se, minkä hän aikoi
tehdä, kelpaisi kyllä sovitukseksi Jumalallekin. Jumala ottaisi sen
kyllä vastaan hyvityksenä -- niin juuri. Tässä ajatuksessa oli suloista
palsamia, joka vaikutti virkistävästi mieleen kuin aamutuuli.
* * * * *
Sim jatkoi nukkumistaan ja Brown istui kyyrysillään takan ääressä pää
käsien varassa ja kyynärpäät polvilla. Talosta ja pihalta ei kuulunut
minkäänlaista liikettä; kaikki oli hiljaista ja lumi peitti maan kuin
valkoinen paarivaate.
Niin, niin sen täytyi olla; niin sen pitää käydä, että hänen pitää
uhrata henkensä lunnaiksi.
Ja se maksettaisiinkin! Silloin pilvet hajaantuisivat ja aurinko
pilkistäisi esille.
"Kova kohtalo, väisty! Äiti, Rotha, Willy, odottakaa, minä tulen!"
Ralphin kasvot kirkastuivat ajatuksien aiheuttamasta riemusta. Oliko
hänen sairaalloinen kuvittelunsa muuttunut hulluudeksi? Mutta jos niin
oli käynyt, oli se sellaista itseuhrautuvaisuuden hulluutta, mikä oli
paljasta jaloutta.
Kerran Brown liikahti paikoillaan ja taivutti päätään sivulle kuin
kuunnellen jotakin etäisyydestä kantautuvaa ääntä.
"Kuulitteko tekin sen?" kysyi hän kuiskaten ja näyttäen pelkäävän.
"Minkä sitten?" kysyi Ralph.
"Hevosen hirnunnan."
"En ole kuullut mitään", vastasi Ralph mennen ikkunaan kuuntelemaan.
"Minkä hevosen?" kysyi hän kääntyen huoneeseen päin.
"Meistä ei kukaan tiedä sitä oikein. Siellä on hevonen, joka kiitää
vuorten yli öisin hirnuen yhtämittaa."
"Laaksonne taikauskoa vain -- akkojen puheita, luullakseni. Onko sen
hirnuntaa kuultu jo vuosikausia?"
"Ei monta viikkoakaan vielä."
Brown istuutui taasen, entiseen asentoonsa takan ääreen ja tunnit
kuluivat.
Kun ensi harmahtava kajastus näkyi idässä, heräsi Sim, ja sittenkuin
he olivat syöneet nopeasti aamiaisen, läksivät he jatkamaan matkaansa
jalkaisin.
* * * * *
Missä Robbie nyt on? Tämän tunnin tapahtumista riippuu kokonainen
ihmiselämä.
* * * * *
"Sanokaa heille, että hevoset ovat Woodmanin ravintolasta Kendalista",
sanoi Ralph hyvästellessään vanhaa toveriaan. "Olette tehnyt enemmän
kuin pelastanut henkemme, Brown. Jumala teitä siunatkoon!"
"Toivotuksenne on enemmän arvoinen kuin mikään maksu, kapteeni", sanoi
tämä rehellinen mies.
Yöllä satanutta lunta oli tiellä monen tuuman vahvuudelta ja kukkulat
olivat valkoisia niin kauaksi kuin silmä vain kantoi. Päivä valkeni
hitaasti Harmaat juovat jatkuivat taivaalle tullen yhä pitemmiksi
ja tehden tietä ensimmäiselle keltaisen ja punaisen väriselle
sarastukselle. Aurinkokin nousi vihdoin. Ruusunväriset liekit
leimahtivat esille kokonaisesta valomerestä ja paksut sumupilvet
hajautuivat. Uusi päivä oli koittanut synkän yön jälkeen.
Ralph ja Sim jatkoivat matkaansa vaieten. Lumi kimalteli kuin miljoonat
timantit vuorten rinteillä ja jyrkät huiput, joilla se ei voinut pysyä,
kimaltelivat kuin teräskiskot.
"Kuinka kaunis maailma sentään onkaan!" sanoi Ralph.
"Niin se on kaikesta huolimatta", vastasi Sim.
"Kaikesta huolimatta", toisti Ralph.
He olivat kiivenneet muutaman pienen kukkulan laelle ja ruvetessaan
laskeutumaan sen toista rinnettä näkivät he lumen muodostaneen suuria
kinoksia sen juurelle.
Samalla kiinnittivät he huomionsa johonkin kummalliseen esineeseen
etäisyydessä.
"Mikä esine tuolla on puoleksi lumen peitossa?" kysyi Sim.
"En tiedä. Mutta pian saamme sen selville."
Ralph puhui huohottaen.
"Mutta siellähän on joku hevonen!" sanoi Sim.
"Kuinka se on jätetty ulos tällaiseksi yöksi?" sanoi Ralph.
Hänen kasvonsa vapisivat mielenliikutuksesta. Kun hän puhui jälleen,
oli hänen äänensä käheä ja hänen kasvonsa kalmankalpeat.
"Sim, mitä sen selässä on?"
"Varmasti kuorma. Sillähän on jokin musta esine poikittain selässään."
Ralph veti syvään henkeään ja pysähtyi. Sitten hän läksi juoksemaan.
"Suuri Jumala!" hän huusi "Betsy! Siellähän on Betsy ruumisarkkuineen!"
XXXIII.
VIHDOINKIN HAUDATTU.
Betsy siellä todellakin oli, tamma, jonka he olivat menettäneet
tuona kauheana päivänä Stye Headin solassa. Sen hirmuinen kuorma,
ruumisarkku, jossa oli Angus Rayn maalliset jäännökset, oli vielä
kiinni sen selässä. Kukaan ei ollut päässyt sitä lähelle, sillä muussa
tapauksessa olisi arkku irroitettu. Tamma oli riutuneen ja väsyneen
näköinen noustessaan nyt jaloilleen lumessa. Vanha hevonen oli hyvin
mukautuvainen tänä aamuna ja kun Ralph taputti sen päätä, näytti se
tuntevan käden, joka kosketti siihen.
Se oli kiivennyt vuorten yli ja syönyt epäilemättä vuorten rinteitten
ohutta ruohoa. Jos lunta olisi satanut aikaisemmin, olisi se piankin
kuollut nälkään.
Ralph oli hirveästi liikutettu. Sim ei ollut milloinkaan ennen
nähnyt häntä niin järkytettynä. Jos hevonen kuormineen olisi ollut
yliluonnollinen olento, ei sen vaikutus Ralphiin olisi voinut olla
voimakkaampi. Tarttuessaan suitsiin oli hän sellaisen ihmisen
näköinen, jonka on vaikea päättää, eikö tämä sittenkin, tämä, mitä
oli tapahtunut, ollutkin pikemmin kuvittelua, mikä oli tullut esille
hänen unelmiensa maailmasta, kuin ilmeistä todellisuutta, siunattua
armollista todellisuutta, armoa, josta kiittääkseen hänen heti siinä
paikassa olisi pitänyt langeta polvilleen maahan, vaikka lumi olisi
peittänytkin hänet siihen ikuisiksi ajoiksi ja tehnyt tämän hänen
viime työkseen. Sitten täyttyivät hänen riemun sokaisemat silmänsä
kyynelistä, joita eivät tunteellisemmatkaan hetket olleet voineet
houkutella esille. Nämä henkeä salpaavat sekunnit kuvastivat sen, mikä
oli tuntunut viideltäkymmeneltä toivon ja pelon vuodelta.
Ralph päätti, ettei mikään voima maailmassa voisi irroittaa hänen
kättään suitsista, ennenkuin isän ruumis vihdoinkin haudattaisiin.
Askhamin seurakunnalla oli varmaankin kirkko ja hautausmaa, ja sinne
Angus Ray haudattaisiin. He eivät olleet vielä sivuuttaneet kirkkoa,
sen täytyi siis olla jossakin kauempana, ja taluttaen hevosta, joka
kantoi kuormaansa, ystävykset jatkoivat matkaansa.
Kun Ralph sai puhekykynsä takaisin, sanoi hän:
"Keskiviikko. Siitä on siis kolme viikkoa tänään, kun menetimme sen, ja
kolme viikkoa on isäni saanut odottaa hautaamistaan."
Hetkisen kuluttua näkivät he pienen vaatimattoman kirkon, joka
sijaitsi kahden tien risteyksessä. Kulmassa oli tienviitta, jonka
osoittimet viittasivat kolmelle taholle. Kirkko oli matala valkaistu
goottilaistyylinen rakennus pienine tapulineen, jossa ei ollut
kelloa. Sen takana oli toinen rakennus taitepäätyineen ja pyöreine
kattoikkunoineen, jotka olivat syvällä olkikatossa. Molempien
rakennusten edustalla oli hautausmaa. Se oli nyt hyvin synkän ja
kylmän näköinen, kun lumi peitti sen monet kummut ja vesi tippui sen
vanhojen vaatimattomien ristien lämpimämmästä puusta. "Tässä on kai
pappila", sanoi Ralph. He menivät sen edustalle ja koputtivat laajan
kuistin oveen. Muudan vanha mies aukaisi sen ja katsoi vieraitaan
tiukasti ja tutkivasti. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen jakku
sinisestä kotikutoisesta kankaasta ja hänen leveäkärkiset saappaansa
oli pauloitettu lyhyitten housunlahkeitten ympärille.
"Asuuko pastori täällä?" kysyi Ralph tieltä, pidellen tammaa kiinni
suitsista.
"Täällä ei asu ketään pastoria", sanoi vanhus hieman äreästi.
"Tämä on siis varmaankin katolisen papin asunto?"
"Ei hänenkään."
Kirkollisen hallinnon vaihdokset olivat viime aikoina olleet niin
lukuisat, että oli mahdotonta tietää, mikä uskonto milloinkin oli
voimassa. Ralph ymmärsi vanhuksen lyhyillä vastauksillaan tahtovan
ilmaista vastenmielisyytensä nykyisiä oloja kohtaan ja koetti senvuoksi
toisella tavalla.
"Saarnaatteko te tässä kirkossa?"
"Minäkö? En! Koetan vain noudattaa Jumalan käskyjä."
Hetkisen kestäneen väittelyn jälkeen, joka paljon enemmän ärsytti kuin
huvitti Ralphin asemassa olevaa henkilöä, saatiin selville, ettei
seurakunnassa tällä haavaa ollut pappia ja että kirkko oli ollut
kiinni monta kuukautta, minkä vuoksi seurakuntalaisten sielunhoito
nykyään oli lamaannuksissa. Vanhus, joka vastasi Ralphin kysymyksiin,
oli seurakunnan haudankaivaja, ja tärkeämpää kuin vanhuksen kuvailema
seurakunnallinen vararikko oli nyt Ralphille sen selville saaminen,
oliko haudankaivajankin työ lopetettu -- eikö seurakuntalaisia kuollut
ja eikö haudankaivajan tarvinnut haudata heitä sinä aikana, jolloin
seurakunta on ilman pappia.
Ralph selitti lyhyesti käyntinsä tarkoituksen ja pyysi haudankaivajaa
kaivamaan haudan heti.
"Luulen sen olevan vastoin kirkkolakia", sanoi vanhus pudistaen
vakavasti harmaata päätään. "Pelkään, että minua rangaistaan, jos se
tulee tiedoksi."
Ralph työnsi muutamia kolikoita vanhuksen käteen niin huomaamatta kuin
suinkin, jolloin ukko jatkoi paljon suopeammin:
"Mutta minun asiani ei ole kieltää keneltäkään kristityltä kristillistä
hautaamista, tarkoitan sitä osaa siitä, mikä voi käydä päinsä ilman
kirjaa. Herra, tulen luoksenne aivan heti. Kiertäkää portille, herra."
Ralph tovereineen totteli määräystä ja muutamien minuuttien kuluttua
vanhus tuli kiiruhtaen heidän luokseen muutamasta takaovesta, josta
päästiin hautausmaalle.
Hänellä oli lapio olallaan ja suuri avain kädessään.
Hän pisti avaimen suureen munalukkoon ja väänsi syrjään portin
ruosteisen salvan, jolloin portti kääntyi hitaasti ruosteisilla
saranoillaan, jotka olivat kokonaan sammaleen peitossa.
Sitten Ralph pitäen vielä kiinni tamman päästä tuli hautausmaalle Simin
seuratessa hänen kintereillään.
"Tässä on muudan paikka, johon ei ole milloinkaan haudattu ketään",
sanoi vanhus viitaten erääsen kohtaan läheisyydessä, jossa pitkiä
siankärsäheinän korsia pisti esille lumesta. "Se on hyvää maata, herra,
ja kirkkaina päivinä paistaa aurinko siihen."
"No kaivakaa hauta sitten siihen", sanoi Ralph.
Vanhus loi heti lumen pois, teki suorakaiteen muotoisen neliön maahan
lapionsa kärjellä ja alkoi kaivaa.
Ralph, Sim ja Betsy seisoivat parin askeleen päässä hänestä. Aamu oli
vielä niin varhainen, ettei kukaan tullut häiritsemään hautausmaalle
kokoutunutta pientä ryhmää.
Vanhus keskeytti silloin tällöin työnsä hengähtääkseen ja kuivatakseen
hien otsaltaan. Näinä väliaikoina; olisi hän nyt mielellään ollut yhtä
puhelias kuin hän ennen oli ollut vaitelias, mutta Ralph ei halunnut
kiihoittaa hänen puheliaisuuttaan ja Sim seisoi mykkänä jonkinlainen
kauhunilme silmissään.
"Niin, sitten Mikonmessujen ei meillä ole ollut pappia;: silloin tuli
uusi asetus voimaan, kuten tiedätte", sanoi vanhus.
"Mikä asetus?" kysyi Ralph.
"Mitä? Herra ei suinkaan tarkoita, ettei herra tiedä mitään
yhdenvertaisuuslaista?"
"Tarkoitan juuri sitä, ystäväni", vastasi Ralph.
"Sitäkö, ettette tunne yhdenvertaisuuslakia? Oletteko sitten kuullut
puhuttavan viiden penikulman laista?"
"En."
"Ettekö test-laistakaan, jonka piispa haluaa julkaista?"
"En siitäkään."
"Siunatkoon!" huudahti haudankaivaja selvästi kauhuissaan huomatessaan
Ralphin tietämättömyyden näistä ehdotetuista kirkollisista laeista.
Sitten kääntäen päänsä syrjään ja iskien viekkaasti silmää lisäsi
vanhus: "Ehkä teidän armonne on oleskellut ulkomailla?"
Ralphin oli pakko torjua tämäkin kunnioitettava veruke, millä hän
olisi voinut puolustaa vaillinaisia tietojaan olevista oloista, jotka
nähtävästi sen miehen mielestä, jonka kanssa hän keskusteli, olivat
oikeita elinkysymyksiä ja hänen päivittäisten keskustelujensa aiheita.
Vanhus oli jälleen ryhtynyt jatkamaan työtään. Kun hän seuraavan kerran
keskeytti työnsä, teki hän sen haihduttaakseen Ralphin tietämättömyyden
näistä tärkeistä asioista.
"Katsokaa, herra, vanha episkopaalinen kirkkolaki on astunut jälleen
voimaan ja ne presbyteriläiset papit, jotka alistuvat siihen, saavat
pitää virkansa, kun taas ne, jotka eivät alistu siihen, erotetaan
virastaan. Sellainen on yhdenvertaisuuslaki."
"Sanoisin sitä mieluummin erilaisuuslaiksi", vastasi Ralph.
"Eikä ainoakaan presbyteri saa asettua asumaan viittä penikulmaa
lähemmäksi jotakin markkinapaikkaa -- sellainen on viiden penikulman
laki. He eivät saa ruveta koulujen johtajiksi eivätkä opettajiksi
eivätkä he saa hoitaa yleisiä virkoja, elleivät suostu nauttimaan
kirkon sakramenttia. Sitä sanoo piispa test-laikseen, mutta sitä ei hän
saa ajetuksi läpi moneen vuoteen, ei missään tapauksessa."
Vanhus oli lausunut helposti käsitettävän selityksensä sellaisen miehen
tapaan, joka voi vaatimattomasti ylpeillä suuremmilla tiedoillaan.
"Mutta sittenkuin hän saa sen ajetuksi läpi, tarvitsee hän vielä
toisenkin lain, ainakin minun ymmärtääkseni", sanoi Ralph, "nimittäin
lain; että hän saa haudata presbyterit elävinä. Hehän joutuvat jo tämän
lain perusteella melkein sellaiseen asemaan."
Vanhuksen viekkaiden silmien ovela katse ilmaisi, että hän nyt oli
tehnyt kolme johtopäätöstä. Ralph oli hänen luulonsa mukaan joko
presbyteri tahi puritaani taikka kumpikin.
"Meidän pappimme oli presbyteri", huomautti hän ääneen, "ja silloin kun
asetus astui voimaan, poistui hän paikastaan."
Mutta Ralph ei ollut ollenkaan halukas keskustelemaan tästä aiheesta.
Hauta oli nyt kaivettu. Sen piti olla pitkä ja leveä, mutta ei syvä.
Lunta alkoi sataa jälleen.
"Kovaa työtä tällaisena aamuna", sanoi haudankaivaja yskien ja heitti
lapionsa pois. "Tämä on sellainen varhainen aamu, mikä panee tällaisen
vanhan miehen huohottamaan. Enkä ole sitäpaitsi aina ollutkaan
haudankaivaja. Mikonmessuihin asti olin opettaja."
Aika oli nyt koittanut sen kuorman luovuttamiseen haudalle, jota tamma
oli kantanut selässään kolme viikkoa. Vasta nyt päästi Ralph irti
Betsyn suitset lujasta otteestaan. Tehtyään sen ryhtyi hän aukomaan
niitä hihnoja ja nuoria, joilla arkku oli sidottu kiinni. Kun kaikki
oli kunnossa, valmistautui hän nostamaan arkun maahan. Mutta se oli
niin suuri ja raskas, että sekä Simin että haudankaivajan piti auttaa.
Heidän yhteisillä ponnistuksillaan saatiin arkku kuitenkin lasketuksi
maahan hevosen selästä. He olivat juuri tekemässä sitä, kun Betsy,
päästyään äkkiä vapaaksi kuormasta, jota se oli kantanut, hyppäsi
sivulle näyttäen pelästyvän jotakin, syöksyi portista tielle ja läksi
laukkaamaan.
"Antaa sen mennä", sanoi Ralph kiinnittäen huomionsa taasen maahan
laskettuun arkkuun.
Sitten Angus Ray laskettiin viimeiseen leposijaansa ja lumihiutaleet
putoilivat hänen arkulleen muodostaen kuin valkoisen pehmeän
paarivaatteen.
Ralph seisoi vieressä, kun vanhus ajoi mullan takaisin hautaan. Se
putoili arkulle kumeasti jymähdellen. Sim seisoi kumarassa muutaman
kiven vieressä ja katseli pelästynein silmin toimitusta.
Viimeksi asetettiin turpeet paikoilleen. Askhamin pieneen hautausmaahan
oli ilmestynyt uusi kumpu, ja niin oli kaikki lopussa. Haudankaivaja
heitti lapion olalleen ja aikoi sulkea portin.
Mutta juuri silloin heidän huomionsa kiintyi siihen, että taivaalta
heidän päänsä yläpuolelta kuului ääniä, jotka olivat kuin puron
lirinää kesän kaunistamien puitten juurilla, kuin syvän veden kohinaa
sen syöksyessä padon yli tahi kuin vaahtopäisten aaltojen vyörymistä
kajahtavaa kalliota vasten. Katsokaa taivaalle! Jokainen vanhan
lehdettömän seljapuun oksa oli täynnä lintuja. Kuunnelkaa! Hetkinen
vielä ja niiden laulu on vaiennut, ne ovat jälleen kohonneet siivilleen
ja kiitäneet pois kuin synkkä sadepilvi valkoisten untuvien täyttämässä
ilmassa. Sitten vallitsee hiljaisuus kaikkialla.
Oliko se Jumalan antama merkki ja tunnuskuva -- Jumalan lähettämä
viesti tämän onnettoman miehen sielulle? Oliko se Jumalan lähettämä
rauhansanoma?
Kuka uskaltaa sanoa, ettei se ollut?
"Nyt on raskas kuorma nostettu sydämeltäni", sanoi Ralph.
Hän muisteli vuorilla viettämäänsä hirveätä yötä. Ja hänen kasvojaan
kirkasti todellakin nyt toisenlainen ilme. Hänen isänsä oli nyt
haudattu. Jumala oli antanut tämän armonosoituksen hänelle merkiksi
siitä, että hänen piti tehdä se, mitä hän aikoikin tehdä. Siten selitti
Ralph hevosen satunnaisen löytämisen.
He sanoivat jäähyväiset vanhukselle ja poistuivat hänen luotaan. Sitten
he, kävelivät teiden haarautumaan, jossa tienviitta oli. Osoittimet
olivat lumen peitossa ja Ralph kiipesi kiviaidalle sen taakse ja
pyhkäisi niiden kirjoitukset puhtaiksi kuurasta.
"Kendaliin." Se osoitin viittasi sille suunnalle, mistä he olivat
tulleet.
"Gaskarthiin."
"Se on meidän tiemme", sanoi Sim.
"Ei", vastasi Ralph; "tämä se on -- 'Penrithiin ja Carlisleen'."
Mitä mahdollisuuksia jäikään nyt enää Robbielle?
XXXIV.
VÄISTY, ESTÄVÄ KOHTALO!
Muutamia minuutteja vaunujen saapumisen jälkeen Mardaleen ponnisteli
Robbie eteenpäin pimeässä tuntemattomalla tiellä. Entinen väsyttävä
päänkipu alkoi vaivata häntä jälleen ja silloin tällöin otti hän
kourallisen lunta maasta viilentääkseen pakottavaa otsaansa.
Se oli hyvin väsyttävää kävelyä ja sen suorittamiseen tarvittiin
todellakin nuoret voimakkaat jäsenet ja rohkea mieli. Hän sivuutti
kyliä, mutta ne olivat kaikki yhtä hiljaisia ja rauhallisia kuin
ihmisetkin, jotka nukkuivat niiden tuvissa. Vasta viiden tunnin
kuluttua kohtasi Robbie ensimmäisen elävän olennon.