luovutti hän hevoset eräälle miehelle, joka juuri silloin sattui
tulemaan heidän luokseen, ja viittasi Ralphia ja Simiä seuraamaan ei
julkipuolen ovelle, vaan pihalle, takaovelle.
"Ettekö tunne minua enää?" kysyi hän heti vietyään heidät huomaamatta
erääseen syrjäiseen pieneen huoneeseen.
"Mutta tehän olette Brown! Kuinka te nyt jaksatte, poikaseni?"
"Hyvin ja hyvinpä tuota tekin näytätte jaksavan. Ette ole paljonkaan
muuttunut sitten Dunbarin päivien, olette ehkä hieman lihonut ja
antanut partanne kasvaa. En unhota milloinkaan noita aikoja, jolloin
palvelin joukoissanne."
"Hyvä on, Brown; mutta miksi johditte meidät taloonne tuollaisia
kiertoteitä?"
"Hush!" kuiskasi isäntä. "Tänne on juuri saapunut pari Carlislen
pahinta verikoiraa. He laskeutuivat äsken postivaunuista. Tunnen ne
roistot. He ovat olleet täällä tänään jo aikaisemminkin. He olisivat
varmasti tunteneet teidät ja voi minua, jos he joskus joutuvat
vastakkain teidän kanssanne! En antaisi itselleni milloinkaan anteeksi,
jos vanhaa kapteeniani kohtaisi jokin onnettomuus talossani."
"Kuinka kauan he viipyvät?"
"Huomiseen varmaankin."
"Kuinka pitkälti on seuraavaan ravintolaan?"
"Kolme penikulmaa Cliftoniin."
"Nukumme puulavitsoilla aamunkoittoon asti, Brown. Ja nyt, poikaseni,
hankkikaa meille jotakin syötävää, olipa sitten jäljillämme verikoiria
tahi ei."
XXXI.
ROBBIE. KIIRUHDA!
Saavuttuaan Kendaliin Woodmanin ravintolaan voi Robbie enää tuskin
epäilläkään, että Sim oli ollut siellä ja jatkanut matkaansa. Muudan
pieni tarjoilijatar, joka vastasi hänen kysymyksiinsä, kertoi Simin
ohimenevästä sairaudesta ja hänen nopeasta poistumisestaan erään toisen
miehen seurassa.
"Millainen mies hän oli, hyvä neiti, hän, joka vei mukanaan pienen
miehen?" kysyi Robbie.
"Hän oli melko komea mies, ehkä niin hyvää sukua kuin joku toinenkin",
vastasi tyttö.
"Noin kuuden jalan pituinen ja ryhdikäs ehkä?" kysyi Robbie suoristaen
ruumistaan kuin täydentääkseen ja selittääkseen kysymystään.
"Niin; hän oli niin suuri kuin Bully Need ja suora kuin Robin Devil",
sanoi tyttö.
Robbie ei tiennyt näiden paikallisten suuruuksien ruumiillisia
mittasuhteita, mutta hän ei silti laisinkaan epäillyt, kuka mies oli
ollut. Oli ilmeistä, että Sim ja Ralph olivat tavanneet toisensa täällä
ja lähteneet jatkamaan matkaansa yhdessä.
"Kuinkahan paljon kello silloin oli, kun he lähtivät?" kysyi Robbie.
"Melkein kaksitoista. Ehkä yksitoista tahi niille paikoin."
Kello oli nyt kaksi ja Ralph ja Sim, jotka ratsastivat hyvillä
hevosilla, olivat varmaankin kulkeneet jo monta penikulmaa. Robbien oli
hyvin vaikea hillitä suuttumustaan ajatellessaan niitä tunteja, jotka
hän oli kuluttanut Winanderissä, ja muistellessaan vanhaa kadunkulman
lörpöttelijää, joka oli yllyttänyt hänet hyödyttömään hakemiseen.
"Tuo heikko vanha tyhmeliini!" ajatteli hän mykässä vihassaan. "Kun
vanha mies alkaa muuttua vanhaksi akaksi, ei mikään ole sen oikeampaa
kuin että hän saa kuolla ja joutua kuopattavaksi."
Robbie ei saanut mitenkään vuokrata hevostakaan, että hän olisi voinut
lähteä ajamaan takaa ystäviään. Ne vaikeudet, jotka kiusasivat häntä,
eivät olleet kuitenkaan pimittäneet hänen järkeään niin, ettei hän
olisi ymmärtänyt, että vaikka hän olisi onnistunut saamaankin hevosen,
olisivat hänen mahdollisuutensa olleet vähäiset, kun hänen piti
tavoittaa kaksi miestä, joilla oli jo kolmen tunnin etumatka.
Hän meni ravintolahuoneeseen neuvottelemaan Carlislen postivaunujen
ajajan kanssa. Mies tyhjensi juuri viimeistä lasiaan ennen
nukkumaanmenoaan -- hän teki työtä yöllä ja nukkui päivällä. Tämä
kunnon mies neuvoi häntä hyvin jyrkästi lunastamaan paikan hänen
vaunuihinsa, kun hän tänä iltana lähtee pohjoiseen päin.
"Mutta minulle sanottiin, että te lähdette vasta yhdeksän aikaan",
sanoi Robbie.
"Entä sitten?" vastasi ajaja, "noiden miesten on pakko nukkua tulevana
yönä; he pysähtyvät varmasti johonkin paikkaan yöksi ja siten tapaamme
me heidät. Kannattaako siis teidän kiiruhtaa eteenpäin kuin hullu?"
Ajajaa ei näyttänyt epäilyttävän ollenkaan, hänen olettamuksensa
kuulosti hyvin viisaalta ja vaikka hänen suunnitelmaansa ei olisi
voitukaan toteuttaa, oli se kuitenkin ainoa käyttökelpoinen. Robbien
oli siis pakko tyytyä välttämättömään, kuten monen muunkin henkilön,
joilla on paremmat apukeinot käytettävinään.
Ehkä hän salaisesti oli hyvinkin tyytyväinen muutamien tuntien
viivykkiin nykyisessä olinpaikassaan, koska hän kuvitteli, että
pieni tarjoilijatar oli näyttänyt muutamia veitikkamaisia merkkejä
puolueellisuuteen äskeisen lyhyen keskustelun aikana hänen kanssaan
saadakseen nauttia hänen seurastaan.
Tyttö oli iloinen nenäkäs nuori veitikka, jonka käytöksessä oli juuri
sen verran rohkeutta kuin tavallisesti hänen toimessaan tarvitaankin.
Robbien vaatimattomuuden kunniaksi meidän onkin myönnettävä, ettei hän
ollut hyvinkään paljon erehtynyt arvostellessaan sitä mielenkiintoa,
minkä hän äkkiä oli herättänyt tytössä. Oli ehkä hyvinkin vakavaa
velvollisuudentunnon unhottamista ajatella valloittamista, vaikkakin
aivan viatonta, tällaisessa tilaisuudessa, puhumattakaan sellaisesta
vakavasta rikoksesta, että hän voi unhottaa kaukana oleskelevan
Liisan. Mutta Robbien oli pakko alistua välttämättömään matkansa
keskeyttämiseen, ja nainen, joka hallitsi hänen tunteitaan, oli
onnettomuudeksi liian kaukana voidakseen rauhoittaa ne, eikä hän ollut
sellainen nuori mies, että hän voi kestää keimailevien mustien silmien
hyökkäystä.
Kun Robbie palasi ravintolahuoneesta ilmoittamaan, että hän aikoo
odottaa postivaunuja, pyydettiin häntä keittiön takan ääreen
lämmittelemään -- etuoikeus, johon päivän kova pakkanen tietysti antoi
suurimman aiheen. Siellä hän sytytti piippunsa ja aloitti keskustelun
siitä, mille suunnalle hänen ystävänsä todennäköisesti olivat lähteneet.
Oli selvää, etteivät Ralph ja Sim olleet lähteneet suorinta tietä
kotiaan Wythburniin, sillä jos he olisivat tehneet niin, olisi
hän kohdannut heidät tullessaan Staveleystä. Oli olemassa vain se
mahdollisuus, että he olivat sivuuttaneet hänet silloin kun hän oli
mennyt ketojen poikki vanhan vaimon tuvalle, mutta se ei tuntunut
hänestä ollenkaan uskottavalta.
"Oletteko aivan varma, että haette vanhaa miestä?" kysyi tyttö hyvin
korostavasti, minkä oli tarkoitus ilmaista epäilyä Robbien kiihkoa
kohtaan nähdä niin paljon vaivaa jonkun vähemmän houkuttelevan kuin
toiseen sukupuoleen kuuluvan henkilön takaa-ajamisessa, joka ei saanut
olla vanha.
Robbie antoi kunniasanansa pantiksi, ettei hänen milloinkaan oltu nähty
juoksevan nuorien, tyttöjen jäljessä -- vakuutus, jota kuuntelijat
näyttivät suuresti epäilevän. Tyttö tuli keittiöön ja poistui
sieltä toimittaessaan tehtäviään, ja palatessaan kerran oli hänellä
pergamentille piirretty kartta kädessään, jolloin hän sanoi:
"Tässä on muudan paperi, jota Jim, ajaja, käski minun näyttää teille.
Siihen on piirretty kaikki tiet Kendalin ja Carlislen välillä. Saatte
nyt itse katsoa, voivatko ystävänne matkustaa jotakin toista tietä
Wythburniin."
Robbie levitti kartan keittiön pöydälle ja alkoi heti tarjoilijattaren
avulla hakea siitä niitä teitä, joita Ralph ja Sim mahdollisesti
olisivat voineet kulkea. Kartan kuviot olivat hyvin sokkelomaisen
epäselvät ja Robbie ja hänen pieni ystävättärensä saivat ponnistaa
järkensä äärimmilleen ottaakseen niistä selvän.
"Kas niin, tässähän se on", huudahti Robbie sen näköisenä kuin hän
olisi tehnyt arvokkaankin huomion, "tuossa on penikulmapaalut,
ensimmäinen, toinen ja kolmas -- ne ovat penikulmapaaluja, ymmärrätkö?"
"Joutavia, tyhmeliini; mittakaavahan se on", sanoi tyttö. "Näethän
siihen olevan kirjoitetun: 'Mittakaava'."
"Aivan niin, tyttöseni", sanoi Robbie, joka ei tiennyt varmasti, mitä
'mittakaava' tarkoittaa. Hän oli kuitenkin liian viisas paljastaakseen
tietämättömyyttään toista kertaa tälle oppineelle tarjoilijattarelle.
Mutta tehtävää oli silti mahdoton ratkaista. Vaikka he olisivat kuinka
kauan tahansa nojautuneet kartan yli, eivät he nähneet siinä muuta kuin
viivoja.
"Se on niin täynnä viivoja kuin vanhan Sim-raukan kasvot", sanoi Robbie.
Robbie ja tarjoilijatar ryhtyivät yhteistoimintaan muissakin asioissa.
Kartta oli tavattoman pieni. Kaksi henkilöä ei voinut tutkia sitä
samalla kertaa joutumatta ärsyttävän lähelle toisiaan.
"Kas, siinähän se nyt on", sanoi Robbie viitaten piipullaan erääseen
kohtaan, jonka perinpohjaiseen tarkasteluun tyttö oli syventynyt.
Äkkiä peitti koko kartan melkoinen savupilvi. Se kietoi samalla
vaippaansa maantieteen tutkijatkin ja hetkisen kuluttua kuului jostakin
syystä hiljainen huulien maiskahdus.
"Ja siinä on sinulle", sanoi tyttö naurahtaen veitikkamaisesti, lyöden
Robbieta korvalle ja kiiruhtaen tiehensä.
Jim, ajaja, tuli silloin keittiöön aikoen mennä nukkumaan ja ratkaisi
kartan salaisuuden selittämällä, että Robbien ystävät voivat Askhamin
kylässä poiketa Carlislen tieltä Gaskarthiin ja Wythburniin johtavalle
tielle.
Robbie tyytyi tähän selitykseen ja koetti parhaansa mukaan nykyisissä
olosuhteissa käyttää hyväkseen yhdeksään asti sen sataman mukavuuksia,
johon hän oli ajautunut. Hän onnistuikin ehkä täydellisemmin näissä
yrityksissään kuin olisi voitu odottaakaan, kun kiinnitetään huomio
hänen ystäviensä vaaraan ja hänen uskollisuuteensa Liisa Branthwaiteä
kohtaan.
Mutta kun kello tuli yhdeksän ja aloitti kymmentä ja vaunut olivat
yhä ravintolan pihassa, voitti Robbien velvollisuudentunne sen, mitä
hän olisi nimittänyt ajanvietteeksi. Carlislen postivaunut odottivat
tavallisesti Lancasterin postivaunuja, ja koska eivät viimeksimainitut
olleet vielä saapuneet Kendaliin, oli ensimmäistenkin mahdotonta
poistua sieltä. Robbien kärsimättömyys lisäytyi melkoisesti seuraavan
puolituntisen kuluessa, mutta sittenkuin kello löi kymmenen eikä
vieläkään mitään ratkaisevaa tapahtunut, kiihtyi hänen suuttumuksensa
äänekkääksi.
Vaunuihin piti tulla neljä sisämatkustajaa, kaikki naisia; ja vaikka
yöstä tuntui tulevankin hyvin kylmä, oli Robbien määrä istua jossakin
ulkopuolella. Näiden viiden matkustajan vastalauseet kävivät, vihdoin
liian äänekkäiksi ja heidän vaatimuksensa liian vakaviksi sietääkseen
pitempää viivyttelyä. Ajaja valjasti senvuoksi hevosensa ja asettui
paikoilleen ajurinistuimelle.
Tämä oli tuskin saatu tehdyksi, kun Lancasterin vaunujen torvi kuultiin
kaukaa, mikä aiheutti vielä lyhyen odottamisen.
"Toivokaamme, ettette saa siitä ainoatakaan matkustajaa sen saavuttua
tänne", sanoi Robbie hieman vihaisesti.
Muutamien minuuttien kuluttua myöhästyneet vaunut ajoivat pihaan ja
matkustajat laskeutuivat niistä maahan.
Pari näistä, joiden oli määrä matkustaa Carlisleen, kiipesi tikapuita
pitkin Robbien taakse. Oli liian pimeä, että olisi voitu nähdä, keitä
ja mitä he olivat. Nähtiin vain, että he olivat miehiä, jotka olivat
verhoutuneet pitkiin kaapuihin ja lakkeihin, jotka imeytyivät tiukasti
heidän poskiensa ja päänsä ympärille senvuoksi, että ne oli sidottu
heidän partansa ja leukansa alle nauhoilla.
Paljon moitteita osakseen saanut Jim lyödä läimäytti nyt ruoskallaan
hevosiaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät jo vaunut
viertotiellä.
Yö oli pimeä ja hirmuisen kylmä, ja sittenkuin oli päästy kaupungista,
oli vaununlyhdyistä virtaava valo ainoa valaistus, johon matkustajat
saivat tyytyä ensimmäisellä monen penikulman pituisella kyytivälillä.
Lievä päänkipu, joka oli vaivannut Robbieta silloin tällöin sen
jälkeen kuin hän oli pistänyt päänsä jokeen Wythburnissä, oli nyt
kokonaan haihtunut, mutta sitä alkoi seurata jonkinlainen omituinen
herpaantuminen, mikä tylsistytti jossakin määrin hänen järkeään. Kun
vaunut vierivät eteenpäin väsyttävällä matkallaan, eivät Robbien
nykyisen korkean ja suojaamattoman aseman jännittävät olosuhteetkaan
voineet pysyttää häntä täydellisesti hereillä. Hän torkahti aina
muutamiksi silmänräpäyksiksi heräten silloin tällöin lieviin
väristyksiin, joskus hioten ja joskus vapisten vilusta.
Kerran ollessaan hereillään kuuli hän katkelmia hänen takanaan istuvien
muukalaisten keskustelusta. Hän ei ollut tarpeeksi tarmokas eikä
utelias halutakseen kuunnella heidän puhettaan, mutta hän ei voinut
silti tukkia korviaan.
"Hänestä olisi varmasti kehittynyt mainio poliisi, jos hän olisi ollut
kuninkaan palveluksessa", sanoi toinen. "Viekkaampaa miestä en ole
milloinkaan tavannut. On oikein naurettavaa, kuinka hän pettää meitä."
Puhuja oli selvästi joku cumbrialainen.
"Joutavia!" vastasi hänen toverinsa kuiskaten. "Hän on tavallinen
pölkkypää. Vien hänet Haribeehin käden käänteessä."
Toinen puhuja oli nähtävästi skotlantilainen, joka kiihkeästi
taisteli sitä vaaraa vastaan, että hänen puheensa ehkä ilmaisee hänen
kansallisuutensa.
"Olet todellakin kovin kiihkeä saamaan hänet käsiisi. En ole
milloinkaan oikein ymmärtänyt vihaasi häntä kohtaan."
"Sinun pitää elää ja oppia. Kunhan vain saan hänet kerran Wilfrey
Lawsonin kynsiin, näet sitten kyllä, miksi vihaan tuota ylpeätä
roistoa."
"No niin", sanoi cumbrialainen äänellä, joka ilmaisi suurempaa
alistumista kuin hän ennen oli osoittanut, "minulla ei ole enemmän
syytä pitää hänestä kuin sinullakaan. Näithän, kuinka hän heitti minut
kumoon Lancasterin kadulle."
"Kunpa saisit hirttää hänet siitä tempusta, Bailiff Scroope", vastasi
skotlantilainen. "Toivon sinun saavan hirttää hänet Haribeen huipulle."
Robbie ymmärsi tarpeeksi paljon tästä keskustelusta saadakseen
varmuuden matkatoveriensa yhteiskunnallisesta asemasta ja heidän
matkansa tarkoituksesta. Mutta keskustelun yksityiskohdat ja sävy
eivät kiinnittäneet niin paljon hänen mieltään, että hän olisi
pysynyt hereillään. Hän torkahti uudestaan ja levottoman unensa
tiedottomuudessa katkaisi hän monta penikulmaa väsyttävästä yöllisestä
matkastaan.
Jokin valo heijastui hänen silmiinsä ja herätti hänet hetkiseksi.
Vaunut vierivät juuri Hollowbankin kylän läpi. Tielle oli sytytetty
nuotioita ja tummia olentoja istui kyyrysillään niiden ympärillä.
Robbie oli liian väsynyt tiedustellakseen noiden tulien tarkoitusta ja
hetkisen kuluttua nukahti hän jälleen.
Kun hän heräsi seuraavan kerran, oli hän kuulevinaan sanan "Wythburn"
lausuttavan takanaan, mutta oliko se sellaista hänen kuulonsa
aiheuttamaa petosta, mitä joskus sattuu heräämisen hetkellä, ei hän
voinut sanoa, ennenkuin (nyt hän oli täydellisesti hereillään) hän
selvästi kuuli cumbrialaisen lausuvan nimen Ralph Ray.
Hänen uteliaisuutensa heräsi heti ja koettaessaan haihduttaa
uneliaisuutensa aiheuttamaa raskasta tunnelmaa hän heitti päätään
taaksepäin, minkä molemmat muukalaiset huomasivat. Hän tiesi toisen
miehen nousseen seisoalleen ja kumartuneen ajurin puoleen kysyäkseen
häneltä, kuka hän on ja mihin hän on matkalla.
"Hän on vain joku maalaispoika", sanoi Jim. "En tiedä hänestä sen
enempää."
"Luulin häntä erääksi ystäväksemme", sanoi vieras epäiltävällä
totuudenrakkaudella.
Sitten jatkettiin keskustelua vähentymättömällä innolla.
"Hänen matkansa Carlisleen saattaa minut kokonaan ymmälle. Olen jo
sanonut häntä hyvin viekkaaksi. Mitähän hänellä nyt mahtanee ollakaan
mielessä?"
"Ei mitään! Hän joutuu vain kiinni, siinä kaikki."
"Olisin hyvin tyytyväinen, jos tämä matkusteleminen sinne tänne pian
loppuisi. Mistä luulet häntä syytettävän?"
"Sitähän meidän ei tarvitse juuri epäilläkään."
"Murhastako? Luuletteko voivanne järjestää sen niin, Wilfrey ja sinä?"
"Anna meidän pitää siitä huolta."
Robbien koko ruumis oli hiestä aivan märkänä. Hän taisteli melkein
ylivoimaista kiusausta vastaan koettaa lihaksiensa voimaa muutamiin
raskaihin ruumiisiin heittämällä ne maahan vaunujen katolta
vapauttaakseen sen osaksi ruumiillisesta kuormasta, mutta enemmän
moraalisesta pahuudesta, minkä alaisena se juuri silloin tuntui
vaikeroivan.
Lunta alkoi nyt sataa ja ajaja löi hevosiaan joutuakseen erääseen
läheisyydessä sijaitsevaan kylään.
"Meidän on pakko jäädä sinne yöksi", sanoi hän; "tämä lumimyrsky
pysähdyttäisi meidät kuitenkin pian."
Molemmat muukalaiset näyttivät tulevan hyvin levottomiksi tämän
välttämättömyyden vuoksi ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin
taivuttaa ajajaa jatkamaan matkaa.
Robbie ei voinut päättää varmasti, oliko hänen tarkoitukselleen
parempi, että vaunut pysähtyvät kylään yöksi ja siten viivyttävät
noita molempia roistoja, jotka istuivat hänen takanaan, vai että ne
jatkavat matkaansa ja auttavat häntä saamaan kiinni Ralphin. Mutta
ajaja ratkaisi tämän pulman hyvin päättäväisellä tavalla pysähtymällä
Mardalen ravintolan edustalle ja rupeamalla riisumaan hevosiaan
valjaista.
"Maailmassa on henkilöitä, jotka eivät sääli ihmisiä eivätkä eläimiä",
vastasi hän vierasten väitteihin.
Jimin mielipide oli enemmän paikallaan kuin hän itse tiesikään.
Molemmat miehet poistuivat muristen ravintolaan. Robbie jäi pihalle
auttamaan ajajaa.
"Missä Haribee on?" kysyi hän.
"Carlislessa", vastasi ajaja.
"Mikä paikka se on?"
"Haribeeko? Mestauspaikka tietenkin."
Jäätyään yksikseen lumiselle pihalle alkoi Robbie ajatella asioiden
tilaa. Oli jo aamupuoli yöstä. Nuo molemmat muukalaiset, jotka
nähtävästi ajoivat takaa Ralphia, jäisivät tähän taloon ainakin
aamuun asti. Ralph itse nukkui nyt varmaankin jossakin noin kymmenen
penikulman päässä kauempana tien varrella.
Ilma oli tavattoman kylmä. Robbien kädet ja kasvot olivat kohmeessa.
Lumihiutaleita rupesi putoilemaan sakeammasti ja nopeammasti kuin ennen.
Robbie ymmärsi, että on olemassa vain yksi seikka, mikä korvaa tämän
matkan vaivat, nimittäin se, että hän tavoittaa Ralphin ennenkuin
postivaunut matkustajineen saavuttavat hänet.
Suoriutuakseen siitä olisi hänen pakko kävellä koko yö, satoipa sitten
lunta tahi vettä tahi pakastui.
Hän voi ja hän tahtoikin tehdä sen.
Hyvä, Robbie! Tärkeämpi tulos kuin otaksutkaan johtuu matkastasi. Siis
eteenpäin vain!
XXXII.
MITÄ LUMI LUOVUTTI TAKAISIN.
Askhamin ravintoloitsijan, joka oli vanha parlamentin kannattaja,
mielenliikutus, kun hän Ralph Rayssä tunsi vanhan kapteeninsa, jota
hän oli palvellut, uhkasi ilmaista hänet. Joutuen kuvaamattoman
hämmingin valtaan hän tuli ja meni kattaen Ralphin ja Simin eteen sen
vaatimattoman aterian, jollaisen hän voi tarjota sittenkuin hän oli
täyttänyt kuningasmielisten vieraittensa suuremmat vaatimukset.
Huone, johon matkustajat oli viety salaa, sijaitsi vanhan rakennuksen
kylkirakennuksessa ja oli avoin aina valkoisiksi kalkittuihin
kattoparruihin asti ja varustettu tavanmukaisella suurella takalla.
Seinillä oli aseita -- täällä muudan miekka, tuolla keihäs ja uunin
nurkalla haarniska. Se oli nähtävästi isännän perheen arkihuone ja
huolellisesti erotettu ravintolan julkisemmasta osasta. Mutta kun
ovi avattiin, siihen käytävään, joka yhdisti huoneen talon muiden
osien kanssa, voitiin sinne kuulla nauravien tahi väittelevien
kuninkaallisten äänet.
Kun perhe poistui huoneesta luovuttaakseen sen Ralphille ja Simille,
oli takan viereen unhottautunut pieni kolmi- tahi nelivuotias poikanen,
joka nähtävästi oli isännän nuorin lapsi. Ralph istuutui nostaen
poikasen polvilleen. Lapsella oli suuret siniset silmät ja vaalea
kihara tukka. Lapsenhuulet vastasivat hänen hymyynsä ja lapsenkieli
lörpötteli hänen korvaansa sellaisella luottamuksella, mitä lapset
osoittavat vain, sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka omistavat taikakalun
lasten rakkauden voittamiseksi.
"Mikä sinun nimesi on, pieni mies?" kysyi Ralph.
"Kullanmuru", vastasi lapsi katsoen rohkeasti Ralphia silmiin.
"Vai niin. Eikö muuta?"
"Kyllä, Willie."
"Sanotaanko sinua äitisi näköiseksi, Willie?" kysyi Ralph sivellen
kauniit kiharat pois lapsen otsalta.
"Olen äidin kullanmuru", vastasi pienokainen viattomin silmin ja
nyrpistäen sievästi pientä suutaan.
"Aivan niin. Ja miksi aiot ruveta kasvettuasi suureksi, herttainen
poikaseni?"
"Mieheksi."
"Ah, ja oikeinko nerokkaaksi? Mutta minkä ammatin aiot valita? Rupeatko
maanviljelijäksi?"
"En, vaan sotamieheksi." Pienet kasvot oikein kirkastuivat tästä
tulevaisuuden kuvasta.
"Älä suinkaan, kultaseni. Jos sinun käy, kuten meidän useimpien
muidenkin, saat elämäsi kuluessa taistella tarpeeksi sinun
tarvitsematta valita taistelemista ammatiksesi. Mutta sinä et ymmärrä
minua vielä, Willie-kultaseni."
Pienokaisen isä tuli samalla huoneeseen ja oven auetessa kuulivat
vieraat äänekästä melua jostakin kaukaisemmasta huoneesta. Nuo
rähisevät kuningasmieliset olivat nähtävästi sellaisia ihmisiä, jotka
luulevat, että ihmisten ravintoloissa pitää käyttäytyä aivan eri
tavalla kuin kotonaan. Kuta kovemmin he puhuvat, kuten pahemmin he
kiroilevat, kuta useammin he huutavat tarjoilijaa ja kuta kovemmin he
lyödä läimäyttelevät heitä selkään, sitä tervetulleempia he luulevat
olevansa yleisiin ravintoloihin.
Ravintolan kaukaisimmasta osasta kuuluvan melun keskeltä kuului jonkin
oven avaaminen ja sitten ääni, jonka kovemmin kun kaikki muut kuultiin
huutavan iloisesti isäntää.
"Minun on pakko mennä heidän luokseen", sanoi isäntä. "He haluavat
minua vieraakseen, vaikka olenkin isäntä, ja vaativat minua juomaan
heidän kanssaan."
Kun ovi sulkeutui jälleen, nosti Sim pojan polvelleen ja katsoi häneen
hyvin hellästi. Pieni mies vastasi hänen katseeseensa hämmentyneen
näköisenä, mikä ilme näytti asettavan satoja hiljaisia kysymyksiä
Simille hänen ryppyisistä poskistaan ja harmaasta pitkästä takkuisesta
tukastaan.
"Muistan ajat, jolloin oma tyttäreni ei ollut sen suurempi kuin tämä
poikanen", sanoi Sim.
Ralph ei vastannut, vaan käänsi päänsä syrjään ja kuunteli.
"Hänkin oli äitinsä kullanmuru, Rotha."
Simin ääni tarttui kurkkuun.
"Ja minun myös", lisäsi hän. "Kiusoittelimme joskus leikillämme häntä
ja kysyimme: 'Kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie', -- sanoimme
häntä Rotieksi silloin, -- 'kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie,
sittenkuin kasvat suureksi?' 'Isäni kanssa', vastasi hän tavallisesti
kietoen pienet käsivartensa kaulaani ja suudellen minua."
Sim nosti känsäisen kätensä otsalleen piilottaakseen kyyneleensä.
Ralph istui vielä vaieten pää sivulle käännettynä ja katsellen tuleen.
"Siitä on jo monta, monta vuotta -- minusta ainakin tuntuu siltä.
Eukkoni eli silloin vielä. Menimme naimisiin Gaskarthissa, mutta siellä
oli niin vähän työtä, että kokosimme tavaramme ja muutimme erääseen
suureen kaupunkiin monien kymmenien penikulmien päähän etelään.
"Ja siellä sairastui Josephine-raukkani -- lyhensin hänen nimensä
Josieksi, koska se tuntui minusta somemmalta ja ystävällisemmältä --
niin, siellä hän sairastui ja kuoli. Hänen kasvonsa kalpenivat yhä
enemmän joka päivä, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan -- hän oli
aivan kuin Rotha siihen nähden -- vaan hoiti talouttamme viimeiseen
asti."
Kaukaisesta huoneesta kuului nyt kovempi naurunrähäkkä kuin milloinkaan
ennen. Miehet laulaa loilottivat jotakin renkutusta.