valkoisissa myssyissään, tallirengit avopäin ja muutamia tilapäisiä
tallimiehiä, oli kokoutunut tarjoiluhuoneen ovelle. Postivaunujen
ajaja hyppäsi alas istuimeltaan ja tunkeutui tämän joukon keskelle.
Hänen matkustajansa keskeyttivät laskeutumisensa postivaunujen katolta
voidakseen nähdä pihalla seisovien yli.
"Hän on luultavasti juovuksissa", sanoi muudan vieressään seisovalle.
"Tuo julistus oli aivan tarpeeton."
"Joku kulkuriraukka, herra; löysin hänet tajutonna tieltä ja toin hänet
tänne", sanoi muudan tallirenki. Ralph käveli joukon ohi ravintolan
ovea kohti. "Aukaiskaa hänen kaulahuivinsa; kas tässä on hänelle vähän
konjakkia", sanoi eräs matkustajista.
"Hän näyttää tulleen tänne pohjoisesta, herra. Hän tuntuu olevan
kuolemaisillaan nälkään ja väsymykseen."
"Pohjoisestako?" kysyi ajaja. "Annan hänelle paikan vaunuissani illalla
ja vien hänet kotiin."
Ralph peräytyi pari askelta ja katsoi muiden yli.
Muudan mies makasi maassa pää erään naisen sylissä.
Mies oli Simeon Stagg.
XXIX.
ROBBIE ALOITTAA ETSINTÄNSÄ.
Kun Robbie Anderson lähti Wythburnistä, oli hänen ensimmäinen ja
suoranainen tarkoituksensa saada kiinni Simeon Stagg. Ralph Rayn
etsiminen ja löytäminen ei ollut niin tärkeätä. Ralphin tarkoitus
poistuessaan kotoaan oli nähtävästi ollut pysytellä niin kaukana kuin
suinkin oikeudenpalvelijoista, jotka ajoivat häntä takaa. Mutta ei
ollut olemassa ketään, joka voi sanoa, mille suunnalle hänen laisensa
mies on lähtenyt turvatakseen niiden henkilöiden tulevaisuuden, joita
hän rakastaa ja jotka rakastavat häntä. Shoulthwaiten talon asukkaita
oli uhattu häädöllä. Lunnaiksi kelpaisi vain Ralphin vapaus. Sim oli
lähetetty ilmoittamaan se hänelle. Mutta vielä suurempi vaara uhkasi
Ralphia. Suuren rikoksen varjo pimitti Ralphin elämän. Jos Robbie
voisi tavoittaa Simin, ennenkuin Sim oli tavoittanut Ralphin, voisi
ehkä estää peloittavan onnettomuuden. Niinkin rohkea mies kuin Ralph
epäröisi varmaankin, jos hän kuulisi vaikkakin vain huhuina, että
hirmuinen syytös ehkä odottaa häntä Carlislessa.
Syytös voi ehkä olla perusteeton ja sen täytyykin olla. Robbie luuli
uskaltavansa vannoa sen valheeksi vaikka armoistuimen edessä. Mutta
mitä hyödyttääkään olla viaton nykyään, jolloin syytös on sama kuin
tuomio?
Sim on jo vanha mies tahi ainakin on hän jo sivuuttanut parhaimman
ikänsä. Hän on heikko raukka ja siis voimaton kulkemaan kiireesti.
Iloinen nuori laaksolainen, joka pitkin askelin jatkoi matkaansa, oli
melkein varma, että hän jo muutamien tuntien kuluttua saavuttaa Simin
ja voi palauttaa hänet takaisin.
Oli sunnuntaiaamu, kun pieni Liisa Branthwaite vainusi Robbien esille
Punaisesta Leijonasta ja jo puolen päivän aikaan samana päivänä Robbie
aloitti matkansa. Ensi penikulmilla ei hän nähnyt merkkiäkään Simistä.
Tämä huolestutti häntä hieman, kunnes hän muisti Simin lähteneen
matkalle myöhään illalla ja otaksui räätälin niin ollen sivuuttaneen
tienviereiset pienet kylät kenenkään häntä huomaamatta. Kuljettuaan
yhdeksän tahi kymmenen penikulmaa kohtasi Robbie ihmisiä, jotka olivat
nähneet Simin. Hänestä kerrotut kuvaukset olivat yhtä surullisia kuin
ne sopivat hänen luonteeseensa. Sim oli karttanut tervehtimästä niitä,
jotka tunsivat hänet, ja yhtä pelokkaasti väistänyt niiden katsetta,
jotka olivat hänelle tuntemattomia. Pelko, että häntä kaikkialla
epäillään, seurasi hylkiöraukkaa niin hyvin muualla kuin kotonakin.
Vaikka ilta alkoikin äkkiä pimetä tänä talvisena sunnuntaina,
oli Robbie kuitenkin kulkenut jo monta penikulmaa, ennenkuin
välttämättömyys hakea itselleen asunto yöksi juolahti hänen mieleensä.
Hän oli sinä päivänä päättänyt ehtiä pieneen Winanderin kaupunkiin ja
hän oli kyennyt sen tekemäänkin. Oli jo kuitenkin hyvin myöhäinen ja
syötyään yksinkertaisen illallisen Robbie meni heti nukkumaan.
Varhain seuraavana aamuna, maanantaina, rupesi nuori laaksolainen
kyselemään kaupungin asukkailta, oliko muudan mies, joka vastasi hänen
kuvaustaan Simistä, nähty kulkevan kaupungin läpi. Useat sanoivat
nähneensä sellaisen miehen edellisenä päivänä ja muutamat väittivät
hänen vieläkin olevan Winanderissä. Eräs vanha puseropukuinen mies,
joka nähtävästi oli kykenemätön mihinkään työhön ja joka kulutti
aikansa ja voimansa seisomalla kadunkulmissa ja tarkastelemalla
ja puhuttelemalla jokaista, jolla vain oli aikaa kuunnella hänen
vanhentuneita juttujaan, väitti lujasti puhutelleensa Simiä tunti
sitten.
Oikein tahi väärin, tämä oli kuitenkin sellainen todistus Simin
oleskelupaikasta, ettei Robbie voinut sitä aivan sivuuttaakaan. Hänen
piti ainakin tutkia sen totuutta kävelemällä kaduilla ja kyselemällä
enemmän. Olisi tyhmää lähteä jatkamaan matkaa ennen tämän johtolangan
selvittämistä.
Ja niin Robbie kulutti melkein koko päivän etsiskelyyn, mikä sitten
osoittautui aivan tuloksettomaksi. Oli selvää, että jos Sim oli
ollut Winanderissä, oli hän lähtenyt sieltä jo sunnuntaina. Robbie
ajatteli harmissaan, että nyt oli jo maanantai-ilta ja että hän nyt
oli kauempana miehestä, jota hän oli lähtenyt ajamaan takaa kuin
lähtiessään Wythburnistä.
Ollen melko pahalla tuulella Robbie lähti jatkamaan matkaansa
uudestaan illan ruvetessa pimenemään ja seurasi suurta, viertotietä
aina Staveleyn kylään asti. Siellä ei ollut hänellä mitään viisaampaa
tehtävää kuin hakea itselleen vuode ja mennä nukkumaan, koska ilta oli
jo myöhäinen.
Tiistai-aamuna ei Robbie kuluttanut hetkeäkään kysymyksiin, mutta
tuhlasi monta kallista hetkeä saadakseen varmuuden muutamiin pieniin
yksityiskohtiin, jotka eivät tyydyttäneet häntä ja joihin hän ei voinut
luottaa. Kukaan ei näyttänyt huomanneen Simin laista miestä, ei tänään,
eilen eikä sunnuntaina.
Hän oli aivan ymmällä ja alkoi ajatella, eikö olisi viisainta kääntyä
takaisin, kun muudan onnellinen ajatus juolahti hänen mieleensä.
Mitä olivat ihmiset sanoneetkaan hänelle Simin ujoudesta ja arkuudesta?
Olihan selvä kuin päivä, että pieni miesraukka oli koettanut karttaa
kyliä kiertämällä niiden ympäri ketojen poikki.
Ollen tästä melkein varma läksi Robbie jälleen matkalle päättäen
pysähtyä vasta Kendalissa. Kun hän tuli kylien läheisyyteen, haki hän
sellaisia polkuja, joiden hän luuli lyhyesti mutkitellen kiertävän
ne, ja kulkiessaan erästä sellaista sivuutti hän muutaman tuvan,
joka sijaitsi eräässä tienristeyksessä. Hän oli tähän saakka tehnyt
joukon tuloksettomia kysymyksiä ja saanut vastauksia, jotka olivat
olleet vielä huonompia kuin arvottomat, mutta hän ei sittenkään voinut
vastustaa kiusausta kysyä tästäkin talosta.
Kiertäen tuvan päästäkseen ovelle, joka aukeni takapihalle, meni
hän avonaiseen kuistiin. Kuullessaan hänen oudot askeleensa tuli
sisähuoneesta kuistiin muudan vanha nainen, jonka kasvot olivat hyvin
ruskeat ja ryppyiset. Hän tervehti vierasta niiaten ja kysyi lempeällä
äänellä tahi näytti kysyvän, mitä hän haluaa.
"Pyydän anteeksi, rouva", sanoi Robbie, "mutta oletteko ehkä sattumalta
huomannut erään harmaatukkaisen ja pitkäpartaisen pienen miehen
kulkevan tästä ohi?"
"Sanoitteko pienen miehen?"
"Sanoin. Pienen ja riutuneen näköisen miehen."
"Kyllä", vastasi nainen.
Robbie oli epävarma, mitä tämä vastaus oikein sisälsikään. Mutta
ymmärtäen sen pyynnöksi tarkempaan kuvaukseen hän jatkoi:
"Tarkoitan erästä ujoa arkaa miesraukkaa."
"Niin", vastasi nainen vaieten sitten.
Robbie, joka tuskastui viivyttelyyn, oli juuri pyörähtämäisillään melko
epäkohteliaasti kantapäällään, kun nainen lisäsi: "Haetteko häntä
hyvässä tarkoituksessa?"
"Kyllä, rouva", sanoi Robbie palaten entiseen asentoonsa heti ja
ruveten jälleen käyttäytymään tavalliseen ystävälliseen tapaansa.
"Tiedättekö hänen nimeään?" kysyi nainen.
"Tiedän. Hänen nimensä on Sim -- tarkoitan Sim Stagg. Älkää pelätkö
minua, rouva, olen hänen ystävänsä, saatte luottaa siihen."
"Olette kiltin näköinen poika mielestäni", sanoi muori. "Sim nukkui
täällä viime yön."
"Missä hän nyt on?" kysyi Robbie.
"Hän lähti täältä aamulla päivän koittaessa. Hän kysyi Lancasterin
postivaunuja ja kun sanoin niiden lähtevän Kirklandin Woodmanistä,
lähti hän sinne."
"Kirklandinkö? Missä Kirkland sijaitsee?"
"Kendalissa, kirkon vieressä."
Vihdoin selveni, että kiltti muori oli tuntenut Simin vuosikausia, he
kun olivat asuneet naapureina saman kadun varrella eräässä suuressa
kaupungissa. Hän oli hoitanut Simin vaimoa hänen viimeisen sairautensa
aikana ja pitänyt huolta hänen tyttärestään äidin kuoltua.
Robbie ei tiennyt, milloin postivaunut lähtevät Kendalista
Lancasteriin; Simillä oli monen tunnin etumatka ja senvuoksi hän sanoi
nopeat jäähyväiset muorille. Vanhus, joka vietti yksinäistä elämää
tuvassaan, katsoi kauan nuoren miehen jälkeen silmin, jotka näyttivät
sanovan, että huolimatta vaistosta, mikä oli taivuttanut hänet
luottamaan Robbiehin, hän jo puoleksi katui tekoaan.
XXX.
KILPAJUOKSU ELÄMÄSTÄ.
Tuskin oli Ralph huomannut, että pohjoisesta tullut kulkuri, joka
makasi tajutonna ravintolan pihalla Kendalissa, oli Simeon Stagg,
kun hän aukaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja nostaen kevyen ja
riutuneen olennon käsivarsilleen käski erään palvelijan näyttää hänelle
tien johonkin matkustajahuoneeseen.
Siellä palasi Sim vähän ajan kuluttua tajuihinsa; hänen tautinsa ei
ollut sen vakavampaa kuin väsymystä ja kiihoittumista, joka sen osaksi
oli aiheuttanut.
Kun hän tajuntansa ensi hetkenä avasi silmänsä ja näki Ralphin,
joka oli kumartunut hänen puoleensa, ei hän näyttänyt ollenkaan
hämmästyvän. Hän siveli vain hermostuneesti laihalla ja luisevalla
kädellään kasvojaan kuin karkoittaakseen näyn, joka useammasti kuin
kerran oli ahdistanut ja kiusannut häntä. Mutta kun hän vihdoin
käsitti, että hänen edessään oli todella se mies, jonka jäljessä hän
oli kulkenut niin pitkän ja väsyttävän matkan ja jonka kasvot hän oli
aina nähnyt unissaan -- kun hänen huumautuneet aivonsa ymmärsivät, että
Ralph Ray oli todella täällä hänen vieressään pitäen hänen kättään
omassaan ja puhuen hänelle samalla syvällä äänellä, jonka hän tunsi
niin hyvin -- silloin ei väsynyt kulkuriraukka voinut enää pidättää
mielenliikutustaan, mikä kumpusi esille hänen sydämestään.
Tarina, jonka Sim kertoi ja jota kertoakseen hän oli kulkenut tämän
pitkän matkan, oli hyvin hurja ja epäjohdonmukainen, ja innostunut
kuulija sai selville sen sisällyksen pikemminkin kertojan innosta
kuin selostuksesta. Kiihkeiden tunteenpurkausten keskeyttämänä loppui
se kuitenkin vihdoin, ja sittenkuin Ralph mielessään oli koonnut
sen langat yhteen ja järjestänyt ne olettamuksensa perusteella
luonnolliseen järjestykseen, ymmärsi hän kaiken, mikä hänen
pitikin ymmärtää, omasta asemastaan ja vaarasta, joka uhkasi hänen
rakkaimpiaan. Se vääryys näytti olevan liiankin uhkaava, että hänet
julistetaan henkipatoksi, hänen maatilansa takavarikoidaan ja hänen
äitinsä, joka vielä elää, häädetään hänen veljensä ja Rothan kanssa
maantielle.
"Parin viikon kuluessa, sanoitteko niin?" kysyi hän. "Aikoivatko he
tulla takaisin neljäntoista päivän kuluttua! Parin viikon kuluttua
mistä päivästä?"
"Lauantaista", vastasi Sim. "Se on, viikon kuluttua ensi lauantaista."
"Ja tänään on tiistai. Siihen on siis vielä kymmenen kokonaista
päivää", sanoi Ralph kävellen pää painuksissa huoneen poikki. "Minun
pitää heti lähteä pohjoiseen." Hän aukaisi ikkunan ja huusi ajajalle,
joka juuri sattui menemään sen ohi: "Milloin lähtevät ensimmäiset
postivaunut pohjoiseen?"
"Yhdeksän aikaan, herra."
"Yhdeksän aikaanko illalla? Niinkö myöhäiseen? Eikö sinne lähde mitään
ennen, eikö kuormarattaitakaan?"
"Ei mitään ennen, herra, paitsi -- ainakin -- ei, ei mitään ennen.
Katsokaa, se odottaa Lancasterin postivaunuja ja ottaa sieltäpäin
saapuvat matkustajat mukaansa."
"John, John", huusi emäntä, joka oli kuunnellut keskustelua, lähimmästä
ikkunasta, "ehkä herra haluaa vuokrata hevosen tahi pari pariksi
kyytiväliksi, jos hänellä on kiire."
"Onko teillä sellaista hevosta, joka voi juosta vielä tänään
kolmekymmentä penikulmaa?" kysyi Ralph.
"Kyllä, teidän armonne; meillä on montakin sellaista."
"Mihin asti ehtivät postivaunut kello kuudeksi huomenaamulla?"
"Ainakin Penrithiin", vastasi ajaja ottaen lakin päästään ja kynsien
korvallistaan, kuin hän olisi ollut hyvin epävarma laskutaidostaan ja
maantieteestään.
"Kuinka kauan luullaan koko matkan kestävän?"
"Kaksitoista tuntia, olen kuullut sanottavan -- tarkoitan, ellei mitään
estettä satu ilmaan ja tiehen nähden tahi jotakin sellaista."
"No laita sitten hevonen heti kuntoon, poikaseni, ja opasta minut
sitten emännän luo."
"Et suinkaan aio jättää minua tänne, Ralph?" kysyi Sim, kun Ralph oli
sulkenut ikkunan.
"Olette hyvin heikko, vanha ystäväni. Parasta on, että lepäätte täällä
tämän päivän ja matkustatte sitten illalla Carlislen postivaunuissa
takaisin Mardaleen. Ne saapuvat sinne hyvin varhain aamulla ja
hämärissä voitte kävellä Styx-solan kautta Shoulthwaiteen."
"En uskalla, en uskalla; älä jätä minua tänne."
Simin itsepintaisuutta oli mahdoton vastustaa ja Ralph mukautui siihen
enemmän säälistä kuin vakaumuksesta. Hän tilasi vielä toisenkin
hevosen ja vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua ratsastivat molemmat
matkustajat, jotka olivat vahvistaneet itseään aterialla, vierekkäin
viertotiellä Kendalista pohjoista kohti.
Sim oli vieläkin niin väsynyt, että ratsastamisen aiheuttamat
ponnistukset -- hänelle se milloin tahansa muulloinkin olisi ollut
hyvin kovaa voimistelua -- hetkisen kuluttua jälleen synnyttivät
hänessä voimattomuuden oireita. Mutta hän pysyi vain päätöksessään
seurata Ralphia pohjoiseen niin sitkeästi, etteivät sitä voineet
järkyttää hänen toverinsa huolestuneet katseet eivätkä talonpoikien
naurunröhötykset. Talonpojista tuntui nähtävästi hauskalta katsella
kömpelön, heikon ja aran ratsastajan vääntelehtimistä ja huutaa hänelle
ohimennessään kaikenlaisia karkeita sukkeluuksia.
Kun he olivat lähteneet Kendalista, oli Sim nähtävästi ollut aivan
varma siitä, että he ratsastavat Wythburniin. Senvuoksi hän vähän
hämmästyi ja tuli melko levottomaksi huomatessaan, että Ralph kääntyi
oikealle Penrithiä ja luodetta kohti, kun he päästyään kaupungista
saapuivat tienristeykseen, josta toinen tie kääntyi Wythburniä ja
toinen luodetta kohti.
"Olin luullut pääsevämme suorinta tietä kotiin Staveleyn kautta", sanoi
hän epäröiden.
"Voimme kääntyä vasemmalle Mardalessä", sanoi Ralph jatkaen matkaansa
rupeamatta sen paremmin selittämään tarkoitustaan. "Sanoitteko, ettei
äiti ole vielä kertaakaan puhunut?" kysyi hän pysähdyttäen hevosen
hetkiseksi antaakseen Simin vähän huoahtaa. "Ei kertaakaan, Ralph. Hän
on mykkä kuin hauta, raukka."
"Entä Rotha?"
"Niin, tyttö on hänen luonaan."
"Jumala siunatkoon häntä tässä ja tulevassa elämässä."
Sitten he jatkoivat matkaansa jälleen vaipuen sellaiseen vaitioloon,
mikä oli paljon puhuvampaa kuin sanat. He ratsastivat pitkälti ja
nopeasti tällä kertaa ja kun he seuraavan kerran pysähdyttivät
hevosensa, kääntyi Ralph satulassaan ja näki, että Kendal Scarin
huipulla sijaitsevat rauniot olivat jo kaukana heidän takanaan.
"On oikein siunattu asia, että olette luopunut yksinäisestä elämästänne
vuorilla, Sim. Minulle on suureksi lohdutukseksi, kun tiedän teidän
aina tulevan asumaan heidän luonaan Shoulthwaitessä."
Ralph puhui kuin hän ei itse enää milloinkaan palaisi. Sim tunsi sen,
ennenkuin Ralph käsitti sanojensa tarkoituksen.
"Erakon on hyvin vaikea pysyä hyvänä ihmisenä", jatkoi Ralph. "Hän
aloittaa tulemalla onnettomaksi ja lopettaa muuttumalla itsekkääksi ja
taikauskoiseksi, ehkä hulluksikin. Ettekö ole milloinkaan huomannut
sitä?"
"Ehkä, Ralph, ehkä. Johtuu nähtävästi maailman katkerasta julmuudesta,
että monet hautaavat itsensä ennen kuolemaansa."
"Silloin se johtuu siitä, että he ovat odottaneet liikaa maailmalta",
sanoi Ralph. "Meidän pitää suhtautua tyynemmin elämään. Erehtyvällä
ihmiskunnalla täytyy olla heikkoutensa ja kurjalla ihmiselämällä
onnettomuutensa, ja silloin kun ne ovat raskaat ja välttämättömät,
voiko ihminen menetellä tyhmemmästi kuin paeta niitä, alistua niihin
tahi koettaa lieventää niitä? Velvollisuutemme on yksinkertaisesti
sietää ne -- sietää ne, vanha ystäväni."
Sim ei osannut vastata tähän mitään. Ralph kohdisti sanansa
toverilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan, mutta oikeastaan hän
näytti puhuvankin itselleen.
"Ja nähdä ihmisen tinkivän lykkäystä kuolemalta!" jatkoi hän. "Sitä
ei ihmisen pidä tehdä milloinkaan, ei milloinkaan. Ettekö ole ikinä
ajatellut, Sim, että se, mikä tapahtuu, on aina parhaaksemme?"
"Siltä se ei ainakaan näytä, Ralph; ei likimainkaan."
"Luulette niin, kun ette katso sen pitemmälle. Lopuksi on se aina
parhaaksemme, mitä tapahtuu. Totuus ja oikeus voittavat lopulta; niin
on aina käynyt ja niin tulee aina käymäänkin. Vaaditaan vain, että
ihminen odottaa taistelun loppua huomatakseen sen." Näissä työmiehen
vaatimattomissa sanoissa olisi ollut ylevää vakavuutta, jos Sim
olisi aavistanut, että ne todellisuudessa olivat sellaisen henkilön
mietteitä, joka luulee kulkevansa varmaa kuolemaa kohti.
Hevoset läksivät jälleen ravaamaan ja kului kauan aikaa, ennenkuin
ratsastajien suitset pysähdyttivät ne jälleen. Päivä oli hyvin kylmä
ja huolimatta ratsastuksen aiheuttamasta rasituksesta kalisivat Simin
hampaat joskus kuin horkassa ja hänen sormensa olivat kohmeessa ja
kankeat. He olivat lähteneet Kendalista kello yhdentoista aikaan
aamupäivällä ja nyt he olivat jo ratsastaneet pari tuntia. Aamun
vaaleat pilvet olivat hävinneet ja taivas oli nyt tasaisesti pilvessä
ja lyijynharmaa. Raskas ilma tuntui asteittain tiivistyvän heidän
ympärillään, vaikka leikkaava itätuuli puhalsikin kylmästi.
"Saamme pian lumimyrskyn, Sim. Katsokaa, kuinka Grey Crag on
kietoutunut synkkiin pilviin. Meidän pitää kiiruhtaa, jos haluamme
päästä pakoon."
"Kauanko viipyy, ennenkuin se on täällä?" kysyi Sim.
"Viisi, kuusi tuntia, ehkä enemmänkin", vastasi Ralph; "olemme silloin
luultavasti ehtineet jo Penrithiin."
"Penrithiinkö?"
Simin ääni ilmaisi yhtä paljon hämmästystä kuin pelkoakin.
Ralph katsahti häneen. Samalla kun hän kumartui taputtamaan hevosen
pitkää harjaa sanoi hän sellaisen henkilön tapaan, joka tekee liian
selvän yrityksen vaihtaa puheenaihetta: "Eikö tämä tamma ole hieman
vanhan Betsyn näköinen? En voinut olla huomaamatta, kuinka se on vanhan
eksyneen tamman näköinen, kun tallirenki toi sen pihalle tänä aamuna."
Sim ei vastannut tähän mitään.
"Betsy-raukka!" sanoi Ralph taivuttaen päänsä rinnalleen.
Jälleen jatkoivat he matkaansa kauan aikaa ajaen ravia. Kun he
seuraavan kerran pysähdyttivät hevosensa, tekivät he sen voidakseen
paremmin nähdä muutamat etäisyydessä olevat esineet, jotka
samanaikaisesti olivat kiinnittäneet heidän molempien huomion puoleensa.
"Niitä näyttää olevan monta", sanoi Ralph ja suojaten kädellään
korvaansa tuulelta hän lisäsi: "Kuuletteko niiden äänen?"
"Riitelevätkö ne? Onko siellä jokin mellakka?" kysyi Sim.
"Nopeasti nyt! Ratsastakaamme katsomaan." Hetkisen kuluttua saapuivat
he pieneen tien vieressä sijaitsevaan kylään.
Siellä lapset huusivat ja naiset vääntelivät käsiään. Viertotiellä
oli kaikenlaista kamaa ja huonekaluja yhdessä röykkiössä heitettyinä
kasoihin toistensa päälle, niin että paljon oli mennyt rikki.
Muudan kersantti ja komppania muskettisotureita toimittivat
parhaillaan surullista hävitystyötään häätäen ihmisiä pois heidän
pienistä olkikattoisista tuvistaan ja heittäen heidän vaatimattomia
huonekalujaan heidän jälkeensä. Kaikkialla vallitsi hirmuinen
sekamelska ja hämminki. Vanhukset lepäsivät kylmällä maalla tien
vieressä. He olivat syntyneet näissä taloissa ja olivat toivoneet
saavansa kuollakin niissä, mutta nyt eivät tuvat enää olleetkaan
heidän omaisuuttaan. Hävityksen keskellä käveli muudan nälkiintynyt
tilanhoitaja määräten, yllyttäen ja kiroillen silloin tällöin hirveästi.
"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi Ralph eräältä mieheltä, joka silmät
leimuten vihasta katseli, kuinka hänen kotiaan hävitettiin.
"Hollowbank", vastasi mies hampaittensa välistä.
Ralph muisti täällä asuneen erään hyvin tunnetun kuningasmielisen,
jonka omaisuuden parlamentti oli takavarikoinut. Tämän pienen laakson
asukkaat olivat olleet innokkaita parlamentin kannattajia pitkän
taistelun aikana. Olikohan lordi ehkä saanut takaisin maatilansa ja
käyttikö hän nyt tätä keinoa kostaakseen vuokraajilleen sen, että he
olivat vastustaneet sitä asiaa, jonka puolesta hän oli taistellut?
Muudan vanha mies makasi aidan vieressä ja katseli maahan silmin, jotka
kertoivat vain toivottomuudesta. Pieni vaaleatukkainen poika piti
kiinni isoisän nutun helmasta ja itki katkerasti pelokas ilme pienissä
viattomissa kasvoissaan.
"Lähtekää täältä tiehenne kimpsuinenne kampsuinenne!" huusi
tilanhoitaja kiroillen jälleen hirveästi.
"Sanotteko tätä paikkaa Hollowbankiksi?" kysyi Ralph katsoen
miestä silmiin. "Hellbank [Hollowbank = onkalonäyräs; Hellbank =
helvetinäyräs. Suom.] olisi mielestäni sopivampi nimitys."
Mies ei vastannut mitään, katsoi vain vihaisesti, kun Ralph kannusti
hevostaan ja lähti jatkamaan matkaansa.
"Jumala taivaassa!" huudahti hän, kun Sim ehti hänen rinnalleen.
"Ajatella nyt, että tuollaista voi tapahtua hänen nähtensä?"
"Ja kuitenkin sanot sen parhaaksi, mitä tapahtuu", sanoi Sim.
"Niin se on, Jumala tietää sen olevan niin kaikesta huolimatta", väitti
Ralph. "Hirveätä on kuitenkin ajatella, että nuo ihmisraukat häädetään
maantielle kuin karja. Karjako? Karjalle he olisivat armeliaampia. On
kauheata joutua noin maantielle makaamaan, kuolemaan ja menehtymään."
"Onko nuo ihmiset julistettu henkipatoiksi?" kysyi Sim.
"Kirottua!" huusi Ralph kuin Simin yksinkertaiset sanat olisivat
synnyttäneet hänen mielessään uuden kauhean ajatuksen ja lävistäneet
hänet kuin tikarinpisto.
Sen jälkeen he ratsastivat kauan aikaa vaieten.
He samosivat vain eteenpäin penikulman penikulman jälkeen lepäämättä ja
pysähtymättä, laaksojen halki ja kukkuloiden yli, soiden sivu ja jokien
poikki myrskypilvien yhä vain synketessä.
Mikä kova kohtalo ajoikaan heitä eteenpäin tässä hurjassa
kilpajuoksussa elämästä?
Oli cumbrialainen sydäntalvi ja päivät olivat lyhyitä. He eivät
nähtävästi pääsisikään Penrithiin sinä iltana. Pysähtyminen
Hollowbankissä ja lähestyvän lumimyrskyn vuoksi tavallista aikaisemmin
tullut hämärä lyhensivät heidän matkaansa. He sopivat, että he
viettävät yönsä Askhamin ravintolassa.
Lähestyessään lepopaikkaa näkivät he postivaunujen, jotka olivat
lähteneet Carlislesta sinä aamuna, ajavan ravintolan portille. Ne
pysähtyivät vain niin kauaksi, että kolme tahi neljä matkustajaa ehti
laskeutua maahan, ja lähtivät sitten taasen eteenpäin sivuuttaen heidät
matkallaan etelään.
Viisi tuntia myöhemmin niiden oli määrä kohdata pohjoiseen päin
matkalla olevat postivaunut, jotka tulivat Kendalista.
Kun Ralph ja Sim laskeutuivat satulasta Askhamin ravintolan "Kettu ja
Koirat" edustalla, tuli isäntä nopeasti ovelle heitä vastaan. Mies oli
voimakas noin kolmikymmenvuotias laaksolainen. Hän lähestyi matkustajia
lausuen heidät tervetulleiksi isännän tavalliseen tapaan, mutta
pysähtyi sitten mennen Ralphin luo ja sanoen kuiskaten:
"Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta eikö nimenne ole Ray? Kapteeni...
hssh!" kuiskasi hän.