vasemmalla puolella on Covel Cross, kun pari juopunutta tuli horjuen
hänen edessään sijaitsevasta kapakasta. Heidän puvustaan nähtiin
heidän ammattinsa ja arvonsa. He olivat sen rykmentin luutnantteja,
joka äskettäin oli sijoitettu linnaan. Molemmat olivat humalassa.
Toinen teki toivottomia hyppyjä esittääkseen tanssia ja toinen laulaa
loilotteli säettä siitä katulaulusta, jota juuri silloin laulettiin
jokaisessa kadunkulmassa:
"Hänen verensä juossut, luulen niin,
sun hei ja hei ja hei,
tulen sytytti vain Oliverin sieraimiin,
sun hei ja hei ja hei!
Tämä suuri nenä sai määräämismahdin,
suuruudellaan niin järjesti tahdin,
että Englanti tuskin oi,
yön päivästä erottaa voi,
sun hei ja hei ja hei!"
Laulaja, joka näin kuvasi Cromwellia ja hänen häpeäänsä, keskeytti nyt
tuntien kovaa janoa ja turvautui senvuoksi heti siihen pettämättömään
parannuskeinoon, jota hän säilytti nahkapullossa kädessään.
Ralph poistui käytävältä suodakseen laulajalle niin laajan alan kuin
hänen tilansa vaati, kun laulajan toveri samalla horjahti häntä vasten
ja sitten hyppäsi heti taaksepäin notkeasti.
"Mitä tämä on, että estätte herrasmiestä pääsemästä eteenpäin?" sanoi
mies nikotellen ja tehden naurettavan kokeen suoristuakseen täyteen
pituuteensa ja keskeyttäen hyppelemisensä voidakseen paremmin näyttää
sotilaallista arvokkuuttaan.
Sitten tullen lähemmäksi Ralphia ja katsoa tuijottaen häntä kasvoihin
hän huusi: "Ei, mutta tämähän on se salaperäinen mies, jolle kersantti
on antanut sellaisen nimen. Kuulkaahan nyt, herra", lisäsi juopunut
upseeri vetäen vaivalloisesti miekan tupesta, joka killui ja kolisi
hänen sivullaan, "nyt teidän pitää sanoa meille, kuta te olette. No,
nopeasti nyt, mikä on nimenne?"
Mies heilutteli miekkaansa ymmärtäen nähtävästi yhtä vähän sen käyttöä
kuin se olisi ollut kohennusrauta. Ralph löi sen syrjään jykevällä
sauvallaan, joka hänellä oli kädessään ja aikoi jatkaa matkaansa, kun
laulava upseeri lähestyi häntä ja sanoi:
"Viis hänen nimestään, mutta olkoon hän presbyteriläinen tahi kveekari,
pitää hänen juoda kuninkaan malja. Kas tässä", hän huusi täyttäen
pikarin pullostaan, joka hänellä oli kädessään, "juokaa kuningas
Charlesin kunniaksi!"
Ralph otti maljan ollen kohottavinaan sen huulilleen, mutta heittikin
nopealla liikkeellä sen sisällön "varjon" kasvoille, joka oli juuri
silloin hiipinyt hänen taakseen. Upseerit olivat liian juovuksissa
huomatakseen hänen tekoansa ja sallivat hänen jatkaa matkaansa
vaivaamatta häntä sen enempää. Kulkiessaan kuuli hän takaansa toisen
säkeen samasta katulaulusta. Siinä kerrottiin, kuinka
"Huntingdonista oli Oliver kotoisin kai,
sun hei ja hei ja hei,
vain mitättömän panijan poika, ai,
sun hei ja hei ja hei.
Mutta panimosta pian hän karkuun kiisi,
hän humaloista, maltaista välitti viisi,
kun kruunua tavoitteli
ja sille ponnisteli,
sun hei ja hei ja hei!"
"Mitä tuo suuri mies itse sanoikaan?" kysyi "varjo" tullen Ralphin
rinnalle. "Hän sanoi: 'Haluan mieluummin palvelukseeni sarkatakkisen
kapteenin, joka tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ja joka rakastaa,
mitä hän tietää, kuin sellaisen, jota sanotaan herrasmieheksi.' Ja hän
oli luullakseni oikeassa."
"Jumala sen tietää", sanoi Ralph kääntyen pois. Hän pysähtyi katsomaan
pientä väkijoukkoa, joka oli kokoutunut Bridge Lanen nurkkaan. Muudan
sokea viulunsoittaja istui tuolilla sen keskellä ja soitti iloisia
kappaleita. Hänen kuulijansa olivat enimmäkseen miehiä ja poikia.
Heidän joukossaan oli sentään kirjavapukuinen tyttökin, joka selvästi
kuului yhteiskunnan kurjimpiin. Huolimatta räikeästä puvustaan
näyttivät hänen tummat silmänsä niin surullisilta kuin hän olisi ollut
purskahtamaisillaan itkuun.
Tanssikappale loppui äkkiä ja sitä seurasivat vaatimattoman vanhan
virren hitaat ja juhlalliset säveleet, joita oli kuunneltu useimmissa
englantilaisissa kodeissa monen ihmispolven aikana. Soitto koveni ja
hiljeni asteittain, ja hiljaa, ennenkuin kukaan huomasikaan, oli heikko
suloinen naisääni yhtynyt kuoroon lausuen sanat.
Ilotyttö siinä vain lauloi. Olivatko säveleet herättäneet muiston
jostakin maalaiskodista? Muistuivatko hänen mieleensä hänen viattomat,
puhtaat nuoruudenpäivänsä, jotka tämän yön huvitusten pyörteessä
palasivat hänen ajatuksiinsa pannen hänet muistelemaan kylää, kirkkoa
ja kuoroa, jossa hän oli itse laulanut mukana?
Virsi sulatti monen läheisyydessä seisovan sydämen ja laulajankin
silmissä oli nyt kyyneliä.
* * * * *
Millaisissa sieluntuskissa Rotha olikaan saman illan samana tuntina
kaukana pohjoisessa vuorten välissä sijaitsevassa yksinäisessä talossa?
* * * * *
Ralph taivutti päätään ja tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa.
Samalla muudan paksuhuulinen mies, jolla oli julmat silmät, tunkeutui
ihmisjoukon läpi paikalle, missä tyttö seisoi, ja tarttui raa'asti
tyttöä olkapäähän työntäen hänet pois.
"Tuki suusi!" sanoi hän hampaittensa välistä; "onko sinun tehtäväsi
laulaa virsiä kaduilla? Mene kotiisi nukkumaan, se sopii sinulle
paremmin, luullakseni."
Tyttö hiipi pois häpeissään, mutta samalla tunkeutui Ralph ihmisjoukon
läpi, joka erotti hänet miehestä, ja päästyään miehen eteen hän tarttui
miehen kurkkuun. Haukkoen ilmaa koetti mies päästä vapaaksi, mutta
Ralph piti häntä kiinni kuin ruuvipihdeissä.
"Emme tapaa toisiamme ensi kertaa, mutta laittakaakin niin, että tämä
on viimeinen."
Sanottuaan sen Ralph heitti miehen luotaan ja mies kaatui kuin avuton
lapsi hänen jalkoihinsa.
Päästyään jälleen seisoalleen sanoi mies katsoen Ralphiin hämmästyneenä
ja vihaisesti: "Ei, ei, älä luulekaan tätä viime kerraksi -- älä
sellaista ajattelekaan."
Sitten hän hiipi pois joukosta ja kun hän pääsi kadun toiselle
puolelle, nähtiin saman pienen kalpean ukon, jota yleisesti sanottiin
Ralphin "varjoksi", liittyvän hänen seuraansa.
* * * * *
"Onko mies hän?"
"Juuri sama."
"Silloin sen täytyy tapahtua tänään. Olemme viivytelleet jo liian
kauan."
XXVIII.
KOHTALON SORMI.
1.
Kun Ralph samana iltana makasi vuoteessaan eräässä China Lanen varrella
sijaitsevassa kahvilassa, ei mikään vakaumus painanut voimakkaammin
hänen mieltään kuin se, että hänen velvollisuutensa oli heti poistua
Lancasteristä. Oli selvää, että häntä vahdittiin ja että hänen
oleskelunsa vanhassa kaupungissa oli herättänyt epäluuloja. Mies,
joka monta päivää oli kiusannut häntä vastenmielisellä seurallaan,
oli nähtävästi liitossa sen toisen miehen kanssa, joka oli loukannut
tyttöä. Viimeisen tunsi hän jo entuudestaan vilpittömäksi ja katkeraksi
vihollisekseen. Luultavasti odottivat miehet vain viranomaisia, ehkä
jonkun epäluulon vahvistumista, ennenkuin he pyytävät poliisin apua
hänen vangitsemisekseen. Hänen pitää lähteä Lancasteristä heti.
Ralph nousi vuoteestaan ja pukeutui uudestaan. Hän kiinnitti suuren
laukkunsa selkäänsä, kutsui emännän huoneeseen ja maksoi laskunsa.
"Täytyykö herran lähteä matkalle keskellä yötä?" Kyllä, sillä
odottamatta saapunut viesti pakotti hänet siihen. "Eikö hän saa ensin
lämmittää hänelle tuopillista olutta? -- yöt ovat talvella niin
kylmiä?" Ei tänään, hänen piti lähteä viipymättä.
Kun Ralph keskellä kylmää yötä käveli Lancasterin kaduilla, ei hän
ollut ollenkaan varma, minne hän suuntaisi matkansa. Hänestä oli
samantekevää, minne hän matkusti tämän kilpajuoksun kestäessä, jossa
henki oli kysymyksessä. Mikä satama tahansa, joka tarjosi hänelle
yksinäisyyden rauhaa, sopi hänen turvapaikakseen.
Kaduilla vallitsi nyt rauha, sillä meluavat juopuneetkin olivat menneet
asuntoihinsa. Mutta Ralphilla ei ollut kotia missään -- vain tätä
hurjaa ajoa paikasta paikkaan ilman turvaa ja lepoa.
Hänen raskaat askeleensa ja niiden kaiku olivat lopulta ainoat äänet,
jotka rikkoivat kaduilla vallitsevan hiljaisuuden.
Hän kääntyi etelään vievälle tielle ja kun hän saapui sulkupuomille,
pysähtyi hän hetkiseksi ja käänsi katseensa pohjoista kohti. Kaduille
sytytetyt nuotiot olivat sammumaisillaan, mutta kukkulalla sijaitsevan
linnan nelikulmaiset tornit rusottivat vieläkin punaisina.
Vanha kaupunki oli nyt vaipunut uneen. Siellä nukkui tuhansittain
ihmisiä.
Ralph ajatteli niitä, jotka nyt nukkuivat tutussa kodissa kaukana,
kaukana pohjoiseen päin tästä kaupungista ja noista torneista.
Millaisen rikoksen hän olikaan tehnyt, että hänet oli karkoitettu
sieltä ehkä ikuisiksi ajoiksi? Mikä oli hänen rikoksensa Jumalan ja
ihmisten edessä? Hänen äitinsä, hänen veljensä ja Rotha --
Ralph löi rintaansa ja kääntyi. Ei, sitä ei kannattanut ajatella. Se
unelma ainakin oli mennyttä. Rotha oli onnellinen rakastaessaan hänen
veljeään, ja mitä häneen taas tuli, se oli hänen kohtalonsa ja hänen
oli se kestettävä.
Mutta minkä arvoinen olikaan nyt elämä, että hänen piti taistella näin
pelastaakseen henkensä?
Ralph palasi vanhaan vakaumukseensa, että Jumalan käsi lepäsi raskaana
hänen päällään. Tämä ajatus, niin sairaalloinen kuin se olikin, soi
hänelle nyt lohtua. Kerran hän vielä pysähtyi ja käänsi uudestaan
katseensa pohjoista ja niitä viittäkymmentä pimeää penikulmaa kohti,
jotka olivat hänen ja niiden henkilöiden välissä, joita hän rakasti.
Juuri tällä toivottomuuden hetkellä Rotha kuuli hevosen hirnuvan
nojautuessaan ikkunasta.
2.
"Voi miesraukkaa! Martinmessun aikaan takavarikoi kruunu hänen kotinsa
ja kontunsa."
"Ne ovat surullisia uutisia hänelle, kun hän saa kuulla, että hänen
vanha äitinsä, vaimonsa ja lapsensa on häädetty maantielle."
"Niin, niin, sen minä vain sanon, että John Rushton oli yhtä hyvä
ihminen kuin äänekkäin säkkipillin puhaltaja heidän joukossaan, olipa
tässä sitten kysymyksessä kavallus tahi muu."
Ralph istui syömässä aamiaistaan eräässä tien varrella sijaitsevassa
ravintolassa, kun pari lancashireläistä talonpoikaa tuli huoneeseen
ja aloitti keskustelun näin: "Niin, niin, puritaanilaista hapatusta
ei vain saada haihtumaan sellaisilla keinoilla. Mutta se onkin
aivan kunniatonta, ei sen enempää eikä vähempää. Mitä tarkoittaa
vuoden '59:n julistus', ellei se lupaa armahdusta jokaiselle, joka
on taistellut parlamentin joukoissa, paitsi noille niin sanotuille
kuninkaanmurhaajille?"
"Joutavia, mies, se ei hyödyttänyt ketään. Kuningas palasi ehdoitta,
ja kaikki, jotka taistelivat häntä vastaan, ovat yhtä syyllisiä kuin
nekin, jotka katkaisivat hänen isänsä kaulan."
"Mutta kansa ei rupea kärsimään sitä pitkää aikaa. Pieni hapantaikina
on jäljellä ja jonakin kauniina päivänä rupeaa se nousemaan."
"Joutavia, ihmiset ovat kaikki narreja, paitsi ne, jotka ovat
veijareita. Katsohan vain, kuinka mielellään he juopottelevat ja
huvittelevat. Ulkokultaisuus ja irstailu saavat olla varmat vallastaan
vielä muutamia vuosia. Englanti on Iloinen Englanti, kuten sanotaan, ja
se tahtoo olla iloinen mihin hintaan hyvänsä."
"John-raukka, siitä tulee kova isku hänelle!"
Ralph oli kuunnellut tarkkaavasti maalaisten keskustelua. Miehet olivat
nähtävästi vanhoja whigejä ja parlamentin kannattajia.
"Suokaa anteeksi, herrat", keskeytti hän, "mutta puhutteko Aberleighin
John Rushtonista?"
"Kyllä. Kunnollisempaa miestä ei ole milloinkaan elänyt Lancashiressä."
"Se on kyllä totta, mutta missä hän silloin oli, kun tämä onnettomuus
kohtasi hänen perhettään?"
"Jumala yksin sen tietää. Hän oli paennut oikeutta ja hänet
julistettiin henkipatoksi."
"Ja kruunuko on takavarikoinut hänen talonsa ja häätänyt hänen perheensä
maantielle? Mistä häntä syytettiin? Varmaankin jonkin kehnon verukkeen
perusteella kavalluksesta?"
"Luultavasti. Mutta syytös ei nykyään merkitse mitään, tuomio vain on
kaikki kaikessa ja se on julistettu jo edeltäpäin."
"Aivan niin."
"Tunsitteko naapurini Johnin?"
"Kyllä; olimme tovereita vuosikausia sitten."
Sanottuaan sen Ralph nousi lopettamatta aamiaistaan ja poistui
ravintolasta.
Millaista samanlaista ilkityötä mahdettiinkaan nyt suunnitella
Wythburnissä hänen poissa ollessaan? Palaisiko hän takaisin? Se olisi
hyödytöntä ja vielä pahempaakin. Mitä hän voikaan tehdä?
Äkkiä juolahti sellainen rohkea ajatus hänen mieleensä että hän
matkustaa Lontooseen, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee
armahdusta. Niin, se oli ainoa, mitä hän enää voi tehdä ja hän tekeekin
sen. Hänen anomustaan ei ehkä oteta vastaan, hänet voidaan vangita
ja asettaa oikeuden tutkittavaksi, mutta mitä sen oli väliä? Hän
oli varma, että hänet ennemmin tahi myöhemmin vangitaan ja silloin
loppuu vihdoinkin tämä surullinen kilpajuoksu vapauden ja hengen
pelastamiseksi.
3.
Samana päivänä lähestyi Ralph Ray, joka vieläkin kulki jalkaisin,
Prestonin kaupunkia. Oli sunnuntaiaamu, mutta hän näki, kuinka
savu peitti talot kuin musta pilvi ja kohosi korkealle tornien ja
tapulien ympärille. Äkkiä ilmestyi kaupunginportista maantielle
meluava roskajoukko huutaen ja kiljuen. Sen edellä ja luultavasti sen
takaa-ajamana oli melkein alaston mies, joka aina muutamia metrejä
juostuaan kääntyi katsomaan taakseen, kohotti kätensä ja ennusti
onnettomuuksia ja kurjuutta niille ihmisille, jotka hän nyt hylkäsi.
Mies oli joku kveekarisaarnaaja ja hänen oleskelunsa kaupungissa oli
aiheuttanut tämän levottomuuden.
"Oo, Preston", huusi hän, "kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut
avataan, niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan, oo,
Preston!"
"Mene matkoihisi, sinä tekopyhä kristitty", sanoi muudan joukosta
kohottaen keppiään. "Laputa vain tiehesi, tahi muuten saat jälleen
maistaa Garvas Bennettin keppiä."
"En aio milloinkaan lakata kohottamasta ääntäni petosta ja turhuutta
vastaan", huusi saarnaaja kovemmin kuin metelijöitsijät. "Te sanotte
pyhittävänne lepopäivän, mutta pukeuduttekin hienoihin vaatteihin ja
naisenne kävelevät pää pystyssä."
"Hiljaa! Lyökää häntä! Kivittäkää hänet!"
"Käärme puree varmasti, ellei sitä lumota", vastasi saarnaaja, "eikä
lörpöttelevä ihminen ole sen parempi. Hullun huulet nielevät hänet
itsensä."
Kirkonkellot alkoivat soida kaupungissa ja ääni kantautui peltojen yli
ja se voitiin kuulla joukon ivallisesta naurusta huolimatta.
"Teilläkin on kirkkonne", huusi saarnaaja, "ja henkisten
markkinapaikkojen kellot soivat nyt juuri siellä, missä pappinne
ja opettajanne myyvät tavaroitaan. Mutta Jumala ei asu ihmiskäsin
tehdyissä temppeleissä. Oo, Prestonin miehet, enkö ole ennustanut, että
tulva ja nälänhätä, rutto ja muut onnettomuudet tulevat osaksenne,
ellette turvaudu siihen valoon, jonka Kristus antaa loistaa kaikille
ihmisille? Ja eikö itämaiden rutto olekin jo porttinne edustalla?"
"Ja kuka on tuonut sen tänne, kuka on tuonut sen tänne?" kiljui useampi
kuin yksi ääni joukosta. "Kuka toi ruton tänne idästä? Antakaa hänelle
selkään!" Ja heilutellen käsivarsiaan ympäröi roskajoukko saarnaajan.
"Kaupunkinne tuhotaan, talonne tyhjentyvät ja koko maa muuttuu
erämaaksi. Ja mitä te teette, oo, Prestonin miehet, tuhon päivänä ja
hävityksen kestäessä, joka lähestyy teitä kaukaa?"
Roskajoukko sivuutti nyt Ralphin yhä kirkuen ja huutaen hurjalle
kiihkoisalle intoilijalle edessään.
Ralph käveli kaupunkiin ja käsitti äkkiä syyn niihin synkkiin
savupilviin, jotka peittivät sen. Joku hyvin levottomuutta herättävä
kulkutauti oli alkanut raivota monessa kaupunginosassa ja pelättiin sen
olevan tuota hirmuista ruttoa, joka oli saapunut Englantiin idästä.
Preston näytti tavattoman synkältä tänä sunnuntaiaamuna. Miehet ja
pojat kantoivat soihtuja kaduilla desinfioidakseen ne ja soihduista
lähtevä savu muodosti kuin pilven kaupungin yläpuolelle. Paksussa
ja kellahtavassa ilmassa näyttivät ne, jotka kävelivät sinne tänne
kaduilla, suurilta ja mustilta.
4.
Ralph oli kulkenut näin kauaksi siinä vakaassa aikomuksessa, että hän
jatkaa Lontooseen asti, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee
armahdusta. Mutta hänen päättäväisyytensä, joka ei milloinkaan
ennen ollut jättänyt häntä pulaan, alkoi nyt horjua. Varmasti
jokin muukin kuin hänen poliittiset rikoksensa oli aiheuttanut sen
pitkän onnettomuuksien sarjan, mikä oli kohdannut hänen kotiaan.
Hän ajatteli, kuinka jokainen rengas tässä onnettomuuksien ketjussa
tuntui olevan kiinnitetty niihin kahleihin, jotka riippuivat hänen
omissa ranteissaan. Wilsonin oleskelu Wythburnissä, hänen kuolemansa,
Simin vaikeudet, Rothan suru, hänen isänsä hirmuinen kuolema ja vielä
hirmuisempi tapahtuma hautajaisissa, sitten hänen äitinsä sairaus, joka
oli vienyt äidin lähelle kuolemaa -- kuinka lähellä kuolemaa hän oli
silloin, tiesi ainoastaan Jumala -- kaikki, kaikki, aina tähän viime
onnettomuuteen, hänen henkipattoisuuteensa asti, näyttivät jollakin
tavoin keskittyvän häneen itseensä. Niin, niin, sen täytyi olla synti
ja synnin palkka, mikä näyttäytyi kaikessa tässä, mutta mikä synti?
Mikä rikos se olikaan, joka varjosti hänen elämäänsä?
"Kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan", sanoi saarnaaja,
"niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan."
Mitä kuninkaan suoma armahdus siinä tapauksessa hyödyttäisikään?
Se olisi ivaa, paljasta ivaa. Tällaisessa asiassa voi vain itse
kuningasten kuningas suoda armahduksen.
Ralph peitti kädellään silmänsä, kun hän jälleen oli näkevinään
ratsastajattoman hevosen kiitävän kamalan kuormansa kanssa vuorten
yli. Ei minkäänlaista hautaa. Se oli tuo vanha juutalainen kirous --
rangaistus synnistä, jota ei milloinkaan voida antaa anteeksi.
Hän muisteli jälleen vanhassa kodissa asuvaa kovasti koeteltua äitiään
ja sitten rakkautta, mikä oli haihtunut hänen elämästään kuin uni.
Taivas oli määrännyt, että missä miehen sydän ikävöi rakkautta, haluaa
jossakin maailman kolkassa asuvan naisen sydän vastata siihen. Mutta
kirous saavuttaa jonkun siellä ja jonkun täällä -- palkitsemattoman
rakkauden kirous.
Kirkonkellot soivat vielä savun peittämän kaupungin yli.
Rotha on onnellinen rakkaudessaan! Jumala olkoon hänen kanssaan ja
siunatkoon häntä. Ja mitä häneen itseensä tuli, liittyi sekin vielä
häntä kohdanneeseen kiroukseen, että Rothan kasvot ahdistivat häntä
unissa ja että hän oli kuulevinaan Rothan äänen nukkuessaan ja että
nimi Rotha kohosi hänen huulilleen nyyhkytyksinä yön pitkinä vaikeina
tunteina.
Niin sen täytyi olla, kuten hän oli ajatellutkin, että Jumalan käsi
lepää raskaana hänen päällään. Ihminen ei voi kohtalolleen mitään.
Miksi hän kohottaisi heikot kätensä estämään sen täyttymistä? Loppu
olisi loppu, missä ja milloin se sitten häntä kohtaisikaan. Miksi hän
siis vastustaisikaan?
Ralph oli päättänyt keskeyttää matkansa tähän. Hän aikoi viipyä
Pretonissa yön ja lähteä jälleen pohjoiseen päivän koittaessa. Oliko
hän joutunut toivottomuuden valtaan? Ja vaikka niin olisi ollutkin,
tunsi hän olevansa voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Hänen toivonsa
oli rauennut, mutta pelko oli haihtunut sen mukana.
Rohkaise mielesi, Ralph Ray, sinä epäitsekäs ja kovimmin koeteltu
ihmisten joukossa. Jumalan käsi lepää todellakin raskaana päälläsi,
mutta Jumala itse on oikealla puolellasi.
5.
Sinä päivänä käveli Ralph katuja tyynemmällä mielellä. Illan ruvetessa
hämärtämään meni hän erääseen ravintolaan ja tilasi itselleen
vuoteen. Sitten hän meni ravintolan vierashuoneeseen istuutuen sinne
kokoutuneitten vieraiden joukkoon ja keskustellen vilkkaasti päivän
kysymyksistä.
Seuran johtavana sieluna oli muudan pieni mustaan pukuun pukeutunut
mies, jonka nauhakoristeista voitiin päättää, hänen kuuluvan
asianajajien säätyyn. Toiset nimittivätkin häntä asianajaja Lampittiksi
kysyessään häneltä, oliko hänellä paljonkin tekemistä oikeuden
istunnossa huomenna.
"Kyllä", vastasi hän tärkeän näköisenä, "kveekarisaarnaajaa syytetään
levottomuuksien toimeenpanemisesta ja minun pitää kuulustella häntä."
"Saatiinko hänet sitten kiinni?" kysyi muudan.
"Hän on nyt hyvin hiljaa vanhassa tornissa", sanoi asianajaja asettuen
mukavaan asentoon tuoliinsa tulen ääreen.
"Mielestäni olisivat hänen kiusaajansakin sopivia tovereita hänelle",
sanoi Ralph.
"Ehkä niin, nuori mies; en rupea väittelemään siitä."
"Niiden joukossa oli tuskin ainoatakaan miestä, joka ei näyttänyt
roistolta", jatkoi Ralph.
"En aio lausua siitäkään mielipidettäni", sanoi asianajaja, "mutta
ilmaisen teille erään vanhan teoriani. Olen nimittäin sitä mieltä, että
murhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä."
Kuuntelijat nauroivat. He olivat tottuneet näihin logiikan voittoihin
ja nauttivat niistä. Jokainen mies suoristautui istuimellaan.
"Mutta, kuinka sen selitätte, asianajaja?" kysyi muudan kaupunkilainen,
joka istui tuolillaan jalat allaan räätälien tapaan. Hän olisi tuskin
hämmästynyt, jos asianajaja olisi tarjoutunut todistamaan, että hän ui
kuin joutsen Kreikan saaristossa.
"Kerron teille erään tarinan", sanoi puhuteltu herrasmies.
"Yorkshiressä asui kerran hyvin vanha perhe ja perheen päämies
oli hyvin ärtyisä luonteeltaan. Muutamana päivänä tappoi hän
mustasukkaisuudessaan vaimonsa ja kaikki lapsensa, jotka sattuivat
olemaan kotona, heittäen heidät vallihautaan linnan tornista.
Hänelle jäi enää vain yksi lapsi, jota hoidettiin eräässä penikulman
päässä sijaitsevassa maalaistalossa. Hän oli lähtenyt matkalle sinne
tappaakseen senkin, kun äkkiä puhkesi kova rajuilma ja hän pysähtyi."
"Hänen mielestään kai se oli jonkinlainen varoitus", sanoi muudan
kuuntelija.
"Se herätti hänen omantuntonsa ja hän luopui yrityksestään."
"Entä sitten?"
"Mitä luulette hänen sitten tehneen?"
"Emme arvaa -- hän hukuttautui varmaankin."
"Ei. Ja tämä todistaa sanani, että murhaaja ja sankari ovat melkein
samanlaisia ihmisiä. Hän antautui oikeuden käsiin puhumatta mitään
oikeuden istunnoissa ja pelastaakseen omaisuutensa eloon jääneelle
lapselleen hänellä oli tarpeeksi mielenlujuutta alistuakseen tuohon
hirveään kuolemaan, jota sanotaan _peine forteksi_."
"Mitä se tarkoittaa, asianajaja?"
"Rikollisen mestaamista niin, että hänen alastomalle ruumiilleen
ladotaan rautapainoja niin paljon, että hän murskautuu kuoliaaksi
niiden alla."
"Hirveätä! Ja pelastiko hän todellakin maatilansa lapselleen kärsimällä
sellaisen kuoleman?"
"Kyllä. Hän ei puhunut mitään oikeuden istunnoissa ja antoi tuomarien
langettaa tuomion kuulustelematta häntä. Laissa on siihen selvät
pykälät. Kruunu ei voi takavarikoida kenenkään maatilaa, ennenkuin
rikollinen tutkitaan ja tuomitaan."
"Entä jos rikollinen on julistettu henkipatoksi?" kysyi Ralph melko
kiihkeästi.
"Paollaan tunnustaa rikollinen itsensä syylliseksi."
"Minulla oli kerran muudan toveri", sanoi Ralph värähtelevällä äänellä,
"joka pakeni viranomaisia ja julistettiin henkipatoksi ja jonka
lapsiraukat häädettiin maantielle. Olisiko hän voinut pelastaa kotinsa
ja kontunsa perheelleen, jos hän olisi antautunut alttiiksi sellaiselle
kuolemalle, josta äsken kerroitte?"
"Olisi. Se laki on voimassa vielä tänäänkin."
"Luuletteko kenenkään ihmisen voivan alistua sellaiseen nyt, jos asiat
niin vaatisivat?"
"Kyllä", vastasi asianajaja, "mutta missä on sellainen mies. Voimme
ainoastaan ajatella jotakin rikollista, jonka kaikissa tapauksissa
pitää kuolla, siis jotakin murhaajaa."
"En tiedä, en tiedä", sanoi Ralph nousten ja voiden vain huonosti
piilottaa mielenliikutuksensa. Hän poistui huoneesta lausumatta
minkäänlaisia jäähyväisiä.
6.
Tiistaina käveli Ralph Kendalin läpi matkallaan pohjoiseen. Päivä
oli vasta alullaan. Ralph aikoi syödä aterian Kent-joen varrella
Kirklandissa vanhassa lepopaikassaan Woodmanissä ja sitten jatkaa
matkaansa iltaan asti.
Tulevien postivaunujen torven ääni kantautui hänen korviinsa ja
postivaunut -- Carlislen postivaunut, jotka näyttivät olevan
aivan täynnä matkustajia -- vyöryivät ravintolan pihalle samassa
silmänräpäyksessä kun hän saapui sinne jalkaisin.