asennossa lattialla. Puoleksi ryömien ja puoleksi nojaten toiseen
polveensa yllätettiin Robbie kesken muudatta huvitteluaan, jota
karski pieni nainen, jonka hän oli valinnut rakastetukseen, oli
muutamia päiviä sitten sanonut suuresti halveksivansa. Tämä ajanviete
supistui turhiin yrityksiin saada muudan nilkuttava koira tanssimaan.
Kysymyksessä oleva eläin ei ollut mikään muu kuin Becca Ruddin Dash.
Liisa ei ollut kuvaillut ollenkaan liian ankarasti Dashin ruumiillisia
puutteellisuuksia sanoessaan sen nilkuttavan toista takakoipeaan, sillä
molemmat nämä jäsenet olivat niin huonossa kunnossa, että pieninkin
siirtyminen oli mitä kovimman horjumisen tulos. Luultavasti juuri
tämä seikka oli kiihoittanut Robbieta käyttämään Dashia kokeissaan,
joilla hän huvitteli juovuksissa ollessaan, ja puoli tuntia kestäneen
hyödyttömän kokeilun jälkeen oli mukautuva pieni eläin hyvin surullinen
ilme silmissään vihdoinkin onnistunut nousemaan takajaloilleen, kun
Liisa avasi oven ja huusi sen opettajan luokseen.
Hänen tulonsa keskeytti tietysti harjoituksen ja Dash käytti
tilaisuutta hyväkseen palauttaakseen etujalkansa tavalliseen
toimintaan. Samalla puoleksi makaava opettaja katsoi tyttöön pikemmin
surullisesti kuin vihaisesti paikaltaan lattialta ja sanoi äänellä,
jonka tarkoitus oli näyttää, kuinka syvästi pahoillaan hän oli:
"Katsohan nyt, tyttöseni, kuinka turmelit kaiken!"
"Nousetko siitä, tyhmeliini! Mitä sinä lörpöttelet, houkkio, maatessasi
siinä lattialla koirain ja kirppujen seassa?"
Liisa seisoi vielä oviaukossa niin kunnioitettavan juhlallisessa
asennossa, että se olisi sopinut itse Cassandrallekin. Hänen
säälimättömät sanansa aiheuttivat naurunpurskahduksen, mutta eivät
Robbien puolelta. Huoneessa oli pari muutakin miestä, nimittäin
Reuben Thwaite, joka ei milloinkaan ollut lukeutunut pyhimyksiin ja
joka aina kulutti sunnuntaiaamunsa tässä paikassa samalla tavalla, ja
pieni Monsey Laman, jonka opettajanvirkaan liittyivät myös lukkarin,
kellonsoittajan ja kirkonpenkkien avaajan toimet, mutta joka tänä
sunnuntaiaamuna oli saanut vapautuksen paikallisista toimistaan
ilmoittamalla sairastavansa tautia, mitä vihdoin ei näytetty voivan
parantaa muulla kuin hyvin voimakkailla annoksilla sitä lääkettä,
jota saatiin vain Punaisesta Leijonasta. Näiden kunnianarvoisten
miesten nauru ei miellyttänyt Liisaa, sillä kääntyen kiivaasti heidän
puoleensa hän sanoi: "Ja te olette vielä pahempia kuin hän, te vanhat
juopporatit."
"Liisa, Liisa!" huusi Robbie, kohottaen etusormeaan uhkaavasti samalla
tapaa kuin äsken onnettomalle Dashille. "Liisa, ajattele nyt mitä teet
nimittäessäsi tätä kunnianarvoisaa lukkaria, kellonsoittajaa ja kirkon
esimiestä juopporatiksi."
"Sellainen hän juuri on; hän on aivan samanlainen kuin sinä, vaikka hän
nyt onkin vain nousuhumalassa, puolihullu."
"No, älähän nyt, Liisa!" huusi Robbie nousten istumaan antaakseen
enemmän painoa yritykselleen toimia rauhanvälittäjänä ja hillitäkseen
pienen vilpittömän ystävättärensä kiihkoa.
"Tule pois täältä, sanon sinulle", sanoi Liisa odottamatta kehoitusta,
joka jo pyöri lattialla istuvan tihrusilmäisen filosoofin kielellä.
"Tule vain pois", Liisa toisti; "haluan puhella vakavasti ja järkevästi
kanssasi."
Robbie koetti juuri tällä hetkellä saada jälleen kiinni levottoman
Dashin, joka huomaten mahdollisuuden päästä pakoon oli nilkuttanut
ovelle.
"Odotahan hetkinen", sanoi hän saatuaan karkurin kiinni, "odotahan
hetkinen, Liisa, niin Dash näyttää sinulle, kuinka rouva Garth tanssii."
"Viis Dashista!" sanoi Liisa astuen askeleen tahi pari huoneeseen
ja auttaen eläimen vapauteen antamalla sille potkun, joka kiidätti
sen pois Robbien käsistä. "Luuletko minun tulleen katselemaan tänne
temppuja, joita teet humalapäissäsi?"
Robbie vastasi tähän kysymykseen kysymällä ärsyttävän hyväntuulisesti,
oliko Liisa tullut ravintolaan antamaan hänelle jonkin merkin
rakkaudestaan.
"Anna minulle suukkonen, tyttöseni", sanoi hän nousten seisoalleen ja
ojentaen käsivartensa ottaakseen sen.
Mutta Liisa antoikin hänelle jotakin muuta sen sijaan, mikä aiheutti
äänekkäämmän ja kovemman läjähdyksen.
"Millaisen iskun hän antoikaan hänelle!" sanoi Reuben opettajalle.
"Luulen sen olleen enemmän ilmaa kuin villoja kuin sikaa kerittäessä",
sanoi Matthew Brathwaite, joka sattui juuri silloin tulemaan
ravintolaan.
Robbien hyväntuulisuus oli yhtä loistavaa kuin ennenkin. "Suukkonen
joka lyönnistä", sanoi hän nauraen painiskellessaan pienen naisen
kanssa. "Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?"
"Et saa montakaan niitä tuolla tapaa", vastasi Matthew ollen kaikkea
muuta kuin tyytyväinen tapahtumaan, jota hän ei voinut ymmärtää.
"Työlästä on syödä kirnupiimää haarukalla."
"Etkö milloinkaan voi puhua järkeä kanssani?" huusi Liisa, jonka
kasvojen kaikki piirteet ilmaisivat mitä tulisinta vihaa, kun hänen
hurjapäinen sulhasensa koetti vangita hänen käsiään saadakseen
suudella häntä. "Sanon sinulle --" sitten he hetkisen kuiskuttelivat
toisilleen, millä näytti olevan sellainen seuraus, että Robbie selveni
silmänräpäyksessä. Hänen hurja vilkkautensa muuttui mitä syvimmäksi
vakavuudeksi, joka ei ollut vailla sellaista tuskallista ilmettä,
mitä joskus nähdään henkilöissä, jotka koettavat koota harhailevia
ajatuksiaan.
"He saavat vangita yhden lisäksi, jos he vain kerran saavat hänet
käsiinsä", sanoi hän muuttuneella äänellä sävelien kädellään silmiään.
He kuiskuttelivat vielä hetkisen toisilleen ja menivät sitten ulos.
Palaten ovelle Liisa huusi isälleen, joka yhtyi heihin viertotiellä
ravintolan edustalla.
Robbie oli nyt kuin toinen mies. Hänen hurjasta vilkkaudestaan ei
näkynyt enää jälkeäkään.
Matthewille kerrottiin poliisien vierailusta Shoulthwaitessä ja Simin
lähettämisestä hakemaan Ralphia.
"Hän on varmasti matkustanut Carlisleen", sanoi Robbie seisoen
hajasäärin lakki kädessään ja kynsien takaraivoaan.
"Niin minäkin luulen", vastasi Matthew, "ja ehkä se onkin turvallisin
paikka hänelle. Parasta on istua takan läheisyydessä silloin kun uuni
savuaa sisään".
"Hän ei tee mitään pelastaakseen itsensä, isä", sanoi Robbie ja
kääntyen Liisan puoleen hän lisäsi: "Mutta mitä sinä sanoitkaan rouva
Garthista?"
"Tuo vanha noita-akka sanoi Ralphia ajettavan takaa jonkun murhan
vuoksi", vastasi tyttö.
"Se on sitten valhe!" sanoi Robbie kiihkeästi.
"Olen siinä yhtä mieltä kanssasi", sanoi Matthew; "mutta mitä
maailmassa meidän nyt pitää tehdä?"
"Robbien on tietysti haettava Sim takaisin", sanoi Liisa innokkaasti.
"Tyttö on oikeassa", sanoi Robbie, "lähden heti matkalle." Ja
nuorukainen pyörähti kantapäällään kuin pannakseen heti aikeensa
täytäntöön.
"No, älähän nyt hätäile", sanoi Matthew, "arvaan pienen räätälin
ehtineen jo kauemmaksi ensimmäistä majataloa. Sinun pitää tulla ensin
syömään päivällistä ja lähteä sitten matkalle jotakin taskussasi."
"Viis matkarahoista! Minun pitää lähteä heti", sanoi Robbie. Mutta
vanhus tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, ettei hän olisi voinut
vapautua käyttämättä harkittua väkivaltaa. He kääntyivät ja lähtivät
kävelemään kutojan asuntoa kohti.
"Millainen auttamaton houkkio olen ollutkaan, kun olen kuluttanut
päiväni ja yöni tässä luolassa!" sanoi Robbie viitaten sormellaan
olkansa yli Punaiseen Leijonaan, josta he juuri tulivat.
"Olen usein sanonut sen sinulle", sanoi Matthew, joka ei pelännyt olla
Jobin lohduttajien kaltainen.
"Ja kaiken hyvän lisäksi vielä silloin kun näitä ikävyyksiä on
suunniteltu", lisäsi Robbie taivuttaen katuvaisena päätään.
Heidän oli kuljettava muutaman Wythin lisäjoen yli päästäkseen
Matthewin taloon. Kun he saapuivat sen rannalle, huusi Robbie:
"Odottakaa hetkinen!" Sen jälkeen juoksi hän rannalle, laskeutui
polvilleen ja ennenkuin hänen toverinsa ehtivät estää häntä, oli hän
heittänyt lakin päästään ja pistänyt päänsä monta kertaa kylmään veteen.
"Mitä sinä nyt teet, ihminen?" sanoi Matthew. "Tarvitaan enemmän kuin
inhimillistä ja heinähankojen voimaa kestämään jotakin tuollaista.
Tällaisena talviaamuna on vesi yhtä kylmää kuin äitipuolen tervehdys."
"Mutta se teki minulle kuitenkin tavattoman hyvää", sanoi Robbie
pudistaen märkää tukkaansa ja sitten kuivaten sen nenäliinallaan, jonka
Liisa oli ojentanut hänelle siihen tarkoitukseen. "Olen tunteeton kuin
kivi", lisäsi hän, mutta noustuaan seisoalleen hän kompastui ja kaatui.
"Siinä tapauksessa et ole milloinkaan kuullut sananlaskua. 'Vierivään
kiveen ei kasva sammalta'", sanoi Matthew.
Tämä pila ei sopinut ollenkaan tilanteeseen ja kaikki kolme jatkoivat
matkaansa vaieten. Kun he vihdoin pääsivät taloon, syötiin päivällinen
viipymättä eikä edes rouva Branthwaiten vierasvarainen, vaikkakin vähän
kömpelö, rasittava itsepintaisuus voinut taivuttaa Robbieta syömään
kyllikseen.
"Kas niin, poika", sanoi Matthew, "sinähän tyydyt melkein kuin
äitipuolen antamiin palasiin."
"Olen ottanut enemmän kuin kuukauden kuluessa olen syönyt miksikään
ateriaksi -- niin enemmän kuin olen syönyt sen jälkeen kuin tuo
tapahtui vuorilla", vastasi Robbie nousten pöydästä. Hän kiinnitti
vyöllä pitkän takkinsa lujasti uumilleen ja sitoi paulat tiukasti
suurten saappaittensa leveiden varsien ympärille.
"Matthew seuraa sinua vähän matkaa, Robbie", sanoi rouva Branthwaite.
"Ei, ei, arvaan, että olisin siellä liikaa. Pojalla on varmasti
mieluisampaakin seuraa."
Tämä sanottiin vihjaavalla äänellä ja tarkoittavalla pään
nyökähdyksellä Liisaa kohti, joka oli kääntänyt selkänsä häntä kohti
hiipiessään ovelle.
"Ei, ei nyt; kukaan ei saa seurata minua", sanoi Robbie, "sillä minun
pitää hypellä ojien yli kuin kilpa-ajohevonen."
"Sinulla onkin pitkä matka edessäsi, Robbie."
Robbie nauroi, heilautti kättään vanhuksille, jotka vielä istuivat
päivällispöydässä, ja poistui pihalle.
Liisa oli siellä näyttäen kummallisesti ujolta kuin hän hetken
kehoituksesta olisi ollut, taipuvainen suopeuteen, jota hänen syystä
kyllä piti hävetä.
"Anna minulle nyt suukkonen, tyttöseni", kuiskasi Robbie pysähtyen
hänen taakseen ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. Hetkisen
kuluttua kuuluikin äänekäs maiskahdus.
"Mikä se oli?" huusi Matthew huoneesta "Luulin portin salvan
paukahtaneen portin sulkeutuessa."
XXVI.
"HOUKKIO, ÄLÄ IMARTELE!"
Kun rouva Garth puhuteltuaan Rothaa tiellä saapui kotiinsa, oli hänen
käytöksensä niin sametinpehmeää kuin hän olisi ollut hyvin tyytyväinen
itseensä ja ympäristöönsä.
Seppä, joka työskenteli pienen keittiöön sijoittamansa lavitsan
ääressä, oli myös tavattoman hyvällä tuulella.
"Niin, nyt hän on kiinni -- melkein kuin kiinni", sanoi rouva Garth.
Hänen poikansa nauroi, mutta hänen äänessään oli kuin pakotettua
iloisuutta.
"Missä he sanoivat hänen olevankaan, Lancasterissäkö?"
"Niin, sitä ei voida epäilläkään."
"Olivatko he varmat, että mies tuolla Lancasterissä on hän?"
"Eivät, vaan minä olin, kun he kertoivat minulle, millainen mies hän
on."
Seppä, joka karkaisi juuri talttaa, nauroi jälleen.
"Se ei kuulu minuun, vai mitä, äiti?"
"Ei vähääkään, Joe-poikaseni."
"He ajavat häntä takaa kuin kavaltajaa, mutta ymmärtääkseni se ei
liikuta minua, mitä he tekevät hänelle sitten kun he saavat hänet
kiinni. Se ei kuulu minuun ollenkaan, vai mitä, äiti?"
"Ei."
Garth nauroi ääneensä. Sitten hän sanoi kuiskaten:
"Eikä sekään liikuta minua, kuinka hänen perheelleen sitten käy."
Hän keskeytti työnsä ja koko hänen käytöksensä muuttui. Kääntyen
äitiinsä päin, joka istui takan vieressä, hän sanoi:
"Oliko hänellä sitten sukulaisia, äiti?"
Rouva Garth katsahti nopeasti poikaansa.
"Oli veli, ei muita."
"Millainen mies hän on, äiti?"
"Samanlainen roisto kuin hänkin."
"Oletko tavannut häntä?"
"En pariinkymmeneen vuoteen."
"Etkä suinkaan haluakaan tavata?"
Rouva Garth nyrpisti huuliaan.
XXVII.
RALPH LANCASTERISSÄ.
Sen päivän iltana, jolloin Carlislen tuomarin apulaiset olivat
vierailleet Shoulthwaitessä, ja samana iltana, jona Sim oli
poistunut Wythburnistä hakemaan Ralphia ja jonka Rotha oli viettänyt
suruissaan ja sieluntuskissaan vuoristossa sijaitsevassa yksinäisessä
talossa, vallitsi iloinen ja hilpeä tunnelma Lancasterin kirkkaasti
valaistuilla kaduilla. Aamu oli ollut kostea ja kylmä, mutta sadepilvet
kiitivät pohjoista kohti päivän kuluessa, ja auringon laskiessa oli
lyijynharmaalla taivaalla kirkkaita juovia kukkulalla sijaitsevan
harmaan linnan torneista länteen päin.
Kuninkaan antama julistus luettaisiin sinä päivänä julki ja vanha
kaupunki oli tehnyt kaiken, mitä näinä vaikeina aikoina voitiin
tehdä, ottaakseen vastaan kuninkaallisen julistuksen tarpeellisilla
kunnianosoituksilla. Liput, jotka kauan aikaa olivat olleet piilossa,
liehuivat nyt rintavarustuksilla ja talojen päädyissä, ikkunoista ja
parvekkeilta, torneissa ja torninhuipuissa. Sellaisetkin ovet, joita
tavallisesti vain raotettiin, avattiin nyt selko selälleen ja monessa
talossa syötettiin kansaa ilmaiseksi.
Tuossa puolenpäivän tienoissa kiipesi eräs mies torilla sijaitsevalle
korokkeelle ja luki julki kuninkaan ensimmäisen julistuksen ja naulasi
sen ristiin.
Komppaniallinen punatakkisia sotilaita oli marssinut Castle Hilliltä
lounaiselle kummulle, jonka kuusi vuotta sitten ruosteenkarvaisiin
pukuihin pukeutuneet soturit olivat luoneet piirittäessään linnaa,
jonka he sitten olivat valloittaneetkin. Sitten olivat he marssineet
takaisin ja saaneet lomaa illaksi.
Kun illan pimeys kietoi kadut ja kujat vaippaansa, sytytettiin kapeiden
katujen keskelle nuotioita, jotka heittivät ympärilleen oikeita
valovirtoja kirkastaen katujen molemmilla puolilla sijaitsevien talojen
julkipuolet ja rusottaen taivaan, jolla kiitäviä synkkiä pilviä vasten
vankilatornin nelikulmaiset muurit kuvastuivat.
Jokaisessa nurkassa oli pieniä ihmisryhmiä ja kaikkien tulien ympärille
oli kokoutunut paljon köyhää rahvasta. Puhetta, naurua ja juomasarvien
kolinaa kuului kaikilta suunnilta. Mutta ilta oli vasta alussa eikä
mikään ollut vielä rikkonut järjestystä.
Torilla oli suurin tungos. Joukko miehiä ja nuorukaisia joko istui
tahi seisoi ristin portailla keskustellen julistuksesta, joka päivällä
oli luettu julki. Silloin tällöin joku oppineempi nuorukainen vei
soihtunsa paperin läheisyyteen ja luki tavaten ja änkyttäen läpi sen
käsittämättömät lauseet niiden kuuntelijain tyydytykseksi, jotka
kurottivat päätään paremmin kuullakseen.
Julistus oli suunnattu yleisiä erilaisia paheita ja pahoja tapoja
vastaan, joita ei laki voinut rangaista. Siinä sanottiin, että on
olemassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät osaa muuten osoittaa
alamaisuuttaan hallitsijalleen kuin juomalla hänen maljansa, ja toisia,
jotka niin vähän kunnioittavat uskontoa ja hyviä tapoja, etteivät he
pidä naisten kunniaa minkäänlaisessa arvossa.
Lancasterin asukkaiden uskollisuutta ei ehkä ollut syytä epäilläkään,
vaikka ei heidän julistuksen aiheuttamaa iloaan voitu sen paremmin
asettaa kysymyksen alaiseksi.
"Ja Charles Stuartko tämän on sepittänyt?" sanoi muudan nauraen ja
lisäsi tuttavallisemmin enemmän myötätuntoisuudesta kuningasta kuin
kunnioituksesta hänen juhlallista julistustaan kohtaan: "Millainen
viekas veitikka hän onkaan!"
"Kuka tuo suuri pitkään takkiin pukeutunut mies onkaan?" sanoi toinen,
joka ei ollut yhtynyt tovereittensa leikillisiin huomautuksiin Kaarlen
ja hänen juomaveikkojensa puritaanilaisia keksinnöitä kohtaan. Hän
nyökäytti päätään paikkaa kohti, missä muudan mies, jonka olemme
oppineet tuntemaan toisissa olosuhteissa, aukoi juuri tietä itselleen
ihmisjoukon läpi.
"En tiedä eivätkä sitä näytä muutkaan tietävän", vastasi
politikoitsija, joka terävyydellään oli onnistunut selittämään
salaperäisen paheita ja kevytmielistä elämää vastaan suunnatun
julistuksen.
"Hän ei ole ollut Lancasterissä viikkoa pitempää aikaa vai mitä?"
"Ei, eikä tuo pieni kuiva veitikkakaan, joka seuraa häntä kuin varjo,
ole ollut täällä sen kauempaa. Mutta mikään kaivattu toveri ei hän
suinkaan ole, niin minä ainakin luulen."
"Missähän pieni mies nyt onkaan?"
"Kyllä hän varmasti on jossakin täällä läheisyydessä."
Ralph Ray lainasi soihdun eräältä pojalta, joka seisoi läheisyydessä,
ja meni tutkimaan paperia, joka oli naulattu ristiin. Juuri silloin
tunkeutui muudan vanhahko, lyhyt kalpea mies, jonka tuuheiden
kulmakarvojen alta! kimalteli pari kirkasta silmää, väkijoukon läpi ja
pysähtyi aivan Ralphin viereen.
Hänen tarkoituksensa ei nähtävästi ollut lukea julistusta, sillä
vilkaistuaan siihen kiinnitti hän katseensa Ralphin kasvoihin. Mutta
jos hän oli toivonut näkevänsä niissä jonkinlaisen ilmeen, hän pettyi.
Ralph luki julistuksen läpi antamatta lihaksenkaan värähtää naamassaan.
Hän oli juuri ojentamaisillaan soihdun takaisin sen omistajalle, kun
pieni mies ojensi sormensa viitaten ristiin kiinnitettyyn paperiin,
katsoi viekkaasti Ralphia silmiin ja sanoi: "Tavattoman hyvin sanottu,
vai mitä?"
Ralph ei vastannut. Kuin päättäen pakottaa hänet keskusteluun kohautti
pieni mies hartioitaan ja lisäsi: "Clarendonin työtä, vai mitä?"
Koska hän ei vieläkään saanut minkäänlaista vastausta, jatkoi hän:
"Sillä ei petetä ketään. Siitä on jo kauan aikaa kun mikään tuollainen
oli totta Englannissa, ikävä kyllä."
Murre, jota hän käytti puhuessaan, oli sitä sekarotuisten kieltä, jota
näinä levottomina aikoina käyttivät vain skotlantilaiset luopiot, jotka
kyllä asuivat Englannissa, mutta jotka syystä tahi toisesta halusivat
olla ilmaisematta kansallisuuttaan.
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että se on vain paljasta leikkiä", lisäsi
puhuja kuiskaten Ralphille välittämättä muista ympärillä seisovista
ihmisistä.
Ralph kääntyi ja suomatta puhujalle muuta kuin katseen hän poistui
joukosta virkkamatta sanaakaan.
Pieni mies jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta hiipi sitten samalle
kadulle, jolle hän oli nähnyt Ralphinkin poikkeavan.
Teatterissa piti tänään olla juhlanäytäntö ja ihmiset alkoivat jo
liikehtiä S:t Leonardin portteja kohti. Pääkaduilla oli paljon
kantotuoleja, joille soihdunkantajat aukoivat tietä, ja vaunuja
pujotteli nuotioiden välitse. Punaisiin viittoihin pukeutuneita
henkilöitä näkyi harmaapukuisten kaupunkilaisten joukossa ja siellä
täällä kolisivat miekat katukivitykseen.
Teatteri oli yksinkertainen puurakennus sijaiten joen rannalla aukealla
paikalla, joka oli kaupungin itäpuolella ja ulottui peltoihin asti.
Siinä oli parveke, joka kohosi vinosti permannolta, ja enimmin silmään
pistävät paikat oli verhottu punaisella veralla. Näyttämö, joka ulkoni
kuin nelisnurkkainen kamari ympyränmuotoisesta katsomosta, valaistiin
lampuilla, jotka riippuivat näyttelijäin yläpuolella.
Ennen näytännön alkamista oli jokainen paikka varattu. Miehet huusivat
ystävilleen teatterin toiselle puolelle, nauroivat, laskivat leikkiä ja
lauloivat muutamia säkeitä kuningasmielisistä tahi muista lauluista.
Naiset, joista useimmilla oli naamio tahi huntu, kuiskailivat
toisilleen, keimailivat viuhkoillaan ja vastasivat ujostelematta heille
lausuttuihin tervehdyksiin.
Ralph Ray, joka myös oli siellä, seisoi permannon takalaidassa ja
aivan hänen vasemmalla puolellaan seisoi sama tuhoa ennustava pieni
mies, jota jo aikaisemmin illalla oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän
käyttäytymisensä toisiaan kohtaan oli samanlaista kuin torin ristinkin
luona: toinen esitti alituisesti kuiskaten kysymyksiä, joihin toinen
vastasi vakavalla katseella tahi ei ollenkaan.
Kun esirippu nousi, esiintyi pieni perhosmainen sinipunaiseen miehen
pukuun pukeutunut olento, pukuun, joka oli valmistettu paljaista
pitseistä, röyhelöistä ja palttinasta, näyttämöllä ja alkoi hyppien,
tanssien ja irvistellen lausua esipuhetta, jossa ylistettiin
kuningasta, hänen hallitustaan ja hänen suhtautumistaan näyttämöön.
Se ei ollut hyvinkään sattuva, johdonmukainen eikä mieltäylentävä,
mutta se palkittiin kuitenkin kättentaputuksella, joka kiihtyi
riemuitsevaksi hyväksymiseksi, kun entisen anastajan ankaruutta
ivailtiin seuraavaan tapaan:
"Peläten heidän vihansa seurauksia
he tuhosivat aikojen kuvastimen, näyttämön;
mutta näyttämö julisti silloin sodan heitä vastaan,
koska he olivat häväisseet puhujalavan ja tuomioistuimen."
"Kauniita aikoja todellakin, jos joku noista voi olla niiden
kuvastimena", kuiskasi pieni mies Ralphin vieressä.
Sitten alkoi itse kappale, jossa muudan keikari yritti häväistä erään
hovinaisen luullen häntä ilotytöksi. Katsojat nauroivat jokaiselle
julkealle irstailijan sukkeluudelle ja oikein kiljuivat riemusta, kun
ujo neitonen sanoi jotakin, mikä voitiin tulkita monella tavalla.
Vihdoin, kun nainen sanoi olevansa hyvin ihastunut häkkilintuihin
ja herra otti taskustaan kukkaron, jota hän heilutteli naisen nenän
alla kysyen, sellaisiako lintuja hän haluaa, ei katselijain riemulla
ollut enää minkäänlaisia rajoja. Pitsien ja röyhelöiden koristamat
miehet heittäytyivät taaksepäin tuolissaan voidakseen nauraa oikein
tarpeekseen ja naiset heiluttelivat keimailevasti viuhkojaan tahi
näpsäyttivät niillä miehisiä tovereitaan päähän lempeästi ja
veitikkamaisen nuhtelevasti.
"Vahinko, etteivät he pilanneet näyttämöä samoin kuin puhujalavaa ja
oikeusistuinta, jos nyt tämä näytteleminen on olevinaan tahratonta",
kuiskasi pieni mies jälleen.
Väliajoilla osa katselijoista joi pulloista, joita he kantoivat
vöissään, ja lauloi pieniä laulunpätkiä. Muudan permannolla istuva
suurisuinen metelijöitsijä esitti kuninkaan maljan ja lauloi sen
lisäksi laulun, jossa "Suuri Charles kuin Jehova" kuvattiin lempeäksi
ja jalomieliseksi niille vihollisille, jotka tahtoivat anastaa
hänen kruununsa, ja käärmeille, jotka halusivat pistää häntä. Tämän
uskollisuutta ilmaisevan laulun kuoroon yhtyivät kaikki "tokanpojat"
sydämestään yksimielisesti:
"Kuumetta kukaan ei pelätä saa,
vaan painaa sen alas tällä,
kuningasta aina te suojelkaa,
vaikk' tarvetta ei olis hällä."
Ralphista tuntui ilma tukahduttavalta tässä paikassa, joka oli
muuttunut inhoittavaksi melkein jokaiselle tunteelle. Hän aukaisi
itselleen tien ulos horjuvien vartaloiden ja heiluvien käsivarsien
välitse, jotka täyttivät koko permannon. Tehdessään niin hän tunsi,
vaikka ei kääntänytkään päätään, että aivan hänen kintereillään siinä
aukossa, jonka hän teki joukkoon, seurasi hänen eroamaton "varjonsa".
Ilma ulkopuolella oli kylmä ja raitis. Ralph käveli S:t Leonardin
portilta erästä takakatua Dam Sideen. Niin hyvin joki kuin vanha
kaupunkikin oli valaistu, jokainen venhe oli koristettu lyhdyillä
mastojen huippuun asti. Kaikenvärisiä lamppuja riippui myös sillalla
kuvastuen veteen niiden alla.
Yö kului nopeasti ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Toiset nauroivat
ja toiset lauloivat, muutamat riitelivät ja muutamat tappelivat.
Jokaisesta ravintolasta ja kahvilasta, joiden sivu Ralph kulki,
kuului äänekästä puhelua. Uskolliset lancasteriläiset istuivat niissä
ja kunnioittivat sen päivän kuninkaallista julistusta noudattamalla
hengessään sen määräyksiä, mutta rikkomalla sen sananmuotoa vastaan.