siinä kaikki", lisäsi Sim.
"Niin, ei enempää. Ellet löydä Ralphia neljäntoista päivän kuluessa,
saat palata kotiin."
"Mutta minun on pakko löytää hänet ja Jumalan avulla se minulle
onnistuukin", sanoi Sim.
"Niin, hän auttaa sinua, isä", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.
"Milloin minun pitää lähteä?"
"Huomenna päivän koittaessa. Minä ainakin tahtoisin, että lähtisit
silloin", sanoi Rotha.
"Huomenna, sunnuntainako? Tapahtukoon se tänä iltana. Huomenna sataa,
koska perjantainakin satoi, Tapahtukoon se tänä iltana, Rotha."
"No, tänä iltana sitten", sanoi tyttö mukautuen isänsä taikauskoiseen
pelkoon. Työntäen kätensä syvälle muutamaan taskuun lisäsi hän:
"Minulla on vähän rahaa, ei paljon, mutta kuitenkin niin paljon, että
se riittää sinulle yösijoihin neljäksitoista päiväksi."
"Viis rahasta, tyttöseni", sanoi Sim. "Pane vähän evästä laukkuun, niin
heitän sen selkääni ja se riittää."
"Sinun pitää ottaa rahatkin, isä. Muista, että yöt nykyään ovat
hyvin kylmät. Lupaa minulle, että vietät yösi ravintoloissa tien
varrella. Muista pitää yllä voimiasi, sillä löytääksesi hänet ainoat
mahdollisuutesi johtuvat niistä. Lupaa minulle se."
"Annan sinulle sanani, Rotha."
"Ja lupaa minulle nyt, ettet sano mitään tästä Willylle", sanoi Rotha.
Sim ei vastannut, mutta hänen nopea silmäyksensä ilmaisi paremmin kuin
sanat, kuinka varma Rotha saa olla hänen vaiteliaisuudestaan siihen
nähden.
"Kiivettyäsi Raisen yli pitää sinun mennä Kendaliin", sanoi Rotha, "ja
kysellä jokaiselta tapaamaltasi ihmiseltä. Miehet palaavat neljäntoista
päivän kuluttua, muista se ja ilmoita se Ralphille tavatessasi hänet."
"Pelkään hänen ilmoittautuvan tuomarille", sanoi Sim huolestuneesti
epäillen vieläkin tehtävänsä onnistumista.
"Sen saa hän itse päättää, sillä hän tietää sen parhaiten", vastasi
Rotha. "Tule illalla illallisen jälkeen kujan päähän, niin tapaan sinut
siellä."
Kuultuaan sen Sim poistui huoneesta.
* * * * *
Kun Willy Ray noin tuntia aikaisemmin poistui Rothan luota, tunsi hän
musertavaa pettymystä. Hän oli kiinnittänyt huomionsa lopettamattomaan
lauseeseen ja tehnyt väärän johtopäätöksen Rothan vaikutteista.
Hän luuli erehtyneensä Rothan luonteesta, ja vaikka hän olikin
kärsinyt katkerasti muutamia päiviä sitten ajatellessaan, ettei
Rotha rakastakaan häntä, eivät niiden hetkien tuskat olleet mitään
verrattuina tähän sielunhätään, kun hän nyt alkoi epäillä, ettei hän
rakastakaan Rothaa. Tahi jos hän todellakin rakasti tyttöä, kuinka
hirmuista olikaan todeta -- ja hän luuli tekevänsä sen liiankin
elävästi -- ettei Rotha ollutkaan hänen rakkautensa arvoinen. Eikö hän
ollut halunnut pelastaa vanhaa kotia hänen veljensä vapauden hinnalla?
Ralph oli hänen veljensä eikä Rothan ja ehkä olikin liikaa vaatia, että
Rotha voisi tuntea Ralphin nykyisen tilanteen vaikeudet yhtä syvästi
kuin hän. Ja kuitenkin hän oli luullut Rothaa jaloksi, epäitsekkääksi
olennoksi, yhtä puhtaaksi kuin hyväksikin. Oli hirveätä ajatella sitä
vain haihtuvaksi unelmaksi, kuivan todellisuuden paljaaksi ivaksi,
ja todeta, että paratiisi, jossa hän oli elänyt, oli ollutkin vain
pilvilinna.
Ja ajatella vielä, että tämä tyhjä unelma tulee ahdistamaan häntä
alituisesti, ajatella, että tämä murskautunut ihanne, jota hän ei enää
voinut kunnioittaa, tulee seuraamaan häntä loppuun asti, nousemaan ja
menemään nukkumaan hänen kanssaan ja olemaan aina hänen vierellään!
Mutta ehkä hän sittenkin oli ollut liian kova tytölle. Hän sanoi
itselleen tehneensä väärin odottaessaan tytöltä niin suuria. Rotha
oli -- hänen pitää katsoa ankaraa todellisuutta suoraan silmiin --
vain maalaistyttö, ei sen enempää. Ja eikö hän sitäpaitsi ollut Simeon
Staggin tytär?
Niin, Rotha oli ollut kuin auringonpaisteen kirkastama, kun hän oli
katsonut häneen ennen, ja se oli suonut hänelle sellaista kauneutta,
mikä ei ollut hänen omaansa. Mutta se ei ollut ollut hänen syytään,
tyttöraukan. Hän oli ollut liian kova Rothalle. Hän tahtoi hyvittää
tekemänsä vääryyden.
Willyn tullessa keittiöön tuli Sim häntä vastaan. He sivuuttivat
toisensa sanomatta sanaakaan.
"Suo minulle anteeksi, Rotha", sanoi Willy mennen hänen luokseen ja
tarttuen hänen käteensä. "Puhuin vihoissani liian töykeästi."
Rotha antoi kätensä levätä Willyn kädessä, mutta ei vastannut mitään.
Pyytäen näin anteeksi Willy tahtoi lieventää erehdystään.
"Katsohan, Rotha, et tunne veljeäni niin hyvin kuin minä ja sen vuoksi
et voinut aavistaakaan, mitä tulisi tapahtumaan, jos olisin seurannut
ehdotustasi."
Rotha ei vieläkään vastannut. Willy jatkoi nyt hitaammin: "Ja oli
väärin olettaa, että me, antautuipa Ralph tahi ei, saisimme jäädä
asumaan tähän taloon, mutta oli luonnollista, että sinusta tuntui
edulliselta, jos voisimme pelastaa tämän kodin itsellemme."
"Ajattelin vain äitiäsi, Willy", sanoi Rotha katsoen maahan.
"Äitiänikö? Niin, se on totta." Willy ei ollut ajatellutkaan tätä
puolta asiasta ennen. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että
Rotha oli ajatellut niitä vaaroja, joita mahdollinen häätäminen
aiheuttaisi hänen äidilleen.
Hän oli ollut kokonaan väärässä. Hänen ensi mielijohteensa oli puristaa
tyttö syliinsä ja tunnustaa, millaista vääryyttä hän ajatuksissaan oli
tehnyt hänelle, mutta hän kavahti tällaista ajatusta ja senjälkeen
hänen aivonsa koettivat keksiä puolustuksia erehdykselleen.
"Pelastaa äiti vaarasta joutua häädetyksi maantielle, se olisi
todellakin ollut jotakin, niin, paljonkin. Ralph itse olisi kyllä
valinnut sen. Mutta jos hän vain kerran olisi joutunut noiden
verikoirien käsiin, olisi se merkinnyt vuosien, ehkä elämän pituista
maanpakolaisuutta, niin, ehkä kuolemaakin."
"Ja vaikka niinkin", sanoi Rotha astuen askeleen taaksepäin
ja kohottaen päänsä pystyyn samalla kun hän risti kätensä
suonenvedontapaisesti.
"Ja vaikka niinkin", toisti hän. "Kuolema saavuttaa jokaisen niin hänet
kuin jokaisen toisenkin ja kuinka hän voisi kuolla kauniimmin? Vaikka
hän olisi tuhat kertaa veljeni, voisin luovuttaa hänet sellaiselle
kuolemalle."
"Rotha, kultaseni", huudahti Willy kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen, "häpeän käyttäytymistäni. Suo minulle anteeksi, että
sanoin sinun vain ajattelevan itseäsi. Katso minuun, kultaseni, suo
minulle yksi ainoa silmäys ja sano antaneesi minulle anteeksi." Rotha
oli kääntänyt katseensa maahan ja hänen silmänsä olivat nyt täynnä
kyyneliä.
"Olin oikea hirviö voidessani ajatella niin, Rotha. Katso minua
silmiin, tyttöseni, ja sano antaneesi minulle anteeksi."
"Olisin voinut seurata sinua maailman ääriin, Willy, toivomatta
itselleni suurempaa onnea. Olisin voinut luottaa sinuun ja rakastaa
sinua, vaikka meillä ei olisi ollut muuta kattoa päämme päällä kuin
Jumalan taivas."
"Älä tapa minua tunnontuskilla, Rotha. Älä kokoa tulisia hiiliä
päälaelleni. Katso minuun ja hymyile vain kerran, rakkaani."
Rotha kohotti kyynelten sumentamat silmänsä rakastajaansa kohti ja
Willy kumartui suutelemaan hänen vapisevia huuliaan. Samalla joutui
hän sellaisen tunteen valtaan, mitä hän ei kyennyt tukahduttamaan,
ja sanat, joita hän turhaan koetti pidättää, tunkeutuivat! hänen
huuliltaan.
"Suuri Jumala", huudahti hän vetäisten äkkiä päänsä takaisin, "kuinka
isäsi näköinen sinä oletkaan!"
XXIV.
KAVALLUSKO VAI MURHA?
Ilta, joka nyt seurasi, oli hyvin pimeä. Päivä oli ollut oikea
cumbrialainen talvipäivä. Lyijynharmaat pilvet, jotka kiitivät
matalalla suurissa röykkiöissä olivat vain väistyneet valkoista
aaltoilevaa sumua joka piilotti vuorten huiput ja joskus vyöryi
alemmaksi niiden jyrkkiä ja rosoisia rinteitä pitkin. Ilma ei ollut
vielä kirkastunut illan pimetessäkään. Kuuta ei näkynyt. Tähtiä ei
voitu huomata sumun läpi joka himmensi ne. Oli aivan tyyni ja ilta oli
hyvin kylmä ja rauhallinen.
Rotha seisoi kujan päässä, jossa Shoulthwaiteen vievä tie yhtyi
ratsutiehen. Hänellä oli yllään pitkä villainen päällystakki, jonka
hilkka peitti kokonaan hänen kasvonsa. Hänen isänsä oli eronnut hänestä
puoli tuntia sitten ja vaikka pimeys olikin melkein heti piilottanut
hänet Rothan näkyvistä, oli Rotha kuitenkin jäänyt seisomaan paikalle,
mihin Sim oli jättänyt hänet.
Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen tahtonsa olikin voimakkaampi kuin
se, mutta häntä ei silti vilustanut. Hän punnitsi vain ottamaansa
askelta ja ajatteli kuinka paljon riippuikaan sen onnistumisesta.
Joskus hän oli melkein valmis epäilemään omaa arvostelukykyään ja
tunsi halua juosta isänsä jälkeen ja huutaa hänet takaisin, mutta
sitten jokin voimakkaampi mielijohde kehoitti häntä heti kiiruhtamaan
isän jälkeen ja ottamaan hänet kiinni vain viedäkseen hänen viestinsä
nopeammin perille reippaammilla askelillaan.
Mutta ei, kohtalolla oli osansa siinä; jokin mahti mikä oli
voimakkaampi häntä, tuntui hallitsevan hänen tahtoaan. Hänen oli pakko
alistua ja totella. Ja nyt se oli tehty.
Tyttö oli juuri kääntymäisillään kotia kohti, kun hän kuuli lähestyviä
askelia siltä taholta, jonne hänen isänsä oli poistunut. Hän ei voinut
muuta kuin pysähtyä, tietämättä oikein miksi, ja hetkisen kuluttua
näyttäytyi rouva Garthin laiha vartalo hänen vieressään tiellä. Rotha
olisi nyt mielellään kiiruhtanut kotiin, mutta nainen oli jo tuntenut
hänet pimeydestä huolimatta.
"Kuinka nyt Shoulthwaitessä jaksetaan?" kysyi rouva Garth viehkeimmällä
äänellään, "varmaankin huononlaisesti entiseen tapaan."
Rotha vastasi kohteliaasti tavalliseen tapaansa ja kääntyi mennäkseen.
Mutta rouva Garth oli pysähtynyt ja tyttö tunsi olevansa pakotettu myös
pysähtymään. "On kummallista katsella, ettet ole työssä, tyttö", sanoi
nainen mielistelevästi. "Olethan tavallisesti aina niin ahkera kuin
Thorpin vaimo, kun hän häärää talossaan käyden käsiksi kaikkeen."
Rotha vastasi jälleen jotakin kohteliaasti ja astui taasen askeleen
kotia kohti.
"Olen juuri ollut juomassa teetä pienen Becca Ruddin luona. On vielä
liian varhaista mennä kotiin, mutta kuten sanoin Joelle, sen vertaista
paikkaa ei ole olemassakaan ja niin se onkin. Olet kai sen sinäkin
huomannut, tyttöseni, ennen näitä tapahtumia."
Rouva Garthin äänessä hänen lausuessaan näitä viime sanoja oli jotakin
ivallista. Kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, lisäsi hän:
"Ja isäsi, hänkin on varmasti huomannut sen saatuaan niin kauan hakea
turvaa toisten luota. Tapasin miesraukan tiellä vähän aikaa sitten."
"Ilma on niin kostea ja kylmä, rouva Garth. Hyvää yötä", sanoi Rotha.
"Miesraukka, hänellä ei nyt todellakaan ole lihavat päivät", sanoi
rouva Garth välittämättä Rothan jäähyväisistä. "Arvaan, ettei hän ole
lähtenyt matkalle huvin vuoksi eikä tyhjää takaa-ajamaan."
Nainen oli vihainen Rothalle hänen vaikenemisestaan ja kun hän ei
saanut aikaan mitään mielistelyllään päätti hän saada tytön kiinni
toisella tapaa. Rotha huomasi hänen tarkoituksensa ja arvaili
itsekseen, miksi ei nainen poistu.
"Mutta hän on lähtenyt turhalle asialle, sanon sen sinulle", jatkoi
rouva Garth.
"Mille asialle?" Oli mahdotonta vastustaa halua saada selville naisen
tarkoitus.
Rouva Garth nauroi. Se oli julmaa naurua riemuitsevine korahduksineen.
"Alat olla suuri puoleltasi, tyttö. Luulet kai joutuvasi ensimmäisten
vihittävien morsianten joukkoon", sanoi rouva Garth.
Rotha käsitti heti, mitä tämä tuskin tähän kuuluva huomautus tarkoitti.
Tiesikö nainen, millaiselle asialle hänen isänsä oli lähtenyt? Oliko
hän arvannut sen? Entä sitten, mitä sen oli väliä?
"Toivon, että olisin voinut toimittaa sen itse", sanoi Rotha tyynesti.
Mutta se oli onneton huomautus.
"Sen kyllä uskon. En sitä ollenkaan epäilekään", sanoi rouva Garth
teennäisen vilpittömästi. "Ikävöit luonnollisesti tavata häntä jälleen,
kun hän on ollut niin kauan poissa. Niin, niin, luonnollistahan
sellainen on. Hän onkin hyvin komea mies, sitä ei voida kieltää. Niin,
hän on parempaa lajia siihen nähden."
Mitä tämän tyhmän keskustelun jatkaminen hyödyttikään? Rotha
oli jälleen poistumaisillaan, kun rouva Garth lisäsi puoleksi
huomauttavasti ja puoleksi kysyvästi:
"Etkä luultavasti ole saanut riviäkään häneltä hänen poistumisensa
jälkeen. Mutta hän ei olekaan mikään kaivattava, hän ei mene
milloinkaan naimisiin kanssasi, tyttö, ja sen vuoksi sinun ei tarvitse
vaivatakaan aivojasi ajattelemalla häntä."
Rotha tuli aivan naisen viereen ja katsoi häntä kasvoihin. Mitähän
ilkeyttä hän nyt hautoikaan mielessään?
"Mitä nyt, sinä nenäkäs letukka", sanoi rouva Garth niiskauttaen,
"koetatko nolata minut, kuten tuo nenäkäs pikku Liisakin?"
"Kas niin, rouva Garth, koettakaamme nyt ymmärtää toisiamme", sanoi
Rotha vakavasti. "Mitä oikeastaan haluatte sanoa minulle? Sanoitte
isäni lähteneen turhalle asialle. Mitä tiedätte siitä. Ilmaiskaa se
minulle älkääkä kiusatko minua enää."
"Minulla ei ole mitään ilmaistavaa. Ei mitään muuta kuin että Ralph Ray
on nyt tällä kertaa joutunut aidan pahemmalle puolelle."
Rouva Garth nauroi jälleen.
"Hänellä on vaikeuksia, se on kyllä totta; mutta mitä hän on tehnyt
teille, koska hänen onnettomuutensa ilahduttaa teitä niin kovasti?"
"Tehnyt, tehnyt!" toisti rouva Garth. "Niin, mutta ei puhuta nyt siitä,
tyttöseni. Kysy häneltä, jos haluat saada sen tietää. Tahi ehkä haluat
kysyä sitä tuolta raukalta, isältäsi nimittäin."
Mitähän nainen oikeastaan tarkoittikaan?
"Usko minun sanojani: älä milloinkaan kiinny Ralphiin, sillä hän on
tuomittu mies. Punatakit eivät aja häntä takaa senvuoksi, mitä hän on
tehnyt sodassa. Asia on pahempi, paljon, paljon pahempi."
"Mitä te oikeastaan haluatte ilmoittaa minulle, nainen? Puhukaa asiat
selvästi kieroilematta", huudahti tyttö; mutta tuskin hän oli ehtinyt
lausua sanat, kun hän jo halveksi itseään senvuoksi, että hän suhtautui
asiaan niin vakavasti.
Mutta rouva Garth kumartui häneen päin ilkeän näköisenä ja kuiskasi:
"Tässä on kysymys murhasta, ja se on pahempaa kuin sota. Älköön mitään
pahempaa milloinkaan sattuko keskuudessamme, sanon minä;" Rotha kätki
kasvonsa käsiinsä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hiipi nainen
tiehensä. Vihdoinkin oli Rotha saanut sen selville.
* * * * *
Rotha horjui takaisin taloon. Työmiehet olivat jo syöneet illallisensa
ja lepäilivät nyt eri asennoissa keittiön lavitsoilla.
Tytön työt olivat jo loppuneet siltä päivältä ja hän meni senvuoksi
omaan huoneeseensa. Hänellä ei ollut kynttilää ja riisumatta
vaatteitaan yltään hän heittäytyi vuoteeseensa. Mutta hän ei saanut
unta. Hän makasi tuntikausia heittelehtien kyljeltä toiselle miettien
syitä voidakseen epäillä naisen sanoja. Mutta pelko voitti hänen
vakaumuksensa.
Rouva Garth oli varoittanut heitä edellisestä onnettomuudesta ja hän
voi olla nyt liiankin hyvin selvillä tästä viimeisestäkin.
Rotha tukahdutti jo heti alussa jokaisen ajatuksen, että Ralph olisi
syyllinen kysymyksessä olevaan rikokseen. Hän ei tiennyt mitään
yksityisseikoista, mutta hänen sydämensä kumosi heti tämän syytöksen.
Ehkä rikos liittyi johonkin tapahtumaan, joka oli sattunut sodassa
kuusi vuotta sitten. Se ei mitenkään voinut olla sama, joka vielä oli
tuoreessa muistissa heidän omassa kylässään. Tämä viimeinen hirveä
salaisuus oli vieläkin yhtä paljon salaperäisyyden verhoama kuin
ennenkin. Ralph oli sanonut, että hänen isänsä oli syytön siihen ja
hän tiesi sydämessään asian olevankin niin. Mutta miten hän olikaan
sanonut? "Tiedätkö, ettei isäni ole murhaaja?" oli hän kysynyt ja Ralph
oli vastannut: "Tiedän hänet syyttömäksi!" Tarkoittiko hän, että hän
itse --?
Ilma hänen huoneessaan tuntui tukahduttavalta tänä talviyönä. Hänen
otsansa oli kuuma ja ohimot jyskyttivät ja hänen huulensa olivat kuivat
ja kuumeiset. Hän nousi avaten ikkunan, jolloin kylmää vuoristosumua
virtasi huoneeseen.
Se oli valhetta, mikä hetkinen sitten aikoi hiipiä hänen mieleensä,
julmaa ilkeätä valhetta. Ralph oli yhtä viaton murhaan kuin hänkin.
Puhtaampaa sielua ei ole milloinkaan elänyt maailmassa. Jumala tietää
sen olevan totta.
Hiljaa! Mikä huuto kantautuikaan hänen korviinsa yön hiljaisuudessa?
Eikö se ollut hevosen hirnuntaa?
Rothaa värisytti, kun hän nojautui ulos ikkunasta. Ääntä ei kuulunut
enää. Mikään ei häirinnyt enää syvää hiljaisuutta. Ehkä se oli ollutkin
vain kuvittelua. Mutta sittenkin oli se hänestä kuulostanut jonkun
tutun hevosen hirnunnalta.
Rotha sulki ikkunan ja palasi vuoteeseensa. Kuinka hitaasti ja
raskaasti yön tunnit kuluivatkaan! Eikö päivä rupea milloinkaan
sarastamaan? Kietoisiko pimeys, joka oli synkistyttänyt hänen
sydämensä, maailmankin vaippaansa ikuisiksi ajoiksi?
Mutta päivä koitti vihdoinkin. Toisen päivän kirkas ja ihana aamu
koitti Rothalle samoin kuin se aina on koittanut väsyneille,
ikävöiville sieluille ja kuin se aina on koittava murheellisille ja
vaivatuille, vaikka yö olisi kuinka pitkä ja pimeä tahansa.
Tyttö nousi päivän koittaessa ja alkoi tarkastella tapahtumien viime
käännettä käytännölliseltä näkökannalta.
Jos oletetaankin naisen puhuneen totta, niin missä suhteessa muuttuivat
edellytykset erilaisiksi hänen paljastustensa vuoksi? Rothan oli
pakko tunnustaa itselleen niiden muuttuneen hyvin suuresti. Kun hän
sanoi Willylle, että hän voisi luovuttaa Ralphin, vaikka Ralph olisi
tuhat kertaa hänen veljensä, sellaiseen uhrikuolemaan, minkä Willy
oli kuvaillut hänelle, ei hän ollut silloin ajatellut kuolemaa, joka
olisi rangaistus murhasta. Se ei voinut vähentää sellaisen lopun
kauheutta, että Ralph oli viaton rikokseen. Sitten siihen liittyi vielä
sekin varmuus, että sellaisen rikoksen tuomio aiheuttaisi maatilan
takavarikoimisen. Rotha tuhlasi tuskin ajatustakaan sille, että viaton
voitaisiin vapauttaa. Laki ei ollut hänen oppimattomasta mielestään
mikään oikeuden välittäjä, vaan rangaistuksen toimeenpanija, ja joutua
vangituksi oli samaa kuin tulla tuomituksi.
Ralphia oli siis suojeltava joutumasta lain kouriin, niin, epäämättä
oli se tehtävä. Asia oli nyt niin vakava, ettei sen kanssa saanut
leikitellä, vaikka nainen olisikin valehdellut.
Hän oli lähettänyt isänsä hakemaan Ralphia ja sen vaikutus, mitä
hän kertoisi Ralphille uhatusta häädöstä, voisi ehkä taivuttaa
Ralphin johonkin sellaiseen, mikä olisi tyhmää ja vaarallista, jopa
kohtalokastakin, kun sitä katsoi näiden uusien paljastusten valossa.
Mitä hän olikaan tehnyt? Jumala yksin voi sanoa, mitä siitä seuraisi.
Mutta ehkä hänen isänsä voitaisiin vielä tavoittaa ja palauttaa
takaisin. Mutta kuka sen tekisi? Hän itse; oli vain nainen ja
sellaisena tuomittu istumaan pienen rukkinsa ääressä ja pysyttelemään
kotona kuin jokin -- vanha pihakoira tahi sen horjuva penikka sillä
aikaa kuin Ralph, ehkä hänen aloitteestaan, kulki kuolemaansa kohti.
Hän kertoisi kaiken Willylle ja kehoittaisi häntä lähtemään Simin
jälkeen. Mutta eihän se ollut mahdollista. Hänen olisi silloin pakko
tunnustaa, että hän on toiminut Willyn tahtoa vastaan ja että Willy oli
ollut oikeassa ja hän väärässä. Mutta sekään nöyryytys ei olisi mitään
siihen onnettomuuteen verrattuna, minkä hän oli näkevinään. Mutta
Willy ja Sim! Rothaa värisytti, kun hän ajatteli, kuinka huonosti nuo
molemmat nimet sopivat yhteen.
Aamu kului nopeasti ja Rothan hämminki vain lisääntyi. Hän meni
alakertaan ja valmisti aamiaisen hajamielisenä.
Työmiehet tulivat ja menivät; he puhuivat ja hän vastasi, mutta kaikki
oli kuin unta, paitsi tuota yhtä julmaa todellisuutta, mikä ahdisti
hänen mieltään.
Hän oli melkein joutua aivan toivottomaksi. Päivällisaika alkoi jo
lähestyä, hän oli yksinään eikä hän vieläkään ollut saanut vastausta
kysymykseensä. Hän heittäytyi lavitsalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä.
Hän oli liian suurissa sieluntuskissa voidakseen itkeä. Mitä hän
olikaan tehnyt? Kuinka hän nyt voi sen korjata?
Kun hän kohotti katseensa, seisoi Liisa Branthwaite hänen vieressään
näyttäen hämmästyneeltä ja pelästyneeltäkin.
"Mitä nyt on tapahtunut, Rotha?" kysyi hän kauhuissaan.
Silloin Rotha, jolla ei ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut
uskoa tuskallisen salaisuutensa, kertoi sen tälle vaatimattomalle
tytölle.
"Ja mitä voin nyt tehdä?" lisäsi hän lopuksi.
Kertomuksen aikana Liisa oli ollut polvillaan käsivarret ystävättärensä
sylissä. Rothan lopetettua hyppäsi hän seisoalleen ja huusi
vastaukseksi Rothan viime kysymykseen: "Minä tiedän. Juoksen heti
puhuttelemaan Robbieta. Hänen pitää lähteä hakemaan isääsi takaisin."
"Robbietako?" sanoi Rotha hämmästyneenä.
"Älä ole milläsikään, kyllä minä hänet hoidan. Ja nyt, rohkaise
mielesi, tyttöseni."
Seuraavassa silmänräpäyksessä Liisa jo juoksi kujalla niin nopeasti
kuin suinkin.
XXV.
LIISAN SUUNNITELMA.
Heti kun pieni nainen pääsi suurelle tielle, kääntyi hän Wythburniin
päin. Pysähtymättä hetkeksikään juoksi hän vain eteenpäin ja kun
hän matkallaan sivuutti monta maalaisryhmää, antoi hän itselleen
harvoin aikaa vaihtaa heidän kanssaan muuta kuin jonkun tavallisen
kohteliaisuuden tahi tervehdyksen ohimennessään.
Oli sunnuntaiaamu ja raskaan ilman läpi, joka ennusti sadetta,
kuuluivat Raisen kirkon kellot, jotka kutsuivat ihmisiä
aamujumalanpalvelukseen.
"Mikähän pientä Liisaa nyt kiidättää?" sanoi muudan nuori laaksolainen,
joka juhlallisena sunnuntaipukimissaan oli matkalla kirkkoon,
nähdessään pienen naisen kiiruhtavan ohitseen. "Hänhän riuhtoo
eteenpäin kuin hullu."
"Ristitäänkö joku lapsi ennen jumalanpalvelusta, Liisa?" huusi toinen
nuori laaksolainen hänen jälkeensä muistaessaan nuoren tytön ihastuksen
sellaisessa tilaisuudessa muutamia viikkoja sitten.
Mutta Liisa ei kiinnittänyt huomiotaan kysymyksiin eikä ivaan. Hänen
päämääränään ei totisesti ollutkaan nyt kirkko, vaikka hän juoksikin
kovemmalla vauhdilla sitä kohti kuin mihin rakkaus jotakin hänen
kunnianarvoisuutensa Nicholaksen toimitusta kohtaan milloinkaan ennen
oli voinut hänet pakottaa.
Vihdoinkin hän saapui kylään. Hänen isänsä talo oli aivan
läheisyydessä, mutta hän juoksi vain eteenpäin; pysähtymättä vaihtamaan
sanaakaan puheliaan isänsä kanssa, joka seisoi portailla piippu
kädessään ja pukeutuneena sunnuntaipukimiinsa, joilla hän ikävä kyllä
vain harvoin kunnioitti pyhäkköä.
"Tuoltahan Liisa tuleekin", sanoi Matthew kääntäen päätään puhuakseen
vaimolleen, joka istui tuvassa. "Hän kiitää tiellä kuin hullu
vinttikoira."
Rouva Branthwaite oli kuorinut omenia sitä ainoata hienoa päivällistä
varten, jonka perhe söi kerran viikossa. Laskien niitä sisältävän
kulhon lattialle meni hän ovelle ja katseli katoavan tyttärensä jälkeen.
"Liisa siellä varmasti on", sanoi hän. "Mikähän nyt on hätänä? Tyttö
meni äsken Mossiin. Kas niin, nyt hän pysähtyy, vai mitä?"
"Niin, vieläpä Punaiseen Leijonan edustalle", vastasi Matthew. "Arvaan
jonkin taasen olevan hullusti Robbieen nähden. Pistäydyn sinne
katsomaan."
Hengästyksissään ja kuumissaan kylmästä talvi-ilmasta huolimatta ja
punaisena hiusmartoaan myöten oli Liisa pysähtynyt kylän kapakan oven
edustalle. Mikään väärä vaisto ei ollut ohjannut tyttöä valitsemaan
tätä päämäärää. Vaikka olikin sunnuntai, oli nuorukainen, jota hän
haki, kuitenkin siellä ja vaikka aamupäivä ei vielä ollutkaan pitkälle
kulunut, oli hän jo puolittain juovuksissa, missä tilassa Liisa oli
aina huomannut Robbien hyvin leikilliseksi.
Avaten oven halveksivalla tyrkkäyksellä, mikä johtui osaksi hänen
paikkaa kohtaan tuntemastaan halveksimisesta ja osaksi ärtyisyydestä,
minkä ne tapahtumat, jotka olivat pakottaneet hänet alentumaan tähän
vierailuun, olivat aiheuttaneet, hän huusi niin kovasti kuin hän
nykyisessä hengästyneessä tilassaan vain voi: "Robbie, tule heti sieltä
tänne!"