meihin, vaikka hän ei olisi tehnytkään testamenttiaan. Testamentti voi
olla hyvinkin tarpeen suurille tilanomistajille ja heidän kaltaisilleen
ihmisille, sillä syystä tahi toisesta ovat heidän tiluksensa niin
sekaisin, ettei kukaan oikeastaan tiedä, missä ne sijaitsevat, mutta
tavalliselle maanomistajalle, joka ehkä omistaa pari sataa hehtaaria
maata ja pari tuhatta lammasta, paitsi rakennuksia ja muuta omaisuutta,
ei se ole ollenkaan tarpeellinen. Perimissuhteet on laki täydellisesti
määrännyt."
"Aivan niin, aivan niin, tyttöseni", vastasi rouva Garth. Tyttöjen
mielestä muuttui hänen silmiensä ilme oikein julmaksi ja ilkeäksi
hänen puhuessaan. "Niin, laki on kyllä täydellisesti määrännyt
perimissuhteet, mutta niinkuin sanoin Joelle, laki ei aina järjestä
kaikkia asioita meidän mieliksemme."
Liisa ei voinut enää sietää rouva Garthin hämäriä vihjauksia. Tullen
lähemmäksi uhmaavaan tapaansa pieni nainen sanoi: "Kuulkaahan,
lopettakaa tuo sähisemisenne ja jos teillä on jotakin sanottavaa, niin
aukaiskaa suunne ja antakaa kuulua."
Tämä haaste oli päättäväinen ja selvä.
"Jumala siunatkoon tyttöä!" huudahti rouva Garth hyvin hämmästyneenä.
"Mikä pienelle kullanmuruselleni nyt tuli?"
"Kuulkaahan nyt, olette lörpötellyt täällä jo liikaa meidän voimatta
uskoa puheitanne niin viattomiksi kuin miltä ne kuulostavat!" huudahti
Liisa korostavasti koettaen siten osoittaa suurta halveksimistaan
juoruja kohtaan yleensä ja rouva Garthin lörpöttelyä kohtaan
erikoisesti.
Rouva Garth aikoi ensin nolata vastustajansa muutamilla ivallisilla
sanoilla. Nyrpistäen halveksivasti huuliaan sanoi hän poiketen kokonaan
keskustelunaiheesta: "Olen kuullut sanottavan sinua hyvin erinomaiseksi
morsiameksi, Liisa."
"Se on ainakin enemmän kuin mitä te milloinkaan olisitte voinut olla",
vastasi Liisa, joka aina unhotti arvokkaisuutensa sitä mukaa kuin hänen
vihansa kiihtyi.
"Sinuun ei voi enää kukaan luottaa, sillä sinua sanotaan jo
kevytkenkäiseksi", sanoi rouva Garth. "Olen aina sanonut Joelle, että
hänen pitää luopua sinusta, ja olen iloinen, että hän on totellut
neuvoani."
"Voi, onko hän, onko hän?" sanoi Liisa joutuen melkein pois suunniltaan
vihjauksesta, että hän olisi sepän hylätty morsian. "Olen aina sanonut
teitä seudun ilkeimmäksi valehtelijaksi. En haluaisi Joetanne, vaikka
hänen huuliltaan tippuisi hunajaa ja hänen taskunsa olisivat täynnä
kultaa. Mikään ei voisi minua taivuttaa siihen. Joe, todellakin!"
lisäsi Liisa ollen näkevinään sepän punatukkaisen pään edessään. "Hänen
tukallaanhan voitaisiin sytyttää vaikka kynttilä."
Rouva Garthin pilkka ei ollut tarkoitettu kestämään tällaista
hyökkäystä. Nousten seisoalleen hän sanoi: "Sinä olet todellakin kelpo
heilakka. Olet aina ollut hullu punaisten nauhojen perään. Jokaisessa
sopivassa tilaisuudessa heität sinä yltäsi esiliinan ja panet hatun
päähäsi. Haluaisit varmaankin silkkipuvunkin, letukka."
"Älkää välittäkö vaatteistani", sanoi Liisa. Rouva Garth ei antanut
hänelle aikaa sanoa enempää, sillä suunniltaan vihasta hän kääntyi
Rothan puoleen ja lisäsi: "Ja sinäkin olet harvinaisen viisas mamselli,
sinä. Voitaisiin melkein otaksua, että olet syntynyt hovissa, sinä,
joka et edes osaa puhdistaa navettaa."
"Menkää kotiinne nukkumaan, vanha noita", sanoi Liisa. "Syökää
enemmän hernekeittoa ja koettakaa silittää suoraksi muutamia vanhan
kuivettuneen nahkanne ryppyjä."
"Keimailet vain Rayn veljeksille", jatkoi rouva Garth, "mutta muista
sanani, ettei se sinua ollenkaan hyödytä. Vanha Angus ei ole tehnyt
minkäänlaista testamenttia ja jos perintösuhteet joutuvat lain
määrättäviksi, saat nähdä."
"Älkää jauhako alituisesti samaa asiaa, akka", sanoi Liisa.
"Älä sinä koetakaan nolata minua. Annan teille kaikille ansionne mukaan
eikä teidän tarvitse sitä kauan odottaakaan."
Rouva Garth oli nyt päässyt eteiseen. Hän oli jo kokonaan unhottanut
osanottovierailunsa ja sairasraukan, joka makasi vuoteessaan katsellen
hajamielisesti hänen vihaisia kasvojaan.
"Hyvää yötä, Sarah!" huusi Liisa ärsyttävän tuttavallisesti. "Eläkää
tervennä kaikki elämänne jäljellä olevat päivät."
Mutta rouva Garth oli jo silloin pihalla.
Rotha seisoi kuin puulla päähän lyötynä ja katsoi hänen jälkeensä,
kunnes hän katosi tien mutkaan. Liisa purskahti hillittömään nauruun.
"Hush, Liisa; pelkään, että hänellä on paha mielessä."
"Tuollako vanhalla noita-akalla?" huudahti Liisa. "Jos ilkeyttä vain
myytäisiin huutokaupalla Leijonassa, millaisen omaisuuden tuo nainen
kokoaisikaan!"
XXII.
HIRMUINEN UHKAUS.
Rothan pelko onnettomuudesta, aiheutuiko se sitten rouva Garthin
uhkauksesta vai sen syystä, toteutui nopeasti.
Päivän tahi parin kuluttua edellä kerrotun tapahtuman jälkeen saapui
kolme muukalaista Shoulthwaiteen, menivät sisälle taloon muitta
mutkitta ja istuutuivat pitkälle keittiön lavitsalle.
Rotha ja Willy sattuivat olemaan juuri silloin siellä. Toinen leipoi
kauraleipiä ja toinen korjasi nuoran palasella ruoskaa, joka oli
hajoamaisillaan kappaleiksi. Miehet olivat siviilipuvussa, mutta
Willy näki yhdellä silmäyksellä, että pisin heistä oli muudan niistä
poliiseista, jotka olivat koettaneet ottaa Ralphin kiinni Stye Headillä.
"Mitä haluatte?" kysyi hän äkkiä.
"Hieman kohteliaisuutta", vastasi kookas poliisi, joka nähtävästi
oletti olevansa oikeutettu edustamaan tovereitaan.
"Kenen asioilla te liikutte?"
"Saatte pian tietää, nuori mies, kenen asioilla ja mitä varten. Olemme
Carlislen tuomarin apulaisia ja olemme luvallanne tulleet vangitsemaan
Ralph Raytä."
"Hän ei ole täällä."
"Niin mekin otaksuimme." Poliisit katsoivat tarkoittavasti toisiaan ja
hymyilivät.
"Sanon teille vieläkin kerran, ettei hän ole täällä" sanoi Willy
menettäen nähtävästi malttinsa suutuessaan.
"Menkää sen vuoksi hakemaan häntä."
"En tekisi sitä, vaikka voisinkin, mutta en voi, vaikka tahtoisinkin.
Menkää siis matkoihinne."
"Voisimme vaatia teiltä sellaista vastaanottoa, mihin tuomarin
apulaiset ovat oikeutettuja."
"Vaatikaa vain. Mutta te olisitte tervetulleempia, jos osaisitte
jäljitellä häntä."
"Kuulkaahan nyt, nuori mies, ja antakaa sen koitua hyödyksenne. Haemme
Ralph Raytä, viimeisen vallananastajan kapinallisen armeijan kapteenia.
Meillä on vangitsemismääräys mukanamme. Kas, tässä se on. Mies
naputteli sormellaan paperiin, jonka hän veti vyöstään."
"Sanon teille vielä kerran, ettei hän ole täällä", sanoi Willy.
"Ja me kehoitamme teitä vielä kerran: menkää hakemaan häntä ja Jumala
suokoon, että löytäisitte hänet Se on parasta teille kaikille", lisäsi
poliisi katsellen ympärilleen keittiössä.
Willy oli nyt melkein suunniltaan raivosta. Hän meni hermostuneesti
keittiön poikki samalla kun poliisi avasi vangitsemismääräyksen hyvin
tyynesti ja luki:
"Täten käskemme ja määräämme me teidät heti vangitsemaan Ralph
Rayn ja sulkemaan hänet varmaan vankilaan säilytettäväksi --"
"Teillä on ollut tuo vangitsemismääräys hallussanne jo kauan aikaa
aivan hyödyttömästi, luullakseni", keskeytti Willy. "Saatte kuljettaa
sitä mukananne vieläkin vähän aikaa."
Poliisi kiinnitti vain sen verran huomiotaan tähän, että hän keskeytti
lukemisensa lyhyeksi aikaa. Sitten hän aloitti jälleen yhtä tyynesti:
"Senvuoksi käskemme, julistamme ja selitämme, että sanotun Ralph
Rayn, joka ei tähän saakka ole antautunut oikeuden tutkittavaksi,
on neljäntoista päivän sisällä ilmoittauduttava Carlislen
tuomarille, uhalla että hän muussa tapauksessa menettää kaikki
oikeutensa anteeksiantoon ja korvaukseen henkeen ja omaisuuteen
nähden."
Sitten kääri poliisi paperin jälleen tyynesti kokoon ja pisti sen
takaisin vyöhönsä. Willy seisoi nyt kuin huumautuneena.
"Näette siis tästä, nuori mies, olevan viisainta, että heti menette
hakemaan häntä."
"Ja mitä seuraa, ellen voi?" kysyi Willy. "Mitä silloin tapahtuu?"
"Henkipattoisuus, ja suokoon Jumala, että se supistuisi siihen."
"Entä sitten?"
"Kruunu takavarikoi sekä kiinteän että irtaimen omaisuuden."
"Kuinka niin?" kysyi Rotha tullen lähemmäksi. "Rouva Ray elää vielä ja
Willy on Ralphin veli."
"Heidän pitää lähteä täältä johonkin toiseen paikkaan, nuori neitiseni."
"Ette suinkaan tarkoita, että voitte heittää naisraukan maantielle?"
sanoi Rotha vakavasti.
Mies kohautti hartioitaan. Hänen toverinsa nauroivat ja liikahtelivat
paikoiltaan.
"Ette voi tehdä sitä, ette mitenkään!" sanoi Willy korostavasti polkien
jalkaansa lattiaan.
"Ja miksi emme?" Poliisia ei näyttänyt liikuttavan mikään. "Angus Ray
on kuollut. Ralph Ray on hänen vanhin poikansa."
"Se sotii lakia vastaan, sanon sen teille", sanoi Willy.
"Näytätte olevan selvillä lain pykälistä, nuori maanviljelijä;
pyydämme, että selittäisitte niitä meille vähän."
"Äidilläni, isäni leskenä, on osuutensa pesässä ja oma kiinteä ja
irtain omaisuutensa, jonka hän on perinyt isältään ja joka nyt joutuu
hänen omaisuudekseen hänen miehensä kuoleman jälkeen."
"Se on kyllä totta, te oppinut lakitieteen tohtori" sanoi poliisi
kääntyen toveriensa puoleen.
"Ja minullakin on osuuteni", jatkoi Willy, "kaikkeen muuhun paitsi
taloon. Näihin osuuksiin ei laki voi kajota, vaikka se ehkä voikin
takavarikoida veljeni omaisuuden."
"Kuulkaahan nyt, nuori mies", sanoi poliisi katsellen ympärilleen ja
koroittaen ääntään, "jokaisen valtuutetun on pakko valittaa, että
lakitiede on menettänyt yhden terävimmistä päistään silloin kun te
rupesitte kuluttamaan päivänne ja yönne lammashoidon hyväksi, mutta
on olemassa muudan pykälä, jota ei niin oppineen miehen, kuin te
olette, olisi pitänyt sivuuttaa. Kun sanoitte vainajan leskellä olevan
oikeuden osuuteensa ja hänen nuorimmalla pojallaan samoin, unhotitte,
ettei kavaltajan vaimolla eikä lapsilla ole suurempia oikeuksia kuin
kavaltajalla itellään."
"Selittäkää minulle, herra, mitä tarkoitatte", sanoi Willy.
"Niin terävien aivojen kuin teidän ovat olisi heti pitänyt käsittää
tarkoitukseni. Tarkoitan, että Angus Ray oli yhtä suuri kavaltaja kuin
hänen poikansa ja ellei viimeksi mainittu neljäntoista päivän sisällä
ilmoittaudu persoonallisesti tuomarille, takavarikoi kruunu koko
Shoulthwaiten tilan, koska se on kavaltajan ja hänen henkipattoisen
poikansa omaisuutta."
"Nuo ovat vain rikkiviisaita verukkeita, häpeällisiä tekosyitä",
sanoi Willy. "Isäni ei välittänyt hituistakaan politiikastanne,
kuninkaistanne eikä tasavallastanne."
Poliisit liikahtelivat jälleen paikoillaan.
"Hän tuntee sen kyllä, kun hän joutuu vastakkain sen kanssa", sanoi
muudan poliisi ja toiset nauroivat.
Rotha oli tuskallisessa jännityksessä. Tätä siis oli nainen
tarkoittanut hämärillä vihjauksillaan tulevista onnettomuuksista
viereisessä huoneessa melkein tajutonna lepäävälle sairaalle.
Miehet nousivat mennäkseen. Kietoen päällystakkinsa ympärilleen sanoi
poliisi, joka oli johtanut puhetta:
"Ymmärrätte nyt olevan viisainta noudattaa neuvoamme. Hakekaa hänet
meille, niin voi olla mahdollista, että hän saa armahduksen ja
korvauksen henkeen ja omaisuuteen nähden."
"Se on vain veruke, kurja veruke", huusi Willy polkien jalkaansa
lattiaan. "Armahduksenne on vain ivaa ja korvauksenne vain valhetta."
"Olkaa varovainen, nuori mies! Säästäkää tiukat sananne parempaan
tilaisuuteen ja käyttäkää hyödyksenne neuvoamme."
"Tuossa on teille neuvoistanne!" huusi Willy menettäen kokonaan
malttinsa ja näpsäyttäen sormiaan heidän nenänsä alla. "Tehkää
pahimpanne ja olkaa varmat siitä, ettei mikään voisi taivuttaa minua
ilmaisemaan veljeni olinpaikkaa, vaikka sen tietäisinkin, mitä en tee."
Poliisit nauroivat. "Mehän tiesimme sen jo, kuten näitte. Teille ei
olisi ollenkaan haitaksi, jos voisitte olla yhtä tyyni kuin veljenne,
nuori herra. Hän olisi tuskin purkanut vihaansa näin. Pääsisimme paljon
vähemmällä, jos hän olisi samanlainen kuin te. Mutta hän on koko
joukon maltillisempi ja se on ikävää se." Tämä ärsyttävä vertaus ei
lauhduttanut ollenkaan Willyn vihaa.
"Riittää jo!" huusi hän niin kovasti kuin suinkin viitaten samalla
oveen.
Miehet hymyilivät julmasti ja kääntyivät poistuakseen.
"Muistakaa, että tulemme luoksenne jälleen neljäntoista päivän
kuluttua."
Rotha piti kiinni uunin nurkasta pysyäkseen pystyssä. Mutta Willy
viittasi jälleen kädellään vapisten vihasta.
"Neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä", toisti poliisi tyynesti
sulkien oven mennessään.
XXIII.
HÄN EI PUHUNUT MILLOINKAAN RAKKAUDESTAAN.
Kun ovi sulkeutui poliisien jälkeen, vaipui Willy uupuneena tuoliinsa.
Kiihkon aiheuttama jännitys oli ollut liikaa hänen vilkkaalle
luonteelleen ja vastavaikutus oli sen vuoksi äkillinen ja tuskallinen.
"Armahdus ja rangaistuksesta vapautuminen", mumisi hän; "ivaa ja
valhetta kaikki -- niin, sellaista se juuri on ja sen sanoinkin heille.
Ei ole puhettakaan armahduksesta eikä korvauksesta, kun ihminen kerran
joutuu heidän kynsiinsä. Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni sen. Se on
vain veruke meidän pettämiseksemme, mutta Jumalalle kiitos, meitä ei
niinkään helposti petetä."
"Ajattelen kuitenkin, että Ralphin pitää saada tämä tietää --
tarkoitan, jos voimme lähettää sanan hänelle", sanoi Rotha. Hän
nojautui vieläkin uunin nurkkaan. Hänen kasvonsa, jotka äsken olivat
olleet punaiset, olivat nyt tuhkanharmaat ja hänen huulensa olivat
tiukasti yhdessä.
"Hän antautuisi varmasti heidän käsiinsä. Tunnen hänet niin hyvin, että
olen aivan varma siitä, mitä hän tekisi", sanoi Willy.
"Mutta siitäkin huolimatta ajattelen, että hänen pitää saada tämä
tietää", sanoi Rotha. Tyttö puhui hiljaisella äänellä, mutta hyvin
päättäväisesti.
"Rakas Rothani", sanoi Willy ärtyisästi, "ymmärrän tämän asian paremmin
kuin luuletkaan ja tunnen veljeni paremmin kuin sinä. Armahdus ei
tulisi siinä kysymykseenkään, sanon sen sinulle. Ralph ajettaisiin
maanpakoon."
"Älkäämme sentään kiihoittako heitä mihinkään pahempaan", sanoi Rotha.
"Mikä voisikaan olla pahempaa?" sanoi Willy nousten ja ruveten
kävelemään edestakaisin lattialla. "Se on kyllä totta, että he voivat
karkoittaa meidät kodistamme, eikä sitäkään voida kieltää, että he
voivat tehdä meistä kerjäläistäkin köyhempiä, mutta onko se pahempaa
kuin maanpakolaisuus. Pahempaa! Mikään ei voi olla sen pahempaa --"
"Niin, mutta jokin voi olla vieläkin pahempaa", sanoi tyttö tiukasti
siirtämättä päättäväistä katsettaan siitä paikasta, minne poliisit
olivat hävinneet. "Willy, tästä seuraa vielä jotakin hirveämpää ja
Ralphin pitää saada jonkinlainen ilmoitus, jos se vain on mahdollista."
"Et tunne veljeäni", toisti Willy hyvin ärtyisästi. "Hänet ajettaisiin
maanpakoon, sanon sen sinulle."
"Vaikka hänet ajettaisiinkin, niin --" sanoi Rotha.
"Niin!" huudahti Willy lopettaen Rothan aloittaman lauseen. "Jos niin
kävisi, ostaisimme oikeutemme jäädä tähän paikkaan veljeni vapaudella.
Onko sielusi niin alhainen, Rotha?"
"Päätöksesi on hyvin jalo, mutta sinä teet minulle suurta vääryyttä",
sanoi Rotha kiihkeämmin kuin ennen.
"No, nyt minä ymmärrän", sanoi Willy hieman vihaisesti, mihin
sekoittui vähän moitettakin, "miten asiat ovat. Tiedän nyt, mihin
haluat minua kehoittaa. Tahdot pidättää minua kiihoittamasta noita
verikoiria johonkin pahempaan toivoen voivasi säilyttää siten tämän
kurjan omaisuuden meille ja mahdollisesti lapsillemme. Mutta voisinko
nauttia niistä ollenkaan, jos ne ostettaisiin sellaisella hinnalla?
Oletko ajatellut sitä? Ja oletko ajatellut sitä kirousta, mikä niihin
liittyisi -- jokaiseen kiveen ja jokaiseen kolikkoon meille ja
lapsillemme ja lastenlapsillemme? Taivas antakoon minulle anteeksi,
mutta aloin jo epäillä, onko kukaan, joka ajattelee näistä asioista
siten, arvokas kantamaan niihin liittyvää nimeä."
"Ei, herra, mutta jos sopimus on epäedullinen, voidaan se helposti
purkaa", sanoi tyttö leimuavin silmin ja suoristaen vapisevaa
ruumistaan.
Willy odotti tuskin hänen vastaustaan. Kääntyen äkkiä pois kiiruhti hän
huoneesta pihalle.
"Hänen päätöksensä on jalo", sanoi Rotha itsekseen jäätyään yksin,
"ja se hyvittääkin vielä pahemman loukkauksen. Niin, sellainen
uhrautuvaisuus ansaitsee syvempää hellyyttä kuin mitä minä voin
tarjota. Hän ansaitsee anteeksiantoni ja hän tulee saamaankin sen.
Mutta se, mitä hän sanoi, oli todella julmaa -- hyvin julmaa."
Tyttö meni ikkunakomeroon ja laski kätensä rukin rattaalle. Hänen
silmänsä alkoivat täyttyä kyynelillä, kun hän katseli hajamielisesti
etelää kohti.
"Hyvin, hyvin julmaa, mutta hän olikin vihoissaan. Miehet suututtivat
hänet. Hän oli aivan suunniltaan. Willy-raukka, hän kärsii kovasti!
Mutta sittenkin se oli julmaa, hyvin julmaa todellakin."
Rotha käveli keittiön poikki ja nojautui jälleen uunin nurkkaan. Oli
kuin hänen järkyttynyt mielensä olisi läpikäynyt niiden tapahtumien
pienimmänkin yksityiskohdan, jotka olivat juuri äsken sattuneet
paikassa, missä hän nyt seisoi yksinään.
Yksinään! Uuden surun taakka painoi hänen hartioitaan nyt. Joutua
epäilyksen alaiseksi itsekkäisyydestä silloin kun hänen sydämensä oli
tuntenut vain uhrautuvaisuutta; sitä oli hyvin vaikea kestää. Mutta
se oli vielä kovempaa, että mies, jonka paremmin kuin kenenkään muun
olisi pitänyt tuntea hänen sydämensä ja nähdä, mitä siellä oli, hautoi
tällaisia epäluuloja. "Willy oli aivan suunniltaan, poikaraukka",
toisti hän itselleen jälleen, mutta tätä tyynnyttävää ajatusta seurasi
heti kirpeä muisto. "Se, mitä hän sanoi, oli julmaa, hyvin julmaa."
Tyttö koetti karkoittaa toivottomuutensa, minkä ehkä tämä viime tapaus
oli pääasiallisesti aiheuttanut. Oli luonnollista, että hänen oma
pieni surunsa kohosi pinnalle, mutta hänen sydämensä oli liian suuri
hautoakseen vain omia henkilökohtaisia vastoinkäymisiään.
Hän meni viereiseen huoneeseen, joka sekä hänen että sairaan
mukavuudeksi oli järjestetty rouva Rayn makuuhuoneeksi. Ralphin äidin
kasvot olivat rauhallisuudessaan tyynet, melkeinpä loistavat. Niissä ei
näkynyt tällä hetkellä jälkeäkään siitä huolestuneesta ilmeestä, mikä
Rothan mielestä merkitsi turhaa yritystä lausua: "Jumala siunatkoon
sinua!" Jumalalle kiitos, hän ainakaan ei vielä tiennyt siitä mitään,
mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tulisi tapahtumaan! Ajatellen vain
häntä, heikkoa tajutonta sairasta, joka oli lähellä kuolemaa, oli
Rotha sanonut, että jotakin pahempaa saattaa tapahtua. Karkoittaminen
talosta ja kotoa toisi kuoleman vielä lähemmäksi. Maantielle joutuminen
suojattomaksi -- olipa se sitten oikeudenmukaista tahi ei, se ei kuulu
asiaan -- olisi samaa kuin kuolema vuoteessaan lepäävälle naisraukalle.
Ei, niin ei saa eikä tulekaan tapahtumaan, jos hänellä vain on
tarpeeksi voimia sen estämiseksi.
Rotha kumartui vuoteen yli, kiersi käsivartensa sairaan kaulaan ja
suuteli hellästi noita rauhallisia kasvoja. Sitten tytön kaunis
pää nuorine kasvoineen, joihin työ ja surut olivat jo uurtaneet
syviä vakoja, painui pielukselle leväten siinä hiljaisten kyynelten
virratessa hänen poskilleen.
"Ei, jos vain voin sen estää", kuiskasi hän kuuroihin korviin. Mutta
ajatellessaan vain toisen parasta, ja tämä toinen oli sekä Willyn että
Ralphin äiti, hiipi hänen mieleensä kuin myrkyllinen käärme muisto
Willyn katkerasta moitteesta. "Se oli julmaa, hyvin julmaa."
Sydäntuskissaan kääntyi tytön sielu vain yhdelle taholle, hänen
puoleensa, jonka poissaolo oli aiheuttanut tämän viime ahdingon.
"Ralph, Ralph!" huusi hän ja kyyneleet, jotka olivat kuivuneet hänen
silmistään, ilmestyivät nyt jälleen hänen ääneensä.
Mutta ehkä Willy sittenkin oli oikeassa kaikesta huolimatta. Maantielle
joutumisen ei tarvinnut merkitä sitä, että sairasraukan oli pakko
kuolla talvipakkaseen. Ympäristössä oli paljon hyväntahtoisia ihmisiä,
jotka mielellään ottaisivat hänet kattonsa alle. Mutta ei sittenkään,
tämä on Ralphin asia ja millä oikeudella ihmiset rupeisivat osoittamaan
armeliaisuutta hänen äidilleen hänen tietämättään? Ralphille oli
ilmoitettava asiasta, jos se vain on mahdollista. Niin, hänelle on
ilmoitettava viipymättä.
Sittenkuin Rotha oli tehnyt vakavan päätöksen tähän nähden, nousi hän
vuoteen laidalta ja sipaisten sotkeutuneen tukkansa pois otsaltaan meni
keittiöön. Pysähtyen paikalle, jossa hän oli seisonut poliisien ollessa
huoneessa, muisteli hän jokaista yksityisseikkaa ja oli kuulevinaan
jokaisen tavun uudestaan.
Ei enää voitu epäilläkään, että Ralphin piti saada tietää kaikki, mitä
tähän saakka on tapahtunut ja mitä vielä uhataan tehdä. Mutta kuka
ilmoittaa sen hänelle ja miten hänelle saadaan sana? Willyn kanssa
keskusteleminen oli hyödytöntä, lujasti päättänyt kun hän oli alistua
mieluummin häätämiseen kuin aiheuttaa Ralphin vangitsemisen tahi joutua
ihmisten epäilyksen alaiseksi siitä.
"Se oli jalo ajatus, mutta se oli väärä", ajatteli Rotha, jonka mieleen
ei milloinkaan juolahtanutkaan mukautua erehdykseen. "Se oli jalo
ajatus", ajatteli hän jälleen, ja kun muisto hänen omasta surustaan
juolahti kerran vielä hänen mieleensä, tukahdutti hän sen ajatuksella:
"Willy joutui kovaan koetukseen, poikaraukka!"
Mutta kuka veisi sanan Ralphille ja kuinka se tapahtuisi? Kuka tietää,
minne hän on matkustanut, ja jos joku sen tietäisikin, niin kuka
lähtisi häntä hakemaan? Kunpa hän itse olisi mies, niin hän löytäisi
Ralphin varmaan, vaikka hänen pitäisi vaeltaa koko valtakunnan ympäri!
Mutta hän oli ikävä kyllä vain nainen ja hänen velvollisuutensa oli
pysyä täällä -- täällä pienessä piirissä Ralphin äidin luona, hänen ja
hänen veljensä kodissa. Kuka siis lähtisikään hakemaan Ralphia.
Juuri tällä epäilyksen hetkellä sattui Sim tulemaan talon pihaan. Hän
ei ollut näyttäytynyt kertaakaan papin käynnin jälkeen, ja näyttämättä
mitenkään, että hän tiesi olleensa poissa, tarttui hän lapioon ja alkoi
puhdistaa pihaa lumesta, jota oli satanut edellisenä yönä. Rothan
silmät kirkastuivat ja hän kiiruhti ovelle huutaen isälleen.
"Isä", sanoi hän kun Sim oli seurannut häntä sisään, "teit äskettäin
pitkän matkan Ralphin hyväksi, voisitko lähteä sellaiselle jälleen?"
"Mitä on tapahtunut? Kuljeskelevatko he vielä seudut ristiin rastiin
vangitsemismääräys taskussaan?"
"Tämä on jotakin pahempaa. Jos asia supistuisikin siihen, saisi Ralph
selvittää yksinään välinsä heidän kanssaan; he eivät voisi milloinkaan
täyttää vangitsemismääräystään, eivät milloinkaan."
"Pahempaako? Mikä voi olla sen pahempaa, tyttöseni?" sanoi Sim kalveten.
"Henkipattoisuus."
"Mitä se on? Mitä on henkipattoisuus? Se ei kai koske millään tavalla
Wil-Wilsonia, vai mitä?" sanoi Sim kuiskaten hyvin nopeasti ja
hermostuneesti.
"Ei, ei, ei mitään sellaista. Se tarkoittaa, että ellei Ralph
neljäntoista päivän sisällä ilmottaudu tuomarille, takavarikoivat
voudin apulaiset koko Shoulthwaiten."
"Entä sitten?" sanoi Sim. "Ottakoot he vain talon, parempihan se on
kuin että. Ralph joutuu heidän käsiinsä."
"Isä, rouva Ray-raukka ajettaisiin silloin maantielle -- He eivät tunne
lainkaan sääliä, eivät ollenkaan."
"Niin, se on totta", sanoi Sim. "Se panee minut epäröimään."
"Meidän on haettava Ralph käsiimme aivan heti."
"Käsiimmekö? Hän on matkustanut Jumala yksin tietää minne."
"Isä, jos olisin mies, löytäisin hänet, niin totta kuin elän."
"Tämä on melkein pahinta, mitä olisi saattanut tapahtuakaan", sanoi Sim.
"Pahin tulee tapahtumaan, ellemme löydä häntä."
"Mutta kuinka ja mistä? Lähteä seuraamaan häntä on melkein samaa kuin
lähteä kulkemaan sinne, minne nenä viittaa", sanoi Sim.
"Sanoit hänen poistuneen Raisen yli", sanoi Rotha. "Hän ei ole mennyt
kauaksi, saatte olla aivan varma siitä. Hevosta ei ole saatu vielä
kiinni. Ralph on vielä vuoristossa, uskallan melkein vannoa sen."
"Ilma on nyt sellainen, että vuorilla liikkuminen on hyvin vaarallista,
Rotha. Maa on märkä ja liukas."
"Niin se on, niin se on ja sinä olet käynyt heikoksi, isä. Lähden itse.
Liisa Branthwaite tulee kyllä tänne sijaani."
"Ei, ei, kyllä minä lähden, niin, aivan varmasti" sanoi Sim. Rothan
lämmin kiihko oli voittanut hänen pelkonsa, että hän epäonnistuisi.