"En tiedä siitä mitään", vastasi Rotha, "mutta se ei kuulu ollenkaan

meihin, vaikka hän ei olisi tehnytkään testamenttiaan. Testamentti voi

olla hyvinkin tarpeen suurille tilanomistajille ja heidän kaltaisilleen

ihmisille, sillä syystä tahi toisesta ovat heidän tiluksensa niin

sekaisin, ettei kukaan oikeastaan tiedä, missä ne sijaitsevat, mutta

tavalliselle maanomistajalle, joka ehkä omistaa pari sataa hehtaaria

maata ja pari tuhatta lammasta, paitsi rakennuksia ja muuta omaisuutta,

ei se ole ollenkaan tarpeellinen. Perimissuhteet on laki täydellisesti

määrännyt."

"Aivan niin, aivan niin, tyttöseni", vastasi rouva Garth. Tyttöjen

mielestä muuttui hänen silmiensä ilme oikein julmaksi ja ilkeäksi

hänen puhuessaan. "Niin, laki on kyllä täydellisesti määrännyt

perimissuhteet, mutta niinkuin sanoin Joelle, laki ei aina järjestä

kaikkia asioita meidän mieliksemme."

Liisa ei voinut enää sietää rouva Garthin hämäriä vihjauksia. Tullen

lähemmäksi uhmaavaan tapaansa pieni nainen sanoi: "Kuulkaahan,

lopettakaa tuo sähisemisenne ja jos teillä on jotakin sanottavaa, niin

aukaiskaa suunne ja antakaa kuulua."

Tämä haaste oli päättäväinen ja selvä.

"Jumala siunatkoon tyttöä!" huudahti rouva Garth hyvin hämmästyneenä.

"Mikä pienelle kullanmuruselleni nyt tuli?"

"Kuulkaahan nyt, olette lörpötellyt täällä jo liikaa meidän voimatta

uskoa puheitanne niin viattomiksi kuin miltä ne kuulostavat!" huudahti

Liisa korostavasti koettaen siten osoittaa suurta halveksimistaan

juoruja kohtaan yleensä ja rouva Garthin lörpöttelyä kohtaan

erikoisesti.

Rouva Garth aikoi ensin nolata vastustajansa muutamilla ivallisilla

sanoilla. Nyrpistäen halveksivasti huuliaan sanoi hän poiketen kokonaan

keskustelunaiheesta: "Olen kuullut sanottavan sinua hyvin erinomaiseksi

morsiameksi, Liisa."

"Se on ainakin enemmän kuin mitä te milloinkaan olisitte voinut olla",

vastasi Liisa, joka aina unhotti arvokkaisuutensa sitä mukaa kuin hänen

vihansa kiihtyi.

"Sinuun ei voi enää kukaan luottaa, sillä sinua sanotaan jo

kevytkenkäiseksi", sanoi rouva Garth. "Olen aina sanonut Joelle, että

hänen pitää luopua sinusta, ja olen iloinen, että hän on totellut

neuvoani."

"Voi, onko hän, onko hän?" sanoi Liisa joutuen melkein pois suunniltaan

vihjauksesta, että hän olisi sepän hylätty morsian. "Olen aina sanonut

teitä seudun ilkeimmäksi valehtelijaksi. En haluaisi Joetanne, vaikka

hänen huuliltaan tippuisi hunajaa ja hänen taskunsa olisivat täynnä

kultaa. Mikään ei voisi minua taivuttaa siihen. Joe, todellakin!"

lisäsi Liisa ollen näkevinään sepän punatukkaisen pään edessään. "Hänen

tukallaanhan voitaisiin sytyttää vaikka kynttilä."

Rouva Garthin pilkka ei ollut tarkoitettu kestämään tällaista

hyökkäystä. Nousten seisoalleen hän sanoi: "Sinä olet todellakin kelpo

heilakka. Olet aina ollut hullu punaisten nauhojen perään. Jokaisessa

sopivassa tilaisuudessa heität sinä yltäsi esiliinan ja panet hatun

päähäsi. Haluaisit varmaankin silkkipuvunkin, letukka."

"Älkää välittäkö vaatteistani", sanoi Liisa. Rouva Garth ei antanut

hänelle aikaa sanoa enempää, sillä suunniltaan vihasta hän kääntyi

Rothan puoleen ja lisäsi: "Ja sinäkin olet harvinaisen viisas mamselli,

sinä. Voitaisiin melkein otaksua, että olet syntynyt hovissa, sinä,

joka et edes osaa puhdistaa navettaa."

"Menkää kotiinne nukkumaan, vanha noita", sanoi Liisa. "Syökää

enemmän hernekeittoa ja koettakaa silittää suoraksi muutamia vanhan

kuivettuneen nahkanne ryppyjä."

"Keimailet vain Rayn veljeksille", jatkoi rouva Garth, "mutta muista

sanani, ettei se sinua ollenkaan hyödytä. Vanha Angus ei ole tehnyt

minkäänlaista testamenttia ja jos perintösuhteet joutuvat lain

määrättäviksi, saat nähdä."

"Älkää jauhako alituisesti samaa asiaa, akka", sanoi Liisa.

"Älä sinä koetakaan nolata minua. Annan teille kaikille ansionne mukaan

eikä teidän tarvitse sitä kauan odottaakaan."

Rouva Garth oli nyt päässyt eteiseen. Hän oli jo kokonaan unhottanut

osanottovierailunsa ja sairasraukan, joka makasi vuoteessaan katsellen

hajamielisesti hänen vihaisia kasvojaan.

"Hyvää yötä, Sarah!" huusi Liisa ärsyttävän tuttavallisesti. "Eläkää

tervennä kaikki elämänne jäljellä olevat päivät."

Mutta rouva Garth oli jo silloin pihalla.

Rotha seisoi kuin puulla päähän lyötynä ja katsoi hänen jälkeensä,

kunnes hän katosi tien mutkaan. Liisa purskahti hillittömään nauruun.

"Hush, Liisa; pelkään, että hänellä on paha mielessä."

"Tuollako vanhalla noita-akalla?" huudahti Liisa. "Jos ilkeyttä vain

myytäisiin huutokaupalla Leijonassa, millaisen omaisuuden tuo nainen

kokoaisikaan!"

XXII.

HIRMUINEN UHKAUS.

Rothan pelko onnettomuudesta, aiheutuiko se sitten rouva Garthin

uhkauksesta vai sen syystä, toteutui nopeasti.

Päivän tahi parin kuluttua edellä kerrotun tapahtuman jälkeen saapui

kolme muukalaista Shoulthwaiteen, menivät sisälle taloon muitta

mutkitta ja istuutuivat pitkälle keittiön lavitsalle.

Rotha ja Willy sattuivat olemaan juuri silloin siellä. Toinen leipoi

kauraleipiä ja toinen korjasi nuoran palasella ruoskaa, joka oli

hajoamaisillaan kappaleiksi. Miehet olivat siviilipuvussa, mutta

Willy näki yhdellä silmäyksellä, että pisin heistä oli muudan niistä

poliiseista, jotka olivat koettaneet ottaa Ralphin kiinni Stye Headillä.

"Mitä haluatte?" kysyi hän äkkiä.

"Hieman kohteliaisuutta", vastasi kookas poliisi, joka nähtävästi

oletti olevansa oikeutettu edustamaan tovereitaan.

"Kenen asioilla te liikutte?"

"Saatte pian tietää, nuori mies, kenen asioilla ja mitä varten. Olemme

Carlislen tuomarin apulaisia ja olemme luvallanne tulleet vangitsemaan

Ralph Raytä."

"Hän ei ole täällä."

"Niin mekin otaksuimme." Poliisit katsoivat tarkoittavasti toisiaan ja

hymyilivät.

"Sanon teille vieläkin kerran, ettei hän ole täällä" sanoi Willy

menettäen nähtävästi malttinsa suutuessaan.

"Menkää sen vuoksi hakemaan häntä."

"En tekisi sitä, vaikka voisinkin, mutta en voi, vaikka tahtoisinkin.

Menkää siis matkoihinne."

"Voisimme vaatia teiltä sellaista vastaanottoa, mihin tuomarin

apulaiset ovat oikeutettuja."

"Vaatikaa vain. Mutta te olisitte tervetulleempia, jos osaisitte

jäljitellä häntä."

"Kuulkaahan nyt, nuori mies, ja antakaa sen koitua hyödyksenne. Haemme

Ralph Raytä, viimeisen vallananastajan kapinallisen armeijan kapteenia.

Meillä on vangitsemismääräys mukanamme. Kas, tässä se on. Mies

naputteli sormellaan paperiin, jonka hän veti vyöstään."

"Sanon teille vielä kerran, ettei hän ole täällä", sanoi Willy.

"Ja me kehoitamme teitä vielä kerran: menkää hakemaan häntä ja Jumala

suokoon, että löytäisitte hänet Se on parasta teille kaikille", lisäsi

poliisi katsellen ympärilleen keittiössä.

Willy oli nyt melkein suunniltaan raivosta. Hän meni hermostuneesti

keittiön poikki samalla kun poliisi avasi vangitsemismääräyksen hyvin

tyynesti ja luki:

"Täten käskemme ja määräämme me teidät heti vangitsemaan Ralph

Rayn ja sulkemaan hänet varmaan vankilaan säilytettäväksi --"

"Teillä on ollut tuo vangitsemismääräys hallussanne jo kauan aikaa

aivan hyödyttömästi, luullakseni", keskeytti Willy. "Saatte kuljettaa

sitä mukananne vieläkin vähän aikaa."

Poliisi kiinnitti vain sen verran huomiotaan tähän, että hän keskeytti

lukemisensa lyhyeksi aikaa. Sitten hän aloitti jälleen yhtä tyynesti:

"Senvuoksi käskemme, julistamme ja selitämme, että sanotun Ralph

Rayn, joka ei tähän saakka ole antautunut oikeuden tutkittavaksi,

on neljäntoista päivän sisällä ilmoittauduttava Carlislen

tuomarille, uhalla että hän muussa tapauksessa menettää kaikki

oikeutensa anteeksiantoon ja korvaukseen henkeen ja omaisuuteen

nähden."

Sitten kääri poliisi paperin jälleen tyynesti kokoon ja pisti sen

takaisin vyöhönsä. Willy seisoi nyt kuin huumautuneena.

"Näette siis tästä, nuori mies, olevan viisainta, että heti menette

hakemaan häntä."

"Ja mitä seuraa, ellen voi?" kysyi Willy. "Mitä silloin tapahtuu?"

"Henkipattoisuus, ja suokoon Jumala, että se supistuisi siihen."

"Entä sitten?"

"Kruunu takavarikoi sekä kiinteän että irtaimen omaisuuden."

"Kuinka niin?" kysyi Rotha tullen lähemmäksi. "Rouva Ray elää vielä ja

Willy on Ralphin veli."

"Heidän pitää lähteä täältä johonkin toiseen paikkaan, nuori neitiseni."

"Ette suinkaan tarkoita, että voitte heittää naisraukan maantielle?"

sanoi Rotha vakavasti.

Mies kohautti hartioitaan. Hänen toverinsa nauroivat ja liikahtelivat

paikoiltaan.

"Ette voi tehdä sitä, ette mitenkään!" sanoi Willy korostavasti polkien

jalkaansa lattiaan.

"Ja miksi emme?" Poliisia ei näyttänyt liikuttavan mikään. "Angus Ray

on kuollut. Ralph Ray on hänen vanhin poikansa."

"Se sotii lakia vastaan, sanon sen teille", sanoi Willy.

"Näytätte olevan selvillä lain pykälistä, nuori maanviljelijä;

pyydämme, että selittäisitte niitä meille vähän."

"Äidilläni, isäni leskenä, on osuutensa pesässä ja oma kiinteä ja

irtain omaisuutensa, jonka hän on perinyt isältään ja joka nyt joutuu

hänen omaisuudekseen hänen miehensä kuoleman jälkeen."

"Se on kyllä totta, te oppinut lakitieteen tohtori" sanoi poliisi

kääntyen toveriensa puoleen.

"Ja minullakin on osuuteni", jatkoi Willy, "kaikkeen muuhun paitsi

taloon. Näihin osuuksiin ei laki voi kajota, vaikka se ehkä voikin

takavarikoida veljeni omaisuuden."

"Kuulkaahan nyt, nuori mies", sanoi poliisi katsellen ympärilleen ja

koroittaen ääntään, "jokaisen valtuutetun on pakko valittaa, että

lakitiede on menettänyt yhden terävimmistä päistään silloin kun te

rupesitte kuluttamaan päivänne ja yönne lammashoidon hyväksi, mutta

on olemassa muudan pykälä, jota ei niin oppineen miehen, kuin te

olette, olisi pitänyt sivuuttaa. Kun sanoitte vainajan leskellä olevan

oikeuden osuuteensa ja hänen nuorimmalla pojallaan samoin, unhotitte,

ettei kavaltajan vaimolla eikä lapsilla ole suurempia oikeuksia kuin

kavaltajalla itellään."

"Selittäkää minulle, herra, mitä tarkoitatte", sanoi Willy.

"Niin terävien aivojen kuin teidän ovat olisi heti pitänyt käsittää

tarkoitukseni. Tarkoitan, että Angus Ray oli yhtä suuri kavaltaja kuin

hänen poikansa ja ellei viimeksi mainittu neljäntoista päivän sisällä

ilmoittaudu persoonallisesti tuomarille, takavarikoi kruunu koko

Shoulthwaiten tilan, koska se on kavaltajan ja hänen henkipattoisen

poikansa omaisuutta."

"Nuo ovat vain rikkiviisaita verukkeita, häpeällisiä tekosyitä",

sanoi Willy. "Isäni ei välittänyt hituistakaan politiikastanne,

kuninkaistanne eikä tasavallastanne."

Poliisit liikahtelivat jälleen paikoillaan.

"Hän tuntee sen kyllä, kun hän joutuu vastakkain sen kanssa", sanoi

muudan poliisi ja toiset nauroivat.

Rotha oli tuskallisessa jännityksessä. Tätä siis oli nainen

tarkoittanut hämärillä vihjauksillaan tulevista onnettomuuksista

viereisessä huoneessa melkein tajutonna lepäävälle sairaalle.

Miehet nousivat mennäkseen. Kietoen päällystakkinsa ympärilleen sanoi

poliisi, joka oli johtanut puhetta:

"Ymmärrätte nyt olevan viisainta noudattaa neuvoamme. Hakekaa hänet

meille, niin voi olla mahdollista, että hän saa armahduksen ja

korvauksen henkeen ja omaisuuteen nähden."

"Se on vain veruke, kurja veruke", huusi Willy polkien jalkaansa

lattiaan. "Armahduksenne on vain ivaa ja korvauksenne vain valhetta."

"Olkaa varovainen, nuori mies! Säästäkää tiukat sananne parempaan

tilaisuuteen ja käyttäkää hyödyksenne neuvoamme."

"Tuossa on teille neuvoistanne!" huusi Willy menettäen kokonaan

malttinsa ja näpsäyttäen sormiaan heidän nenänsä alla. "Tehkää

pahimpanne ja olkaa varmat siitä, ettei mikään voisi taivuttaa minua

ilmaisemaan veljeni olinpaikkaa, vaikka sen tietäisinkin, mitä en tee."

Poliisit nauroivat. "Mehän tiesimme sen jo, kuten näitte. Teille ei

olisi ollenkaan haitaksi, jos voisitte olla yhtä tyyni kuin veljenne,

nuori herra. Hän olisi tuskin purkanut vihaansa näin. Pääsisimme paljon

vähemmällä, jos hän olisi samanlainen kuin te. Mutta hän on koko

joukon maltillisempi ja se on ikävää se." Tämä ärsyttävä vertaus ei

lauhduttanut ollenkaan Willyn vihaa.

"Riittää jo!" huusi hän niin kovasti kuin suinkin viitaten samalla

oveen.

Miehet hymyilivät julmasti ja kääntyivät poistuakseen.

"Muistakaa, että tulemme luoksenne jälleen neljäntoista päivän

kuluttua."

Rotha piti kiinni uunin nurkasta pysyäkseen pystyssä. Mutta Willy

viittasi jälleen kädellään vapisten vihasta.

"Neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä", toisti poliisi tyynesti

sulkien oven mennessään.

XXIII.

HÄN EI PUHUNUT MILLOINKAAN RAKKAUDESTAAN.

Kun ovi sulkeutui poliisien jälkeen, vaipui Willy uupuneena tuoliinsa.

Kiihkon aiheuttama jännitys oli ollut liikaa hänen vilkkaalle

luonteelleen ja vastavaikutus oli sen vuoksi äkillinen ja tuskallinen.

"Armahdus ja rangaistuksesta vapautuminen", mumisi hän; "ivaa ja

valhetta kaikki -- niin, sellaista se juuri on ja sen sanoinkin heille.

Ei ole puhettakaan armahduksesta eikä korvauksesta, kun ihminen kerran

joutuu heidän kynsiinsä. Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni sen. Se on

vain veruke meidän pettämiseksemme, mutta Jumalalle kiitos, meitä ei

niinkään helposti petetä."

"Ajattelen kuitenkin, että Ralphin pitää saada tämä tietää --

tarkoitan, jos voimme lähettää sanan hänelle", sanoi Rotha. Hän

nojautui vieläkin uunin nurkkaan. Hänen kasvonsa, jotka äsken olivat

olleet punaiset, olivat nyt tuhkanharmaat ja hänen huulensa olivat

tiukasti yhdessä.

"Hän antautuisi varmasti heidän käsiinsä. Tunnen hänet niin hyvin, että

olen aivan varma siitä, mitä hän tekisi", sanoi Willy.

"Mutta siitäkin huolimatta ajattelen, että hänen pitää saada tämä

tietää", sanoi Rotha. Tyttö puhui hiljaisella äänellä, mutta hyvin

päättäväisesti.

"Rakas Rothani", sanoi Willy ärtyisästi, "ymmärrän tämän asian paremmin

kuin luuletkaan ja tunnen veljeni paremmin kuin sinä. Armahdus ei

tulisi siinä kysymykseenkään, sanon sen sinulle. Ralph ajettaisiin

maanpakoon."

"Älkäämme sentään kiihoittako heitä mihinkään pahempaan", sanoi Rotha.

"Mikä voisikaan olla pahempaa?" sanoi Willy nousten ja ruveten

kävelemään edestakaisin lattialla. "Se on kyllä totta, että he voivat

karkoittaa meidät kodistamme, eikä sitäkään voida kieltää, että he

voivat tehdä meistä kerjäläistäkin köyhempiä, mutta onko se pahempaa

kuin maanpakolaisuus. Pahempaa! Mikään ei voi olla sen pahempaa --"

"Niin, mutta jokin voi olla vieläkin pahempaa", sanoi tyttö tiukasti

siirtämättä päättäväistä katsettaan siitä paikasta, minne poliisit

olivat hävinneet. "Willy, tästä seuraa vielä jotakin hirveämpää ja

Ralphin pitää saada jonkinlainen ilmoitus, jos se vain on mahdollista."

"Et tunne veljeäni", toisti Willy hyvin ärtyisästi. "Hänet ajettaisiin

maanpakoon, sanon sen sinulle."

"Vaikka hänet ajettaisiinkin, niin --" sanoi Rotha.

"Niin!" huudahti Willy lopettaen Rothan aloittaman lauseen. "Jos niin

kävisi, ostaisimme oikeutemme jäädä tähän paikkaan veljeni vapaudella.

Onko sielusi niin alhainen, Rotha?"

"Päätöksesi on hyvin jalo, mutta sinä teet minulle suurta vääryyttä",

sanoi Rotha kiihkeämmin kuin ennen.

"No, nyt minä ymmärrän", sanoi Willy hieman vihaisesti, mihin

sekoittui vähän moitettakin, "miten asiat ovat. Tiedän nyt, mihin

haluat minua kehoittaa. Tahdot pidättää minua kiihoittamasta noita

verikoiria johonkin pahempaan toivoen voivasi säilyttää siten tämän

kurjan omaisuuden meille ja mahdollisesti lapsillemme. Mutta voisinko

nauttia niistä ollenkaan, jos ne ostettaisiin sellaisella hinnalla?

Oletko ajatellut sitä? Ja oletko ajatellut sitä kirousta, mikä niihin

liittyisi -- jokaiseen kiveen ja jokaiseen kolikkoon meille ja

lapsillemme ja lastenlapsillemme? Taivas antakoon minulle anteeksi,

mutta aloin jo epäillä, onko kukaan, joka ajattelee näistä asioista

siten, arvokas kantamaan niihin liittyvää nimeä."

"Ei, herra, mutta jos sopimus on epäedullinen, voidaan se helposti

purkaa", sanoi tyttö leimuavin silmin ja suoristaen vapisevaa

ruumistaan.

Willy odotti tuskin hänen vastaustaan. Kääntyen äkkiä pois kiiruhti hän

huoneesta pihalle.

"Hänen päätöksensä on jalo", sanoi Rotha itsekseen jäätyään yksin,

"ja se hyvittääkin vielä pahemman loukkauksen. Niin, sellainen

uhrautuvaisuus ansaitsee syvempää hellyyttä kuin mitä minä voin

tarjota. Hän ansaitsee anteeksiantoni ja hän tulee saamaankin sen.

Mutta se, mitä hän sanoi, oli todella julmaa -- hyvin julmaa."

Tyttö meni ikkunakomeroon ja laski kätensä rukin rattaalle. Hänen

silmänsä alkoivat täyttyä kyynelillä, kun hän katseli hajamielisesti

etelää kohti.

"Hyvin, hyvin julmaa, mutta hän olikin vihoissaan. Miehet suututtivat

hänet. Hän oli aivan suunniltaan. Willy-raukka, hän kärsii kovasti!

Mutta sittenkin se oli julmaa, hyvin julmaa todellakin."

Rotha käveli keittiön poikki ja nojautui jälleen uunin nurkkaan. Oli

kuin hänen järkyttynyt mielensä olisi läpikäynyt niiden tapahtumien

pienimmänkin yksityiskohdan, jotka olivat juuri äsken sattuneet

paikassa, missä hän nyt seisoi yksinään.

Yksinään! Uuden surun taakka painoi hänen hartioitaan nyt. Joutua

epäilyksen alaiseksi itsekkäisyydestä silloin kun hänen sydämensä oli

tuntenut vain uhrautuvaisuutta; sitä oli hyvin vaikea kestää. Mutta

se oli vielä kovempaa, että mies, jonka paremmin kuin kenenkään muun

olisi pitänyt tuntea hänen sydämensä ja nähdä, mitä siellä oli, hautoi

tällaisia epäluuloja. "Willy oli aivan suunniltaan, poikaraukka",

toisti hän itselleen jälleen, mutta tätä tyynnyttävää ajatusta seurasi

heti kirpeä muisto. "Se, mitä hän sanoi, oli julmaa, hyvin julmaa."

Tyttö koetti karkoittaa toivottomuutensa, minkä ehkä tämä viime tapaus

oli pääasiallisesti aiheuttanut. Oli luonnollista, että hänen oma

pieni surunsa kohosi pinnalle, mutta hänen sydämensä oli liian suuri

hautoakseen vain omia henkilökohtaisia vastoinkäymisiään.

Hän meni viereiseen huoneeseen, joka sekä hänen että sairaan

mukavuudeksi oli järjestetty rouva Rayn makuuhuoneeksi. Ralphin äidin

kasvot olivat rauhallisuudessaan tyynet, melkeinpä loistavat. Niissä ei

näkynyt tällä hetkellä jälkeäkään siitä huolestuneesta ilmeestä, mikä

Rothan mielestä merkitsi turhaa yritystä lausua: "Jumala siunatkoon

sinua!" Jumalalle kiitos, hän ainakaan ei vielä tiennyt siitä mitään,

mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tulisi tapahtumaan! Ajatellen vain

häntä, heikkoa tajutonta sairasta, joka oli lähellä kuolemaa, oli

Rotha sanonut, että jotakin pahempaa saattaa tapahtua. Karkoittaminen

talosta ja kotoa toisi kuoleman vielä lähemmäksi. Maantielle joutuminen

suojattomaksi -- olipa se sitten oikeudenmukaista tahi ei, se ei kuulu

asiaan -- olisi samaa kuin kuolema vuoteessaan lepäävälle naisraukalle.

Ei, niin ei saa eikä tulekaan tapahtumaan, jos hänellä vain on

tarpeeksi voimia sen estämiseksi.

Rotha kumartui vuoteen yli, kiersi käsivartensa sairaan kaulaan ja

suuteli hellästi noita rauhallisia kasvoja. Sitten tytön kaunis

pää nuorine kasvoineen, joihin työ ja surut olivat jo uurtaneet

syviä vakoja, painui pielukselle leväten siinä hiljaisten kyynelten

virratessa hänen poskilleen.

"Ei, jos vain voin sen estää", kuiskasi hän kuuroihin korviin. Mutta

ajatellessaan vain toisen parasta, ja tämä toinen oli sekä Willyn että

Ralphin äiti, hiipi hänen mieleensä kuin myrkyllinen käärme muisto

Willyn katkerasta moitteesta. "Se oli julmaa, hyvin julmaa."

Sydäntuskissaan kääntyi tytön sielu vain yhdelle taholle, hänen

puoleensa, jonka poissaolo oli aiheuttanut tämän viime ahdingon.

"Ralph, Ralph!" huusi hän ja kyyneleet, jotka olivat kuivuneet hänen

silmistään, ilmestyivät nyt jälleen hänen ääneensä.

Mutta ehkä Willy sittenkin oli oikeassa kaikesta huolimatta. Maantielle

joutumisen ei tarvinnut merkitä sitä, että sairasraukan oli pakko

kuolla talvipakkaseen. Ympäristössä oli paljon hyväntahtoisia ihmisiä,

jotka mielellään ottaisivat hänet kattonsa alle. Mutta ei sittenkään,

tämä on Ralphin asia ja millä oikeudella ihmiset rupeisivat osoittamaan

armeliaisuutta hänen äidilleen hänen tietämättään? Ralphille oli

ilmoitettava asiasta, jos se vain on mahdollista. Niin, hänelle on

ilmoitettava viipymättä.

Sittenkuin Rotha oli tehnyt vakavan päätöksen tähän nähden, nousi hän

vuoteen laidalta ja sipaisten sotkeutuneen tukkansa pois otsaltaan meni

keittiöön. Pysähtyen paikalle, jossa hän oli seisonut poliisien ollessa

huoneessa, muisteli hän jokaista yksityisseikkaa ja oli kuulevinaan

jokaisen tavun uudestaan.

Ei enää voitu epäilläkään, että Ralphin piti saada tietää kaikki, mitä

tähän saakka on tapahtunut ja mitä vielä uhataan tehdä. Mutta kuka

ilmoittaa sen hänelle ja miten hänelle saadaan sana? Willyn kanssa

keskusteleminen oli hyödytöntä, lujasti päättänyt kun hän oli alistua

mieluummin häätämiseen kuin aiheuttaa Ralphin vangitsemisen tahi joutua

ihmisten epäilyksen alaiseksi siitä.

"Se oli jalo ajatus, mutta se oli väärä", ajatteli Rotha, jonka mieleen

ei milloinkaan juolahtanutkaan mukautua erehdykseen. "Se oli jalo

ajatus", ajatteli hän jälleen, ja kun muisto hänen omasta surustaan

juolahti kerran vielä hänen mieleensä, tukahdutti hän sen ajatuksella:

"Willy joutui kovaan koetukseen, poikaraukka!"

Mutta kuka veisi sanan Ralphille ja kuinka se tapahtuisi? Kuka tietää,

minne hän on matkustanut, ja jos joku sen tietäisikin, niin kuka

lähtisi häntä hakemaan? Kunpa hän itse olisi mies, niin hän löytäisi

Ralphin varmaan, vaikka hänen pitäisi vaeltaa koko valtakunnan ympäri!

Mutta hän oli ikävä kyllä vain nainen ja hänen velvollisuutensa oli

pysyä täällä -- täällä pienessä piirissä Ralphin äidin luona, hänen ja

hänen veljensä kodissa. Kuka siis lähtisikään hakemaan Ralphia.

Juuri tällä epäilyksen hetkellä sattui Sim tulemaan talon pihaan. Hän

ei ollut näyttäytynyt kertaakaan papin käynnin jälkeen, ja näyttämättä

mitenkään, että hän tiesi olleensa poissa, tarttui hän lapioon ja alkoi

puhdistaa pihaa lumesta, jota oli satanut edellisenä yönä. Rothan

silmät kirkastuivat ja hän kiiruhti ovelle huutaen isälleen.

"Isä", sanoi hän kun Sim oli seurannut häntä sisään, "teit äskettäin

pitkän matkan Ralphin hyväksi, voisitko lähteä sellaiselle jälleen?"

"Mitä on tapahtunut? Kuljeskelevatko he vielä seudut ristiin rastiin

vangitsemismääräys taskussaan?"

"Tämä on jotakin pahempaa. Jos asia supistuisikin siihen, saisi Ralph

selvittää yksinään välinsä heidän kanssaan; he eivät voisi milloinkaan

täyttää vangitsemismääräystään, eivät milloinkaan."

"Pahempaako? Mikä voi olla sen pahempaa, tyttöseni?" sanoi Sim kalveten.

"Henkipattoisuus."

"Mitä se on? Mitä on henkipattoisuus? Se ei kai koske millään tavalla

Wil-Wilsonia, vai mitä?" sanoi Sim kuiskaten hyvin nopeasti ja

hermostuneesti.

"Ei, ei, ei mitään sellaista. Se tarkoittaa, että ellei Ralph

neljäntoista päivän sisällä ilmottaudu tuomarille, takavarikoivat

voudin apulaiset koko Shoulthwaiten."

"Entä sitten?" sanoi Sim. "Ottakoot he vain talon, parempihan se on

kuin että. Ralph joutuu heidän käsiinsä."

"Isä, rouva Ray-raukka ajettaisiin silloin maantielle -- He eivät tunne

lainkaan sääliä, eivät ollenkaan."

"Niin, se on totta", sanoi Sim. "Se panee minut epäröimään."

"Meidän on haettava Ralph käsiimme aivan heti."

"Käsiimmekö? Hän on matkustanut Jumala yksin tietää minne."

"Isä, jos olisin mies, löytäisin hänet, niin totta kuin elän."

"Tämä on melkein pahinta, mitä olisi saattanut tapahtuakaan", sanoi Sim.

"Pahin tulee tapahtumaan, ellemme löydä häntä."

"Mutta kuinka ja mistä? Lähteä seuraamaan häntä on melkein samaa kuin

lähteä kulkemaan sinne, minne nenä viittaa", sanoi Sim.

"Sanoit hänen poistuneen Raisen yli", sanoi Rotha. "Hän ei ole mennyt

kauaksi, saatte olla aivan varma siitä. Hevosta ei ole saatu vielä

kiinni. Ralph on vielä vuoristossa, uskallan melkein vannoa sen."

"Ilma on nyt sellainen, että vuorilla liikkuminen on hyvin vaarallista,

Rotha. Maa on märkä ja liukas."

"Niin se on, niin se on ja sinä olet käynyt heikoksi, isä. Lähden itse.

Liisa Branthwaite tulee kyllä tänne sijaani."

"Ei, ei, kyllä minä lähden, niin, aivan varmasti" sanoi Sim. Rothan

lämmin kiihko oli voittanut hänen pelkonsa, että hän epäonnistuisi.

Erään rikoksen varjo · 第 15 / 32 段