ollutkaan tehnyt sitä pitkiin aikoihin -- niin, hän istuutuisi
äidin tuolille, juuri sille, jolla äidinkin oli ollut tapana istua
kehrätessään, ja ehkä Willy ymmärtäisi siitä, että Rotha haluaa asettua
hänen äitinsä paikalle, jos hän vain haluaa.
No nopeasti nyt, sen täytyy tapahtua heti. Willy tuli tavallisesti
kotiin tähän aikaan aamulla.?
Rotha katsoi kelloon. "Willy saapuu piakkoin", ajatteli hän; "niin, hän
voi ehkä olla jo tulossakin."
Ja Willy olikin todella sillä hetkellä vain muutamien metrien päässä
rakennuksesta. Hän oli käväissyt vuoristossa sinä aamuna. Hän oli
ollut siellä samalla asialla useana aamuna peräkkäin, vaikka hän ei
milloinkaan ollut tunnustanutkaan itselleen suoraan tämän asian laatua.
Palatessaan kotiin tänään hän oli uudestaan punninnut mielessään asiaa,
mikä oli lähinnä hänen sydäntään.
Jos Ralph todellakin rakastaa tyttöä -- mutta kuinka hän saisi tietää
totuuden, ellei Rotha sitä tiennyt? Jos tyttö puolestaan rakastaa hänen
veljeään, voi hän kyllä luopua tytöstä. Hän ei tuntenut minkäänlaista
mustasukkaisuutta ajatellessaan sitä. Harhakuva, jota hän oli palvonut,
näytti murskautuneen -- siinä kaikki.
Jos hän huomaa Rothan rakastavan Ralphia, on hänen pakko ikuisiksi
ajoiksi luopua ainoasta onnen unelmastaan -- ja asia loppuu siihen.
Miettien tätä hän avasi keittiön oven juuri kun Rotha oli asettanut
jalkansa polkimelle ja tarttunut pellavaan.
Tyttö istui siinä hänen äitinsä vieressä kehräten rukilla, johon ei
hänen muistaakseen ollut milloinkaan koskenut muut kuin yksi käsi.
Kuinka terveiltä ja kauniilta nuo nuoret kasvot näyttivätkään, kun ne
nyt hehkuivat tietoisesta punasta!
Rotha oli koettanut kohottaa silmänsä Willyn tullessa huoneeseen. Hän
oli aikonut kohdata hymyillen Willyn katseen, sillä hän halusi nähdä
Willyn kasvojen ilmeen. Mutta hänen luomensa olivat raskaammat kuin
lyijy ja pakottivat hänet suuntaamaan katseensa rukkiin ja edessään
olevaan pellavaan.
Hän tunsi, että Willy astuttuaan pari askelta pysähtyi hänen eteensä.
Hän tiesi kasvojensa punastuneen ja hänen silmänsäkin alkoivat himmetä.
"Rotha, kultaseni!" Hän ei kuullut enempää. Rukki oli nopeasti
siirretty syrjään. Rotha oli noussut seisoalleen ja Willy oli kiertänyt
käsivartensa hänen ympärilleen.
XX.
SALAISIA SUUNNITELMIA.
Kun pastori poistui Shoulthwaitestä sinä aamuna, tapasi hän Joe
Garthin tien mutkassa. Seppä tulla tallusteli tietä pitkin vanne
olallaan. Hän nosti lakkiaan, kun pastori saapui hänen kohdalleen.
Hänen kunnianarvoisuutensa oli tavallisesti niin vaipunut ajatuksiinsa,
ettei hän vastannut sellaisiin tervehdyksiin, mutta tällä kertaa hän
kuitenkin pysähtyi.
"Olisiko kukaan kuolevainen voinut uskoa sitä", sanoi hän. "Tuo
Simeon Stagg asuu ja oleskelee vanhan ystäväni ja kunnioitetun
seurakuntalaiseni, Angus Rayn talossa."
Joe Garthin näytti olevan hyvin vaikea ymmärtää tämän huomautuksen
merkitystä. Hän ei vastannut mitään.
"Mies on uskomattoman julkea", jatkoi pappi. "Ajatelkaa hänen
häpeämättömyyttään. Kuvitteleeko hän, että Jumala ja ihmiset ovat
unhottaneet sen, mitä tapahtui tuona yönä Martinmessun aikaan."
Seppä ymmärsi, että pappi odotti häneltä jonkinlaista vastausta.
Katsoen maahan hän mumisi: "Niin, hän voittaa julkeudessa oman itsensä."
"Voittaa julkeudessa oman itsensä! Luulisinpä niin, todellakin. Mutta
totisesti, tilinteon päivä on koittanut. Voi häntä, joka kantaa
rikoksen kuormaa sydämessään ja luulee, ettei kukaan tiedä siitä
mitään! Parempi olisi hänelle, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen
kaulaansa ja hän heitettäisiin meren syvyyteen."
Pastori läksi jatkamaan matkaansa. Garth seisoi hetkisen paikoillaan
katsellen yhä maahan huomaamatta, että hän oli jäänyt yksikseen. Sitten
hän jatkoi matkaansa toiselle suunnalle.
Saavuttuaan kotiin hän heitti vanteensa pajaan ja meni
asuinrakennukseen. Hänen äitinsä oli siellä.
"Sim asuu nyt Shoulthwaitessä", sanoi hän. "On hyvin luultavaa, että
hänen tyttärensäkin on siellä."
Äiti Garthin kasvot muuttuivat hyvin ivallisen näköisiksi.
"Niin onkin. Hän on juuri sellainen, että hän voisi mennä naimisiin
lantatunkion kanssa rahojen vuoksi."
"Tarkoitatko, että hän koettaa kietoa pauloihinsa jompaakumpaa Rayn
veljeksistä?"
Rouva Garth niiskautti nenäänsä antamatta sen selvempää vastausta.
"Hän ei ole niinkään tyhmä, tuo tyttö", huomautti seppä.
Tätä hän ei oikeastaan ollut aikonut sanoa. Vaiettuaan hetkisen hän
lisäsi: "Mihin hänen paperinsa joutuivat arkusta?"
"Kenen?"
"Kyllä sinä sen tiedät."
Rouva Garth vilkaisi nopeasti poikaansa.
"Ne ovat luultavasti vielä Fornsidessä. Minun pitää tarkastaa ne vielä
kerran."
Seppä vastasi kiihkeästi:
"Tee se, äiti, viipymättä."
He vaikenivat molemmat jälleen. Joe oli teroittavinaan viilaa, jonka
hän oli ottanut käteensä lavitsalta.
"Et ole varmaankaan saanut selville, onko vanha Angus tehnyt
testamenttia?" kysyi rouva Garth.
"En."
"Et tietystikään", sanoi rouva Garth nyrpistäen ivallisesti huuliaan.
"Se, minkä haluan saada tehdyksi, pitää minun tehdä itse. Niin on aina
ollut, ja niin tulee olemaankin."
"Toivoisin sen olevan totta, äiti", mumisi Joe melkein kuulumattomalla
äänellä.
"Minkä sitten?"
"Ei minkään."
"Käväisen Shoulthwaitessä huomenna", hyrräsi rouva Garth. "Ellei
vanhus ole tehnyt mitään testamenttia, on minulla heille ehkä jotakin
sanottavaa, mikä tulee hämmästyttämään heitä kelpo lailla."
Nainen murahteli tyytyväisesti itsekseen ajatellessaan sitä. "Niin,
niin", mumisi hän, "se tekee lopun heidän kuhertelustaan. Ja mikä on
vielä ihanampaa, se tuo Ralphinkin päätä pahkaa kotiin."
"Äiti, äiti", huudahti seppä, "etkö voi milloinkaan karkoittaa tuota
ilkeätä asiaa mielestäsi?"
XXI.
ROUVA GARTH SHOULTHWAITESSÄ.
Seuraava päivä ja vielä toinenkin kului Rothan mielestä kuin unessa.
Hänen käytöksensä oli muuttunut vielä ystävällisemmäksi ja hänen
äänensä vielä lempeämmäksi kuin ennen, ja hänen silmiensä ilme oli
käynyt hyvin itsetietoiseksi. Seuraavan päivän iltapäivällä juoksi
Liisa Branthwaite Mossiin tervehtimään häntä. Rotha oli maitokamarissa
kirnuamassa ja kun Liisa aukaisi oven ja ilmestyi odottamatta hänen
eteensä, joutui hän hetkiseksi niin hämilleen, että se tuntui
tuskalliselta ja selittämättömältä. Pienen Liisankin posket punoittivat
kovasta kävelystä ja hän oli kietonut yläruumiinsa kurkkua myöten
suureen huiviin vihaisen tuulen vuoksi.
"No, Rotha, tyttöseni, mikä maailmassa sinua oikeastaan vaivaa?" sanoi
Liisa pysähtyen keskelle lattiaa ja ottamatta esille käsiään, jotka hän
oli vetänyt hihoihinsa pitääkseen ne lämpiminä, katsoi hän vakavasti
Rothaa silmiin.
"En tiedä, Liisa; toisoivin, että voisit sanoa sen minulle", sanoi
Rotha tointuen sen verran, että voi turvautua verukkeeseen, "Täällä
olen kirnuta pärskyttänyt koko aamun eikä tästä vain näytä syntyvän
voita."
"Ah sinua huolestuttaa jokin muukin, ei vain voi", sanoi Liisa
pudistaen viisaan näköisenä päätään.
"Ehkä se onkin kirnun syy. En voi saada tästä mitään."
"Niin syytä sinä vain kirnua, tyttöseni. Olet aivan Bessie Mac-Nabin
näköinen, kun ihmiset sanoivat Jamien Glenistä hakkailleen häntä
tanssiaisissa Robin Forbesin tuvassa tässä eräänä iltana."
"Ssh, Liisa", sanoi Rotha kumartuen tarpeettoman syvään tarkastamaan
työn edistymistä. Sitten hän lisäsi kirnun syvyyksistä: "No, miltä
Bessie sitten näytti?"
"Näyttikö?" huudahti Liisa kohottaen leukaansa kuin hänen mielestään
sanan itsensä olisi pitänyt olla tarpeeksi selittävä. "Näytti, sanoit
sinä. Hän oli juuri", jatkoi Liisa suostuen vihdoinkin kuvailemaan
kysymyksessä olevan nuoren tytön ulkomuotoa tytön maalaistanssiaisissa
saaman suutelon jälkeen, "sinun näköisesi, Rotha."
Sitten heittäen paksun huivin yltään odottamatta minkäänlaista
muodollista kehoitusta alkoi Liisa kotiutua hyvin käytännöllisellä
tavalla.
"Kas niin, anna minun nyt kirnuta hetkinen", sanoi hän, "niin nähdään,
onko kirnulla minkäänlaista syytä huoliisi... ja johtuuko siitä, että
silmäsi ovat niin suuret ja tuijottavat kuin olisit sairastumaisillasi
kuumeeseen ja että poskesi ovat niin punaiset kuin Becca Ruddin
kalkkunan heltat."
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääri hihojaan valmistautuen
kokeeseen, johon hän oli tarjoutunut; mutta tämä työ ei ollut,
sellaista, että se olisi kyennyt tyrehdyttämään hänen sanatulvaansa.
"Mutta kuulehan nyt, tyttöseni", hän jatkoi lörpöttelyään, "oietko
kuullut, mitä tuo vanha juoruakka, rouva Garth, on puhunut Becca
Ruddille sinusta? Becca kertoi sen minulle itse, mutta minä sanoin
Beccalle: 'Älä usko sellaista', sanoin minä, 'se on kaikki valhetta
sillä tuo vanha kuiva akan kaahura valehtelee enemmän kuin kukaan muu
ja se jo alkaa riittää, kuten tiedät. Ja sitäpaitsi', sanoin minä, 'se
ei liikuta sinua eikä häntä, Becca, eikä minuakaan, vaikka se olisikin
totta, mitä en minä ainakaan usko', sanoin minä."
"Mutta mistä tässä nyt on oikeastaan kysymys, Liisa? Et ole vielä
kertonut minulle, mitä rouva Garth on sanonut minusta."
Rotha oli keskeyttänyt kirnuamisensa ja seisoi toimetonna punan
kohotessa yhä korkeammalle hänen kasvoihinsa. Onneksi ei Liisa ehtinyt
tarkastelemaan ystävänsä hämmingin pienempiä ilmauksia, sillä hän oli
ottanut männän Rothalta ja valmistautui nyt aloittamaan työn.
"Sanonutko!" huudahti hän. "Tuo vanha kaahura lörpöttelee kaikkea
unhottaen kokonaan rukouksensa... Hän sanoo sinun kiemailevan jommalle
kummalle Rayn veljeksistä, niin hän juuri sanoo, tuo vanha noita-akka,
sillä sellainen hän juuri on, ei ollenkaan sen parempi. Mutta asia on
niinkuin sanoinkin Becca Ruddille: 'Vaikka se olisikin totta', sanoin
minä, 'mitä se keneenkään kuuluu; mutta se ei ole totta', sanoin minä,
'ja vaikka se olisikin, niin mistä löydätte tytön, jolla olisi siihen
suurempi oikeus kuin hänellä? Ralphille hän ei ainakaan voi kiemailla,
Becca', sanoin minä, 'sillä Ralph on poistunut paikkakunnalta eikä
luultavasti palaa enää milloinkaan takaisin näille seuduille koko
ikänään.'"
"Älä sano niin, Liisa", keskeytti Rotha käheästi.
"Miksi ei? Nuo Carlislen punatakit ajavat häntä takaa, vai mitä?"
"Älä sano, ettei hän tule takaisin. Tiedämme tuskin, mitä tulee
tapahtumaan."
"Niin isä ainakin sanoo. Mutta joko hän palaa tahi ei palaa, Ralph se
ei ainakaan voi olla, sanoin Beccalle."
"Hänen arvoistaan tyttöä ei ole olemassakaan, Liisa, ei koko seudulla.
Mutta älkäämme toistelko tuon vanhan akan juoruja, Liisa."
"Ei, ellet sinä halua, Rotha. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä
olisi Ralphin arvoista tyttöä", sanoi Liisa keskeyttäen työnsä ja
suoristautuen suoraksi niin arvokkaasti kuin hänen laisensa pieni
nainen vain voi, "niin en ole ollenkaan varma siitä. Tunnustan kyllä,
että hän on hienon herrasmiehen näköinen ja jostakin syystä ei häntä
voida kohdella samoin kuin muita miehiä, kun hän sattuu joutumaan
läheisyyteen. Hän on varmasti matkustellut paljon, mutta kun sanot,
ettei täällä ole hänen arvoistaan tyttöä, on se samaa kuin kuunnella
Nabob Johnnyä, kun hän kertoo Tibby Fowlerille, ettei hän ole
milloinkaan kohdannut tyttöä, joka ei olisi rakastunut häneen."
Rotha ei käsittänyt täydellisesti vertausta, johon Liisa vilkkaalla
mielikuvituksellaan oli turvautunut, mutta hän ei vastustanutkaan sitä,
koetti vain vaihtaa puheenaihetta.
"No, kuinka Robbie nyt jaksaa, tyttöseni?" hän kysyi.
"'Ja mitä taasen Willy Rayhin tulee', sanoin Beccalle", jatkoi kielevä
kirnuaja kiinnittämättä huomiotaan kysymykseen, "'ei ole ollenkaan
totta, että Rotha kiemailee hänelle, mutta Rotha on täydellisesti hänen
arvoisensa etkä voi näyttää minulle ketään toista, joka sopisi hänelle
paremmin.'" Rothan hämminki lisääntyi vain joka minuutti. "'Ja vaikka
hänen isänsä ei voikaan antaa hänelle suuria myötäjäisiä, on hänellä
sellainen pää, joka vastaa täydellisesti Willyn taskuissa olevan kullan
ja enemmänkin.' Silloin sanoi Becca: 'Entä Kitty Jackson sitten?'
'Joutavia', sanoin minä, 'hän ei tee muuta kuin kähertää tukkaansa
kuvastimensa edessä.' 'Entä Armbothin Maggie?' sanoi Becca. 'Hänellä
ei ole Rothan päätä', sanoin minä; 'sitäpaitsi tuhlaa hän kokonaisia
omaisuuksia tärkkelykseen myssyjensä, kauluksiensa ja rimpsujensa
kiilloittamiseksi enkä tiedä mitä kaikkea.'"
Liisa oli lörpötellyt yhtämittaa, kunnes käsivarsien ja kielen yhtyneet
ponnistukset pakottivat hänet vihdoin vaikenemaan ja huoahtamaan.
Nojaten toisella kädellään kirnuun kohotti hän toisen päähänsä
sivelläkseen syrjään tukkansa, joka oli valahtanut otsalle. Kun hän
helpottaakseen tätä liikettä heitti päätään taaksepäin, sattui hän
vilahdukselta huomaamaan Rothan punastuneet kasvot. "Minun on pakko
todellakin myöntää, että tämä on kummallinen kirnu", sanoi hän, "koska
se näyttää muuttavan sinut yhtä punaiseksi kuin Beccan kalkkunan,
vaikka katseletkin syrjästä toisen askartelua sekaantumatta siihen."
"Luuletko minun voivan punastumatta kuunnella itseäni noin
kiitettävän?" sanoi Rotha kääntyen pois.
"Mutta minä voisin... koetapas, niin saat nähdä", vastasi Liisa
nauraen. "Tämä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä Nabob Johnny
sanoi minulle kerran, jolloin annoin tuolle vanhalle tepastelevalle
riikinkukolle aikamoisen korvatillikan. No, hän onkin paljasta pitsiä
-- hänellä on sitä kaulansa ja ranteillensa ympärillä ja --"
"Sinä et suosinut häntä ollenkaan, Liisa."
"En, vaan isä suosi ja sanoi" (vallaton pieni noita matki tässä isänsä
ääntä ja liikkeitä): "'Kuulehan, tyttöseni, mene hänen kanssaan
naimisiin, niin sinusta tulee piakkoin muudan hänen perillisistään!'
'Hän tarvitsee muutamia karvoja lisää', sanoin minä, 'sillä tuo vanha
miesraukka olisi aivan kaljupäinen, jos hän menettäisi jäljellä olevat
kolme hiuskarvaansa.'"
"Niin kyllä, mutta miten Robbie Anderson jaksaa?" sanoi Rotha nauraen
saavutettuaan jälleen tasapainonsa.
Kun Liisa kuuli tämän kysymyksen, muuttui hänen käytöksensä. Hänen
ylvästelevä livertelemisensä, missä oli hieman veitikkamaisuutta, jopa
ilkeyttäkin, hävisi kokonaan. Taivuttaen päätään ja hiljentäen ääntään
hän vastasi:
"En ymmärrä, mikä poikaa oikeastaan vaivaa. Hän kuljeskelee sinne
tänne lörpötellen itsekseen päivät pitkät, paitsi silloin, kun hän on
Leijonassa. Silloin hän luullakseni lörpöttelee aivan eri tavalla."
"Etkö voi taivuttaa häntä tekemään työtä kunnollisesti?"
"En. Työskenneltyään päivän John Jacksonin luona Armbothissa menee hän
pariksi päiväksi Semmy Robsonin luo Punaiseen Leijonaan, ja sen, mitä
hän ansaitsee toisessa paikassa, tuhlaa hän toisessa. Kun hän on selvä
-- ja se tapahtuu hyvin harvoin nykyään -- on hän hapan kuin rouva
Garthin luumut, ja kun hän on juovuksissa, on hänen päänsä pehmeä kuin
vaha."
"Se oli onnettomuuden päivä Robbielle, kun hänen vanha äitinsä kuoli",
sanoi Rotha.
"Ja se sattui tapahtumaan hänen ollessaan juovuksissa", sanoi Liisa.
"Luulin silloin hänen luopuvan väkijuomista ainiaaksi. Hän rakasti
vanhusta, Robbie, vaikka hän ei aina kohdellutkaan äitiään hyvin. Ja
nyt hän hurjistelee jälleen välittämättä mistään."
Oli selvää, että Liisan oli hyvin vaikea pidättää kyyneliään, ja
tietäen sen ponnisti hän kaikki voimansa uskotellakseen olevansa hyvin
vihainen.
"Inhoan miestä nähdessäni hänen käyttäytyvän kuin hänen päänsä olisi
pehmeä kuin vaha. Eipä sillä, että minä siitä välitän", lisäsi hän kuin
hän vasta liian myöhään olisi huomannut ilmaisseensa tunteensa liian
avoimesti; "se ei kuulu minuun, ei ainakaan minun ymmärtääkseni. Mutta
Wythburn on nyt kerta kaikkiaan sellainen juorujen pesä ja tietysti
kehittyy siitä hirveä häpeäjuttu."
"Sääli Robbieta", sanoi Rotha myötätuntoisesti.
Liisa voi tuskin pidättää itkuaan. Kuivattuaan pari kyyneltä silmistään
sanoi hän: "En voi ymmärtää, mistä tämä kaikki johtuu. Hän miettii
vain miettimästä päästyäänkin suu auki, paitsi silloin kun hän puree
hampaitaan. Inhoan nähdessäni miehen kävelevän ympäriinsä kuin
heinäruon. Ja Robbie kun tavallisesti ennen aina oli niin leikillinen."
Liisan silmät alkoivat jälleen täyttyä kyynelistä. "Hän ei voi
unhottaa, mitä tapahtui tammalle tuolla vuoristossa -- ja se olikin
jotakin hirveätä, Liisa."
"Isä sanoo sen johtuneen siitä, että Robbiella oli määräämisvalta,
mutta Joe Garth väittää syyn olevan siinä, että Robbie oli aina Ralph
Rayn seurassa. Miten hauska Robbie ennen olikaan!"
Liisan kasvot alkoivat kirkastua joistakin huvittavista muistoista.
"Muistatko tuota viime talvista hauskaa iltaa, jonka vietimme Reuben
Thwaiten luona Aboon Beckissä?"
"En ollut silloin siellä, Liisa", sanoi Rotha.
"Robbie esiintyi näyttelijänä aivan samoin kuin hän oli nähnyt niiden
esiintyvän Carlislessa. Hän oli olevinaan kapteeni ja hän murhasi
kuninkaan ja sitten hänestä itsestään tehtiin kuningas. Ja sitten
tuli muudan haamu, joka istuutui hänen tuoliinsa eräässä hänen
toimeenpanemassaan suuressa juhlassa. Voi, kuinka hullunkurista se oli!
Ensin hän tuli sisään ja silloin kun hänen piti murhata, selitti hän
meille, että hän näkee alituisesti tikarin heiluvan silmiensä edessä.
Hän päristeli ja hyppeli kuin suuri kissamme silloin kun Mouser kiusaa
sitä. Olisit varmaankin kuollut nauruun. Sitten hän saapui juhlaan
ja polki jalkaansa lattiaan huutaen, että haamu lähtisi tiehensä,
ja sitten hän vapisi ja tärisi päästä jalkoihin asti kuin Mouser
lauantai-iltaisin kylvyn jälkeen. Se oli niin hullua, että olimme
kuolla siihen paikkaan."
Liisan ihastus surunäytelmään ei ollut haihtunut siinä tilaisuudessa,
sillä muistellessaan sen eri kohtauksia nauroi hän omalle
kertomukselleen.
"Mutta ne päivät ovat olleet ja menneet", lisäsi hän. "Tapasin Robbien
tässä eräänä iltana ja sanoin hänelle: 'Oletko vienyt tanssikenkäsi
panttiin, Robbie, koska näytät niin happamelta?' Sillä sellainen hän
on, paitsi silloin kun on hän juovuksissa. Mutta voitko arvata, mitä
hän hullutellessaan teki?"
"Mitä sitten?" kysyi Rotha.
"Mitäkö?" vastasi Liisa suuren kyyneleen ollessa tipahtamaisillaan
hänen silmänsä nurkasta. "Hän kokosi jälkeensä kaikki Wythburnin
raajarikkoiset koirat: Becca Ruddin Dashin, joka nilkuttaa toista
takajalkaansa, Nancy Greyn Mogin, jonka toinen silmä on sokea,
kuten tiedät, ja Grace M'Nipponin King Dickin, jonka häntä on ollut
poikki niin kauan kuin minä muistan, ja ne seurasivat kaikki Robbien
kintereillä, kun hän oli nousuhumalassa, ja silloin hän oli tyytyväinen
ja kävellä laahusti eteenpäin lakki toisella korvallisella, jolloin
kaikki ihmiset nauroivat hänelle kuin jollekin suurelle tyhmeliinille."
Huolimatta ajatellun tilanteen koomillisuudesta oli Liisan sydän
pakahtumaisillaan surusta ja, tahtomatta enää salata tuskaansa
kosijansa lankeamisen johdosta, hän laski päänsä Rothan rinnalle ja
itki katkerasti.
"Meidän pitää mennä rouva Rayn luo; hän on niin yksinään,
vanhusraukka", sanoi Rotha kuivaten Liisan silmät. "Hän ei sitäpaitsi
ole saanut vielä illallistaankaan."
Tytöt poistuivat maitokamarista, jossa kirnuaminen oli edistynyt
huonosti tähän asti, ja menivät keittiön läpi siihen huoneeseen, jossa
Shoulthewaiten emäntä lepäsi vaipuneena siihen pitkään äänettömyyteen,
mikä oli alkanut aikaisemmin hänelle kuin muille.
Samalla kun he menivät sairaan huoneeseen, tuli rouva Garth eteiseen.
Tämä oli hänen ensimmäinen vierailunsa tänne vuosikausiin, ja hänen
tulonsa tällä hetkellä tuntui tytöistä ennustavan onnettomuutta. Mutta
hänen käytöksensä oli tavattomasti muuttunut. Hänen äänensä ei ollut
enää niin ivallinen ja hänen hapan ulkomuotonsa, mikä usein oli pannut
Liisan ajattelemaan hänen omassa puutarhassaan kasvavia luumuja, oli
muuttunut tavattoman suopeaksi.
"Ilma on kostea ja kylmä, mutta olen tullut katsomaan vanhaa
naapuriani", sanoi hän. "Olen todellakin ollut kauan aikaa pahoillani
onnettomuudesta, mikä on kohdannut häntä, rouvaraukkaa."
Rotha ei toivottanut häntä hyvinkään ystävällisesti tervetulleeksi. He
menivät kaikki kolme rouva Rayn huoneeseen ja istuutuivat.
"Rouvaraukka, kukapa sitä olisi voinut aavistaakaan", sanoi rouva Garth
kohottaen esiliinan silmilleen nähdessään sairaan hajamielisen katseen.
"En välitä nyt enää ollenkaan, milloin oma elämäni loppuu. Olen surrut
tätä onnettomuutta niin kovasti, että kasvoni ovat pian täynnä ryppyjä."
"Niitä hänen ei tarvitse kauan odottaa, jos hän on niin halukas
pääsemään pois", kuiskasi Liisa Rothalle.
"Niin", jatkoi rouva Garth synkkää yksinpuheluaan, "suren päivät
päästään."
"Hän on liian mukautuva ja liukaskielinen", kuiskasi Liisa jälleen.
"Mitähän tämä kaikki tarkoittaakaan? Saat olla aivan varma siitä, että
hänellä on jotakin mielessään."
"Vanha hyvä kunnollinen rouvaraukka! Ja nyt ei kukaan tiedä, ovatko
hänen vanhat päivänsä edes turvatut. Niin, sitä ei tiedä kukaan, vai
kuinka?"
Ei kumpikaan tytöistä näyttänyt olevan halukas vastaamaan tähän
kysymykseen. Rouva Garth kohotti senvuoksi vielä kerran esiliinansa
silmilleen ja jatkoi: "Niin, kuka olisi voinut uskoa, että hän vaipuu
niin alas, hän, joka aina piti päätään niin korkealla."
"Vai niin hän teki! En ole kuullut puhuttavan siitä milloinkaan",
keskeytti Liisa.
Välittämättä tästä keskeytyksestä rouva Garth jatkoi: "Ja nyt kuka
tietää, eikö hän joudu vielä huonompaan asemaan... kuka sen tietää,
mutta niin voi käydä."
Saamatta vieläkään vastausta synkkiin vihjauksiinsa rouva Garth vastasi
itse kysymykseensä:
"Niin, meidän joukossamme ei luullakseni ole ketään, joka sen tietää.
Ja millainen alaspäin liukuminen se olisikaan hänelle, rouvaraukalle."
"Hän pysyttelee kiinni samassa aiheessa kuin takkiainen", sanoi Liisa
välittämättä tällä kertaa hiljentää ääntään. "Mitä maailmassa hän sillä
tarkoittaakaan?"
Rothakin alkoi tulla levottomaksi samasta syystä ja sanoi sen vuoksi:
"Sellainen ei ole ollenkaan luultavaa, että rouva Ray-raukka joutuisi
huonompaan asemaan niin kauan kuin hänellä on kaksi poikaa, jotka
pitävät huolta hänestä."
"He eivät voi auttaa häntä paljonkaan, eivät kumpainenkaan,
luullakseni, ja se on sitäkin surkeampaa", mumisi rouva Garth
turvautuen jälleen esiliinaansa.
"Kuinka niin?" Rotha ei voinut vastustaa kiusausta koettaa saada
selitys näille salaperäisille vihjauksille.
"Asia on niin, ellei rakas vainaja, Angus itse, ole tehnyt testamenttia
hänen hyväkseen, ja kuten sanoin Joelle, ei ole olemassa ketään, joka
tietää, onko hän milloinkaan tehnyt sellaista, eikä hän luultavasti
olekaan."
Rotha vastasi, etteivät maanomistajat tavallisesti tee testamenttia.
Perintöön nähden on laissa selvät määräykset. Sitä ei kenenkään
milloinkaan tarvitse asettaa kysymyksen alaiseksi, kuinka suuri osa
rouva Raylle tulee jäljelle jääneestä omaisuudesta. Ja vaikka asian
laita niin olisikin, ei se vaikuttaisi mitään häneen nähden, sillä
kaikki, mitä hänen poikansa omistavat, on hänen ja kaikki hänen
omaisuutensa on poikien.
Rouva Garth höristi korviaan kuullessaan sen. Hän ei voinut piilottaa
mielenkiintoaan Rothan ilmaisemaa asiaa kohtaan ja karkoittaen
surumielisyytensä hän kysyi äänellä, josta surullisuus oli kaukana:
"Hän on siis jättänyt kaikki asiat järjestämättä jälkeensä?"