Branthwaite eräänä aamuna pistäytyessään Shoulthwaiteen. "Emäntä ei ole
milloinkaan ollut mikään puhelias ihminen, tuollainen kuin muutamat,
mutta uskokaa minua, hän pitää kuitenkin puhelemisesta."
Ja Matthew toimi täydellisesti sen mukaan, millaiseksi hän oli vanhan
naapurinsa taudin määritellyt. Hän poikkesi emännän luo usein,
viipyi kauan, kertoi hänen huvikseen kaikki kylän juorut, toisteli
viisaita sananparsiaan ja käyttäytyi, ollessaan sairaan luona, yleensä
aivan entiseen tapaansa. Vastaukseksi niihin kysymyksiin, joita
hänelle tehtiin Punaisessa Leijonassa, toisti hän aina vaatimattoman
selityksensä rouva Rayn tilasta sanomalla:
"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta; hän ei ole
milloinkaan ollutkaan mikään puhelias ihminen, kuten tiedätte."
Rotha Stagg jäi Shoulthwaiteen Ralphille antamansa lupauksen mukaan.
Ja taloudelle oli onneksi, että hän teki niin, sillä vaikka hän olikin
nuori, näytti hän yksin omaavan sen verran itsehillintää, tarpeellista
tarmoa ja huolellisuutta, että hän voi pitää talon ja maanviljelyksen
auttavassa kunnossa. Vasta monen päivän kuluttua niiden hirveiden
onnettomuuksien jälkeen, mitkä olivat kohdanneet hänen omaisiaan,
sai Willy sen verran takaisin tarmoaan, että voi ryhtyä tavallisiin
töihinsä. Hän oli viettänyt nämä muutamat päivät samassa huoneessa,
jossa hänen halvaantunut äitinsä lepäsi, ollen melkein yhtä tietämätön
kuin hänkin ympärillään sattuvista tapahtumista; hänen luonteensa oli
todellakin saanut kolahduksen, vaikka hieman lievemmän.
Sillä välin otti Rotha huolekseen kodin hoidon. Kukaan ei milloinkaan
vastustanut hänen valtaansa. Räätälin tytär oli astunut paikoilleen
Mossin taloudenhoitajattareksi ja hallitsi nyt taloa sellaisella
tahdonvoimalla, mitä heikommat luonteet tavallisesti tottelevat
kysymättä ja melkein tietämättä alistumistaan. Hän yksin tiesi
täydellisesti, mitä oli tehtävä.
Ja mitä räätäliin itseensä tulee, oli hänkin -- ainakin osaksi --
alistunut tyttärensä passiiviseen ohjaukseen. Päivän tahi parin
kuluttua Ralphin poistumisesta oli Rotha lähtenyt hakemaan isäänsä ja
tuonut hänet mukanaan tullessaan. Hän oli antanut isälleen jotakin
tehtävää ja koettanut saada hänet innostumaan siihen. Mutta Sim ei
näyttänyt voivan vapautua tunteesta, että hänen asemansa oli jollakin
tavoin riippuvainen Rothasta, ja joskus hän oli aivan sen näköinen kuin
jokin vuoriston villi eläin, joka kyllä on joutunut vangiksi, mutta
joka vain odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen pakoon.
Sim nousi päivän alkaessa sarastaa ja kiipesi ensiksi vuorille, vaikka
ilma olisi ollut millainen tahansa. Tunnin tahi parin kuluttua hän
palasi jälleen takaisin.
Rotha ymmärsi hänen tarkoituksensa, mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan
keskenään selitykseksi. Joka päivä katsoi hän tutkivasti isäänsä
kasvoihin huomaamatta kuitenkaan milloinkaan mitään sellaista, mikä
olisi lisännyt hänen toivoaan. Tamma oli ja pysyi poissa eikä sitä
milloinkaan löydettäisi.
Joskus joutui Sim kummallisen toivottomuuden valtaan. Sellaisissa
tilaisuuksissa poistui hän sanomatta sanaakaan kenellekään eikä häntä
sitten nähty moneen päivään. Rotha tiesi hänen menneen entiseen
asuntoonsa vuorille, sillä ei mikään voinut taivuttaa häntä palaamaan
Fornsideen. Kukaan ei mennyt hakemaan häntä. Päivän tahi parin kuluttua
hän palasi takaisin ja ryhtyi työhönsä kuin hän ei milloinkaan olisi
ollutkaan poissa. Kävellen tyynesti pihalle saattoi hän tarttua luutaan
ja ryhtyä lakaisemaan tahi mennä talliin ja ruveta korjaamaan jotakin
vanhojen valjaiden rikkoutumaa.
Voidaan tuskin sanoa, että Willy Ray karttoi Simiä; hän ei
yksinkertaisesti ollut Simiä näkevinään. Mutta näiden kahden välillä
oli voimakkaampi side kuin Willy aavistikaan. Vaikka hän itse oli
selittänyt uskovansa Simin viattomaksi, ei hän kuitenkaan voinut
karkoittaa jonkinlaista vastenmielisyyden tunnetta ollessaan Simin
läheisyydessä. Hän koetti kyllä tukahduttaa sen Rothan vuoksi, mutta
oli olemassa vain yksi keino hänen epäluulojensa näkyväisten ilmausten
karttamiseksi, nimittäin se, että hän käyttäytyy kuin hän olisi ollut
kokonaan tietämätön Simin oleskelemisesta talossa. "Tyttöä ei voida
moittia", toisti hän itselleen toistamistaan. "Rotha on ainakin viaton,
kuka sitten lieneekään syyllinen."
Hän ajatteli tätä asiaa tällä tavoin usein ja koetti kiihkeästi
selittää itselleen, ettei Rothaa ainakaan voida syyttää mistään, että
paljaat nämä yrityksetkin pakottavat hänet salaisesti epäilemään Simiä.
Mitä taasen Simin käyttäytymiseen Willyä kohtaan tuli, oli se aivan
samanlaista kuin minkä hän oli omaksunut koko sitä pientä maailmaa
kohtaan, missä hän eli; hän asettui rikollisen asemaan, miehen,
jota ihmisten pitää karttaa ja jonka saastaista kosketusta jokaisen
henkilön syystä kyllä täytyy varoa. Simin mieleen ei milloinkaan
juolahtanutkaan, että hänen sydämeensä oli haudattu salaisuus, mikä
olisi voinut muuttaa ne suhteet, joissa hän oli Angus Rayn nuorempaan
ja itserakkaampaan poikaan.
Ehkä, jos hänelle vain kerrankaan olisi selvinnyt, että toinenkin saa
kärsiä niistä samoista epäluuloista, jotka liittyivät hänen nimeensä --
jos hän olisi ymmärtänyt, että Rothakin saa kärsiä kohtalokkaan häpeän
polttomerkistä vain senvuoksi, että hän on isänsä tytär -- ehkä, jos
hän olisi kerrankaan tuntenut tämän mahdolliseksi samanaikaisuudeksi,
hän olisi karkoittanut synkän raskasmielisyytensä, mikä näytti
oikeuttavan sen vastenmielisyyden, millä hänen parissaan elävät ihmiset
häneen suhtautuivat, ja kohottanut päänsä ellei itsensä, niin ainakin
Rothan vuoksi.
Mutta Simillä ei ollut miehekästä voimaa. Sairaloinen surumielisyys oli
jo kauan aikaa hallinnut hänen sydäntään eikä hänen mieleensä ollut
milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen rikoksensa tahi sen rikoksen,
josta häntä epäiltiin, varjo voisi jollakin tavoin herättää epäluuloja
Rothaakin kohtaan.
Ja Rotha oli todella kaikkien häpeällisten epäluulojen yläpuolella.
Vaikka hän olikin sivistymättömässä seudussa asuva sivistymättömän ajan
sivistymätön tytär, vailla kaikkea kasvatuksen suomaa hienoutta, niin
kuinka puhdas ja suloinen hän silti oli, kuinka voimakas ja kuitenkin
niin hellä, kuinka tietämätön uhrautuvaisuudessaan toisten hyväksi,
kuinka harras uskollisuudessaan ja kuinka varma luottamuksessaan!
Mutta kuinka syvä ja rikas Rothan uskollinen sielu olikaan, ei se
kuitenkaan ollut täydellinen. Hän itsekin oli huomannut, että suuria
muutoksia oli nyt juuri tulossa. Hän ymmärsi niitä vähän, tuskin
ollenkaan, mutta hänestä tuntui kuin jokin uusi tunne jollakin tavoin
olisi saanut hänet valtoihinsa. Ja uusi valo oli todellakin ruvennut
valaisemaan hänen pientä maailmaansa. Oliko se vielä liian kirkas,
että hän olisi voinut käsittää, mitä se oli? Se valaisi kaiken hänen
ympärillään muuttaen koko maailman toisen väriseksi kuin ennen.
Onnettomuus oli seurannut onnettomuutta näiden viime päivien kuluessa,
mutta niistäkin huolimatta -- hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui --
suru ei yksinomaan hallinnut hänen sydämessään.
Kun hän makasi valveillaan öisin, askartelivat hänen ajatuksensa
muussakin kuin viime tapahtumissa; hänen unensa eivät olleet vain
painajaisia, ja aamuisin, kun surulliset ajatukset äkkiä valtasivat
hänen mielensä hänen herätessään, seurasi niitä heti voimakas
lohduttava tunne. Mitä tässä tulisikaan tapahtumaan?
Rakkaus oli nyt heräämäisillään hänen sydämessään, vaikka se olikin
vielä niin heikkoa ja epämääräistä, että se tuskin tiesi esinettään.
Willy Ray huomasi tytössä tapahtuneen muutoksen ja luuli ymmärtävänsä
sen. Hän suhtautui siihen kuin viimeiseen toivon ja onnen säteeseen
heille molemmille vallitsevan pimeyden keskellä. Rotha karttoi hänen
tutkivia katseitaan. Ollessaan taloustoimissa karkoitti hän tämän vasta
keksimänsä uuden tunteen aiheuttaman lumouksen.
Aamuisin miesten tullessa aamiaiselle ja iltaisin heidän saapuessaan
illalliselle oli hän niin syventynyt töihinsä kuin hän ei olisi
ajatellutkaan eikä tuntenutkaan muuta kuin mitä siihen kuului Mutta kun
päivän rauhallisemmat hetket soivat hänelle aikaa ajatella muutakin,
voi hän seisoa kauan aikaa paikoillaan ja katsoa sairasraukkaa, jonka
kasvatiksi ja hoitajaksi hän oli tullut samalla kertaa, tahi kävellä,
tietämättään miksi, ikkunakomeroon ja laskea kätensä vanhalle rukille,
jota nyt ei kukaan pyörittänyt eikä käyttänyt, ja katsoa etelään
silmin, jotka eivät nähneet mitään näköalasta.
Eräänä aamuna noin pari viikkoa Ralphin poistumisesta Wythburnistä
seisoi hän sellaisessa asennossa, kun Willy tuli keittiöön ja istuutui
ennenkuin Rotha sitä huomasikaan lavitsalle samaan ikkunakomeroon,
jossa Rothakin seisoi.
Tarttuen käteen, joka riippui toimetonna Rothan sivulla, kertoi hän
Rothalle lyhyesti rakkaudestaan. Hän sanoi rakastaneensa Rothaa kauan
hiljaisuudessa, rakastaneensa häntä ennenkuin Rotha oli muuttunut
siunaukseksi hänelle ja hänen kodilleen, ja tänään hän sanoi
rakastavansa Rothaa enemmän kuin milloinkaan ennen.
Tarina oli vaatimaton, mutta se lausuttiin korostavasti kuin sen
jokainen sana olisi ollut totta.
Hän luuli, että Rothakin rakastaa häntä -- hän oli joskus ajatellut
niin -- oliko hän väärässä?
He vaikenivat molemmat lyhyeksi aikaa. Saatuaan hetkiseksi
mielenmalttinsa takaisin käänsi tyttö silmänsä kerran vielä sivulle ja
katsoi ikkunasta etelää kohti. Hän tunsi poskensa punastuvan ja tiesi
nuorukaisen nousseen seisoalleen hänen vieressään. Willy puolestaan
näki vain edessään olevat kauniit kasvot ja tunsi ainoastaan sen pienen
käden kosketuksen, joka lepäsi hervotonna hänen kädessään.
"Tämä on surullinen koti, johon pyydän sinua tulemaan. Olisi hyödytöntä
kysyä, oletko ollut onnellinen täällä -- se olisi kuin ivaa, mutta --
mutta --"
"Olen ollut onnellinen, tarkoitan onnellinen saadessani tehdä kaikki
Ralphin toivomusten mukaisesti."
"Ja minunkin toivomusteni mukaisesti."
"Niin, sinunkin toivomustesi mukaisesti, Willy."
"Olet ollut siunaukseksi meille, Rotha. Ajattelen joskus sentään, että
teimme tuskin oikein tuodessamme sinutkin tämän kurjuuden keskelle."
"Hän teki sen parhaassa tarkoituksessa."
"Kuka?"
Rotha säpsähti hieman kuin palaavasta tajunnasta.
"Ralph", vastasi Rotha painaen päänsä kumaraan.
"Niin, se on totta, hän teki sen parhaassa tarkoituksessa", toisti
Willy vaieten jälleen.
"Ja kuten tiedät, ei minulla silloin sitäpaitsi ollut minkäänlaista
kotia."
Kuinka kiinteästi tytön katse olikaan kiintynyt kaukaiseen etelään!
"Olihan sinulla isäsi koti, Rotha."
"Ah, ei! Kun se lakkasi olemasta isäraukan koti, kuinka se sitten enää
olisi ollut minunkaan? Ei, olin koditon."
He vaikenivat jälleen.
"Salli minun siis pyytää, että teet tämän kodin omaksesi ikuisiksi
ajoiksi. Etkö voi suostua siihen?"
"Kyllä luullakseni -- voin tuskin sanoa sitä -- hän sanoi sen olevan
parasta --"
Willy päästi hänen kätensä irti. Oliko hän uneksinut? Oliko se ollut
vain hurjaa mielikuvitusta -- tämä onnen kirkas säde, joka oli
tunkeutunut pimeyden läpi, mikä ympäröi häntä kaikilta suunnilta joka
askeleella?
Kuinka ikävöiden katselivatkaan tytön silmät vielä kaukaiseen etelään!
"Älkäämme keskustelko tästä enää tällä kertaa, Rotha", sanoi Willy
käheästi. "Jos haluat, voimme joskus muulloin ottaa tämän asian
puheeksi -- tarkoitan, jos haluat, mutta ellet halua, ei sillä ole
väliä."
Nuorukainen oli kääntymäisillään pois. Muuttamatta katseensa suuntaa
Rotha sanoi tyynesti:
"Willy, rakastan ehkä sinua -- sanon ehkä, sillä en tiedä sitä
varmasti. Muistan hänen sanoneen, että sydämemme ovat avoinna
toisilleen --"
"Kuka niin sanoi, Rotha?"
Rotha säpsähti toisen kerran kuin unesta heräten. Sitten hänen suuret
silmänsä katsoivat suoraan Willyn silmiin ja kieli, joka olisi
mielellään puhunut, kieltäytyi tottelemasta. Nimi, joka puoleksi
lausuttuna kuiskauksena väreili hänen huulillaan, tunkeutui esille
sydämestä.
Mutta tyttö ei tiennyt omaa salaisuuttaan vielä nytkään.
"Emme puhu siitä nyt tällä kertaa enää, Rotha", toisti. Willy
murtuneella äänellä. "Jos haluat, voimme keskustella tästä jolloinkin
muulloin; anna minulle jokin merkki, niin ehkä otamme jälleen tämän
asian puheeksi."
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuorukainen oli jo poistunut.
XIX.
KIHLAUS.
Jäätyään yksikseen käsitti tyttö vasta täydellisesti tilanteensa. Hän
kohotti kätensä silmilleen, saman käden, jossa vielä tuntui Willyn
käden heikko kosketus.
Mitä olikaan tapahtunut? Oliko Willy pyytänyt häntä vaimokseen? Ja
oliko hän vastannut näennäisesti kieltävästi?
Willyn ääni oli vielä värähtelevinään hänen korvissaan heikkona
katkonaisena muminana, melkein kuin nyyhkytyksinä.
Oliko hän sittenkin kieltäytynyt? Se ei voinut olla mahdollista. Hänhän
oli vain koditon tyttöraukka, vailla kaikkea sellaista, mikä olisi
oikeuttanut hänet saamaan Willyn laisen miehen. Kuitenkin hän tiesi
-- hänhän oli kuullut -- että Willy rakasti häntä ja aikoi jonakin
päivänä pyytää häntä vaimokseen. Hän oli kyllä otaksunut tuohon päivään
olevan vielä pitkälti aikaa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se
tapahtuisi nyt. Miksi ei Willy ollut antanut hänelle ajatusaikaa? Jos
Ralph vain tietäisi, mitä hän olikaan tehnyt!
Pari tuntia kuljeskeli Rotha talossa hajamielinen ilme silmissään.
Willy palasi takaisin hetkisen kuluttua ja auttoi Rothaa siirtämään
rullatuolin, jossa äiti lepäsi, takan ääreen. Willy oli jo saavuttanut
tavallisen tyyneytensä ja puhui kuin Rothalle ei mitään erinomaisempaa
olisi tapahtunutkaan. Ehkä kaikki tuo, mikä ahdisti Rothan mieltä, oli
ollutkin vain jonkinlaista unta, sillä Willyhän jutteli iloisesti.
Juuri silloin tuli Rothan isä keittiöön ja hiipi hiljaa paikoilleen
avaran uuniloukon kaukaisimpaan nurkkaan. Willy meni pihalle melkein
heti. Kaikki tuntui Rothasta hyvin sekavalta. Oliko mahdollista, että
hän oli näennäisesti vastannut kieltävästi?
Raisen kappalaisen tulo herätti hänet äkkiä tällä hetkellä
huumauksestaan.
Tämä oli hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas Stevensin, ensimmäinen
vierailu hautajaisten jälkeen. Hän oli kuullut puhuttavan Mossin
perhettä kohdanneesta viime onnettomuudesta. Hänelle oli kerrottu
hieman siitä halvauskohtauksestakin, jonka onnettomuus oli aiheuttanut,
eikä hän enää voinut laiminlyödä juhlallista velvollisuuttaan käydä
vieraisilla. Hänen pyhään tehtäväänsä kuului, että hän soi lohtua
läsnäolollaan onnettomille ilahduttaen heidän mieltään näyttämällä
kasvojaan. Tällaiset onnettomuudet kuuluivat sielunhoidon vaikeimpiin
tapauksiin. Hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas, oli tänä aamuna
pukeutunut ja puhdistautunut parhaan ymmärryksensä mukaan ja
tartuttuaan kultakahvaiseen keppiinsä kävellyt tuon parin penikulman
pituisen matkan Shoulthwaiteen.
Rotha oli juuri sitomassa rouva Rayn valkoisen myssyn nauhoja hänen
leukansa alle, kun pastori saapui. Hän haki pastorille tuolin asettaen
sen sairaan viereen, mutta pastori ei istuutunutkaan heti. Hänen
silmänsä tarkastelivat keittiön jokaisen sopukan yhdellä silmäyksellä.
Hän näki rouva Rayn istuvan pielusten varassa tuolissaan ja katselevan
hajamielisesti ympärilleen, mutta papin huomio näytti kiintyneen
Simiin, joka istui levottomana lavitsallaan koettaen nähtävästi karttaa
hänen tarkastelevaa katsettaan.
"Mitä tämä tällainen on?" sanoi hän kylmästi ja ärtyisästi. "Tuo
mieshän on Simeon Stagg. Onko hänkin täällä?"
Hetkistä aikaisemmin oli Rotha mennyt viereiseen maitokamariin ja
tultuaan takaisin ojensi hän kulhollisen maitoa isälleen. Sim tarttui
tuoppiin vapisevin sormin.
Hänen kunnianarvoisuutensa käveli harkituin askelin sitä paikkaa kohti,
missä Sim istui. Sitten hän pysähtyi metrin tahi parin päähän Simin
taakse, joka vielä katsoi syrjään.
"Minulle on kerrottu, että olette asettunut asumaan vuorille. Se onkin
epäilemättä sopiva paikka sellaiselle, joka ei ole kelvollinen asumaan
lähimmäistensä joukossa."
Simin kädet vapisivat kovasti ja hän laski kädessään olevan kulhon
viereensä lattialle. Rotha seisoi metrin tahi parin päässä heistä ja
hänen rintansa kohoili kovasti.
"Oletteko poistunut sieltä ainiaaksi?" Kun pappi teki tämän kysymyksen,
kuulosti hänen äänensä hieman ivalliselta.
"Hän ei palaa sinne enää milloinkaan", sanoi Rotha huohottaen.
Sim oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä nojaten kyynärpäitään polviinsa.
"Se on ehkä sitä suurempi häpeä. Kuka sen tietää, mutta se olisi ehkä
sittenkin ollut paras paikka hänen häpeänsä piilottamiseksi."
Sim nousi ja kiiruhti pihalle kohottamatta katsettaan maasta.
"Olette karkoittanut hänet pois jälleen, tiedättekö sen?" sanoi Rotha
voiden jälleen puhua. Hänen silmänsä leimahtelivat, kun hän katsoi
suoraan pappia silmiin.
"Siinä tapauksessa olen tehnyt hyvän työn, nuori nainen."
Tarkasteltuaan Rothaa hyvin halveksivasti hän lisäsi: "Ja mitä sinulla
on täällä tekemistä?"
"Hoidan rouva Raytä muitten tehtävieni lomassa."
"Todellako? Onko sinua pyydetty tulemaan tänne?"
"On tietysti."
"Kuka sitten?"
"Ralph, hänen poikansa."
"Kuinka vähän hän on siinä tapauksessa sinua kunnioittanutkaan, nuori
nainen."
"Ilmaiskaa minulle tarkoituksenne selvemmin, herra", sanoi tyttö
katsoen pappiin ylpeästi ja uhmaavasti.
"Tarkoitukseniko selvemmin, nuori nainen! Eikö sinulla ole
minkäänlaista häveliäisyyden tunnetta. Onko tämä sen häpeän seurauksia,
mikä on kohdannut roistoa, joka juuri poistui täältä?"
"Ei sanaakaan hänestä enää! Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa
minusta, niin sanokaa se, herra."
"Mitä! Isä on kuollut, äiti on tajuttomassa tilassa, kaksi poikaa
ja sinä nuori nainen -- eikö seurakunnassa ollut ainoatakaan naitua
naista, koska nuoren tytön on ollut pakko tulla tänne?"
Puna, josta Rothan posket hehkuivat, kohosi hänen otsaansa ja laskeutui
niskaan. Tekosiveys, mikä itsessään on jo synti, oli tunkeutunut hänen
viattomuutensa panssarin läpi. Sanomatta sanaakaan hän kääntyi poistuen
keittiöstä.
"No, leski Ray", kuuli hän hänen kunnianarvoisuutensa sanovan
muuttuneella äänellä sairaalle. Mutta hän ei välittänyt kuunnella sen
enempää.
Hänen lumouksensa oli nyt haihtunut ja herättäminen oli todellakin
tapahtunut julmasti. Ehkä hänellä ei sittenkään ollut mitään tekemistä,
tässä talossa -- ehkä pappi sittenkin oli oikeassa. Mutta ei, asia
ei sittenkään voinut olla niin. Hän ajatteli, kuinka murtunut ja
riippuvainen ympäristöstään jokaisessa elämän pienimmässäkin seikassa
rouva Ray oli, muistellen samalla Ralphille antamaansa lupausta. "Lupaa
minulle", oli Ralph sanonut, "että jäät tänne vanhaan kotiini niin
kauaksi aikaa kuin äitini elää." Ja hän oli luvannut; hänen antamansa
sana oli kirjoitettu muistiin taivaassa.
Mutta ehkä Ralph ei silloin ollut aavistanutkaan, että hänen äitinsä
voi elää samanlaisessa tilassa vuosikausia. Epäilemättä oli Ralph
luullut äidin pian kuolevan. Hän ei ollut saattanut tarkoittaa, että
Rothan on aina asuttava veljen talossa.
Hänen tarkoituksensa oli kuitenkin ollut sellainen. "Hän pyytää sinua
piakkoin vaimokseen, Rotha", oli Ralph sanonut, "mutta hän ei voi tehdä
sitä vielä."
Tämä palautti hänen mieleensä aamun varhaisemmat tapahtumat. Willy Ray
oli jo pyytänyt häntä vaimokseen. Ja mitä hän oli tehnyt puolestaan?
Eikö hän ollut näennäisesti vastannut kieltävästi?
Willy oli häntä paljon korkeammalla. Oli liiankin totta, että hän
oli vain köyhä koditon tyttöraukka, vailla maallista omaisuutta ja
kaikkea muuta, paitsi käsiään, joilla hän työskenteli. Willy oli nyt
maanomistaja ja sitäpaitsi jossakin määrin oppinut mieskin. Niin, hän
oli joka suhteessa Rothaa korkeammalla. Eikö ollut olemassa muita,
jotka rakastivat häntä? Ralph oli kuitenkin näyttänyt haluavan häntä
veljelleen emännäksi, ja minkä Ralph oli sanonut olevan parasta,
täytyikin tietysti olla edullisinta.
Hän ei voinut taivuttaa itseään poistumaan Shoulthwaitestä -- sen
hän ainakin ymmärsi huumautuneesta tilastaan huolimatta. Mutta hän
ei voinut jäädä samaan asemaankaan kuin ennen -- sekin oli liiankin
selvää. Jos Ralph olisi kotona, kuinka erilaista silloin kaikki
olisikaan! Hän olisi yhdellä ainoalla sanalla johdattanut hänet pois
tästä huolestuttavasta sekasorrosta.
Kun Willy Ray erosi Rothasta rakkaudentunnustuksensa jälkeen, tunsi
hän, että hänen elämänsä aurinko oli ainiaaksi sammunut. Hän oli elänyt
viikkoja ja kuukausia sellaisessa paratiisissa, joka ei ollut hänen
omansa. Hän voi tuskin sanoa, miksi hän oli rakastanut tätä tyttöä.
Rothahan oli -- kaikkihan sen tiesivät -- köyhän räätälin tytär,
räätälin, joka oli koko seudun kurjin ja halveksittavin olento.
Nuori mies ei voinut olla sanomatta itselleen, että hän olisi voinut
suunnitella naimisiinmenoa penikulmien laajuisen alan sisällä asuvan
suurimman maanomistajan tyttären kanssa.
Mutta tyttö itse oli jalo ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän
oli ehkä sivistymätön muutamissa suhteissa, koska hänellä ei ollut
muita tietoja kuin mitä elämän kova koulu oli hänelle opettanut, mutta
hänen sielunsa oli ylevä, syvä kuin tunturijärvi ja yhtä kirkas ja
puhdas kuin se.
Ja hän oli kuvitellut tytön rakastavan häntä. Mikään onnettomuus
ei ollut kyennyt täydellisesti varjostamaan sitä loistavaa toivoa,
minkä tämä otaksuminen oli herättänyt. Mutta eikö Rotha sensijaan
rakastanutkin Ralphia? Ehkä tyttö ei itsekään ymmärtänyt, että rakkaus
hänen veljeensä oli saanut hänet valtoihinsa. Mutta rakastiko Ralph
tyttöä? Asian laita ei voinut olla niin, sillä hän olisi kyllä arvannut
totuuden tuona iltana, jolloin he keskustelivat asiasta. Ja kuitenkin
voi sittenkin olla mahdollista, että Ralph kaikesta huolimatta rakasti
Rothaa.
Seuraavana aamuna oli Rotha päättänyt, että hänen velvollisuutensa
tänä ratkaisevana hetkenä viittasi vain yhteen keinoon, jota hänen oli
käytettävä. Ralph oli sanonut, että hänelle olisi onneksi, jos hänestä
tulisi Willyn vaimo, ja hän oli luvannut Raphille, ettei hän poistu
talosta Ralphin äidin eläessä. Hän halusi tehdä Ralphin toivomusten
mukaan.
Willy oli pyytänyt häneltä merkkiä ja hänen oli annettava Willylle
sellainen, mikä merkitsi, että hän oli valmis vastaamaan myöntävästi,
jos Willy tänään halusi samoin kuin eilen.
Tehtyään tämän päätöksen tunsi hän mielensä täydellisesti
keventyneeksi. Millaisen merkin hän antaisikaan? Rotha käveli
ikkunakomeroon ja seisoi siinä ajatellen käsi rukin rattaalla ja katse
suunnattuna etelään. Niin, millaisen merkin hän keksisikään?
Ei ollut niinkään helppoa sellaisen merkin keksiminen, mikä heti
näyttäysi Willylle hänen päätöksensä ja ilmaisisi hänelle, että vaikka
hän oli epäröinytkin eilen, oli hänen päätöksensä horjumaton tänään.
Hän seisoi kauan tehden monta suunnitelmaa, joista ei kuitenkaan
ainoakaan vastannut hänen mielentilaansa.
"Miksi en voisi sanoa sitä hänelle muutamilla sanoilla?" Mutta joka
kerta kun hänen mieleensä juolahti tämä, peloitti häntä tämä vaikea koe.
Ei, hänen oli keksittävä jokin merkki, mutta hän alkoi tulla
toivottomaksi, löytäisikö hän milloinkaan sopivaa sellaista. Sitten
hän siirsi katseensa ikkunasta näkyvästä maisemasta rouva Rayhin,
joka istui tuolissaan hänen läheisyydessään. Kuinka epämääräinen ja
hajamielinen olikaan noiden rakkaiden silmien ilme, kuinka mykiksi
olivatkaan käyneet nuo huulet, jotka halusivat sanoa: "Jumala
siunatkoon sinua!" kuinka liikkumattomina lepäävätkään nyt sormet,
jotka kerran olivat niin kätevästi kehränneet vanhalla rukilla!
Vanha rukki -- niin, siinähän se oli ja Rothan oikea käsi lepäsi vielä
sen rattaalla. Ah, rukki, niin siinähän oli varmasti hänen kaipaamansa
merkki.