liikkeitä, kun tyttö toimitteli hänen läheisyydessään taloustehtäviään.
Olisi ollut hyvin vaikea sanoa, millaisten intohimojen tahi tunteitten
kanssa hänen sydämensä taisteli tyttöön nähden. Hänen mielestään
oli tyttö nyt kuin häneltä riistetty toivo tahi kuin ilo, jota hän
ei milloinkaan saa nauttia, jonkunlainen sen hänen luonteensa osan
täydennys, mikä ei milloinkaan tulisi toteutumaan.
Entä tyttö? Oliko hän tietoinen jostakin hänelle erikoisesta tunteesta
tätä kunnollista vaikkakin sivistymätöntä miestä kohtaan, jonka sydän
oli kuitenkin tarpeeksi hellä kiintyäkseen häneen ja kuitenkin niin
voimakas, että se voi pysyä erillään rautaisen kohtalon hirveistä
vaatimuksista? Ehkä ei. Tyttö puolestaan tunsi myötämielisyyttä häntä
kohtaan; hän tiesi sen tunteen voiman, mikä teki Ralphista hänen
ajatuksiensa keskipisteen, jonka ympärillä hänen syvimmät tunteensa
hänen tietämättään kiersivät. Mutta sitä hän ei mielessään yhdistänyt
ollenkaan rakkauteen. Jos nyt rakkaudella oli ollenkaan sijaa hänen
sydämessään, niin ehkä se tällä hetkellä suuntautui sinne, missä hänen
saalinsa tahi pikemmin hänen ylpeytensä saisivat tilaisuuden ensi
kerran esiintyä. Ehkä Ralph oli hänen mielestään liian korkealla,
jotta hän olisi voinut rakastua häneen. Hänen veljensä heikompi ja
naisellisempi luonne olivat enemmän hänen ulottuvillaan.
He vaikenivat molemmat pitkäksi ajaksi.
"Rotha", sanoi Ralph vihdoin, "tämä tulee olemaan viime iltani
Mossissa, viimeinen pitkiin aikoihin, enkä luullut voivani saapuakaan
tänne tänään. Voitko luvata minulle erään asian, tyttöseni? Se ei tule
tuottamaan sinulle minkäänlaisia vaikeuksia nyt, ei ollenkaan." Hän
vaikeni.
"Mitä tarkoitat, Ralph?" sanoi Rotha pelästyneellä äänellä.
"Vain sitä, ettet poistu tästä talosta äidin eläessä." Rotha painoi
päänsä kumaraan. Hän muisteli Fornsidessä sijaitsevaa autiota tupaa ja
häntä, jonka oli määrä asua siellä. Ralph luki nämä ajatukset hänen
kasvoistaan.
"Koeta houkutella hänet tänne, jos vain voit", sanoi hän. "Hän voisi
auttaa Willyä maatöissä."
"Hän ei sittenkään tule", vastasi Rotha. "Pelkään hänen kieltäytyvän."
"Ei hän halua palata Fornsideenkään. Lupaa minulle, Rotha, että niin
kauan kuin äitini elää -- hänen kuolemansa ei ole kaukana, vaan
luultavasti hyvinkin lähellä -- asut tässä talossa kuin kotonasi."
"Pyhin velvollisuuteni on totella isääni", sanoi Rotha painaen
kädellään silmiään.
"Olet oikeassa, olet epäilemättä oikeassa", sanoi Ralph, ja tunne,
että kaksi kotia oli nyt joutunut hylätyksi, vaiensi hänet jollakin,
mikä hiipi hänen mieleensä kuin jäykistyttävä häpeä. Oli olemassa vain
yksi keino tämän vaikeuden voittamiseksi, nimittäin se, että kodit
yhdistettäisiin. Jos Rotha vain rakastaa hänen veljeään yhtä paljon
kuin hän tiesi veljen rakastavan Rothaa, niin silloin --
"Rotha", sanoi Ralph huomattavasti värähtelevällä äänellä, "teen
sinulle vielä toisenkin kysymyksen ja ehkä -- kuka sen oikein tietää
-- ehkä minun on sitä vaikeampi kysyä kuin sinun siihen vastata;
mutta sinähän lupaat vastata minulle, lupaathan, sillä kysyn sinulta
vakavasti taivaan nimessä ja juhlallisemmilla sanoilla kuin mitä
milloinkaan tietääkseni olen lausunut."
Hän keskeytti jälleen. Rotha istui lavitsan päässä ja katsoi tuleen
ristissä käsin. Hänen huulensa vapisivat ja luomet nytkähtelivät kuin
hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.
"Nyt ei ole aikaa turhuuksiin", sanoi Ralph, "eikä mihinkään väärään
häveliäisyyteen, eikä sinulla sitäpaitsi ole taipumusta kumpaankaan,
vaikka asian laita olisikin niin. Jumalan käsi lepää raskaasti meidän
kaikkien hartioilla, Rotha, ja sydämemme ovat avoinna hänen edessään ja
toistemmekin edessä, luullakseni."
"Niin", vastasi Rotha. Hän tuskin tiesi, mitä vastata ja mitä Ralph
tarkoitti sanoillaan. Hän tiesi vain Ralphin puhuvan hänelle vakavammin
kuin milloinkaan ennen. "Niin, Ralph", toisti hän.
"Kuten jo äsken sanoin, minun on ehkä vaikeampi sitä kysyä kuin sinun
siihen vastata, Rotha", jatkoi hän, ja tämä voimakas mies katsoi tyttöä
silmiin koko maailmallinen hellyyttä katseessaan. "Luuletko pitäväsi
Willystä tavallista enemmän? Näin teidän istuvan vierekkäin tullessani
sisään. Olen pitänyt sinua silmällä ennenkin, kun hän on ollut
läheisyydessäsi. Olen seurannut hänenkin käytöstään. Olet ollut hänen
apunsa ja lohdutuksensa tässä surussa. Luuletko voivasi rakastaa häntä,
Rotha, jos hän rakastaa sinua? Odotahan hieman", lisäsi hän, kun Rotha
kohotti katseensa ja raotti huuhaan kuin sanoakseen jotakin, "en kysy
tätä hänen vuokseen. Jumala tietää sen olevan yhtä paljon sinun kuin
hänen vuokseen ja ehkä -- myönnän sen, kaikista enimmän itseni vuoksi."
Rehellisin äänin ja kasvoin ja loistavin silmin, joiden ilmeessä ei
ollut pelkoa eikä häpeää, Rotha vastasi:
"Kyllä, luulen voivani rakastaa häntä ja ehkä jo rakastankin."
Hän puhui Ralphille kuin hän olisi puhunut isälle, jota hän kunnioittaa
ja jolta hän ei halua piilottaa pienintäkään sydämensä salaisuutta.
Ralph kuunteli häntä vaieten. Vasta nyt, vasta sitten kun hän oli
kuullut Rothan viime sanan, huomasi hän, mitä sen kuuleminen tulisi
hänelle maksamaan. Koko elämän tuskat tuntuivat keskittyneen tähän
yhteen silmänräpäykseen. Mutta hän oli valmistautunut siihen ja nyt se
oli vihdoinkin ohi. Luopuminen hänestä -- oli ehkä muudan hyvityksen
ketjun renkaista. Ehkä se hyväksyttäisiin mykäksi sovitusuhriksi,
jos hän voi olla puhumatta sanaakaan omasta rakkaudestaan? Ehkä se
lieventäisi hänen maanpakolaisuuttaan ajatuksilla sellaisen vääryyden
sovituksesta, millä hän tietämättään kohtalon oikuista oli turmellut
hänen ja hänen isänsä elämän, jos hän näkisi Rothan voittavan veljen
rakkauden ja veljen rakkauden voittavan Rothan. Hänen äänessään oli
vielä jotakin lannistetun intohimon voimasta, kun hän jälleen puhui.
"Hän rakastaa sinua, Rotha", sanoi hän tyynesti, "ja tulee pian
pyytämään sinua vaimokseen. Mutta hän ei voi tehdä sitä vielä ja niin
kauaksi kuin äitini elää -- kun minä olen poistunut, Jumala yksin
tietää, minne -- kun ei minua enää ole täällä vanhassa kodissa --
pyydän sinua vielä kerran jäämään."
Suuren nurkkakellon tikutukset kuuluivat selvästi sinä väliaikana, mikä
nyt seurasi. Vain tämä ääni ja takan vieressä nukkuvan koiran hidas
hengitys kantautuivat korviin.
"Minä jään", sanoi tyttö, ja hänen puhuessaan tuli Willykin keittiöön.
Sitten he keskustelivat kauan ja vakavasti toistensa kanssa, nämä
kolme, elämästä ja kuolemasta kauhean salaisuuden varjon painaessa
heidän mieltään. Ralph lausui ajatuksensa kuin henkilö, joka pelkää
suunnattomasti kohtaloaan. Elämä ja sen vaiheet olivat piirtäneet
syvälle hänen sydämeensä muutaman viestin ja opetuksen, mitkä eivät
olleet ainoastaan toivoa lisääviä. Hän näki kohtalon riippuvan
yhdestä ainoasta langasta, elämän olevan aivan sattuman varassa ja
kaikkien ilojemme ja surujemme, jos niiden jälkiä seurataan takaisin
niiden lähteille, johtuvan sellaisista mitättömyyksistä kuin jostakin
sanasta tahi katseesta. Hänen vakavat sanansa tuntuivat sisältävän,
että tämän maailman ja tämän elämän sisimmässä on jonkinlainen
ruttopesäke, joka saastuttaa kaiken. Me voimme tehdä parhaamme ja se on
velvollisuutemmekin, mutta me emme siitä saa odottaa mitään palkintoa.
Ehkä saamme palkinnon elämämme aikana, mutta luultavampaa on, että
siitä tehdään se kruunu, joka lasketaan haudallemme. Olemme onnellisia,
jos rakkautemme voittaa tarkoituksensa, jollei mikään kirous turmele
sitä. Onko meidän vieläkin toivottava? Hän tuskin tiesi sitä. Kohtalo
seuraa omia teitään.
Siten he juttelivat vuorten juurella sijaitsevassa yksinäisessä
talossa. He istuivat paikoillaan myöhäiseen iltaan, nämä vuoriston
sivistymättömät pojat ja tyttö, koettaen epävarmalla ja oppimattomalla
tavallaan ratkaista elämän ongelmia, joita viisaammat päät kuin heidän
vuosisatoja ennen ja vuosisatoja jälkeen eivät ole milloinkaan voineet
selvittää eivätkä herättää kaikuja maailman suurien ja hirveiden
salaisuuksien äänettömissä kuiluissa.
XVI.
AURINGON NOUSTESSA RAISELLÄ.
"Kiinnitä ystäväsi ja heidän hyväksymisensä
sieluusi teräskoukuilla."
Seuraavana aamuna auringon noustessa käveli kaksi miestä Wythburnin
läpi Raise-nimistä kukkulaa kohti etelään päin vievää pitkää tietä
pitkin. Nuorempi mies oli jo saavuttanut miehuusiän täydellisen
kypsyyden. Hän oli voimakas ja kookas jäntevine jalkoineen, jotka
polkivat lujasti maahan, tyynine ja hillityine voimineen, pystyine
paineen, soinnukkaine, pehmeine, mutta kuitenkin täyteläisine
bassoäänineen ja kasvoineen, joiden suurin kauneus ilmeni niiden
miehekkäässä voimassa ja päättäväisyydessä, mutta jotka olivat ehkä
muuttuneet hellemmiksi saatuaan kylpeä surun vedessä; sellainen oli
nyt Ralph Ray. Paitsi tavallista takkiaan oli hänen yllään samanlainen
pitkä napeilla ja vyöllä varustettu nuttu, jollaisia hänen kotiseutunsa
laaksolaiset käyttävät. Päänmukaisen pukinnahkalakin alta näkyivät
hänen mustan paksun tukkansa lyhyet kiharat. Raskas laukku oli hänen
hartioillaan ja kädessään oli hänellä pitkä vuoristosauva.
Voikohan koko avaran maailman erilaisten kasvojen ja vartaloiden
joukossa olla miestä, jonka kasvot ja vartalo olisivat eronneet
niin paljon Ralphin ulkomuodosta kuin sen miehen, joka käveli, ei,
vaan hyppeli hänen rinnallaan lyhyin epätasaisin askelin? Hän oli
pieni ja hento pitkine, ohuine, harmaine tukkineen ja takkuisine
partoineen, pelokkaine silmineen, jotka olivat kuin ahdistetun kauriin,
levottomine, vilkuilevine ja terävine ryppyisine kasvoineen, joiden
piirteet muuttuivat jokaisella askeleella ja sanalla, hermostuneesti
koukistelevine sormineen, kimeine äänineen ja nopeine puheineen. Mies
oli Simeon Stagg, henkipatto ja hylkiö.
Heidän piti piakkoin erota toisistaan. Koira, joka juoksi heidän
kintereillään, ei ollut enemmän kiintynyt isäntäänsä kuin Sim Ralphiin.
Hän oli nyt menettämäisillään sen ainoan ystävän, jolla oli tahtoa ja
voimaa suojella häntä sitä julmaa todellisuutta vastaan, mikä, muodosti
hänen koko maailmansa.
He kävelivät ratsutietä kukkulan juuritse puhumatta pitkään aikaan
mitään. Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa, ja toinen oli liian heikko,
toinen liian voimakas pukemaan niitä sanoiksi. Mutta heidän saavuttuaan
Raiselle sanoi Ralph:
"Meidän pitää nyt erota, vanha ystäväni." Hän koetti puhua iloisesti.
"Teidän pitää joka päivä kiivetä vuorille katselemaan. Turhaahan se on,
pelkään, mutta teidän pitää silti mennä sinne, kuten minäkin olisin
mennyt, jos olisin saanut jäädä kotiseudulleni."
Sim nyökäytti myöntävästi päätään.
"Ja nyt teidän on palattava Mossiin, kuten olen teille jo sanonutkin.
Rotha on yhtä paljon apunne tarpeessa kuin Willykin. Olette siellä
minun sijassani, kunnes palaan; ymmärrättekö?"
Sim pudisti päätään.
"Olisin siellä vain vaivana ja vastuksena tytölle, kuten ennenkin, vain
vaivana ja vastuksena heille kaikille."
"Ei, ei missään tapauksessa, vaan avuksi, jos vain tahdotte yrittää.
Olkaa mies, Sim, ja katsokaa ihmisiä silmiin, niin elämänne muuttuu nyt
paljon mukavammaksi. Palatkaa asumaan heidän luokseen vanhaan kotiini,
sillä he ovat siellä kaikki apunne tarpeessa."
"Koska et anna minun tulla mukaasi, Ralph, niin sano minulle, milloin
tulet takaisin. Pelkään, en tiedä, miksi, mutta jokin sanoo minulle,
ettet palaakaan. Sano minulle, Ralph, että palaat."
"Näistä levottomista ajoista päästään kyllä pian", sanoi Ralph.
"Pelkään suuren tilipäivän piakkoin koittavan. Silloin tapaamme
toisemme jälleen älkää sitä epäilkökään. Ja nyt, hyvästi, hyvästi vielä
kerran, vanha ystäväni, ja olkoon Jumala kanssanne."
Ralph kääntyi ja käveli muutamia askelia etelää kohti. Koira seurasi
häntä.
"Palaa takaisin, Laddie."
Mutta Laddie seisoi paikoillaan melkein samanlainen ilme silmissään
kuin äsken sillä miehelläkin, josta Ralph juuri oli eronnut. Uskollinen
eläin oli aina ollut Ralphin mukana koko elämänsä ajan, se oli ollut
uskollisempi toveri isännälleen kuin hänen oma varjonsa eikä sitä
milloinkaan ennen oltu komennettu pois matkasta.
"Palaa takaisin, Laddie", toisti Ralph ja hänen syvä äänensä värähteli
hieman. Koira painoi päänsä alas ja hiipi Simin turviin.
Senjälkeen jatkoi Ralph matkaansa.
Aurinko oli jo noussut Lauvellenin takaa ja kirkkaan aamun valkoiset
siivet valaisivat laaksossa sijaitsevaa kylää. Sim seisoi kauan aikaa
Raisen huipulla ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin etelää kohti,
minne hänen ystävänsä pienenevä vartalo oli haihtumaisillaan hänen
näkyvistään.
Se katosi vihdoin kokonaan; ympäröivät kukkulat olivat piilottaneet
sen. Silloin ystävätön hylkiö läksi palailemaan hitaasti takaisin.
XVII.
GARTHIT: ÄITI JA POIKA.
Monesta piipusta tuprahteli jo hitaasti sinisiä savukiehkuroita, kun
Sim käänsi selkänsä Raiselle ja palasi Wythburniin.
Pajan viereisessä tuvassa -- ne olivat molemmat lähekkäin sillan päässä
-- oli juuri sytytetty tuli takkaan. Suuren kattilan alla, joka riippui
piilotetusta rautakoukusta, räiskyivät ja savusivat oksat levittäen
ympärilleen lahonneen puun hajua.
Riisuutuneena vyötäreitään myöten pesi seppä itseään tuolille asetetun
vedellä täytetyn maljakon ääressä. Hänen äitinsä istui matalalla
jakkaralla teräspihdit kädessään lisäillen oksia tuleen takan
viereisestä läjästä. Hän oli suuri voimakas vanha nainen suurine
luisevine käsineen ja kovine karkeapiirteisine kasvoineen, joissa oli
siellä täällä rumentavia luomia. Hän oli huolettomasti pukeutunut melko
likaiseen pukuun. Tahrainen pellavahilkka peitti hänen takkuista,
harmaata, kampaamatonta tukkaansa.
"Häntä ahdistetaan sekä edestä että takaa", sanoi hän hiljaisella
äänellä. "Hänelle käy vielä hullusti."
Äiti Garth murahti tyytyväisesti heittäessään vielä yhden risukimpun
tuleen.
Joe vastasi hänen puheeseensa käheästi nauraen ja rupesi kuivaamaan
kasvojaan pyyheliinaan mumisten jotakin partaansa.
"Ei, ei, äiti, Ralph ei olekaan minkään eilisen teeren poikia, ei
ollenkaan. Hänen vangitsemisensa ei ole mitään lastenleikkiä, ja he
tietävät sen."
Tämä korostaminen lausuttiin hiljaisemmalla äänellä ja nyökäyttämällä
päätä erästä ovea kohti, josta päästiin johonkin toiseen huoneeseen.
"Lasten- tahi kissanleikkiä, se on yhdentekevää, hän on kaikissa
tapauksissa pahassa kiipelissä, Joe, usko vain minua", sanoi äiti
Garth ja hänen kylmät silmänsä leimahtivat, kun hän jälleen murahti
tyytyväisesti.
"Sitähän sinä aina laulat", sanoi Joe äreästi, "mutta siitä ei ole
ennenkään tullut mitään eikä tule vastakaan."
"No, no, maailmassa ei ole mitään niin kummallista kuin muutamat
ihmiset", mumisi äiti Garth.
Joe näytti ymmärtävän äitinsä vihjauksen.
"Olen suunnattomasti kyllästynyt sekä sinuun että heihin", sanoi hän.
"Olen hirveän iloinen, että he lähtevät matkoihinsa nyt aamulla, en
kiellä sitä ollenkaan."
Tätä sepän totuudenrakkautta ei voitu sanoa ystävällisyydeksikään,
sillä hän näytti niin synkältä kuin hän punakkoine kasvoineen vain voi.
Äiti Garth katsahti häneen. "Kuulehan nyt, poikaseni, mikä sinua
oikeastaan vaivaa? Olet vihainen kuin mehiläinen tänään", sanoi hän
äänellä, minkä tarkoitus oli houkutella poika paremmalle tuulelle.
"Niin olenkin", murahti seppä.
"Mutta miksi?" kysyi äiti kehräten nyt toisella tapaa.
"Miksikö? Senvuoksi, etten saa enää nukkua öisin nykyään enkä voi
työskennellä päivisin; sentähden vain."
"Hush!" sanoi äiti Garth katsahtaen nopeasti tuohon ennenmainittuun
oveen. Sitten kääntäen jälleen tyynesti huomionsa oksiin hän lisäsi
muuttuneella äänellä: "Siitä ei sinun tarvitse välittää, poikaseni."
"Tarvitaan paksumpi nahka kuin minun, äiti, kestämään tätä vielä jonkun
aikaa", sanoi Joe käheästi koettaen kuitenkin puhua hiljaa.
"Sinulla onkin niin ohut nahka kuin kissalla", kuiskasi äiti Garth
katkerasti.
"Olen sanonut sinulle jo ennen, etten voi kestää kauempaa", sanoi Joe.
"En mitenkään."
"Tuki ainakin suusi!" tiuskaisi äiti Garth kattilan takaa.
He vaikenivat molemmat muutamiksi minuuteiksi.
Seppä puki vaatteet ylleen. Hänen äitinsä kuunteli kiehuvan veden
sihinää ja porinaa.
"Kuinka kauaksi lupasit viedä heidät?"
"Gaskarthiin. Pieni loukkautunut raukka aikoo matkustaa sieltä heti
postivaunuissa Carlisleen."
"Milloin sinun käskettiin olla valmiina hevosinesi ja rattainesi?"
"Kello yhdeksän aamupäivällä."
"Siis on jo aika herättää heidät."
Äiti Garth nousi tuoliltaan ja laahusti ovelle, johon he
keskustellessaan olivat viitanneet lukemattomilla nyökkäyksillä ja
synkillä silmäyksillä, koputtaen kovasti siihen pari kolme kertaa.
Sen toiselta puolen vastasi muudan ääni unisesti: "Hyvä on, olemme jo
hereillä, hyvä emäntä."
Äiti Garth kumartui lähemmäksi oven rakoa.
"Parasta on, että nousette vuoteestanne oikea jalka edellä, hyvät
herrat", sanoi hän hyvin ystävällisesti. "Aamiaisenne on jo melkein
valmis."
"Oikea jalka, David, kuulitko? Ha, ha, haa!" kuultiin toisen miehen
sanovan hiljaa kamarissa.
Äiti Garth kääntyi ovelta muistamatta enää päähänpistoaan. Hän kuiskasi
Joelle äänellä ja tavalla, mitkä olivat kokonaan muuttuneet:
"Olet oikea lörpöttelevä tyhmeliini." Seppä oli vaipunut ajatuksiinsa
eikä hänen vastauksensa sopinut ollenkaan äidin sanoihin.
"Tyhmeliini tahi ei, mutta en suostu siihen sittenkään", sanoi hän
korostavasti.
"Mihin sitten?" kysyi hänen äitinsä uteliaasti.
"Siihen, mistä äsken kerroin."
"Tyhmyyksiä, mitä se sinuun kuuluu?"
"Se kuuluu minuun paljonkin, kuuluu varmasti."
"Joutavia! Olet muudan noista viisaista aaseista."
"Jos nuo poliisit", hän nyökäytti päätään heidän oveaan kohti, "jos
he tulevat takaisin, kuten he sanovat, vangitsemaan Ralphia, en halua
sekautua siihen enää."
"No, miksi sitten autoit heitä tällä kertaa?" kysyi äiti Garth
kohottaen paksuja kulmakarvojaan.
"Koska en tiennyt, mitä heillä oli mielessä. Jos olisin aavistanut
heidän tulleen tänne hänen vuokseen, niin --"
"Tuki suusi! Voisit kiusata papinkin kiroilemaan", sanoi äiti Garth
hampaittensa välistä.
"Kuulin, mitä he puhuivat vangitsemismääräyksestä, äiti", sanoi Joe.
"Se on sama vangitsemismääräys, josta; Matthew aina puhua lörpöttelee,
ja nyt se on poissa ja minusta tuntui kuin he aikoisivat syyttää Raytä,
Ralphia --"
"Etkö voi pitää kitaasi kiinni?" sanoi äiti Garth käheästi kuiskaten.
Sitten hän lisäsi tyynemmin: "Ja vaikka he tekisivät sen, poika, vaikka
he sen tekisivätkin, niin mitä se sinuun kuuluu? Kuulithan itsekin,
että se oli joku noista Rayistä, joku heistä, kuka, se on yhdentekevää,
sillä he ovat kaikki samanlaisia, isä ja pojat."
Samalla alkoi kamarista kuulua heikkoa liikettä ja akka nosti sormen
huulilleen.
"Ja kuka voi sanoa, ettei se ollut joku heistä, joka --", lisäsi äiti
Garth lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Ei, äiti", sanoi Joe ja hänen karkea äänensä kuulosti käheältä. "Ei,
äiti, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka tietävät sen."
Vanhus naurahti lyhyesti kuin pakosta.
"Sinä voisit saada siankin nauramaan", sanoi hän.
Sitten meni hän lähemmäksi poikaansa, joka harva kampa kädessään seisoi
tummuneen ja naarmuisen kuvastimen edessä, ja kuiskasi:
"Hän ei saa mitään lepoa, ennenkuin jotakin on tehty, ei mitään, usko
vain minun sanoihini. Mutta sitten kuin jokin roisto hirtetään hänen
vuokseen, joutuu asia pian unhotuksiin. Silloin muiden kieletkin
vaikenevat kokonaan. Mitä se sinuun kuuluu, mies, kenen he hirttävät.
Jokainen on lähinnä omaa itseään, Joe."
Äiti Garth korosti mielipidettään taputtamalla poikaansa hiljaa rintaan.
"Olet sanonut minulle tuon saman jo aikoja sitten", sanoi seppä, "kun
panit minut liikkeelle saadaksesi räätälin hirteen. En ole voinut
katsella häntä enää sen jälkeen, en mitenkään."
Äiti Garth tarttui poikaansa raa'asti olkapäihin.
"Parasta on, että menet pihalle valjastamaan hevosta. Jos seisot täällä
lörpöttelemässä, ette pääse lähtemään pariin päivään."
Tieltä kuului askelia.
"Kuka siellä nyt kulkee?" kysyi äiti Garth.
Joe meni ikkunaan.
"Pieni Sim", sanoi hän painaen päänsä kumaraan.
XVIII.
RAKKAUDEN HERÄÄMINEN.
Vaikka rouva Ray menettikin parhaimmat sielunvoimansa, ei hän
kuitenkaan kokonaan sortunut sen halvauskohtauksen uhriksi, minkä
kaksinkertainen onnettomuus aiheutti. Aamulla Ralphin poistumisen
jälkeen Wythburnistä näytti hän heräävän siitä horrostilasta, missä
hän oli levännyt pari edellistä päivää. Hän aukaisi silmänsä ja katsoi
kasvoihin, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa.
Silmien ilmeessä oli vielä merkkejä ymmärryksestä, joka oli säästynyt
hänen ruumiillisten voimiensa haaksirikolta. Puhekyky oli mennyttä,
mutta hänen silmänsä olivat täynnä elämää. Kun hänelle puhuttiin,
näytti hän kuulevan sanat. Joskus hän tuntui ponnistavan voimiaan
vastatakseen, mutta nämä hetkelliset yritykset hiljenivät epäselviksi
kurkkuääniksi, jolloin hänen silmiensä huomattiin täyttyvän kyynelillä.
"Hän haluaa sanoa: 'Jumala siunatkoon teitä'", sanoi Rotha huomatessaan
nämä voimattomat ponnistukset, ja sellaisissa tilaisuuksissa oli tytön
tapana kumartua ja koskettaa huulillaan sairaan otsaa.
Vähitellen keksivät nämä molemmat jonkinlaisen merkkikielen keskenään,
vaikka toiselta oli riistetty melkein kaikki mahdolliset keinot
ilmaista ajatuksiaan. Sadat pienet mykät merkit, katseet, kohotetut
kulmakarvat, käsien kosketus, hymy, suutelot -- kaikilla niillä oli
oma merkityksensä ja jollakin tavoin ne näyttivät puhuvan hiljaisella,
kärsivällä kielellä, mikä oli yhtä selvää kuin sanat. Vihdoin saatiin
selville, että rouva Ray voi ehkä elää useita vuosia tällä tapaa.
Viikon tahi vain muutamien päivien kuluttua siirrettiin hänen vuoteensa
keittiön viereiseen kamariin ja kerran eräänä päivänä nostettiin hänet
suureen nojatuoliin, joka sitten lykättiin tavalliselle paikalleen
takan viereen.
"Hänellä on siinä hauskempaa", sanoi Rotha ehdottaessaan muutosta. "Hän
haluaa mielellään kuunnella puhettamme, vaikka hän ei voikaan vastata
meille, mummoraukka."
Vähitellen päästiin siihen, että sairas vietti joka aamu pari tuntia
tavallisella paikallaan takan ääressä samassa tuolissa, jossa hän
oli istunut päivät pitkät entisinä aikoina, ennenkuin nämä kauheat
onnettomuudet olivat tulleet kuin hävittävät ruttotuulet ja vieneet
hänen voimansa.
"Arvailen, muistaako hän, mitä tapahtui", sanoi Willy. "Luuletko hänen
kaipaavan heitä, isää ja Ralphia?"
"Kyllä varmasti", vastasi Rotha. "Mutta hänen korvansa ovat paremmassa
kunnossa kuin hänen silmänsä. Oletko huomannut, kuinka hän hengittää
kiivaasti kuultuaan äänesi ja kuinka kirkkaat hänen silmänsä ovat ja
kuinka hän koettaa sanoa: 'Jumala siunatkoon sinua!' kun tulet hänen
luokseen?"
"Olen muistaakseni huomannut sen", sanoi Willy, "ja olen nähnyt
senkin, että hänen katseensa muuttuu tyhjäksi tuijottamiseksi tahi
ihmetteleväksi, kuin hän haluaisi kysyä minulta jotakin kohdistaessaan
sen minuun."
"Ja Laddie tuossa, kun se haukkuu kujalla, oletko katsellut äitiäsi
silloin? Hänen rintansa kohoilee, toisen käden sormet liikkuvat ja
hänen huulensa vapisevat kuin sanoakseen: 'Rotha, tyttöseni, laita
illallinen pian valmiiksi, sillä hän on täällä, tyttöseni, hän on
tullut kotiin.'"
"Olet luullakseni oikeassa, Rotha, otaksuessasi, että hän kaipaa
Ralphia", sanoi Willy.