päivän tapahtumiin. Ehdittyään jo melkein Wythburniin ollessaan
matkalla kotiinsa joutui hän vielä sellaisen tavattoman onnettoman
sattuman uhriksi, että hän kohtasi Liisan. Tämä nuori nainen pikemmin
riippui kuin istui erään hevosen selässä, jonka omistaja Rothan oli
onnistunut taivuttaa avukseen. Rothan kävellessä hänen rinnallaan
ponnisteli hän nyt takaisin kaupunkiin mielentilassa, minkä päivän
tapahtumat olivat kiihoittaneet hirveän ärtyisäksi. Todellisuudessa oli
Liisa oikeastaan salaa vihainen itselleen sen huolettoman hypyn vuoksi
erään suuren kiven yli, joka oli nyrjäyttänyt hänen nilkkansa niin
pahasti, että hänen oli pakko vaikeroida tuskista. Mutta sukupuolensa
epäjohdonmukaiseen tapaan ei hän voinut tietoisesti näyttää niin
spartalaista urhoollisuutta, että hän olisi syyttänyt itseään
tapahtumasta.
Juuri tämän onnettomuuden ja pahantuulisuuden aiheuttaman tuskin
lupaavan yhteensattuman aikana sattui hän kohtaamaan sepän, jolloin
kaikki ne katkerat tunteet, jotka olivat käyneet ja kiehuneet hänessä
ja sopivamman esineen puutteessa purkautuneet hevosta, satulaa,
tietä ja Rothaakin vastaan, saivat Joe Garthista mitä sopivimman ja
kelvollisimman maalitaulun.
Ajaa hölkyttäessään hitaasti kotiinsa päin oli tämä herrasmies
hautonut mielessään ilkeitä ajatuksia sitä pientä paholaista kohtaan,
joka oli pettänyt hänet. Hän oli ajatuksissaan jo monesti toistanut
ne halveksivat moitteet ja vielä halveksivammat katseet, joilla hän
aikoi kohdella tyttöä ensi sopivassa tilaisuudessa, jolloin tyttö
onnettomuudekseen joutuisi hänen tielleen.
Sellainen uskottomuus ja viekas petollinen menettely tuntui Garthista
ansaitsevan millaisen rangaistuksen tahansa, koska ei voitu sovittaa
ruumiillista rangaistusta, jota hän mitä suurimmalla mielihyvällä olisi
itse ollut valmis jakamaan, mutta josta ei ehkä olisi ollut niinkään
mukava joutua vastuuseen, koska Robbietakaan ei voitu sivuuttaa.
Ehkä se johtui muutamista hänen sukupuolensa epäjohdonmukaisista
vaistoista, ettei hänen omatuntonsa soimannut häntä, kun hän mielessään
valmisteli näitä suunnitelmia Liisan rankaisemiseksi petoksesta
ja viekkaudesta. Varmaa kuitenkin on, että kun nämä kysymyksessä
olevat henkilöt joutuivat vastakkain muutamassa tien mutkassa, ei
johdonmukaisuudella ollut juuri mitään tekemistä heidän kiihkeässä
keskustelussaan.
Seppä Garth aikoi näyttää hyvin halveksivaa naamaa tulevan esitelmänsä
esipuheeksi, mutta koska Robbien lyönti oli sattunut hänen silmiensä
väliin ja ne sen johdosta olivat piiloutuneet suuren ja monivärisen
ajettuman alle, muuttuikin hänen halveksiva silmäyksensä enemmän
mielettömän irvistyksen kaltaiseksi. Kun Liisa huomasi tämän
kevytmielisen suhtautumisen hänen moniin onnettomuuksiinsa, kohosi
hänen vihansa kiehumispisteeseen ja hän syyti suustaan Joeta kohtaan
enemmän talonpoikaisia haukkumasanoja kuin hän milloinkaan tyynempinä
hetkinään antoi lipsahtaa huuliltaan.
"Sinä tyhmeliini siinä", sanoi hän, "päässäsi ei ole enemmän järkeä
kuin luudanvarressa. Mokomakin kerskailija, millaisia kauniita asioita
sinä nyt olet saanut aikaan. Niele tämä nyt kupuusi, mutta älä
kuljeskele ympäriinsä surisemassa kuin mehiläinen pullossa. Enpä olisi
voinut uskoa sinua sellaiseksi Judakseksi."
Seppä Garth hämmästyi epäilemättä tällä kertaa. Joutua tällaisen
hyökkäyksen esineeksi sellaisen henkilön puolelta, jonka kimppuun hän
itse oli aikonut käydä, ja kuunnella saman henkilön lausumia syytöksiä
vääryyksistä, jonka hän luuli tehneen vääryyttä hänelle, riitti
kokonaan hämmentämään sepän tyhmän järjen.
"Ei, ei", sanoi hän toinnuttuaan, "kuka tässä Judas on? Se on tarpeeksi
pulmallinen kysymys mielestäni."
"Possu!" huusi Liisa rupeamatta miettimään loukkauksen merkitystä ja
-- kuin oikea Eevan tytär voimatta ollenkaan uneksiakaan, että häntä
voitaisiin syyttää uskottomuudesta; "possu, possu", hän maanitteli
tavallisesti sikojaan näin, "olet oikea äitisi poika, sen noita-akan."
Seppä joutui kokonaan sanattomaksi kuunnellessaan näitä neitseellisiä
soimauksia ja menetti kokonaan sen hillitsemiskykynsä, minkä hän
tyynempinä hetkinään oli huomannut melkein välttämättömäksi omalle
turvallisuudelleen. Kalveten raivosta hän kohotti kätensä lyödäkseen
Liisaa, joka samalla suoristautui ja lyödä läimäytti häntä kovasti
kummallekin poskelle sanoen: "Pidä kyntesi erillään minusta, mokomakin
pölkkypää, ja mene Robbie Andersonin luo. Kuulin sinun saaneen kuonoosi
häneltä kelpo tavalla. Se oli juuri omiaan possunkärsällesi."
Tämä palautti sepän ajoissa järkiinsä. Hän laski kätensä alas ja
ratsasti tiehensä mumisten vihaisesti partaansa.
"Älä koetakaan lähestyä minua enää tämän jälkeen!" huusi Liisa melko
tarpeettomasti hänen jälkeensä.
Tämä puuska vaikutti kuitenkin sen, että se haihdutti kaiken vihan
tytön mielestä, ja katsottuaan sepän perään, kunnes tämä katosi
kokonaan näkyvistä, vastasi hän Rothan moitteisiin tämän tuskin
tyttömäisen mielenpurkauksen vuoksi hilpeästi nauraen.
* * * * *
Samana iltana kokoutui Punaiseen Leijonaan tavallista enemmän väkeä. Ne
isännät, jotka olivat eronneet saatosta Watendlathissä, olivat menneet
ensin kyläravintolaan kuluttaakseen siellä ne muutamat tunnit, jotka
heidän täytyi odottaa, ennenkuin saatto palaisi takaisin Shoulthwaiteen.
He eivät olleet vielä ehtineet istua pitkää aikaa oluttuoppiensa
ääressä, kun John Jackson ja muutamat muut laaksolaiset, jotka olivat
aikoneet seurata saattoa Gosforthiin, tulivat aikaisemmin takaisin
kuin heitä oli osattu odottaakaan. Tämä johti solassa sattuneen
onnettomuuden kertomiseen.
Punaisen Leijonan vieraiden ja yleensä kaikkien Wythburnin
asukkaiden hämmästys kuullessaan tämän oli yhtä suuri kuin heidän
ihmettelynsä. Mitään niin hirmuista ei ollut tapahtunut miesmuistiin.
Ruumiille sattunut onnettomuus kauhistutti heitä kaikkia vanhaan
cumberlandilaiseen tapaan.
Mikään ei heidän mielestään ollut niin ikävöimisen arvoista kuin
onnellinen kuolema eikä mikään muu ajatus ollut niin lohduttava kuin
se, että heidät jonakin päivänä kunniallisesti haudataan. Angus ei
ollut saanut kumpaakaan. Väkivaltainen kuolema eikä minkäänlaista
hautaa; ei mitään muuta kuin tämä vuorille suuntautunut hurja
ratsastus, mikä voi kestää päiviä, ehkä kuukausiakin. Siinä oli
varmasti jotakin kohtalokasta.
Laaksolaiset kokoutuivat Punaisen Leijonan takan ääreen kalpeina ja
äänettöminä kauhusta.
"Ikävä tapaus tämä", sanoi Reuben Thwaite kohottaen molempia käsiään.
"Meidän kaikkien pitää lähteä vuorille huomenna varhain hakemaan vanhaa
Betsyä", sanoi Jackson. Matthew Branthwaiten viisaimmatkin sananlaskut
olivat jättäneet hänet pulaan. Tällaista tilannetta ei niiden mainio
toistaja ollut milloinkaan osannut aavistaakaan. Se oli saattanut hänet
kokonaan suunniltaan.
Vanhan Matthewin voimakas persoonallisuus olisi ehkä, jos hän olisi
elänyt parisataa vuotta myöhemmin, muuttunut vapaamielisyydeksi,
ehkäpä aineellisuudeksikin, mutta siihen aikaan, jolloin hän eli
täällä maailmassa, ei oltu vielä täydellisesti opittu taitoa suhtautua
asioihin luonnollisella tavalla. Matthewin mieltä painoi tunne, mitä
hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan määritellä. Hän oli aivan varma
ainakin siitä, ettei tammaa saataisi kiinni. Kohtalo oli jollakin
tavoin jostakin syystä määrännyt tamman laukkaamaan vuorilla kuormineen
vuodet läpeensä. Kun Jackson ehdotti, että he lähtisivät hakemaan sitä,
sanoi Matthew:
"Ei, John, ei mitään sellaista. Voitte kyllä kiivetä vuorille, mutta
ette milloinkaan löydä Betsyä. Se on kohtalon määräämää, kuten jo
äsken sanoin teille. Siitä saavat äidit sopivan tarinan lapsiensa
pelottelemiseksi."
"Myrsky rupesi silloin todellakin raivoamaan hirveästi", sanoi John.
"Kypärituuli [Englannin vuoristoissa puhaltava tuuli. Suom.] kai
se oli, vaikka en muista nähneeni kypäriä vuorenhuipulla. En ole
milloinkaan elämässäni nähnyt hevosen laukkaavan sellaista vauhtia."
"Eikö teistä kukaan kyennyt pidättämään sitä?" sanoi muudan hieman
ivallisesti.
"Tyhmyyksiä! Luuletteko niitä vuoria siellä jonkinlaisiksi
karjanlaitumiksi?" sanoi Matthew.
"Emme, mutta jyrkkiä ne ovat", jatkoi Jackson. "Ja sellainen humina
ja ulina kuin siellä kävi! Entä sitten taistelu! Mutta Ralph paiskasi
heidät molemmat kumoon noin vain."
"Hän on tullut isäänsä, Ralph", sanoi Matthew.
"Niin, hän on isänsä oikea poika", myönsi Reuben. "Mutta Joe Garth on
oikea lurjus, uskallan vaikka vannoa sen."
"Hänen luonteensa on läpeensä ilkeä ja senvuoksi hän onkin oikea
raukka", sanoi Matthew. Ralph Rayn vaara ja pelastus olivat hänen
mielestään niin mitättömiä seikkoja, etteivät ne voineet rikkoa
lumousta, minkä hänen isänsä ruumista kohdannut onnettomuus oli
aiheuttanut.
Robbie Andersonkin tuli ravintolaan myöhään illalla. "Tämä oli
surullinen kotiintulo", sanoi hän tullessaan huoneeseen.
Oli helppo huomata, kuinka järkytetty hän oli. Hänen silmänsä
leimahtelivat, hän käveli ja istui, astui pari askelta ja pysähtyi,
siveli alituisesti sormillaan kiharaa lyhyttä partaansa, löi polviinsa
ja tilasi olutta tilaamasta päästyäänkin. Puhuessaan vuorilla
sattuneesta onnettomuudesta hän nauroi hurjasti ollen luonnottoman
iloinen.
"Kaikki johtui vain minun ajattelemattomuudestani", mumisi hän, kun
pieni Reuben Thwaite muutamien vaatimuksesta oli jälleen toistanut
usein kuullun selostuksen tapahtumasta, kuinka tamma oli lähtenyt
pakoon ja kuinka Ralph oli hypännyt nuoren hevosen selkään ajaakseen
sitä takaa.
"Kaikkiko sinun syytäsi, Robbie? Mitä sillä tarkoitat?"
"Jos olisin sitonut nuoren hevosen tammaan solan suussa, ei tamma olisi
voinut lähteä pakoon."
"Annettiinko sinulle sellaiset määräykset, Robbie?"
"Annettiin, hitto minut vieköön. Opettajakin oli siellä ja kuuli ne."
"Ralph käski hänen tehdä niin, kuulin sen selvästi", sanoi Monsey
paikoiltaan uuninloukosta, jossa hän istui nolona, mutta kokonaan
muistamatta sitä, kuinka ratkaisevasti hänen oma lörpöttelynhalunsa oli
vaikuttanut hänen tietämättään päivän surullisiin tapahtumiin.
"Mutta älkää olko millännekään enää. Tuokaa enemmän olutta, emäntä. No,
nopeasti nyt, tyttöseni."
Robbie oli jälleen noussut seisoalleen ja käveli kiihkoissaan
edestakaisin lattialla.
"Mikähän Robbieta vaivaa?" kuiskasi Reuben Matthewille. "Mitä hän
miettineekään? Ikävyyksiä, luullakseni."
"Älä välitä hänestä. Robbie aloittaa jälleen, pelkään minä. Hän
on taasen juomatuulella. Tämä hirveä asia panee ehkä pojan järjen
sekaisin, sillä hänen piti vastata kaikesta."
"No, tyttöseni, eikö sitä olutta tuodakaan?"
"Olet jo saanut tarpeeksesi, Robbie", sanoi emäntä.
"Mene kotiisi. Olut nousee jo tukkaasi. Tule saamaan huomenna lisää."
"Ei, kun tänään, tyttöseni. Minulle on annettava vielä tänään, on
varmasti."
"Robbie aloittaa varmasti jälleen", kuiskasi Reuben. "On surullista
katsella pojan juopottelua, Hän on taas pian aivan päissään."
"Älä sano mitään hänelle", vastasi Matthew. "Tänään hän on aivan
suunniltaan."
Ilta oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin laaksolaiset nousivat
poistuakseen.
"Huominen työ on suunniteltu jo valmiiksi meille, miehet", sanoi
Jackson "Menkäämme nyt nukkumaan."
XIV.
KUNNES PÄIVÄ VALKENEE.
"Kunnes päivä valkenee
ja varjot haihtuvat."
Ralph ei aluksi tuntenut minkäänlaista kauhua. Hänen ruumiillinen
tarmonsa tukahdutti kaikki sellaiset tunteet jättämättä minkäänlaista
tilaa pelkoa herättäville kuvitteluille ja sallimatta hänen
täydellisesti käsittää tapahtumaa. Se, mikä näytti halvaannuttavan muut
ja tuntui hirmuisella todellisuudellaan kiinnittävän heidät maahan kuin
kivipatsaat, soi hänelle melkein yliluonnolliset voimat ja innoitti
hänet sellaisella mielijohteella, että hänen oli pakostakin ryhdyttävä
toteuttamaan sitä.
Hypättyään nuoren hevosen selkään hän ajoi laukkaa tamman jälkeen
pitkän kukkulajonon poikki, ulos ja sisälle niiden luolamaisiin
onkaloihin, ylös ja alas niiden kumpuja ja rotkoja, kallioiden,
virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden halki tihkusateessa.
Kerran hän näki tamman kuormineen, kun se kiiti nopeasti erään ulospäin
työntyvän ylätasangon poikki, jota hän ei voinut tarkasti nähdä
sumupilvien vuoksi. Silloin hän läksi ajamaan sitä takaa yhä nopeammin,
mutta tulisempaa vauhtia kuin hänen hevosensa saattoi laukata
poluttomassa vuoristossa kiiti se hevonen, jota hän ajoi takaa. Hän ei
nähnyt tammaa enää. Hän ratsasti kuitenkin vain eteenpäin.
Kun hän saapui tumman vuoriston äärimmäiselle laidalle ja pysähtyi
siihen, missä Great Howe työntyy tasankoa kohti, kääntyi hän takaisin
ja ratsasti kukkuloiden toiselle puolelle. Kerran vielä hän ratsasti
ulos ja sisälle luolien onkaloihin, ylös ja alas kukkuloita ja kuiluja,
kallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden poikki yhä
vieläkin tihkusateessa. Mutta tammaa ei näkynyt missään.
Sitten hän ratsasti eteenpäin Angle Tarniin, jossa yhtyy kolme
vuorijonoa. Seuraten aluksi sitä, joka, oli lähinnä huippuja, hän
ratsasti Bow Fellin juuritse Crinkle Cragsin sivu Three-Shire
Stonesin luo Greyfriarsin juurelle, missä kukkulat alkavat viettää
Duddon-laaksoon päin. Mutta tammaa ei näkynyt sielläkään.
Palattuaan jälleen Angle Tarniin hän läksi seuraamaan ainoata jäljellä
olevaa jonoa Pike of Sticklen sivu, kunnes hän saapui Dungeon-putousten
synkän kuilun laidalle. Mutta tammasta ei näkynyt jälkeäkään. Pelko
ajoi sitä eteenpäin ja vain pelko voisi saada sen kiinni. Onnettomuus
oli tapahtunut noin kolmen aikaan iltapäivällä. Siitä oli jo kulunut
ainakin kolme tuntia ja Ralphin ratsu, joka oli väsynyt ja melkein
loppuun ajettu, kompasteli lisäytyvässä pimeydessä. Hän käänsi sen
takaisin Wythburniä kohti ja ratsasti takaisin kaupunkiin Harrop Tarnin
sivu.
Saavuttuaan ensimmäiseen taloon, se oli Luke Cockriggin ja sijaitsi
puron törmällä, hän jätti sinne hevosensa ja lainasi lyhdyn. Tuvan
asukkaat koettivat kyllä houkutella häntä luopumaan palamaasta takaisin
vuorille, mutta hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Oli aivan
hyödytöntä koettaakaan järkyttää sitä päättäväisyyttä, mikä oli lyönyt
leimansa hänen jäykkiin ja kalpeihin kasvoihinsa.
Tihkusade ei ollut vieläkään lakannut ja ilta oli jo pimennyt, kun
Ralph uudestaan suuntasi kulkunsa vuorille.
Ja nyt alkoivat kuvottavat kauhun tunteet kiduttaa häntä, sillä nyt
hänellä oli aikaa tarkemmin ajatella tapahtumaa. Ratsastajattoman
hevosen kuva, kun se kiiti kuolleine kuormineen tuulen edellä, oli
syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä; ja samalla kun pimeys
kätki todellisen ympäristön hänen näkyvistään, maalasi se tämän
harhanäyn jokaisen kallion ja puun kimaltelevaan kylkeen. Minne hän
vain katsoikaan tuijottaen tähdettömään ja kuuttomaan pikimustaan
yöhön näkemättä pilviä ja taivasta, vaan ainoastaan synkän pimeyden
kaikkialla ympärillään, oli hän huomaavinaan haihtuvissa alinomaa
toistuvissa välähdyksissä, milloin oikealla, milloin vasemmalla
puolellaan, milloin edessään, milloin takanaan, nyt maassa jalkojensa
juuressa ja hetkisen kuluttua hänen ympärillään leijailevassa
äänettömässä sumussa, ratsastajattoman hevosen aaveen. Joskus hän
pysähtyi kuuntelemaan kuvitellen kuulevansa laukkaavan hevosen
kavioiden kapsetta sivultaan, mutta sitten hän huomasikin äänen jonkun
näkymättömän virran kohinaksi, kun sen vesi lirisi kivien yli. Joskus
hän oli kuulevinaan hevosen hirnuntaa kaukaa, mutta se olikin vain
tuulen huminaa. Hänen koiransa oli seurannut hänen kintereillään, kun
hän pakeni solasta, ja se oli vieläkin hänen mukanaan. Se kiiti silloin
tällöin matkoihinsa pimeässä viipyen poissa muutamia minuutteja. Sitten
kuului sen kumeaa haukuntaa, jolloin Ralphin sydän tuntui lakkaavan
sykkimästä jonkun värisyttävän tunteen vaikutuksesta, mitä hän ei
uskaltanut nimittää toivoksikaan. Ei, siellä olikin vain lammas, joka
oli eksynyt katraastaan ja tunkeutunut muutamaan kapeaan rotkoon
kiven alle tuulta ja sadetta pakoon. Nyt se tuntien eksyneensä määkyi
surkeasti yksinäisyydessään.
Ei, ei, ei; kukkulat eivät aikoneet missään luovuttaa hänelle hänen
etsintänsä esinettä, ja Ralph käveli vain eteenpäin yhä raskaammin
sydämin.
Hän tunsi nämä poluttomat ylätasangot ehkä paremmin kuin kukaan
muu eikä näiden yksinäisten tuntien hajamielisyyskään vienyt häntä
askeltakaan väärään. Eteenpäin, yhä vain eteenpäin läpi pitkän pimeän
yön, kerran vielä Stye Headiin ja sitten taasen onkaloisten kukkuloiden
ohi hän jatkoi matkaansa huudellen tammaa sillä kummallisella tavalla,
minkä hevonen tunsi niin hyvin, ja kuunnellen sen vastaavaa hirnuntaa,
mutta erottaen vain tuulen huminan ja putousten kohinan, jolloin hän
taasen läksi painamaan eteenpäin.
Kun aamun ensi säteet alkoivat kirkastaa itäistä taivaanrantaa, seisoi
Ralph Screesin huipulla. Harmaat juovat levisivät hitaasti taivaalle
aina vain kauemmaksi käyden yhä kirkkaammiksi ja muuttuen milloin
keltaisiksi, milloin vaaleanpunaisiksi karkoittaessaan tieltään
pimeyden mustia seiniä, jotka hitaasti haihtuivat näkymättömiin
kaikille suunnille. Jyrkän Screesin, jonka rinteitä vyöryvät kivet
alinomaa jyrisyttivät, juurella syvänteessä oli pieni tumma lammikko,
joka vielä oli puoleksi aamusumun peitossa. Iretonin laaksotkin olivat
samanlaisen udun verhoamat, mutta kaukana kumpuisten tasankojen
takana, joiden halki joki kiemurteli, aaltoili laaja Länsimeri, jonka
äärimmäistä laitaa vasta nousseen auringon kultaiset säteet valaisivat.
Ralph kääntyi palaten takaisin taivaan kirkkauden heijastuessa hänen
koviin kalpeihin kasvoihinsa. Lyhdyn lamppu, jota hän ei vielä
ollut sammuttanut, paloi pienellä lepattavalla liekillä. Tämäkin yö
oli väistymäisillään uuden päivän tieltä ja toiset ja taas toiset
tulisivat jälleen väistymään, mutta vaikuttavatko yhden ihmisen tahi
useampienkaan sydänsurut luonnon erehtymättömään ja muuttumattomaan
kulkuun! Yhden yön aiheuttamat ilmiöt, jotka olivat vastanneet
hänen harhanäkyjään, eivät olleet minkäänarvoiset sellaisen aamun
todellisuuksiin verrattuina, jonka julma valo näytti hänelle vain
selvemmin hänen toivottomuutensa pohjattomuuden.
Se kauhun tunne, mikä nyt sai hänet valtoihinsa, oli hirveämpi, koska
se oli henkisempää kuin ennen. Jäädä haudattomaksi! Sellainen ajatuskin
on jo kauhea, kauhea ajatusyhdistelmässään muutaman vanhan juutalaisen
Kainin kiroustakin julmemman kirouksen kanssa, mutta kauhein senvuoksi,
että se Ralphin kiihoittuneesta mielestä tuntui tunnuskuvalta --
entisten ja tulevien tekojen korvauksen tunnuskuvalta.
Niin, asia oli niinkuin hän oli ajatellut ja puoleksi aavistanut;
Jumalan käsi lepäsi raskaana hänen päällään -- hänen ja muiden,
ja muiden vain hänen vuokseen. Ymmärrettyään vain kerran tämän
mahdollisuuden julmassa kokonaisuudessaan ja saatuaan vain kerran
täydellisesti tuntea sen vaikutuksen tämän hirveän tapahtuman
väkivaltaisuudessa ja nopeudessa näytti Ralph aivan tietoisesti
tarkastelevan tämän sairaalloisen kuvitelman vaikutusta mieleensä.
Hän seurasi sen jälkiä takaisin siihen hetkeen asti, jolloin Wilsonin
murhaa koskeva totuus tahi ainakin se, minkä hän luuli totuudeksi,
oli selvinnyt hänelle silmänräpäyksessä nähtyään Simeon Staggin
katseen. Hän voi seurata sitä vieläkin kauemmaksi, tuohon iltaan
Dunbarissa, jolloin hän tunteesta, mitä hän oli luullut sääliksi, oli
pelastanut sen vihollisen hengen, joka sitten oli tuhonnut hänen ja
kaikkien niiden elämän, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa.
Hänen kidutetusta sielustaan tuntui rikoksia olevan kaikkialla, hänen
omiaanko vai muiden, se oli yhdentekevää; ja nyt oli Jumala sallinut
tämän hirveän onnettomuuden tapahtua merkiksi, että kosto on hänen ja
että hyvitys oli tapahtunut ja tulee tapahtumaan.
Oliko se vain liioitellun kuvittelun aiheuttama unelma, kiihoittuneen
mielikuvituksen synnyttämä painajainen? Hän ei voinut kuitenkaan
vapautua siitä. Se oli muuttanut koko maailman valaistuksen
toisenlaiseksi -- synkäksi.
Ralph käveli nopeasti kukkuloiden yli katkoen kanervien oksia,
taitellen pensaitten ohuita varpuja ja pysähtyen joskus katsomaan
jotakin kiveä, puroa tahi polkua, jotka eilen illalla olivat tuntuneet
hänestä niin tutuilta kuin oman kämmenensä viivat, mutta jotka nyt
äkkiä olivat käyneet vieraiksi ja salaperäisiksi. Joku yliluonnollinen
varjo synkistytti kaiken.
Koko sen päivän käveli hän ympäriinsä kukkuloilla etsien
ratsastajatonta hevosta ja kutsuen sitä, toivomatta kuitenkaan
näkevänsä sitä tahi kuulevansa sen ääntä. Silloin tällöin näki hän
vilahdukselta Wythburniläisiäkin, jotka vaelsivat siellä samoilla
asioilla kuin hänkin, mutta eivät milloinkaan tulleet äänen
kuuluville. Lamauttava häpeän tunne piti hänetkin kaukana heistä,
vaikka hän ei tiennytkään, miksi hänen pitäisi hävetä, yhtä vähän kuin
laaksolaisetkaan aavistivat, että hänestä tuntui siltä.
Sellainen päivä koittaisi kyllä, jolloin kaikki näkisivät Jumalan käden
lepäävän raskaana hänen päällään. Niin, Ralph; mutta kun se päivä
vihdoinkin koittaa, ymmärtävät myös kaikki sen, että sillä ihmisellä,
jonka päällä Jumalan käsi lepää, on Jumala vasemmalla puolellaan.
Kun toinen ilta alkoi pimetä, laskeutui Ralph High Seatin rinteitä
kotiaan kohti. Hänen kintereillään juosta läähätti väsynyt koira. Se
käveli muutamia askelia pää painuksissa ja häntä koipien välissä,
paneutui pitkäkseen muutamiksi sekunneiksi ja nousi jälleen
laahautuakseen uupuneena eteenpäin.
XV.
RALPHIN UHRAUTUMINEN.
Saavuttuaan vanhaan taloon oli Ralph valmistautunut kaikkien
mahdollisien onnettomuuksien varalta, sillä sellaisia seurauksia oli
enää olemassa hyvin vähän, joihin hänen olisi pitänyt valmistautua.
Keittiöstä näkyi valoa ja senkin huoneen ikkunat olivat valaistut,
missä hänen isänsä äsken oli levännyt. Kun Ralph tuli huoneeseen,
istui Willy takan ääressä käsi kädessä Rothan kanssa, joka istui
hänen vieressään. Hänen kalpeiden kasvojensa kaikissa piirteissä oli
kärsimysten merkkejä.
"Kuinka äiti jaksaa?" kysyi Ralph käheästi tarkastellen katseillaan
keittiötä.
Willy nousi ja laski kätensä Ralphin olalle. "Menkäämme hänen luokseen
yhdessä", sanoi hän ja he läksivät kulkemaan yläkertaan vieviä portaita
kohti.
Siellä hän lepäsi, tämä näiden kovasti koeteltujen poikien äiti,
tietämättä heidän kärsimyksiään ja tuntematta omiaan. Hän oli kuitenkin
vielä hengissä. Aina siitä asti, jolloin hänelle oli kerrottu solassa
sattuneesta hirveästä tapahtumasta, oli hän ollut tällaisessa
tunnottomassa tilassa, jollaiseen turtumukseen tapahtuman aiheuttama
järkytys oli hänet saattanut. Willy itki katkerasti seisoessaan vuoteen
vieressä ja kyyneleet lievensivät hänen tuskaansa niin paljon, että hän
tyyntyi vähän. Ralphin kärsimykset eivät huojentuneet niin helposti.
Hän kumartui suutelemaan noita tiedottomia kasvoja lihaksenkaan
värähtämättä jäykistyneissä omissaan. Jättäen veljensä huoneeseen
hän palasi keittiöön. Kuinka oudolta tämä vanha paikka nyt hänestä
tuntuikaan! Oliko kaikki muuttunut? Suuri kello tikutti kyllä vielä
nurkassa ja suuri musta madonsyömä tammikaappi, puoleksi astiakaappi,
puoleksi lipasto, oli paikoillaan; siellä oli pitkä pöytäkin kuin
graniittimöhkäle, rukki oli entisessä paikassaan ikkunakomerossa,
ruoskat ja sarvet riippuivat entiseen tapaansa kattoparruista, mutta
kaikki näytti sentään kummallisen vieraalta.
Rotha oli nopeasti ruvennut valmistamaan hänelle illallista. Ralph
istuutui takan ääreen siirretylle lavitsalle riisuen raskaat läpimärät
kenkänsä. Hänen vaatteensa, jotka olivat kastuneet läpi edellisen yön
sateessa, olivat kuivaneet hänen yllään. Hän oli nälissään, sillä
hän ei ollut syönyt mitään eilisen päivällisen jälkeen, ja kun ruoka
kannettiin pöydälle, söi hän sellaisella hyvällä ruokahalulla, mikä
usein seuraa pitkällisiä sielullisia kärsimyksiä.