"Ratsastakaa laaksoon Dale Headin ja Grey Knottsin välistä, kunnes
saavutte Honisteriin."
"Toivokaamme, että olet parempi opas kuin poliisi, nuori mies, tahi
meille käy, kuten vanhus aamulla sanoi meille tiellä, että karkoitamme
vain linnun pois voimatta vangita sitä. Lörpöttelevä kielesi on jo
tehnyt meille ilkeän kepposen, mies, ja koeta nyt senvuoksi palvella
meitä paremmin päälläsi, tahi käy ehkä niin, että menetät molemmat."
Nuo kolme miestä ratsastivat niin nopeasti kuin Kukkuloiden välissä
kiemurtelevalla polulla suinkin saattoi. Seppä Garth mumisi jotakin
hampaittensa välistä. Hän alkoi jo toivoa, ettei hän olisi ryhtynyt
koko tähän ikävään yritykseen. Ei edes voiton sulostuttava kostokaan
kyennyt ilahduttamaan hänen mieltään, koska miehet, joiden palvelukseen
hän oli antautunut, sättivät häntä kaikenlaisilla ivallisilla ja
halveksivilla nimityksillä.
"Tätä voidaan sanoa hauskaksi villihanhien metsästysretkeksi",
sanoi toinen poliisi. Hän ei ollut puhunut mitään ennen, oli vain
ponnistellut eteenpäin hevosensa kanssa käyttäen siihen nähtävästi
kaiken ruumiillisen tarmonsa ja tehostaen työtään ilkeän luonteensa
kiukkuisilla purkauksilla.
"Vai murahtelet sinä jälleen, Jonathan. Milloin sinä tuletkaan
tyytyväiseksi?"
Puhuja oli pieni teräväsilmäinen mies, jonka hymy oli ylimielinen, ääni
kova ja läpitunkeva ja käytös ärtyisä.
"En ainakaan silloin kun olen vaarassa taittaa niskani joka askeleella
tahi eksyä nummelle, voimatta jättää siihen sen näkyvämpiä jälkiä
kuin mereen, tahi hukkua sumupilviin, jotka ovat yhtä paksuja kuin
tuhansien pesupäivien höyryt, tahi upota hirveiden ammottavien kuilujen
saippuavaahtoon tahi lammikkoihin, kuten te niitä muistaakseni
nimitätte. Ja kaiken tämän saamme tehdä ilmaiseksi, emme saa katsella
väärän punnan laitaakaan palkinnoksi tästä hienosta työstä."
"Älä ole siitä niin varma", sanoi pieni mies. "Ellei tuo tyhmeliini
tuossa", hän keikautti päätään taaksepäin seppää kohti, joka ratsasti
heidän takanaan, "ole liian paljon erehtynyt suunnitelmissaan, saamme
vielä otuksen pyydystetyksi."
"Emme milloinkaan, usko vain minua. Olen arvostellut miehemme ennen
tätä päivää. Hän vastaa viittäkymmentä sellaista roikaletta kuin
erinomainen oppaamme on. Tiesin mitä tein poistuessani täältä viime
kerralla ja jättäessäni hänet rauhaan."
"Mutta sinulle on naurettu sen jälkeen melkoisesti. Sanottiin sinun
hieman pelänneen", sanoi pieni mies ivallisesti hymyillen.
"He saavat nauraa vielä kerran, David, jos heitä haluttaa. Ja anna
sitten sen miehen, joka nauraa kovimmin, tulla sijaani ensi kerralla.
En tule kadehtimaan häntä ollenkaan."
"Minun on todellakin pakko tunnustaa, etten ymmärrä kummallista
puhettasi. Minä en milloinkaan puhu tuolla tapaa, en milloinkaan.
Osoitat siten vain halveksimista virallesi, et enempää etkä vähempää",
sanoi poliisi David.
"Sinä olet sellainen mies, joka asetat tuon niin sanotun velvollisuuden
muita asioita korkeammalle, korkeammalle kuin vaimon, elämän ja kaiken
muunkin, ja sittenkuin olette täyttäneet sen vaatimukset, alentaa se
tavallisesti teidät kaikkia muita halvemmiksi. Minäkin olen ollut narri
aikoinani, David, mutta en milloinkaan sellainen. En ole milloinkaan
ollut sen koiran kaltainen, joka luopui herkullisesta lihapalasesta
tokaistakseen sen varjoa. Kun olen joutunut sellaiseen tilanteeseen,
olen laskenut tyynesti lihapalaseni maahan ja sitten --. Kas, tuolla
on jälleen muudan niskantaittajakivi, tuollainen vierinkivi, kuten
niitä nimitätte. Ei mikään hevonen maailmassa voi seisoa jaloillaan
tällaisella tiellä."
Miehet ratsastivat vaieten vähän matkaa. Sitten pieni mies, joka
pysytteli muutamia askelia edellä, pysähdytti hevosensa ja sanoi:
"Sanoit, ettet löytänyt vangitsemismääräystä Wilsonin taskuista. Voihan
olla mahdollista, että joku näistä laaksolaisista otti sen haltuunsa
ennen sinun tuloasi."
"Niin, joku laaksolaisista. Mutta sen on täytynyt tapahtua samalla
kertaa kun tuo toinen hirveämpi tekokin tehtiin. Sitä ei ole voitu
suorittaa jälkeenpäin. Tulin tänne seuraavana aamuna. Päällikkö lähetti
minut vanhan skotlantilaisen jälkeen."
"Eikö sinun mieleesi juolahtanut, että mies, jolle oli edullisinta
saada vangitsemismääräys omaan haltuunsa, hankkikin sen itselleen?"
"Kyllä ja poltti sen sitten. Ei kukaan ihminen vapaaehtoisesti kanna
omaa kuolemantuomiotaan lähellä sydäntään. Huonompaa laastaria voisi
tuskin olla olemassakaan."
"Mitä nyt?" huusi pieni mies sepälle, joka oli kuunnellut heidän
keskusteluaan ja hämmästyksissään tietämättään vetäissyt hevosta
suitsista niin, että se pysähtyi.
"Mitä sinä nyt töllistelet? Ratsasta vain edellä. Onko tämä tuo
mainitsemasi Scarf Gap?"
4.
Simeon Stagg oli seurannut miehiä niin nopeasti, ettei hän ollut
kadottanut heitä näkyvistään, ja kuitenkin pysytellyt niin kaukana,
etteivät miehet olleet häntä vielä huomanneet. Kiivettyään Bleaberry
Fellille oli hän laskeutunut Watendlathiin ja sivuuttanut suuren
vierinkiven juuri silloin kun miehet ratsastivat Rosthwaiten kylään.
Hän oli kadottanut heidät hetkiseksi näkyvistään, kun miehet kääntyivät
Hornisteriin, mutta päästyään Grey Knottsin huipulle näki hän selvästi,
kun miehet parin penikulman päässä alkoivat juuri kiivetä Scarf
Gapille. Jos hän vain kykenisi sivuuttamaan Brandrethin, ennenkuin
miehet saapuvat Black Sailin juurelle, ei hänen enää tarvitsisi pelätä
ilmituloa ja, mikä oli vielä tärkeämpää, hän saisi silloin olla melkein
varma, että hän ehtii Stye Headille ennen heitä. Hän voisi silloin
pujahtaa Kirk Fellin ja Great Gablen väliin paljon ennen kuin he
ehtisivät kiertää Wastdale Headin ja palata sitten takaisin solaan.
Mutta kuinka heikko hän tunsikaan olevansa! Kuinka hirveästi hän
oli väsynytkään näiden muutamien penikulmien matkalla! Sim muisti
syöneensä hyvin! vähän näinä viime päivinä. Riittäisivätkö hänen
voimansa yrityksen toteuttamiseen? Kyllä, sillä niiden täytyi riittää.
Säälimättömien ihmisten tuomitsemana oli tämän riutuneen henkipaton
koko rakkaus kuin myrskyn kallistaman puun juuret kiertänyt juurensa
kallion ympärille, josta ei mikään vihuri jaksanut kiskoa niitä irti.
Joskus hän kiiruhti askeleensa melkein juoksuun ja joskus hiljensi
ne vaivalloiseksi laahustamiseksi. Jyrkät rinteet ja kohtisuorat
nousut, lammikkojen kaltaiset leveät kuilut, virtaavat joet ja pehmeä
maa olivat kuluttaneet kovasti niitä vähäisiä voimia, jotka hänellä
lähtiessään oli ollut jäljellä. Joskus hän istuutui minuutiksi ja
painoi laihalla pitkällä kädellään kovasti sydäntään, mutta sitten
hän läksi jälleen liikkeelle pikemminkin vain pelosta eikä takaisin
saatujen voimien pakosta.
Niin, nyt hän oli päässyt Brandrethin juurelle eivätkä ratsastajat
olleet vielä näkyvissä Scarfilla. Ah, kuinka kuumissaan ja janoissaan
hän olikaan! Tuolla oli muudan paimenmaja, ensimmäinen ihmisasunto,
jonka sivu hän kulki Watendlathista lähtönsä jälkeen. Pyytäisikö hän
vähän maitoa? Se virkistäisi ja voimistaisi häntä varmaankin.
Kun Sim vielä seisoi tuvan portilla epäröiden, menisikö hän sisään vai
jatkaisiko matkaansa, tuli paimenen vaimo pihalle, jolloin Sim pyysi
häneltä vähän maitoa juodakseen. Nainen sanoi tuovansa sitä mielellään
hänelle.
Hän katsoi kuitenkin Simiin niin kiinteästi, että Simiä vapisutti.
Hän oli kyllä nyt niin kaukana Wythburnistä, ettei häntä voitu
epäilläkään mistään rikoksesta, mutta hänen omatuntonsa kidutti häntä
kumminkin. Tiesikö siis koko maailma, että Simeon Stagg olisi tehnyt
murhan, jos hän vain olisi kyennyt siihen, ja aavistiko se, että hän
todellisuudessa oli sen jo tehnytkin sydämessään? Eikö hän milloinkaan
voisi paeta noita lausumattomia moitteita? Ei, näiden autioiden vuorten
huipuillakaan ei hän saanut olla rauhassa.
Nainen kääntyi ja meni hakemaan tuvasta maitoa. Hänen poistuessaan
jäi Sim portille ja äkkiä kääntyivät hänen ajatuksensa hänen omista
tarpeistaan ja surkeudestaan Ralphiin, samalla kun hänen katseensa
suuntautuivat Scarf Gapille. Miehet olivat päässeet jo huipulle ja
ratsastivat nyt kovaa vauhtia vuoren tasaisempaa rinnettä Ennerdaleä
kohti. Kymmenen minuutin kuluttua olisivat he saavuttaneet hänet.
Nainen oli tulossa tuvasta kupillinen maitoa kädessään, mutta
odottamatta sitä ottaakseen sen vastaan läksi Sim liikkeelle ja juoksi
niin nopeasti kuin suinkin vuoren rinteelle. Nainen seisoi kuppi
kädessään ja katsoi, kuinka laiha mies hävisi etäisyyteen. Hän arvaili
sitten jälkeenpäin, oliko hän nähnytkin vain aaveen.
5.
"Et voi siis ymmärtää, miksi Wilfrey Lawson haluaa niin välttämättä
saada tämän Rayn käsiinsä?" kysyi poliisi David.
"En todellakaan", vastasi poliisi Jonathan. "Eikö se mielestäsi riitä,
että hän on taistellut parlamentin armeijassa?"
"Kyllä kuninkaalle ja tälle uudelle laille puritaanien hävittämisestä,
mutta ei herra Wilfreylle. Ei kansa sitäpaitsi rupea enää pitkää aikaa
sietämään tätä vanhojen parlamentin soturien hirttämistä. Parlamentin
aikana kiusautui ja vaivautui maa ja huusi kuin väsynyt ihminen lepoa,
millaista lepoa tahansa, ja nyt se on saavuttanut haluamansa --
saavuttanut sen kostolla. Mutta levottomampaa lepoa ei ole olemassakaan
kuin toimekkaan miehen lepo, paitsi toimekkaan maan, eikä Englanti tule
kauan kärsimään tätä miesten teurastamista tänään senvuoksi, että he
eilen täyttivät velvollisuutensa -- niin, velvollisuutensa juuri, kuten
sinun tapasi on sanoa."
"Luulet siis, että herra Wilfrey aikoo virittää kaksinkertaisen ansan
Ralph Raylle?"
"En tiedä hänen aikomuksiaan, mutta hän ei ole ruvennut etsimään
tavallista puritaania tuhansien samanlaisten joukosta paljaasta
velvollisuudentunteesta. Sellainen ei ole herra Wilfrey Lawsonin
tapaista."
"Mutta tämä mies toimi viime aikoina kapteenina vallankumouksellisessa
armeijassa", sanoi pieni poliisi. "Mies", huudahti hän Garthille, joka
äreänä ratsasti heidän edellään, "onko tämä Ray milloinkaan kerskaillut
kapteenina tekemistään urotöistä?"
"Mikä sanoittekaan hänen olleen? Kapteeniko? En ole kuullut siitä
milloinkaan puhuttavankaan", murahti seppä.
"Kerskaillut -- joutavia. Hän ei ole ollenkaan sellainen mies", sanoi
poliisi Jonathan.
"Muistan ihmisten puhuneen, että hän oli pelastanut vanhan Wilsonin
hengen", murahti Garth jälleen.
"Ja jos hän sen jälkeen nitistikin hänet hengiltä, niin mitä se muihin
kuuluu", sanoi poliisi Jonathan halveksivasti "Kiiruhda eteenpäin
siellä? Nyt olemme vihdoinkin laella. Pitääkö meidän lähteä jälleen
laskeutumaan alas? Mitä tuolta alhaalta näkyy? Talohan siellä on
lopultakin. Kuka sieltä läksi nyt juoksemaan? Olemme varmaan aivan
kohtauspaikan läheisyydessä. Onko tuo meidän miehemme? Eteenpäin! Jos
meidän kerran on tehtävä tämä, niin tehkäämme se."
"Ray siellä varmaankin on", sanoi pieni mies kannustaen hevosensa
laukkaan saavuttuaan Ennerdalen ensimmäisille pelloille.
Parin minuutin kuluttua saapuivat miehet Brandrethin rinteellä
sijaitsevalle pienelle majalle, josta Sim oli pyytänyt juotavaa.
"Hei, emäntä, hei! Kuka mies täältä läksi juoksemaan hetkinen sitten?"
"En tuntenut häntä -- jokin mielipuoli, luullakseni. Hän oli laiha ja
väsynyt. Hän pyysi minulta maitoa juodakseen, mutta ennenkuin ehdin
tuoda sitä hänelle, läksi hän matkoihinsa kuin salama."
"Kukahan hän oli? Ei ainakaan hakemamme mies. Tiedättekö te, seppä?"
Puhuteltu mies oli monta kertaa kalvennut ja punastunut naisen
puhuessa. Hänen mielessään välähti kuin salama, että pieni Liisa
Branthwaite oli pettänyt hänet.
"Luultavasti vain tuo räätäliroisto, tuo Sim", sanoi hän hikoillen
kovasti.
"Ja hän on tullut tänne ilmoittamaan Raylle tulostamme. Eteenpäin!
Seuratkaamme miestä. Tästä puupäästä sepäksi emme enää välitä."
6.
Robbie Andersonin ja tamman johtama surusaatto oli kulkenut hitaasti
Borrowdaleen, sittenkuin jalan kävelevät vieraat olivat kääntyneet
takaisin Wythburniin, Seuraten kiemurtelevaa Derwentiä olivat he
sivuuttaneet Stonethwaiten ja Seathwaiten kylät ja saapuneet paria
tuntia Shoulthwaitestä lähtönsä jälkeen Stye Head-solan päähän.
Keskipäivän kirkkaus oli nyt muuttunut cumbrialaisen joulukuun päivän
harmaaksi pakkaseksi.
Laakson pohjalla olivat he suojassa tuulelta, mutta he näkivät vuorten
rinteillä leijailevien sumupilvien rikkoutuvan pitkiksi suikaleiksi
ja ymmärsivät siitä, ettei myrsky ollut vielä lakannut. Saavuttuaan
kohtuullisen matkan päähän niiden vuorien välisestä leveästä aukosta,
joiden yli heidän piti kulkea, näkivät he silmänräpäyksen ajan erään
miehen kuvastuvan selvästi taivasta vasten.
"Hän on siellä", ajatteli Robbie ja kiiruhti arkkua kantavaa tammaa.
Hän muisti Ralphin sanatkin: "Sido nuori hevonen tammaan solan päässä",
ja hän teki niin. Mutta kuljettuaan vähän matkaa huomasi hän sen
pikemmin estävän heidän kulkuaan kuin auttavan sitä.
"Solassa on liian jyrkkiä mutkia", ajatteli hän irroittaen hevoset
toisistaan. Sitten he jatkoivat matkaansa ahdasta solaa ylöspäin
seuraten virtaa, joka kohisi vaahdoten heidän sivullaan.
7.
"En jaksa enää kauemmaksi, Rotha. Minun on pakko istuutua lepäämään.
Jalkani ajettuu, koska kääre on ruvennut puristamaan sitä."
"Koeta, tyttöseni, koeta jaksaa vielä vähän matkaa. Kestä vielä viisi
minuuttia, vain viisi minuuttia, niin ehdimme perille."
"Minun ei kannata yrittääkään", vastasi Liisa vaikeroiden. "Olen jo
koettanut koettamasta päästyänikin ja ellen nyt istuudu, pyörryn."
Sanottuaan sen vaipui tyttö nurmikolle ja alkoi kääriä auki nilkan
ympärille kiedottua sidettä.
"Voi, rakkaani, tuolla he jo tulevat solan puolivälissä ja ehtivät
solan päähän kymmenessä minuutissa. Ralphkin on huipulla, sillä näen
hänetkin ja koiran. Mitä meidän on tehtävä, mitä voimmekaan tehdä?"
"Jatka sinä matkaasi ja jätä minut tähän, mutta palaa sitten takaisin.
Ei sentään, ei niinkään, älä jätä minua tähän paikkaan", sanoi Liisa
itkien surkeasti ja vaikeroiden loukkautuneen jalan aiheuttamista
tuskista.
"Mahdotonta", sanoi Rotha. "Kuka sen tietää, löytäisinkö sinua enää
milloinkaan näiltä poluttomilta vuorilta."
"Voi, tuota onnetonta kiveä!" vaikeroi Liisa. "Minut on varmasti
lumottu. Äiti Garth kykenee kyllä --"
"Hän on huomannut meidät", sanoi Rotha. Hän seisoi muutamalla
kallionlohkareella ja heilutti huiviaan tuulessa. "Niin, hän näkee
meidät ja vastaa. Mutta ymmärtääkö hän tarkoitustamme? Ah, rakkaani,
kunpa vain voisin kiinnittää Willyn tahi Robbien huomion puoleeni! Ehkä
he ymmärtäisivät. Missähän isä on? niin, missä?"
Hirveä voimattomuuden tunne täytti Rothan mielen, kun hän seisoi
avuttoman ystävättärensä vieressä katsellen päämaalia, johon
päästäkseen hän oli ponnistellut. Tällainen oli jo liikaa tällekin
lujatahtoiselle tytölle ja hän purskahti itkuun.
8.
Niin, solan päästä Ralph Ray näki huivin, jota Rotha heilutteli, mutta
hän oli niin kaukana, ettei hän voinut tuntea tyttöjä.
"Pari naista, joista toinen oli pitkällään maassa", ajatteli hän.
"Heille on tapahtunut jokin onnettomuus."
Siellä, missä hän seisoi, oli lyijynharmaalta taivaalta ruvennut
valumaan tihkusadetta, jota tuuli ajoi edellään kuin sumupilviä. Se
kasteli läpi pehmeän turpeen ja kokoutui raskaana sammaleen, joka
peitti jokaista suojattua kiveä.
"Hänen jalkansa ovat luiskahtaneet", ajatteli Ralph. "Minun pitää
ratsastaa heidän luokseen, kun hevoset; pääsevät tänne solasta; en voi
lähteä ennen."
Ruumissaatto oli nyt tullut näkyviin. Muutamien minuuttien kuluttua
olisi se jo hänen luonaan. Niin, siellä tuli Robbie Anderson taluttaen
tammaa. Hän ei ollut vielä sitonut nuorta hevosta tammaan, mutta sehän
voidaan tehdä täällä. Mutta hänen olisi pitänyt tehdä se solan päässä.
Kuinka oli Robbie unhottanut sen?
Ralphin vakavat kasvot kävivät yhä vakavammiksi, kun hän katsoi
juhlallista kulkuetta, joka lähestyi häntä. Willy oli tuntenut hänet.
Kas, miten hän painoikaan päätään kumaraan istuessaan satulassa! Tällä
hetkellä Ralph ei enää ajatellut viime päivien hirveitä tapahtumia ja
vielä hirveämpiä huomioita. Hän ei muistanutkaan sitä onnen käännettä,
mikä oli tuonut hänet tälle paikalle, vaan näki ainoastaan sen
valkoisen kuorman, jota tamma kantoi selässään, ja ajatteli vain häntä,
johon hänen varhaisimmat muistonsa liittyivät.
Kohottaessaan päätään ja pyyhkiessään kyyneliä silmistään hän näki
vastakkaisella kukkulalla seisovan toisen naisen lähtevän juoksemaan
häntä kohti kovasti huutaen kuin pelosta, mutta tuuli kantoi hänen
äänensä syrjään, niin ettei Ralph kuullut hänen sanojaan. Naisen
liikkeistä ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että jotakin oli
tapahtunut hänen takanaan. Mikään vaara ei uhannut enää saattoa tällä
lyhyellä matkalla, minkävuoksi Ralph kääntyi ja kiipesi nopeasti
ylöspäin. Silloin kuulosti naisen ääni kovemmalta ja kimakammalta kuin
milloinkaan ennen ja sen sävy oli äärettömän tuskallinen ja toivoton.
Ralph kääntyi jälleen ja pysähtyi. Eikö hän ollut ymmärtänytkään naisen
viittauksia oikein? Oliko saatolle sattunut jotakin? Ei, tamma kiipesi
tyynesti solaa ylöspäin.
Mitä se sitten tarkoitti? Kimakat huudot kantautuivat vielä hänen
korviinsa ja tuuli kantoi pois sanat. Jokin oli nyt hullusti, jokin
vakava asia. Hänen pitää mennä vielä ylemmäksi katsomaan.
Samassa hän huomasi Simeon Staggin juoksevan häntä kohti kauhistuneen
näköisenä. Hänen kintereillään seurasi kaksi ratsastajaa ja kolmas
ratsastaja oli vähän kauempana. Simiä ajettiin takaa. Hänen hurjistunut
käytöksensä ilmaisi sen.
Ralph ei kysynyt itseltään, miksi, vaan juoksi Simiä kohti. Nopeammasti
kuin ajatus ja ennenkuin Sim ehti huoahtaakaan hyökkäsi Ralph
eteenpäin, tarttui molempien hevosten suitsiin ja keikautti hurjalla
tempaisulla molemmat ratsastajat maahan. Ei kumpikaan loukkautunut.
Molemmat hyppäsivät heti pystyyn ja syöksyivät Ralphin kimppuun
koettaen tarttua häneen lujasti voidakseen panna käsiraudat hänen
käsiinsä.
Silloin ehdittyään ajatella ensi kerran selveni hänelle totuus kuin
salamanleimahdus. Häntähän tässä ajettiinkin takaa ja hän oli itse
antautunut poliisien käsiin. He seisoivat pensaikon läpi johtavan aukon
vieressä. Saattajatkin olivat jo saapuneet solan päähän ja näkivät mitä
oli tapahtunut. Robbie Anderson lähestyi heitä nopeasti tammoineen.
Poliisit huomasivat vangin piakkoin saavan apua ja heittivät sen vuoksi
käsiraudat menemään koettaen nostaa Ralphin toisen hevosen selkään.
Sim koetti kiskoa hevosta syrjään ja koira haukkui raivokkaasti purren
heidän sääriään. Mutta miehet onnistuivat sittenkin voittamaan hänet ja
kaatoivat hänet maahan.
Nyt olivat he jo kaikki joutuneet aukkoon ja tappelivat matalan virran
pohjalla. Robbie päästi tamman suitset käsistään ja riensi auttamaan
Ralphia. Samalla puhalsi kova vihuri vuorilta ja tunkeutui aukkoon.
Se tarttui tammaan, joka säikähtäen miesten kovia huutoja ja koiran
haukuntaa ja pelästyen vihuria läksi kovasti laukkaamaan vuoria kohti
arkku selässään.
"Tamma, tamma!" huusi Ralph, joka oli nähnyt onnettomuuden Robbien
päästäessä suitset käsistään. "Kiiruhtakaa, Jumalan nimessä, sen
jälkeen!"
Hän sai samalla jäseniinsä kymmenen miehen voimat ja nousi maasta,
johon hänen vastustajansa olivat painaneet hänet, heittäen miehet
syrjään kuin he olisivat olleet viheriöitä varpuja, jotka hän taittoi.
He kaatuivat hänen kummallekin puolelleen jääden makaamaan paikoilleen.
Sitten hän riensi muutamien askelten päässä seisovan nuoren hevosen
luo ja nostettuaan pojan satulasta maahan hyppäsi itse sen selkään.
Hetkisen kuluttua ajoi hän jo laukkaa tamman perään.
Mutta tamma oli jo ehtinyt kauaksi. Se kiiti tuulen edellä kaukaa
siintäviä tummia vuorten huippuja kohti. Sumu alkoi jo piilottaa sen
näkyvistä. Ralph seurasi sitä, kunnes miehet, jotka seisoivat kuin
halvattuina solan päässä, eivät enää voineet nähdä häntä.
XIII.
PULMALLINEN KYSYMYS.
Kun poliisi David koetti nousta kaaduttuaan, huomasi hän liiankin
monta syytä mullakseen jalkaansa katkenneeksi. Poliisi Jonathan ei
ollut kolhiutunut niin pahasti, mutta noustuaan jälleen jaloilleen
tunsi hän velvollisuuden äänen vaienneen sisimmässään sellaisiin
toimenpiteihin nähden, jotka voisivat panna hänet vielä vakavammille
vastuksille alttiiksi. Hän päinvastoin ihaili vastustajansa rohkeutta
kuin ammattitaistelija ainakin eikä suinkaan ollut ollenkaan vihoissaan
hänelle tappiostaan.
"Mies on varmasti kuuden jalan yhtä hyvin kuin tuumankin pituinen
ja voimakas kuin härkä", sanoi hän kumartuen toverinsa puoleen ja
tiedustellen tämän saamia vammoja.
Poliisi David ei näyttänyt olevan niinkään halukas osoittamaan sitä
alistuvaisuutta, mikä johtuu tinkimättömästä vaatimattomuudesta ja mikä
saa lohtua, vieläpä kiihoitusta itserakkaudelleen tappiosta enemmän
kuin raukkamaisen ylpeyden synnyttämästä vihasta, mikä ei voi mukautua
kompastumiseen eikä häviöön.
"Tämä on kaikki tuon kurjan palkeitten puhaltajan syytä", sanoi hän
vihjaisten seppään tällä halveksivalla viittauksella sepän ammatista.
Poliisi Jonathan ei voinut olla nauramatta nimitykselle eikä sen
vihjaamalle tarkoitukselle.
"Niin, mutta jos hän olisi polttanut ilmaa tällä kertaa puhaltamisen
asemesta", sanoi hän, "olisimme ehkä voineet kohottaa sen väliimme.
Mutta, tulehan nyt, niin nostan sinut satulaan sen sijaan. Heh, heh,
kas vain", lisäsi hän, kun hevonen hätkähteli jokaisessa vihurin
puuskassa, "täällä ylhäällä ei kenenkään tarvitse kiihoittaa tuulta.
Hiljaa siinä! Kas niin, nyt istut luullakseni mukavasti. Et voi käyttää
kuin toista jalustinta."
Oli ehkä luonnollista, että poliisien suhtautuminen onnettomuuteen
rajoittuisi vain heidän vankinsa karkaamisen lailliseen puoleen;
mutta poliisien moitteiden esine ei ollut niin virallisen kiihkon
läpitunkema, että hän olisi voinut välinpitämättömästi katsella sitä
kauheata onnettomuutta, joka aiheutui kirstua kantavan hevosen paosta.
Seppä Garth oli pysähdyttänyt oman hevosensa noin parinkymmenen
askeleen päähän siitä paikasta, missä Ralph Ray oli heittänyt hänen
toverinsa satulasta, eikä hän sitä seuranneen taistelun aikana ollut
tuntenut mitään voittamatonta halua auttaa sitä puoluetta, joka hänen
silmissään edusti sekä kostoa että etuja, ellei nyt juuri oikeutta.
Kun tamma vihdoin läksi laukkaamaan vuorille, istui hän satulassaan
kuin kivettynyt, kunnes Robbie Anderson, joka ensin tointui
huumauksestaan ja palaavan tajunnan ensi hetkenä tunsi sepän ja
arvasi ottelun tuloksen, herätti hänet käsittämään tilanteen elävästi
iskemällä hänet hyvin suunnatulla lyönnillä pitkäkseen maahan. Garth
hämmästyi nähtävästi liiaksi voidakseen maksaa samalla mitalla. Hän
rupesi sen sijaan sättimään vastustajaansa voimakkailla kirouksilla,
jotka putoilivat Robbien niskaan niin nopeasti kuin kanat nokkivat
jyviä. Sitten hän kiipesi jälleen hevosensa selkään ja näyttäen niin
paljon miehekästä vastenmielisyyttä kuin hän vain voi sellaisen
häpeällisen tappion jälkeen kiiruhti hän pois niin nopeasti kuin
suinkin.