ollut tyyntynyt hetkeksikään tuon hirveän illan jälkeen, jolloin Angus
Ray oli kuollut. Mutta kun he pääsivät kukkuloille, oli jo keskipäivä
ja auringon säteet olivat vähitellen haihduttaneet sumun, joka oli
ympäröinyt vuorta huipun puoliväliin saakka. Tuuli kuljetti sitä nyt
pitkinä valkoisina pilvinä etelää kohti, missä se enemmän suojassa
olevien kukkuloiden välissä tiheni sateeksi.
Kun he saapuivat Armboth Fellin laelle, oli taivas pilvetön, aurinko
paistoi kirkkaasti ja valaisi keltavuokkoja, joita kasvoi penikulmien
laajuisilla aloilla. Ne muodostivat erisuuria vaaleansinisiä täpliä,
jotka toisissa paikoissa näyttivät purppuran värisiltä ja toisissa
taasen aivan mustilta. Tuuli puhalsi täällä kovemmin kuin laaksossa ja
High Seatiltä Glaramaraa kohti kiitävät vihurit olivat joskus melkein
musertavan voimakkaita.
"Tämä vie voiton kaikesta", sanoi Matthew kallistuessaan tuulen
voimasta. "Jos ihminen asuisi täällä ylhäällä, ei luihin jäisi
variksenkaan ateriaksi lihaa."
Kun saatto saapui Watendlathin kylään, pysähdyttiin lepäämään. Matkan
täältä Borrowdalen kautta Stye Headin solan päähän täytyi tietysti
olla hirveän vaikea ja väsyttävä, koska ei suurien kivilohkareitten
välissä ollut kunnollista polkua. Siellä sovittiin, että jalan kulkevat
saattajat palaisivat takaisin ja jättäisivät matkan vaikeimman osan
niiden kuljettavaksi, jotka ratsastivat varmajalkaisilla poneilla.
Matthew Branthwaite, Monsey Laman ja Reuben Thwaite olivat niiden
muutamien laaksolaisten joukossa, jotka erosivat saatosta täällä.
Kun he palatessaan jälleen pääsivät Armboth Fellin laelle ja alkoivat
laskeutua Bela Tarnin sivu Wythburniä kohti, pysähtyivät he hetkiseksi
korkeimmalle kohdalle ja katsoivat viime kerran pientä saattoa, joka,
seuraten edellä kulkevaa ratsastajatonta hevosta, jatkoi hitaasti
matkaansa Rosthwaiten tuolla puolen Derventin mutkaisia rantoja pitkin,
joka heistä nyt näytti alemman laakson keskelle vedetyltä kapealta
siniseltä viivalta.
Heti kun saattue oli lähtenyt Shoulthwaitestä, oli siellä ryhdytty
valmistamaan ateriaa, jonka piti olla valmiina vieraille illalla, kun
he palaavat matkaltaan.
Ohimennen toimitetussa valmistavassa tarkastuksessa niiden, ruokien
paljoudesta, jotka oli valmistettava välituntien kuluessa, huomattiin
vehnäjauhojen loppuneen, jolloin päätettiin, että jonkun oli heti
lähdettävä noutamaan niitä Legberthin myllystä, jos ylelliseen
illallispöytään aiottiin saada vielä kuuma korinttikakku.
Liisa puki senvuoksi nutun ylleen, sitoi hattunsa nauhat lujaan
pyöreiden poskiensa ympärille ja kiiruhti pois laaksoon melkein heti
ruumissaaton lähdettyä talosta. Pieni olento kävellä sipsutteli
kevyesti tuntien syvästi oman tärkeytensä kysymyksessä olevien
valmistusten toimeenpanemisessa, mutta ajattelematta ollenkaan syvemmin
niiden tapahtumien vakavuutta, joista ne olivat aiheutuneet. Hän oli
tuskin ehtinyt vanhan kivisillan yli, jolta päästiin Legberthwaiteen
vievälle tielle, kun hän näki sepän tulevan nopeasti vastakkaiselta
suunnalta.
Asian laita oli nyt sellainen, ettei Liisa ollut ollenkaan tunteeton
tämän Vulcanin pojan ihailulle, vaan oli sopivansa tilaisuudessa
hyvinkin mukautuvainen siihen. Tavallisesti kuitenkin loukkautui hän
tahi oli loukkautuvinaan siitä kiihkeydestä, johon seppä turvautui
kosiessaan häntä, ja kun hän nyt näki sepän tulevan vastaan, tunsi hän
aluksi vähän hermostuvansa.
"Tuolla tuo suuri väsyttävä mies jälleen tulee", ajatteli hän. "Hän
ei päästä milloinkaan tyttöjä ohitseen puhuttelematta heitä. Mieleni
melkein tekee hypätä aidan yli ja kulkea myllyyn ketojen poikki."
Liisa ei kuitenkaan pannut toimeen tätä aikomaansa tuskin naisellista
voimannäytettä, ja tämä hänen muuttunut tuumansa antoi aiheen
kummallisemmalle sielulliselle arvoitukselle kuin tämä pieni olento
itse saattoi ollenkaan arvatakaan.
Kävikin niin, että juuri kun Liisa oli päättänyt olla mistään syystä
rikkomatta varmaa aiettaan, ettei hän salli nuoren sepän puhutella
itseään, hän huomasi hämmästyksekseen, ettei tällä nuorella miehellä
näyttänyt olevan siihen ollenkaan haluakaan. Seppä kiiruhti hänen
ohitseen hajamielisen näköisenä ja niin välinpitämättömänä kuin hänen
tarkoituksensa olisi ollut näyttää, ettei hän edes huomaakaan Liisan
läsnäoloa.
Oli kyllä totta, ettei Liisa halunnut puhutella Josephia eikä sekään
ollut valhetta, että hän aikoi olla tuntematta häntä, mutta ettei
Joseph halunnut puhutella häntä eikä ollut tuntevinaan häntä, oli
enemmän kuin hänen itsepäinen vähäinen kiemailunsa jaksoi kärsiä,
semminkin kun sitä tällä haavaa enensi hänen parhaan pukunsa
loistavuus. Lyhyesti sanoen, Liisa ei jaksanut vastustaa haluaan,
vaan päätti ottaa selvän siitä tärkeästä asiasta, mikä nähtävästi oli
karkoittanut hänet kokonaan pois sepän ajatuksista.
"Herra Garth", sanoi hän pysähtyen, kun seppä pääsi hänen kohdalleen.
"Liisa, tekö siinä todellakin olette?" vastasi seppä. "Minun on nyt
äärettömän kiire, tyttöseni. Hyvästi."
"Herra Garth", toisti Liisa, "kai te sentään minulle kerrotte, miksi
teidän on niin kiire. Onko jonkun hevonen pudottanut kenkänsä vai
kuljetteko kokoamassa saatavianne vai mitä tämä on, koska ette enää
tunne vastaanne tulevia ihmisiä?"
"Ei, ei, tyttöseni! Hyvästi nyt, Liisa. Minun on pakko kiiruhtaa."
"No, sille ei voida mitään, herra Garth, jos teidän kerran täytyy, niin
teidän täytyy. Minä en halua pidättää ketään, en lainkaan, elleivät
ihmiset halua muuten jutella kanssani", sanoi Liisa keikauttaen päätään
ylenkatseellisesti ja kääntäen melkein selkänsä sepälle. "Mutta
seuraavan kerran kun puhuttelette minua, saatte te aloittaa, muistakaa
se."
Ja ilmein, mikä ilmaisi tällä ivallisella ja ylenkatseellisella
pienellä purkauksella saavutettua voittoa, työnsi Liisa syrjään
hattunsa nauhat, jotka pieksivät hänen kasvojaan tuulessa, ja näytti
aikovan lähteä jatkamaan matkaansa.
Mutta herra Garth ei näyttänyt jaksavan kestää hänen erolaukaustaan.
Nuori mies oli pysähtynyt, muutamien askelten päähän tielle ja näytti
olevan hetkisen kahden vaiheella, mitä tehdä, mutta vihdoin voitti
tunne, mitä hän luuli rakkaudeksi, mielijohteen, joka sittemmin
osoittautui vihaksi. Hän palasi takaisin ne muutamat askeleet, jotka
erottivat hänet tytöstä, ja sanoi:
"Älkää pahastuko, Liisa-tyttöseni. Jos olisin tiennyt teidän todella
tahtovan puhutella minua, olisin pysähtynyt heti ja niin tulen
vastaisuudessa menettelemäänkin. Pysähdyn puhuttelemaan teitä milloin
tahansa, vaikka te mielestäni aina olette ollutkin liian hyvä ystävä
Robbien kanssa, niin, liian hyvä. Mutta jos todellakin haluatte ottaa
minut -- tarkoitan, puhutella minua, pysähdyn mielelläni milloin vain."
Sepän aulis tarjous ei näyttänyt tekevän niin voimakasta vaikutusta
teräväpäiseen tyttöön kuin se tosiseikka, että herra Garth oli nyt
luultavasti sellaisella asialla, mihin hän ei ollut ryhtynyt yhtä
epäitsekkäistä syistä. Hän ei ollut kyllä erittäin utelias saamaan
selville tämän asian luonnetta, mutta se seikka, ettei hän tuntenut
sitä ja ettei sitä haluttu hänelle ilmaista, kiihoitti jo tarpeeksi
hänen tiedonhaluaan.
Liisa oli yksinkertainen maalaistyttö, mutta olisi erehdys luulla, että
vaikka hän oli kasvanut kaupungissa, joka oli pienempi kuin mikään
muu samanlainen sillä nimityksellä jo entuudestaan kunnioitettu,
ja kuluttanut koko elämänsä kangaspuiden ja maitoastioiden ääressä
näkemättä milloinkaan tanssiaisia ja oopperaa ja käyttämättä koskaan
naamiota tahi munkkikaapua, hän oli aivan vapaa vaistomaisesta
vehkeilyhalusta, mitä iloisemmassa ja vilkkaammassa maailmassa
luullaan hänen sukupuolensa puoleksi perinnöksi.
Kääntäen päänsä ujosti syrjään ja nykien hattunsa nauhoja maahan
luoduin katsein sanoi hän:
"Kuka on sanonut, että pidän enemmän kuin muista? Minä en ole
milloinkaan sanonut sitä, vai mitä? En sano tätä siksi, että pidän
erikoisemmin kenestäkään toisestakaan, en ollenkaan."
Sen sanan viekas korostaminen, joka ilmaisi Liisan vastenmielisyyden
itse ilmaista tunteitaan jotakin, salaperäistä tuntematonta olentoa
kohtaan, tuntui herra Garthin mielestä epäämättömästi todistavan,
että hänen edessään seisova tyttö vihjaisi pitävänsä jostakin
olennosta, joka ei ollut sen salaperäisempi kuin hänkään. Sepän kasvot
kirkastuivat ja hänen käytöksensä muuttui. Hänen äskeinen melkein
rukoileva äänensä koveni varman voittajan tyyneksi puheeksi.
"Liisa", sanoi hän, "aion juuri tehdä Robbielle pienen sievän kepposen.
Hän on turvautunut Ralph Rayhin viime aikoina, mutta tällä kertaa minä
hänet kumminkin nolaan."
"Ei, Joseph, aiotteko todellakin tehdä sen?" sanoi Liisa kirkastunein
kasvoin, jotka näyttivät sanovan herra Garthille: "Tehkää se kaikin
mokomin."
"Ehkä sen teenkin", sanoi seppä pudistaen tarkoittavasti päätään. Tytön
viattomat kasvot olivat kietoneet hänet pauloihinsa yhtä helposti
kuin ruohokkoon piilotettuun häkkiin teljetty hamppuvarpunen pettää
pääskysen.
"Ja Ralph, tuo suuri maankiertäjä, kohtelee minua kuin roistoa, aivan
kuin roistoa."
"Mutta nyt aiotte maksaa sen hänelle, vai mitä, Joseph?" sanoi Liisa
kuin iloiten sepän tulevasta suuruudesta.
"Liisa, tyttöseni, kerronko teille jotakin?" Hänen päänsä ja sydämensä
näyttivät sulavan noissa pienissä keimailevissa silmissä palavan tulen
vaikutuksesta ja hän tuli hyvin puheliaaksi. Hiljentäen ääntään sanoi
hän:
"Ralph ei ole lähtenyt pakoon ollenkaan. Hän aikoo olla mukana isänsä
hautajaisissa, ei enempää eikä vähempää."
"Eihän toki!" huudahti Liisa hämmästyneenä. Hän hämmästyi todellakin
niin kovasti Joen odottamattomasta ilmoituksesta, että hänen
uteliaisuutensa nyt muuttui yhtä todelliseksi kuin ilmeiseksikin.
"Kyllä", sanoi herra Garth, "ja täällä on muutamia, jotka tietävät,
kuinka hänet voidaan vangita vielä tänä päivänä."
"En ihmettelisi enää ollenkaan, vaikka Robbie Andersonkin olisi hänen
kanssaan jossakin tekemisissä", sanoi Liisa nyrpistäen huuliaan niin
halveksivasti kuin hän olisi hirveästi inhonnut poissaolevan Robbien
käytöstä.
"Ehkä hän onkin", sanoi herra Garth nyökäyttäen vakavasti päätään kuin
hän olisi tiennyt enemmän. Oli selvää, että hän tiesikin ja tahtoi
toimia sen mukaan.
"Mutta te kai aiotte mennä heidän luokseen, Joseph? Täällä on
sellaisia, jotka haluavat saada hänet käsiinsä, ja ainakin muudan, joka
hakee häntä, lähtee kai vangitsemaan hänet, eikö niin?"
"Kyllä", vastasi Joseph korostavasti. "Mutta minun pitää nyt lähteä,
tyttöseni, sillä minun pitää satuloida heille hevoset eikä meillä enää
ole pitkälti aikaa."
"Vai aiotte te lähteä ratsain, Joe. Eikö siihen mene liiaksi aikaa?"
"Pari tuntia, sillä meidän pitää ratsastaa Black Sailin ohi ja palata
takaisin Wastdale Headiin, ja se on pitkä kiertotie, kuten tiedätte."
"Aiotte siis vangita heidät Wastdale Headissä", sanoi Liisa kääntäen
päänsä syrjään kuin tyttömäinen ujous olisi hänet kokonaan voittanut,
mutta todellisuudessa katsoen salavihkaa ruumissaaton jälkeen ja
arvaillen, voitaisiinko se saavuttaa.
Joseph oli hieman hajuillaan huomattuaan ilmaisseensa tahtomattaan niin
paljon suunnitelmastaan. Niiden kirkkaiden sinisten silmien voima,
jotka olivat katsoneet niin ihailevasti häntä kasvoihin huomattuaan,
kuinka terävästi hän oli ottanut selvän salaisuudesta, josta eivät
tyhmemmät olleet saanet vihiäkään, oli taivuttanut hänet näihin
odottamattomiin tuttavallisiin paljastuksiin.
Mutta sanottuaan näin paljon näytti herra Garthista selvästi
viisaimmalta sanoa loputkin, semminkin, koska hän luuli sen olevan
vaaratonta, sillä hän näki ruumissaaton ehtineen jo kukkulan huipulle.
Työntäen toisen jalkansa askeleen eteenpäin kuin ollakseen valmis
lähtemään milloin hyvänsä sanottuaan nopeat jäähyväiset kertoi seppä
Liisalle tavanneensa opettajan samana aamuna ja saaneensa niin paljon
selville muutamista pienen miehen ajattelemattomista sanoista, että
hän oli aikonut mennä puhuttelemaan sitä vanhaa puheliasta akkaa,
jonka luona opettaja asui. Hänen äitinsä, rouva Garth, oli kuitenkin
ottanut tämän arkaluontoisen tehtävän osalleen ja viekoitellutkin akan
ilmaisemaan, että Ralph Ray oli vihjaissut vapauttavansa ehkä Robbie
Andersonin tehtävästä Stye Head solan päässä.
Kun Liisa oli kuullut tämän, oli hän saanut tietää tarpeeksi eikä
hänellä enää ollut mitään sitä vastaan, että seppä kiiruhtaisi pois
hänen näkyvistään niin nopeasti kuin suinkin, jotta hänkin vuorostaan
pääsisi hänen näkyvistään niin äkkiä kuin suinkin ja saattaisi juosta
takaisin Mossiin kertomaan Rothalle hirveän tietonsa.
XII.
PAKO VUORILLA.
1.
Kuljettuaan muutamia askelia, että näyttäisi siltä kuin hän aikoisi
jatkaa aloittamaansa matkaa, odotti Liisa, kunnes seppä oli päässyt
niin kauas, että hän voi palata sillalle. Sitten hän kiipesi aidan yli
ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin takaisin Shoultwaiteen.
Hän oli suunniltaan kiihkosta saapuessaan takaisin taloon, mutta Rotha
pysähdytti hänet ja onnistui suurella vaivalla hillitsemään hänet,
ettei hän aivan julkisesti kuuluttanut kaikille niitä tietoja, jotka
polttivat hänen kieltään ja jotka eivät ollenkaan sopineet talon
rauhalle.
Huohottaen vielä kovasti kertoi hän tärkeimmän osan tekemistään
huomioista ja vaikeni sitten yhtä paljon ruumiillisten ponnistusten
väsyttämänä kuin uhkaavan onnettomuuden musertavasta tunteesta.
Rotha ymmärsi silmänräpäyksessä Liisan epäjohdonmukaisesti kertoman
viestin tärkeyden. Hänen kalpeat kasvonsa vaalenivat yhä enemmän,
silmät vääntyivät kieroon, kuten usein ennenkin, hänen herkät huulensa
vapisivat ilmeisesti ja hän seisoi muutamia minuutteja paikoillaan
epäröiden ja voimatonna.
Mutta sitten muuttuivat nuoren tytön kasvot äkkiä hyvin päättäväisiksi.
Jättäen Liisan kuistiin hän meni hakemaan sisältä hattuaan ja
nuttuaan. Kun hän sitten palasi toverinsa luo, oli hän tehnyt rohkean
suunnitelman.
"Kaikki sellaiset Wythburnin miehet, joihin voimme luottaa, ovat
saatossa", sanoi hän. "Meidän pitää senvuoksi lähteä sinne itse,
ainakin minun."
"Ota minut mukaasi", sanoi Liisa. "Mutta minne aiot lähteä?"
"Aion kiivetä vuorten yli Stye Headiin."
"Emme voi suoriutua siitä, Rotha, me kaksi tyttöä."
"Entä sitten? Mutta eihän sinun ole pakko lähteä. Sinne on kahdeksan
penikulmaa suoraan ja minun pitää ehkä juosta melkein koko matka.
Saatto on ollut matkalla melkein tunnin ja se on jo päässyt
näkymättömiin. Minun pitää juosta suorinta tietä kanervikon poikki."
Seikkailun aiheuttama kieltämätön jännitys synnytti Liisan mielessä
melkein samanlaisen tunteen kuin urheilu ja tukahdutti vaarallisen
vuoristomatkan vaikeuksien ja vaarojen herättämän pelon, minkävuoksi
hän jälleen pyysi päästä mukaan.
"Haluatko todellakin tulla kanssani?" kysyi Rotha tuntien lievää
vastenmielisyyttä hänen toveruuttaan kohtaan. "Sinne on vaivalloinen
matka, koska meidän pitää kulkea Glaramaran kautta." Hän puhui kuin
hänellä olisi ollut kypsyneemmän iän oikeus varoittaa ystäväänsä
uskalletusta yrityksestä.
Mutta Liisa vastusti sanoen, ettei hän halua mitään niin kiihkeästi
kuin tulla mukaan. Hän hyväksyi empimättä sen ruumiillisen ja
henkisen etevämmyyden, mistä hänen nuori toverinsa ylpeili. Jos
yhteiskunnalliset edut olisivat merkinneet tässä jotakin, olisivat
kaikki edut olleet Liisan puolella, mutta nyt ne tässä punakassa
tytössä eivät olleet minkään arvoiset verrattuina toisen kalpean nuoren
naisen voimiin, jolla tuskin oli enemmän vuosia hartioillaan kuin
hänelläkään.
"Meidän pitää lähteä heti", sanoi Rotha, "mutta ensin on minun käytävä
Fornsidessä."
Poikkeaminen räätälin autioon asuntoon ei pidentänyt sanottavasti
heidän matkaansa. Rotha oli joka päivä pikimmältään pistäytynyt
pienessä hylätyssä kodissaan aina siitä hirveästä illasta asti,
jolloin Shoulthwaiten isäntä oli kuollut. Hän oli tehnyt kaiken
voitavansa muuttaakseen synkän kotinsa iloisemmaksi. Tavallisesti hän
oli sytyttänyt tulen takkaan ja levittänyt isänsä työkalut ikkunan
viereen pöydälle, jonka ääressä räätäli työskenteli. Mutta mikään ei
ollut houkutellut Simiä palaamaan. Seuraavana aamuna oli kaikki samassa
kunnossa kuin edellisenäkin hänen siellä käydessään.
Kun tytöt saapuivat tuvalle, peräytyi Liisa vaistomaisesti. Rothan
tunteellinen luonne huomasi toverinsa vastahakoisuuden ja siinä
ilmenevä pelko pahoitti hänen mieltään.
"Pysähdy sitten tähän", sanoi hän vastaukseksi toverinsa
lausumattomalle vastahakoisuudelle mennä etemmäksi. Hän ei viipynyt
matkallaan minuuttiakaan, mutta kun hän palasi, olivat hänen silmänsä
kosteat.
"Hän ei ole täällä", sanoi hän selittämättä tarkemmin. "Emmekö voi
mennä vuorelle hänen luokseen?"
He kääntyivät Fornside-vuorelle päin toimittaakseen asian, minkä
molemmat ymmärsivät ja mitä ei kummankaan tarvinnut ruveta selittämään.
"Kiusaavatko sinua milloinkaan minkään laulun sanat, Liisa, toistumalla
mielessäsi alituisesti ja haihtumatta milloinkaan?"
"Ei. Kuinka niin?" kysyi Liisa lapsellisesti.
"Ei mitään, mutta tänään en saa erästä laulunpätkää karkoitetuksi
mielestäni. Se toistuu siellä vain:
"Tornissa siellä vain vartija astuu,
vartija siellä vain vaeltelee."
Tytöt eivät ehtinet kulkea kauaksikaan, kun he jo huomasivat
haettavansa nojaavan erääseen matalaan muuriin ja varjostavan silmiään
käsillään, kuin jännittäen katsettaan nähdäkseen jonkun kaukana
siintävän esineen.
Simeon Stagg alkoi jo olla sellaisen kurjimuksen näköinen, jonka
ihmiset ovat karkoittaneet joukostaan. Hänen kampaamaton ja takkuinen
tukkansa oli kasvanut pitkäksi ja hänen partansa oli ajamatta.
Molempiin oli ilmestynyt paljon harmaita karvoja. Hänen pukunsa
oli käynyt väljäksi eikä hänellä ollut vyötäkään. Hänen riutunut
ulkomuotonsa, niin luonnollinen kuin se olikin hänen kasvoilleen, pisti
nyt enemmän silmiin.
Sim ei ollut huomannut tyttöjä eikä hän humisevassa tuulessa ollut
kuullut heidän askeliaankaan, ennenkuin he olivat melkein hänen
vieressään. Kun hän tajusi täydellisesti heidän läsnäolonsa, seisoi
Rotha hänen vieressään käsi hänen käsivarrellaan. Liisa seisoi pari
askelta kauempana.
"Isä, oletko tarpeeksi voimissasi lähteäksesi pitkälle matkalle?" kysyi
Rotha.
Sim oli kääntynyt ja katsoi nyt tytärtään suoraan silmiin häveten,
nolona ja ylpeänä. Näytti aivan siltä kuin hänen sydämensä olisi
kaivannut sitä rakkautta, johon hän luuli menettäneensä kaikki
oikeutensa.
Rotha selitti hänelle lyhyesti tapahtumien käänteen, jolloin Sim tuli
äärettömän levottomaksi. Hän käveli edestakaisin lyhyin hyppelevin
askelin ja valitti, ettei hän keksi siihen mitään apua.
"Olin näkevinäni, että kolme miestä talutti kolmea hevosta High Seatin
rinteelle pajan takaa. Miehet olivat siis noita kavaltajia, olivat
aivan varmasti. Katselin heitä juuri silloin kun tulitte tänne.
Katsokaa, tuolla he ovatkin, tuolla putouksen takana järven puolella
tuon suuren kallion vieressä. Mutta he pääsevät pian huipulle, pääsevät
varmasti, jolloin Wythburnin paras mies vangitaan meidän voimatta häntä
auttaa."
Pieni mies käveli edestakaisin kynien partaansa pitkillä hermostuneilla
sormillaan.
"Niin kyllä, mutta häntä on autettava", sanoi Rotha, "ja me voimmekin
auttaa."
"Kuinka? Sano se minulle. Olet niin äitisi näköinen, olet varmasti.
Hänkin katsoi aina noin."
"Sano minulle ensin, aikoiko Ralph odottaa saattoa Stye vai Wastdale
Headissä?"
"Stye Headissä. Hän poistui luotani auringon noustessa tänä aamuna
mennäkseen sinne."
"Silloin voidaan hänet pelastaa", sanoi tyttö päättävästi. "Saaton on
seurattava polkua. Koska heillä on ruumis mukanaan, on heidän pakko
kulkea hitaasti. He tarvitsevat puolitoista tuntia päästäkseen solan
suuhun. Sen ajan kuluessa voin minä Liisan kanssa kiivetä vuorten yli
Harrop Tarnin ja Glaramaran kautta ja päästä solan suuhun, niin, ehkä
sen päähänkin. Mutta se ei riitä, sillä poliisit eivät aio kulkea samaa
tietä kuin saatto. He ymmärtävät, että jos Ralph on Stye Headillä, on
hän siellä pitääkseen silmällä saattoa, jolloin hän varmasti huomaa
heidätkin yhtä helposti."
"Niin, se on kyllä totta", sanoi Sim.
"Senvuoksi he menevätkin, kuten seppä sanoi, Honisterin ja Scarf
Gapin kautta Wastdaleen Black Sailin yli. He ratsastavat nopeasti
ja palatessaan Stye Headiin toivovat he voivansa hyökätä Ralphin
kimppuun takaapäin ja vangita hänet yllättämällä. Isä", jatkoi Rotha
puhuen päättäväisesti kuin voimakas mies, "jos menet High Seatin yli,
sitten laakson poikki Dale Headin sivu ja pysyttelet Great Gablen
tuonnimmaisilla rinteillä, voitat puolet matkasta ja saavut sinne yhtä
pian kuin poliisitkin ja voit pitää heidät näkyvissäsi melkein koko
matkan. Voitko tehdä sen ja onko sinulla voimia siihen? Näytät niin
riutuneelta ja heikolta."
"Kyllä, kyllä minulla voimia on ja minä lähden heti matkalle. Kun
tässä on kysymys maailman parhaimman miehen elämästä ja hengestä, niin
silloin en epäröi."
"Emme saa hukata hetkeäkään. Liisa, emme saa viipyä enää minuuttiakaan."
2.
Jo paljon ennen kuin hautajaissaatto oli päässyt Armboth Fellille,
seisoi Ralph Stye Headin huipulla katselemassa, milloin ensi vilahdus
saatosta näkyisi eräässä paikassa, jonka ohi sen välttämättä täytyi
kulkea. Viime pakkasen jäljet olivat jo hävinneet näkymättömiin
tältäkin korkeudelta. Ralph oli kävellyt solan vaikeimmasti kuljettavan
osan kautta ja saanut varmuuden siitä, ettei häntä siltä taholta
uhannut mikään vaara. Rajuilma oli pannut virrat tulvimaan. Vesi kohisi
kumeasti suurten kivilohkareitten yli viskellen vaahtoa korkealle
ilmaan, missä tuuli sen äkkiä hajoitti kaikille suunnille. Jokaiseen
suojaiseen syvänteeseen kokoutui suuria keltaisia vaahtokokkareita.
Kuilun putouksen pauhu hiljensi myrskyn, joka raivosi sen yläpuolella.
Tuuli puhalsi Great Gablen kukkuloilta melkein musertavan voimakkaasti
solan ylimmäiseen osaan. Kova vihuri oli kerran kaatanut Ralphinkin
pitkäkseen maahan. Se oli vielä samaa rajuilmaa, joka oli alkanut
raivota isän kuolinpäivänä. Ralph oli ensin ollut huolissaan lähestyvän
saaton turvallisuudesta, mutta hän oli löytänyt suojatumman polun
pensaikon juurelta ja aikoi opastaa saaton sen kautta sen saavuttua
paikalle. Muutaman putouksen kohdalla oli pensaikossa aukko, jonka
kautta tuuli puhalsi hirveän voimakkaasti kuin käyttäen sitä
luonnollisena tienään etelää kohti, mutta aukko oli kapea ja sen ohi
päästäisiin nopeasti.
Näiden tutkimusten aiheuttamasta säännöttömästä työstä palasi Ralph
tämän tästä suuren kuilun päähän ja katseli kaukaa siintävien vuorten
ja laaksojen yli etäisyyteen. Hänen pitkä nuttunsa ulottui polvien
alapuolelle ja hän oli sitonut sen lujasti uumilleen vyöllä. Lakki oli
hyvin pään mukainen ja sen laitojen alta näkyivät hänen paksun tukkansa
lyhyet kiharat, joita tuuli heilutteli. Hänen koiransa, Laddie, oli
hänen mukanaan.
Hän meni suojaan muutaman suuren kallionlohkareen taakse ja odotti
kauan suunnaten katseensa kukkulalle, joka sijaitsi kuuden penikulman
päässä laaksoon päin.
Saatto tuli vihdoinkin näkyviin. Kylmä ja synkkä aamu näytti äkkiä
kirkastuvan melkein keväisen loistavaksi -- tuolla alempana ainakin,
ellei täällä ylhäällä. Aurinko rupesi paistamaan lyijynharmaalta
talviselta taivaalta ja heitti juuri tällä hetkellä loistavan
sädekimpun kukkulan laelle. Se siirsi äkkiä siellä kulkevan synkän
matkueen kuin keitaaseen. Sitten kimppu laajeni ulottuen laaksoon ja
sumupilvet, jotka olivat vyöryneet sen ja hänen välillään, haihtuivat
paljastaen sinisen pilvettömän taivaan.
3.
"Minkä tien me nyt valitsemme?"
"Niin, niitä on kaksi, mutta ehkä te mieluummin --"