naulaamispäivän jälkeisenä aamuna kello yhdeksän surutaloon; ja
auttaakseen Rothaa kaikkien näiden ihmisten tarpeiden tyydyttämisessä
oli vanha rouva Branthwaite tyttärineen tullut sinne. Pitkä tammipöytä
oli siirrettävä seinän vierestä ikkunan luota keskelle lattiaa. Robbie
Anderson oli tullut jo varhain aamulla Mossiin auttamaan naisia sen
muuttamisessa. Tuhlattuaan lihastensa voiman tämän raskaan huonekalun
siirtämiseen ja sijoitettuaan pitkät lavitsat sen sivuille ja tuoleja
sen päihin meni hän talliin harjaamaan hevosta ja katsomaan, että se
varustettiin pitkän matkan mukaiseen tarpeeksi terävään kenkään.
Keittiössä suoritettaviin tehtäviin kului pari tuntia, minkä ajan
rouva Ray ja Willy istuivat eräässä yläkerran huoneessa. Rotha oli
selittänyt äidille syyn Ralphin poissaoloon saatuaan sen ensin kuulla
Robbie Andersonilta. Vanhus oli mukautunut tähän välttämättömyyteen
luonteenomaisella alistuvaisuudellaan, sillä hän tiesi, että se,
minkä Ralph otaksui parhaimmaksi, olikin parasta. Hän ei aavistanut
minkäänlaista uhkaavaa onnettomuutta.
Willy sitävastoin oli tullut hyvin levottomaksi. Kun hän aamulla heidän
yöllisen keskustelunsa jälkeen oli mennyt veljensä huoneeseen, oli hän
heti selvästi nähnyt, ettei vuoteessa oltu maattu. Nuo Joe Garthin
molemmat ystävät, joista Ralph oli puhunut niin välinpitämättömästi,
olivat kuitenkin karkoittaneet hänet kotoaan yön pimeyteen. Sitten hän
sai kuulla Rothan selityksen.
Hänen pahimmat aavistuksensa olivat toteutuneet. Oliko mahdollista,
että Ralph voi pelastua niiden vehkeiltä, jotka jo olivat onnistuneet
pyydystämään Wythburnin lordinkin verkkoihinsa? Jokainen, joka oli
taistellut parlamentin hyvin harjoitetuissa joukoissa, oli nyt joutunut
jokaisen sellaisen henkilön mielivallan alaiseksi, joka kostaakseen
kokemansa vääryydet rupesi hänen ilmiantajakseen.
Molemmat muukalaiset olivat näyttäytyneet kaupungissa edellisenä
päivänä Heidän aikomuksensa oli nähtävästi jäädä sinne niin pitkäksi
ajaksi, kunnes aika todistaisi sen huhun oikeaksi, että Ralph oli
poistunut seudulta paetakseen heitä. Seppä oli kerskaillut lasinsa
äärensä Punaisessa Leijonassa, että Wilfrey Lawson, Carlislen
poliisikunnasta, tulee vangitsemaan Ralphin lyhyemmässä ajassa kuin
viikossa. Robbie Anderson oli kuullut sen ja kertonut sen Mossissa.
Robbie sanoi tietävänsä asian paremmin ja uskaltavansa nauraa
sellaisille otaksumisille. Willy ei ollut niin herkkäuskoinen Hän
luuli, että hänen parempi kasvatuksensa ja senvuoksi sellaisten
hallitusvaltaa vastaan suunnattujen taistelujen historian
perinpohjaisempi tuntemus oikeuttivat hänen pelkonsa. Hän istui
yläkerrassa äitinsä luona sillä aikaa kuin alakerrassa näin puuhattiin,
ymmärtäen nähtävästi täydellisesti, että hänen velvollisuutensa oli
lohduttaa äitiä. Mutta hän menetteli siinä niin omituisesti, että
vanhus katsoi häneen silloin tällöin suurin silmin, joiden ilmeestä
voitiin huomata, että poika koetti saada hänen hitaamman järkensä
näkemään satoja vaaroja ja satoja erilaisia suruja, joita hän ei voinut
huomata eikä ymmärtää.
Wythburnin arvokkaimmat isännät, alkoivat saapua siinä yhdeksän
korvissa. Ne, jotka aikoivat saattaa vanhaa naapuriaan hänen
viimeisellä matkallaan Gosforthin kirkkomaahan, tulivat ratsastaen
vuoristoponeilla, joiden selästä he laskeutuivat pihalla taluttaen
ne sitten erääseen tyhjään latoon. Mutta useimmat tulivat jalan
ja heidän joukostaan aikoi moni seurata saattoa Armboth Fellin
korkeimmalle huipulle ja palata sitten takaisin vaivautumatta
tuolle kolmattakymmentä penikulmaa pitkälle vaikeasti kuljettavalle
taipaleelle, joka erotti laakson rannikon tasangon kirkkomaasta.
Matthew Branthwaite oli ensimmäisten tulijoiden joukossa. Vanha kutoja
oli pukeutunut parhaimpaan juhlapukuunsa, jota hän tavallisesti
käytti vain niin sanottuina "kirkkopyhinä". Heitettyään nyt syrjään
jokapäiväisen kuluneen tummanruskean nuttunsa tämän komeuden tieltä
tuntui hän sen johdosta käyneen muutenkin juhlallisemmaksi. Huolimatta
tilanteen vakavuudesta näytti hän silloin tällöin olevan halukas
lausumaan jonkun sananlaskun, joka ei sopinut ollenkaan hautajaisiin.
Kun hän tullessaan keittiöön näki kaikki ne suurenmoiset valmistukset,
joihin oli ryhdytty vieraiden kestittämiseksi, ilmaisi hän todellakin
tarkoituksensa auttaa juhlallisuuksissa samalla tapaa kuin vanha
kunnianarvoisa peukaloinenkin, joka huusi: "Minä autan!" pudottaessaan
vesitipan mereen. Samalla saapuikin Raisen kappelin pappi Mossiin ja
Matthew valmistautui panemaan aikeensa täytäntöön.
Pappi, Nicholas Stevens, ei ollut cumbrialainen. Hän oli pysytellyt
virassaan kolmen hallituksen aikana ja oli ollut yhtä kuuliainen
kaikille niiden laatimille laeille. Mutta hänen mukautumiskykynsä ei
ollut niin huomattava, kun hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa,
joiden yhteiskunnallinen asema ei hänen mielestään ollut niin korkea
kuin hänen Todellisuudessa salli hän kuitenkin seurakuntalaistensa
seurata melko paljon omaa päätään. Kun hän joskus tuli heidän
joukkoonsa, teki hän sen aina ennakolta harkitsemallaan tavalla, mikä
ei johtunut niin paljon henkien näkijän etevämmyydestä kuin siitä, että
hän luuli eroavansa seuralaisistaan suuren vaikutusvaltansa, korkean
asemansa ja ehkä jalomman rotunsa perusteella. Nytkin hän istuutui
pöydän ylimmäiseen päähän sellaisen henkilön tapaan, jonka päähän ei
milloinkaan olisi juolahtanutkaan istuutua jollekin alemmalle paikalle.
Hän ei puhunut juuri mitään aluksi ja kun joku puhutteli häntä,
käänsi hän päänsä hitaasti puhujaa kohti hajamielisen ja tyytyväisen
näköisenä samalla kun heikko armollinen hymy näytti sanovan lempeästi:
"Sanoitteko jotakin, ystäväni?"
Matthew istui pöydän toisessa päässä ja pöydän kummallakin puolella
istui laaksolaisia, yhteensä neljäkolmatta miestä. Siellä olivat Thomas
Fell ja Adam Ruthledge, Job Leathes ja Luke Cockrigg, John Jackson
Armbothista ja pieni Reuben Thwaite.
Hänen kunnianarvoisuutensa leikkasi kinkun palasiin, jotka olivat yhtä
säännnöllisiä kuin hänen uskontonsakin, sillä aikaa kuin vanha Matthew
kaateli vieraiden tuoppeihin parista suuresta nahkapullosta. Robbie
Anderson toi ja vei lautasia ja rouva Branthwaite ja Liisa tarjoilivat
ohra- ja kauraleipää.
Aamiainen oli tuskin ehditty aloittaa, kun keittiön ovi avattiin
raolleen ja erään pienen miehen suuri pää ilmestyi näkyviin ennenkuin
tulijan sääret ja ruumis olivat ehtineet tulla huoneeseen.
"Tulenko liian myöhään?" kuultiin tulijan käheästi kuiskaavan alhaalta
oven raosta. Vieras oli Monsey Larnan ja hän oli aivan punainen ja
hengästynyt kiivaasta kulustaan.
"Kas, pieni ranskalainenhan siellä on", sanoi Matthew. "Tulkaa kaikin
mokomin sisään."
Rotha, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokasäiliön väliä, toi
opettajalle tuolin ja tämä istuutui siihen heti sellaisen henkilön
tapaan, joka koettaa uskotella itselleen, ettei kukaan ole huomannut
hänen myöhäistä tuloaan.
"Tapasin Garthin, tuon Joe Garthin, tiellä, ja hän viivytti minua",
kuiskasi Monsey anteeksipyytävästi Matthewille pöydän yli. Kuoleman
läheisyys oli karkoittanut opettajan leikillisyyden.
Kun tämä tapahtui pöydän toisessa päässä, meni Rotha sen toiseen päähän
leikatakseen muka juuston kappaleiksi, mutta saadakseen todellisuudessa
kuunnella keskustelua, johon hänen kunnianarvoisuutensa Nicholas
Stevens alkoi ottaa tavattoman kiihkeästi osaa. Joku oli viitannut
Ralphin nopeaan ja kuten väitettiin salaiseen poistumiseen seudulta
iltaa ennen isän hautajaisia. Joku toinen taasen oli valittanut
tuon poistumisen välttämättömyyttä ja sanonut sitä kunniallisen
miehen vapauden raa'aksi loukkaamiseksi. Hänen korkea-arvoisuutensa
suvaitsi taasen olla erimieltä tästä myötämielisestä vaikkakin hieman
uskottomasta mielipiteestä. Hänen mielestään oli lain määräykset
pantava toimeen. Sellaiset toimenpiteet olivat tietysti ristiriitaisia
yksityistunteittemme kanssa ja hänkin oli senvuoksi äärettömästi
pahoillaan, koska hän rakasti seurakuntalaisiaan, mutta persoonalliset
tunteet on uhrattava yleisen hyvän vuoksi. Tämä nuori mies, Ralph
Ray, oli rikkonut maansa lakeja taistellessaan ja vehkeillessään
voideltua kuningastaan vastaan. Se oli kovaa, mutta oikein, että häntä
rangaistaisiin petoksestaan. Hänen kunnianarvoisuutensa puhui kovalla
metallinheleällä äänellä, joka kuulosti Rothasta kahleitten kilinältä.
"Meidän pitää sitäpaitsi kaikkien palvella kuningastamme", jatkoi
pappi, "ilmiantamalla sellaiset rikolliset viranomaisille."
"Joutavia!" huusi Matthew Branthwaite pöydän toisesta päästä. Kaikki
keskustelijat vaikenivat äkkiä.
"Joutavia!" toisti Matthew. "Mitä teitte te itse kuninkaan puolesta
Oliverin aikana? Haluatteko, että kerron sen muille? Ettekö te itsekin
vannomalla evännyt kuningashuoneen oikeudet viisi vuotta sitten?
Kieltäkääpä se. Ja ettekö kulkenut talosta taloon kehoittamassa meitä
kaikkia tekemään samoin?"
Pappi näytti nolostuvan. Hän pudotti veitsensä ja voimatta vastata
kääntyi läheisyydessä istuvien puoleen ja sanoi hyvin hämmästyneenä:
"Oletteko milloinkaan kuulleet tuollaista?"
"Emme!" huudahti Matthew käyttäen saavuttamaansa voittoa hyväkseen.
"Mutta te saatte kuulla sen vielä kerran, jos haluatte."
Rouva Branthwaite-raukka näytti hyvin levottomalta. Seisoen miehensä
tuolin takana näytti hän taistelevan halun ja pelon välillä, painaisiko
hän kätensä löyhäsuisen miehensä suulle vai ei, estääkseen siten sen
tuntemattoman onnettomuuden, minkä hän luuli varmasti johtuvan tästä
odottamattomasta ja itsepäisestä uhmasta nykyisten vallassaolijoiden
Wythburnissä asuvaa edustajaa vastaan.
Rotha katsoi Matthewiin hyvin kiitollisesti, mitä tämä raivostunut
kuvienhävittäjä ei kuitenkaan huomannut. Kiinnittäen katseensa
vakavasti pappiin antoi kutoja hänelle useamman kuin yhden
tilaisuuden kuunnella näitä vastenmielisiä paljastuksia. Hän viittasi
kirkon miehelle liiankin selvästi, että hänen uskollisuutensa
hallitusta kohtaan johtui vain hänen kolmensadan punnan suuruisesta
vuosipalkastaan, ja sanoi suoraan, että hänen myöntyväisyytensä
luovuttaa Ralph Carlislen poliiseille oli kehittynyt siitä, ettei nuori
mies milloinkaan ollut salannut vastenmielisyyttään nostaa hattuaan
papille, joka kolmasti oli paljastanut päänsä rahakukkarolle.
"Palatkaa te vain takaisin kirkkoonne, Nicholas Stevens", sanoi
Matthew, "ja kiduttakaa isällistä rintaanne saadaksenne ainoan
haltuunne uskotun sielun pelastetuksi, ja muistakaa samalla vanhaa
sananlaskua: 'Älkää silloin käyttäkö ruoskaa, kun suru tahtoo sitä
heilutella.'"
"Te ansaitsette saada lyönnit omaan selkäänne, herraseni, koska
unhotatte pyhän virkani ja uskallatte puhutella minua näin", sanoi
pappi.
"Ja te unhotatte pyhän virkanne nimittelemällä minua", vastasi Matthew
häpeämättä ollenkaan.
"Näen ettette ole noita herjaavia kveekareja parempi, jotka tuomari
Rawlinson viisaasti kyllä on sulkenut yleiseen vankilaan. Nuo
nälkiintyneet viettelijät, jotka olisi pistettävä jalkapuuhun."
"Rikkailla ihmisillä on aina paljon ystäviä", vastasi Matthew, "eikä
heiltä milloinkaan tule sellaisia puuttumaankaan niin kauan kuin
teidänlaisianne miehiä on maailmassa."
Hänen kunnianarvoisuutensa huomasi pian, ettei saarnatuoli ollut
ollut niin hyvä harjoituspaikka kuin Punainen Leijona tällaiseen
väittelyyn valmistautumiselle. Hän kääriytyi niin hyvin kuin suinkin
halveksittuun ja ivailtuun papilliseen arvokkaisuuteensa ja koetti
osoittaa halveksimistaan kutojalle jättämällä ottamatta huomioon hänen
huomautuksiaan. Kääntyen läheisyydessä istuvien puoleen rupesi hän
tavattoman kiihkeästi puhumaan velvollisuuden täyttämisestä.
Kääntäen keskustelun jälleen Ralph Rayn pakoon Wythburnistä hän sanoi
nuoren miehen menetelleen siinä viisaasti, sillä jos hän olisi jäänyt
näille seuduille pitemmäksi aikaa ja ellei Carlislen tuomari olisi
ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin häneen nähden, olisi hän itse,
vaikkakin hyvin vastenmielisesti, katsonut velvollisuudekseen Jumalan
ja kuninkaan palvelijana pakottaa hänet vannomaan uskollisuudenvalan
uudelle kuninkaalle.
"En halua sanoa ihan varmasti, että olisin tehnyt sen", sanoi hän
luottavaisesti väliin, "mutta pelkään, etten olisi jaksanut vastustaa
velvollisuudentunnettani."
"Muistakaa vähentää tuuma jokaisesta vaaksanmitasta!" huudahti Matthew.
"Tuollaista joutavaa lörpöttelyä en ole milloinkaan jaksanut kuunnella."
Alentumatta kiinnittämään minkäänlaista huomiota tähän keskeytykseen
jatkoi hänen kunnianarvoisuutensa puhettaan ilmaisemalla, että hän
juuri äskettäin oli kuullut tuomiokunnan tuomarin aikoneen nimittää
Angus Rayn, kaivatun vainajan, piirin rauhantuomariksi. Sitä oli
ajateltu aina tuosta keskuudessamme sattuneesta surullisesta
tapahtumasta saakka, jota ei vieläkään oltu saatu täydellisesti
selville, vaikka epäsuorat todistukset viittasivatkin salaisuuden
ratkaisuun.
Sanottuaan sen käänsi puhuja kuin tahtomattaan tahi tietämättään
katseensa sitä paikkaa kohti, missä Rotha seisoi. Hän oli tullessaan
taloon sivuuttanut tytön eteisessä vastaamatta hänen tervehdykseensä.
"Ja jos Angus Ray olisi elänyt ja hänet olisi nimitetty tuomariksi",
jatkoi pappi, "olisi hänen velvollisuutensa ollut Jumalaa ja
kuningasta kohtaan luovuttaa poikansa Ralph viranomaisille syytettynä
kavalluksesta."
Robbie Anderson, joka seisoi läheisyydessä, tunsi sillä hetkellä, että
hänen velvollisuutensa on ehkä piakkoin tarttua muutamaan papillisen
puvun erikoiskohtaan ja kantaa pappi melko kovakouraisesti enemmän
pehmeälle kuin hyvätuoksuiselle vuoteelle.
"Se olisi ollut hänen velvollisuutensa, toistan sen", sanoi hänen
kunnianarvoisuutensa tarkoituksellisen korostavasti, "Jumalaa ja
kuningasta kohtaan."
"Alkaa sekoittako Jumalaa tähän", huudahti Matthew. "Puhukaa hänestä
silloin kun nousette saarnastuoliinne. Ette silloinkaan kykene
pettämään ketään muita kuin ne, jotka juoksevat perässänne. Älkää
ylistäkö itseänne Jumalan turvissa."
"Kirjoitettu on", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa: "'On kauheata,
jos kuninkaat harjoittavat pahuutta, sillä valtaistuin on perustettu
rehellisyydelle.'"
"Aiotte varmaan nolata minut raamatun tuntemisellanne", sanoi Matthew
hieman ylenkatseellisesti. "Niin, jokainen kukko kiekuu omalla
tunkiollaan. Muistutatte mielestäni suuresti Tickellin pappia, joka ei
kyennyt väittelemään ollenkaan suurta Geordie Foxia vastaan, vaan nousi
paikoiltaan ja murskasi vieraansa nenän suurella perheraamatullaan."
Tämä viimeinen vastaus oli jo liikaa papillekin, joka nousi,
koska ateriakin oli jo lopussa, ja meni Rothan sivu viereiseen
huoneeseen, jossa leski ja Willy istuivat suruissaan. Laaksolaiset
katselivat hänen poistumistaan ja kun sisähuoneen ovi sulkeutui hänen
jälkeensä, kuulivat he hänen kovalla äänellään kysyvän, oliko vainaja
oikeudellisesti järjestänyt maalliset asiansa.
Papin ja kutojan kiivaan väittelyn aikana olivat muut näyttäneet
hyvin puolueettomilta. Sitä ei voida kyllä kieltää, että pieni Liisa
oli luullut sanaharkkaa mainioksi pilaksi ja senvuoksi nauranut
sille sydämensä pohjasta. Hän oli hihittänyt ja kikattanut aivan
samoin kuin viime sunnuntainakin, kun muudan hänen toverinsa, erään
baptistiperheen ainoa elossa oleva lapsi, oli saanut vettä kasvoilleen
ristiäisissään Raisen kirkossa. Mutta Luke Cockrigg, Reuben Thwaite ja
muut olivat kuunnelleet vaieten ja hieman kauhistuneina. Opettaja olisi
kyllä mielellään ottanut osaa väittelyyn, mutta koska hänen asemansa
oli niin tukala, että hänen oli pakko osoittaa papille virallista
kunnioitustaan, vaikka hän kannattikin kutojan mielipiteitä, tyytyi
hän vain pudistamaan suurta päätään silloin tällöin vakavasti. Nämä
pudistukset, jotka voitiin tulkita monella tavalla, olivat vähimmän
moitteenalaiseksi saattavia vastustavan mielipiteen ilmaisuja, mitä hän
voi keksiä. Mutta heti kun ovi oli sulkeutunut papin jälkeen, alkoivat
pöydän ääressä istujat nauraa hihittää. Matthew oli vielä suunniltaan
raivosta. Tottunut kun hän oli lainailemaan naapuriensa kanssa
Punaisessa Leijonassa, tunsi hän nyt olevansa hirveästi kiihkoissaan.
Sellaista jaloa otusta kuin äsken ei usein sattunutkaan hänen tielleen.
"Matthew Branthwaite", sanoi Reuben Thwaite, "kuinka voittekaan niin
nolata papin! Teillä näyttää suu olevan hyvässä voiteessa ja pää
paikoillaan."
"Joutavia! Pappien ja varisten ampuminen on huonoa hommaa", vastasi
Matthew.
Kun aamiainen oli syöty, siirrettiin lavitsat takan ääreen, jossa
palava suuri turvevalkea hehkui punaisena ja lämmitti suuren
keittiön tänä kylmänä talvisena päivänä. Oluttuopit täytettiin
uudelleen, vieraille tuotiin piippuja ja tupakkaa ja kutoja luovutti
juomanlaskijan oikeutensa tyttärelleen.
"Olisin oikea tyhmeliini enkä jättäisi mitään itselleni, jos
tarjoilisin teille muille", sanoi hän tehdessään niin. Robbie Anderson
puki nyt ylleen suuren takkinsa ja otti ruoskan muutamasta kattoparruun
isketystä naulasta.
"Mitä tämä on?" sanoi pieni Reuben Robbielle. "Aiotko lähteä juomatta
ensin tuopillista olutta?"
Robbie ilmaisi aikovansa tehdä juuri niin eikä mitenkään muuten.
Kuultuaan sen nauroivat kaikki, minkä jälkeen Reuben vilkutellen pieniä
silmiään rupesi kiusaamaan Robbieta vähän aikaa sitten sattuneen pitkän
kuivuuden johdosta, jolloin yleinen paasto oli määrätty ja Robbie
kysynyt, miksi eivät ihmiset tyydy silloin olueen, kun he eivät voi
saada vettä.
"Liisa, täytä pieni tuopillinen tälle suurelle Robbielle", sanoi
Matthew.
Liisa toi heti vaahtoavan tuopillisen, mutta nuorukainen työnsi sen
luotaan hymyillen ujosti tytölle, joka nauroi ja ojensi sen jälleen
punastuen Robbielle.
"Ei vielä, Liisa, mutta ehkä sitten palattuani."
"Etkö tahdo ottaa sitä minulta?" sanoi tyttö kääntäen kauniin päänsä
syrjään ja korostaen ujosti sanojaan.
"En vielä sinultakaan, Liisa."
Hänen kieltonsa loukkasi pientä pahankurista keijukaista, joka päätti,
että Robbien on juotava olut tahi kieltäydyttävä siitä senkin uhalla,
että hän menettää Liisan suosion.
"No, Robbie, juohan nyt pois tämä. Sinun pitää."
"Ei, tyttöseni, ei mitenkään!"
"Luulen tietäväni montakin, jotka tekisivät sen mielellään
pyynnöstäni", sanoi Liisa kohottaen hymykuoppaista leukaansa ja
näyttäen vähän loukkautuneelta.
"Niin, sitä eivät voisi olla muut tekemättä kuin Robbie Anderson",
sanoi Robbie nauraen ensi kerran sinä aamuna poistuessaan keittiöstä.
Hän palasi muutamien minuuttien kuluttua sanoen kaiken olevan valmiina
ja lähtöhetken koittaneen. Kaikki nousivat ja menivät pihalle
rakennuksen edustalle. Vanha tamma, Betsy, oli jo tuotu tallistaan
ja arkku köytetty lujasti sen leveään selkään. Hevosen loukkautuneet
polvet olivat parantuneet, jäätikkö oli sulanut, ja tamma oli nyt niin
terävässä kengässä, etteivät sen jalat voineet luistaa. Sittenkuin
surijat olivat kokoutuneet hevosen ympärille, tuli pappi, Nicholas
Stevens, pihalle sukulaisten, itkevän äidin ja pojan ja Rotha Staggin
kanssa, minkä jälkeen tavallinen hautajaisvirsi veisattiin.
Saattue, johon kuului sekä ratsastajia että jalankulkijoita, läksi
sitten liikkeelle. Robbie Anderson ratsasti edellä taluttaen tammaa,
joka kantoi kirstua. Hänen vieressään ratsasti muudan poika nuorella
hevosella. Willy Ray ratsasti viimeisenä ja kun he sivuuttivat sen
paikan, jossa puut varjostivat tietä, kääntyi hän satulassaan ja
heilutti kättään niille parille naiselle, jotka seisoivat portailla ja
katselivat heidän lähtöään kyyneleet silmissä.
XI.
LIISAN KEPPONEN.
Saattue oli tuskin ehtinyt kääntyä kujalta vanhalle tielle, joka
mutkitteli lammikon rantaa pitkin, kun pari vastaan tulevaa miestä
käveli hitaasti sen sivu. Vaikka silloin oli ollutkin pimeä, kun Willy
oli heidät ensi kerran kohdannut, ei hän hetkeäkään epäillyt, keitä
miehet olivat.
Huhu Ralphin poistumisesta, jota Matthew oli uutterasti kuiskaillut
kaikille, oli vihdoin kantautunut niidenkin korviin, joille se oli
tarkoitettu. Carlislen poliisin edustajat tiesivät nyt työskennelleensä
hyvin epäedullisissa olosuhteissa koettaessaan vangita laaksolaisen
tämän omassa vuorilinnassa. Heidän intonsa ei sitäpaitsi ollut niin
suuri, että he välttämättä tahtoivat antautua sellaisen vangitsemisen
aiheuttamiin vaaroihin, mikä, ei voinut tapahtua kovatta taistelutta.
Senvuoksi he uskoivat mielellään huhut Ralphin paosta, vaikka he
eivät luonnollisesti voineet laiminlyödä tätä tilaisuutta saadakseen
varmuuden huhun todenperäisyydestä. He olivat koko aamun kierrelleet
taloa käyttäen oppaanaan erästä kylän asukasta, jonka he tyhmästi
kyllä olivat valinneet siihen toimeen Nyt he katselivat tarkasti
kaikkien niiden surijain kasvoja, jotka olivat lähteneet pitkälle
vuoristomatkalle.
Vanhan Matthewin naurunhalu sai nähtävästi uutta kiihkoa ajatuksesta,
kuinka heitä oli petetty. Huolimatta niistä surullisista olosuhteista,
joiden vuoksi hän nyt oli matkalla, ei hän voinut olla paikoiltaan
saatosta toivottamatta heille "iloista ja hauskaa aamua", mutta
tyytymättä tulokseen, jonka tämä hänen ivallinen tervehdyksensä
aiheutti, ei hän voinut vastustaa kiusausta sanoa heille, että he
olivat peloittaneet, mutta eivät vielä vanginneet otustaan.
"Linnun peloittaminen lentoon ei ole oikea tapa saada sitä vangituksi",
huusi hän papin suureksi kauhistukseksi. Tämä aikoi ensin moittia
kutojaa kevytmielisyydestä, mutta ajateltuaan lähemmin asiaa hän päätti
tyytyä passiivisempaan vastarintaan ja nosti päänsä pystyyn kohottaen
äkkiä nenänsä korkealle.
Tällaista halveksimista ei nähtävästi se henkilö olisi huomannutkaan,
jolle se oli tarkoitettu, ellei Reuben Thwaite, joka käveli Matthewin
rinnalla, olisi korostanut sitä tyrkkäämällä Matthewia hiljaa
kyynärpäällään ja viittaamalla peukalollaan.
"Hän tirkistelee varmaan kuuta, kunnes hän tuiskahtaa nenälleen
tielle", sanoi Matthew murahtaen mielihyvästä.
Molemmat muukalaiset olivat nyt sivuuttaneet saaton ja Willy Ray
hengitti vapaammin ajatellessaan, että tämä kohtaaminen oli ehkä
haihduttanut uhkaavan vaaran.
Saatto jatkoi nyt kierrellen matkaansa Bracken Waterin rantoja
pitkin. Kun edellä ratsastava Robbie Anderson oli päässyt paikalle,
josta Armboth Fellille vievä polku erkani ratsutiestä, pysähtyi hän
hetkiseksi kuin epäröiden, lähteäkö seuraamaan sitä vai eikö.
"Seuraa vanhaa ruumistietä", huusi Matthew ja sitten selittääkseen
neuvoaan hän muistutti vanhasta cumbrialaisesta laista, jonka mukaan
jostakin polusta tulee silloin yleinen tie, kun ruumista kuljetetaan
sitä pitkin. Vähän ajan kuluttua saapui saattue Cockrigg Bankin yli
vievälle vuoripolulle, jota sen tarkoitus oli seurata Watendlathiin
saakka.
Siinä erosi pappi, Nicholas Stevens, surevista. Vanhan tavan mukaan oli
hänellä oikeus vaatia, että he kulkisivat hänen Raisessä sijaitsevan
kirkkotarhansa läpi ennen poistumistaan hänen alueeltaan, mutta hän
luopui tästä kunnianosoituksesta asetuksille. Lausuttuaan sopivan
siunauksen, poistui hän katsahtaen kuitenkin ensin halveksivasti
kutojaan, joka melkein liian äänekkäästi mumisi erästä mukaelmaa
vanhasta laulusta:
"Nostan kai omenapuuhun papan,
joka on yhtä katkera ja hapan."
"Luullakseni", jatkoi Matthew pienelle Reuben Thwaitelle, kun saattue
jälleen läksi liikkeelle, "luullakseni vanha Nikunne", hän viittasi
peukalollaan olkansa yli, "pitää tuhkakeskiviikosta enemmän kuin tästä,
sillä silloin hän saa kirota jokaisen ja vaatia sanoilleen ihmisten
hyväksymisen."
Opettaja oli kävellyt hyvin säädyllisesti tähän saakka eikä papin
poistuminen näyttänyt paljonkaan parantavan hänen tuultaan.
Hautajaisvierasten joukossa oli pieni ranskalainen nähtävästi
surullisin.