kiivennyt aidalle ja hypännyt maahan jälleen, ja kohottanut silloin
tällöin kätensä kulmilleen suojellakseen silmiään takaapäin
puhaltavalta tuulelta, samalla kun hän oli pitänyt silmällä odotettua
vihollista.
"Te nukutte, nukutte, ja tuo Garth, tuo pirullinen Garth, joka on
ilkeätäkin ilkeämpi, tulee --"
"Ja nyt me eroamme ainakin lyhyeksi ajaksi", sanoi Ralph. "Lausun
jäähyväiset teille molemmille." Sanottuaan sen hän poistui samaa tietä
kuin oli tullutkin.
Monsey ja Robbie ehtivät kävellä vain muutamia askelia toiselle
suunnalle, kun pieni opettaja pysähtyi ja kääntyen ympäri huusi kovasti:
"Niin, kyllä tiedän, Leijona! Olen ollut siellä ennenkin. Kuiskaan
vanhalle Matthewille, että olet poistunut."
Robbie laski kätensä Monseyn olalle ja käänsi hänet ympäri. Ralph ei
kuullut sen enempää.
IX.
RIKOKSEN VARJO.
Viime yönä rukoilin ääneen
huolissani ja tuskissani.
Coleridge.
Yö oli jo pitkälle kulunut eikä Ralph ollut vielä palannut
Shoulthwaiteen. Matthew Branthwaiten poistumisestakin oli jo kulunut
kolme tuntia. Rouva Ray istui vielä turvevalkean ääressä ja katseli
vaieten tuleen. Rotha istui hänen vieressään ja Willy lepäsi takan
viereen siirretyllä lavitsalla. Kaikki odottivat askelia, joita ei
milloinkaan kuulunut.
Vanha kello käydä raksutti yhä kovemmin ja sirkkain tasainen
sirkutus tuntui käyvän yhä tuskallisemman äänekkääksi. Tuuli humisi
lehdettömissä puissa ulkona ja kun tyyntyvä myrsky hetkiseksi hiljeni,
kantautui sisällä istuvien korviin vesiputouksen kohinakin. Mikähän
Ralphia viivytti? Ei ollut mitään tavatonta, että hän oli ulkona
aamuvarhaisesta hämäriin, mutta nyt näyttivät kellon osoittimet jo
melkein yhtätoista eikä häntä vieläkään kuulunut tulevaksi. Tämän yön
jos minkään olisi hän tietysti halunnut mielellään viettää kotonaan.
Aikaisemmin illalla oli Rotha keksinyt jonkun verukkeen mennäkseen
jollekin asialle naapuriin ja siellä oli hänelle kerrottu Ralphin
ratsastaneen heti puolenpäivän jälkeen Styeheadin kautta Wastdaleen.
Kun hän palattuaan kertoi sen Mossissa, näytti vanha emäntä tyyntyvän.
"Hän ajattelee kaikkea", oli hän sanonut. Koko päivän oli hän toivonut,
että Angus ehkä voidaan haudata vuorien toisella puolella sijaitsevaan
Gosforthiin. Sen vanhassa kirkkomaassa lepäsivät hänen isänsä ja
äitinsä ja kaikki hänen muutkin sukulaisensa. Noille ylätasangoille,
jotka sijaitsevat Wastdalen autioiden rantojen takana, oli matkaa
parikymmentä penikulmaa. Sitä matkaa ei voitaisi suorittaa edestakaisin
vähemmässä kuin viidessä tunnissa. Mutta kun nyt oli ehditty jo laskea
kaksi kertaa viisi tuntia eikä Ralph ollut vielä palannut, eivät vanhan
talon asukkaat voineet enää hillitä levottomuuttaan. Heidän siinä
jännittyneinä odottaessaan tuntui heistä kuin kello olisi raksuttanut
kovemmin kuin ennen, sirkat sirkuttaneet riemuitsevammin, tuuli ulvonut
kimakammin ja putous kohissut kovemmin. Mutta ei mikään mieluisampi
ääni rikkonut hiljaisuutta.
Vihdoin Willy nousi ja otti hattunsa. Hän aikoi mennä kapean polun
ja päätien risteykseen odottamaan Ralphia. Hän olisi mennyt sinne jo
ennenkin, mutta kuljeskeleminen niiden puiden varjossa pimeällä, joiden
juurelle hänen isänsä eilen illalla oli pudonnut, oli peloittanut häntä
niin, ettei hän ollut uskaltanut. Mutta nyt hän tukahdutti pelkonsa ja
läksi matkalle.
Myöhäinen täysikuu oli noussut ja loisti kirkkaasti. Sykkivin sydämin
sivuutti hän kauhistuttavan paikan ja pääsi sen taakse viertotielle,
mutta ei kuullut ollenkaan hevosen kavioiden kapsetta. Sen sijaan
kuuli hän askelia ja meni niitä kohti. Pari miestä meni aivan hänen
sivuitseen, mutta ei kumpikaan niistä ollut Ralph. He eivät vastanneet
hänen tervehdykseensäkään, kun hän paikkakunnan tavan mukaan sanoi
heille: "Hyvää iltaa!" Miehet olivat outoja ja katsoivat häneen
tarkasti, melkeinpä epäilevästi, kävellessään hänen ohitseen.
Willy kulki vähän kauemmaksi ja palasi sitten takaisin. Päästyään
taloon vievälle kujalle näki hän miehet jälleen. Nytkin katsoivat he
häntä tarkasti kasvoihin. Peloissaan puhutteli hän heitä, mutta he
menivät taasen hänen ohitseen vastaamatta. Kun Willy kääntyi kotiin
päin, selveni hänelle totuus, että nuo molemmat miehet olivat syypäät
Ralphin poissaoloon. Hän tiesi tarpeeksi hyvin maailman tapahtumat
ymmärtääkseen, että veljen paljas osanottokin parlamentin sotaan
vuosia sitten voi ehkä vieläkin aiheuttaa hänelle ikävyyksiä. Näytti
aivan varmalta, että Wythburnin Manorin herra hirtetään. Vain Ralphin
vähäpätöisyys ja mitätön yhteiskunnallinen asema olivat suojelleet
häntä tähän saakka.
Kun Willy palasi takaisin keittiöön, voitiin hänen kasvoistaan
nähdä, että Ralphin olemassaolo oli muistettu ja että häntä ajettiin
takaa. Hänen äitinsä ymmärsi hänen huolistaan vain sen, että hän oli
pahoillaan veljensä viipymisestä, ja käänsikin katseensa heti hänen
kasvoistaan takaisin tuleen, joka nyt hitaasti oli sammumaisillaan
takassa. Rotha sitävastoin käsitti paremmin Willyn hermostuneisuuden
ja kummalliset sanat. Tilanne alkoi jo näyttää hänestäkin melkein
toivottomalta. Mitä tulisikaan koko tästä taloudesta, jos viimeinenkin
voimakas tuki vietäisiin pois nyt, kun vanha isäntäkin lepäsi kuolleena
ullakolla? Sitten hän muisteli omaa isäänsä. Mihin hänkin joutuisi?
Missä hän mahtoi ollakaan tänä yönä? Mutta uhkaavan onnettomuuden
aiheuttama tunne lisäsi kuitenkin hänen voimiaan. Hän nousi ja
laski kätensä Willyn käsivarrelle, kun Willy käveli edestakaisin
maalattialla, sillä Willyn heikkouden vaikuttama tuskin selitettävä
tunne kiinnitti hänet yhä läheisemmästi Willyyn.
"Nyt sieltä on tulossa joku", sanoi Willy kiihkeästi -- hänen kuulonsa
oli käynyt melkein kiusallisen herkäksi. "Kuulin jonkun tulevan pihaan
takaportista."
Ralph sieltä vihdoinkin saapui. Hän oli laskeutunut vuorilta putouksen
vierustaa ja tullut taloon takaportista. Kaikki hengittivät tyynemmin.
"Jumala sinua siunatkoon!" sanoi rouva Ray.
"Olette varmaankin olleet hyvin levottomia vuokseni. Menettelin
kehnosti antaessani teidän odottaa näin kauan", sanoi hän nähtävästi
ponnistaen, koettaessaan käyttäytyä entiseen tapaansa.
"Otaksun, ettet ole voinut sille mitään, poikaseni", sanoi rouva Ray.
Tyyntyneenä ja iloiten Ralphin palaamisesta hääräsi hän ahkerasti
valmistaessaan Ralphille illallista.
"En kyllä", vastasi Ralph. "Käväisin Gosforthissa ja sinne on pitkä
matka. Lainasin Jacksonin ponin Armbothilta. Miten jylhää seutua se
onkaan! Styeheadissä raivosi todellinen myrsky. Siellä oli ikävät
oltavat tällaisena päivänä, äiti. Jaksoin tuskin hillitä hevostani."
"En sitä ihmettelekään, Ralph. Mutta katso, täällä on puurosi valmiina.
Syö nyt, sillä olet kai melkein nälkään kuolemaisillasi."
"Eikö mitä. Poikkesin sivumennessäni Broom Hilliin."
"Mutta miksi tulit kotiin takaportista, rakas Ralph? Etkö kulkenutkaan
tavallista polkua?"
"Kävelin alemman niityn kautta nähdäkseni, onko siellä kaikki kunnossa,
ja sieltähän pääsee suorinta tietä kotiin seuraamalla kukkulan juurta."
Willy ja Rotha katsahtivat samanaikaisesti Ralphiin kuullessaan hänen
sanansa, mutta he eivät huomanneet hänen kasvoissaan, äänessään eivätkä
käytöksessään mitään, mistä he olisivat voineet päättää, koettaako hän
sanoillaan salata totuutta.
"Mutta kas, kuinka myöhäinen nyt onkaan!" sanoi hän, kun kello löi
kahtatoista. "Eiköhän liene parasta, että me kaikki menemme nyt
nukkumaan."
"Minun luullakseni on ainakin pakko", sanoi rouva Ray poistuen
Rothan kanssa keittiöstä. Willykin seurasi heitä hetkisen kuluttua
jättäen Ralphin syömään illallistaan. Laddie, joka oli tullut
keittiöön isäntänsä seurassa, lepäsi kytevän valkean ääressä, ja
sittenkuin sen isäntä oli lopettanut ateriansa, sai sekin runsaan
osansa vaatimattomasta illallisesta. Vihdoin Ralph nousi ja ottaen
hattunsa ja sauvansa meni tyynesti veljensä huoneeseen. Willy oli jo
vuoteessa, mutta hänen kynttilässään oli vielä tuli. Istuutuen vanhalle
tammiarkulle oven viereen sanoi Ralph:
"Lähden ehkä matkoihini aamulla ennen sinun heräämistäsi, mutta kaikki
saadaan kuitenkin tehdyksi hyvään aikaan. Hautajaiset ovat ylihuomenna.
Robbie Anderson pitää huolta kaikesta."
"Robbie Andersonko?" huudahti Willy hämmästyneenä.
"Tiedäthän laaksossa vahastaan olevan tapana, että joku perheen ystävä
pitää huolta kaikista tällaisista asioista."
"Niin kyllä, mutta miksi valitsit juuri Robbie Andersonin?"
"Voitte luottaa häneen ehdottomasti", vastasi Ralph.
"Kuulen nyt ensi kerran, että hän voi pitää huolta itsestään", sanoi
Willy.
"Olet oikeassa, mutta olen tyytyväinen Robbiehin. Sinun ei tarvitse
pelätä mitään. Robbie on luullakseni kokonaan muuttunut."
"Muuttunut todellakin, Ralph, jos uskallat uskoa hänelle tehtävän, jota
ei perheen parhain ystäväkään voi liian hyvin toimittaa."
"Mutta Robbie tekee sen yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä
paremminkin. Tiedäthän, Willy, minun aina pitäneen enimmän eksyneistä
lampaista. Saatuani sellaisen takaisin kuvittelen jollakin tavoin sen
olevan parhaimman koko katraasta."
"Kunpa tämäkin eksynyt lammas todistaisi kummallisen luulosi oikeaksi,
rakas veli."
"Rotha pitää kyllä huolta täällä kotona esiintyvistä tehtävistä", sanoi
Ralph nousten mennäkseen.
"Ralph", sanoi Willy, "tiedätkö, että minä --" Hän änkytti ja aloitti
jälleen nähtävästi aivan toisesta asiasta. "Oletko käynyt tuolla tänä
iltana?" Hän nyökäytti päätään huonetta kohti, jossa heidän isänsä
maalliset jäännökset lepäsivät. "En, oletko sinä?"
"En, sillä en uskalla mennä sinne ja vaikka uskaltaisinkin, en
sittenkään menisi. Haluan muistella häntä sellaisena kuin hän oli
eläessään keskuudessamme ja vain silmäys hänen kuolleisiin kasvoihinsa
haihduttaisi sen muiston ikuisiksi ajoiksi."
Ralph ei ymmärtänyt sitä. Hänen luonteessaan ei ollut sellaista kieltä,
joka olisi värähdellyt tällaisista tunteista, mutta hän ei vastannut
mitään.
"Ralph", jatkoi Willy, "tiedätkö minun luulevan, että Rotha --
ajattelen melkein -- etkö luule Rothan pitävän vähän minusta?"
Ralphin kasvot värähtivät melkein huomattavasti mutta sitten hän
vastasi hymyillen kummallisesti "Luuletko todellakin hänen rakastuneen
sinuun, veikko?"
"Kyllä. Olen siitä melkein varma."
Ralph oli istuutunut jälleen tammiarkun kannelle Juuri lausutut
änkyttävät sanat olivat järkyttäneet häntä sydänjuuria myöten.
Piiloutuneena sinne niin syvälle, ettei hän ollut tiennyt sitä
itsekään, oli siellä uinunut jo kuukausia sellainen voimakas rakkaus,
jota ainoastaan jalot sydämet voivat tuntea. Silmänräpäyksen kuluessa
hän oli keksinyt sen ja oppinut ymmärtämään sen merkityksen. Niin,
hän oli todellakin rakastanut tuota tyttöä ja rakasti häntä vieläkin.
Kun hän puhui jälleen, kuulosti hänen äänensä aivan soinnuttomalta ja
tuntui purkautuvan esille hänen rintansa syvimmistä komeroista.
"Entä sinä itse, Willy?" kysyi hän.
"Minäkin rakastan häntä luullakseni."
Kuinka varma olikaan toinen veli täydellisemmästä tunteesta kuin
vakuuttavimmillakaan sanoilla voidaan ilmaista! Ralph istui hiljaa
paikoillaan hetkisen, kuten hänen tapansa oli ollessaan jonkun
voimakkaan tunteen vallassa. Hän taivutti päätään suunnaten katseensa
lattiaan, samalla kun hän sisimmässään taisteli ankaran taistelun.
Tunnustaisiko hän heti oman rakkautensa? Rakkaus vastasi tähän
kysymykseen myöntävästi, sillä rakkaus on yläpuolella kaikkien
sukulaisuussuhteiden ja veren vaatimusten. Mutta uhrautuvan luonteen
monet kielet vastasivat kieltävästi. Ellei tämä ollut oikein, menee
se myttyyn itsestään, mutta jos se on oikein, oli taisteleminen sitä
vastaan aivan hyödytöntä. Hänen sisällinen kamppailunsa päättyi pian
hänen uhrautuvaisen luonteensa voittoon. Mutta mihin hintaan, mihin
äärettömään hintaan!
"Ja sitten meidän pitää ajatella hänen isäänsä", lisäsi Willy. "Minua
hieman peloittaa sellainen sukulaisuus. Veressä voi olla jotakin vikaa,
sitä voidaan ainakin pelätä ja --"
"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan huolissasi, että Rotha on perinyt
joitakin huonoja ominaisuuksia isältään, Simeon Staggilta. Sim on
viaton mies."
"Niin sinä sanot, niin sinä sanot ja toivokaamme asian olevankin niin.
Minua oikein kauhistuttaa ajatus mennä naimisiin murhaajan tyttären
kanssa."
"Rotha on yhtä vapaa rikoksen aiheuttamasta häpeästä kuin sinäkin. Hän
on jalo tyttö ja sinun ja jokaisen muun miehen arvoinen huolimatta
siitä, millainen hänen isänsä on", sanoi Ralph.
"Niin, niin, tiedän sen ja luulin sinun sanovankin niin. Olen iloinen,
Ralph, en voi sanoakaan sinulle, kuinka iloinen olen kuullessani sinun
sanovan niin. Ja jos olen oikeassa luulossani, että Rotha todellakin
rakastaa minua, tiedän sinun iloitsevan siitä yhtä paljon kuin minäkin."
Ralphin kasvot värähtelivät hieman, mutta hän nyökäytti päätään ja
hymyili.
"Mutta enhän minä voi ajatella sitä vielä pitkään aikaan", jatkoi
Willy. "Tämän kauhistuttavan tapauksen on pakko karkoittaa sellaiset
ajatukset mielestä vuosikausiksi."
Willy näytti kuitenkin olevan onnellinen ajatellessaan tätä
suunnitelmaa, vaikka sen toteutuminen ei ollutkaan varma. Ralph veti
syvään henkeään katsellessaan veljensä kirkastuneita kasvoja. Hänen oli
pakko haudata oman sydämensä salaisuus sinne ikuisiksi ajoiksi. Niin,
hän oli sen jo päättänytkin. Hän ei milloinkaan ryhtyisi pimentämään
sitä tulevaisuutta, mikä kuvastui noista loistavista silmistä. Mutta
tämä hetki oli siitä huolimatta hyvin tuskallinen, sillä hän sai nyt
olla läsnä sielunsa voimakkaimman tunteen hautajaisissa. Vihdoin hän
nousi ja avasi oven.
"Hyvää yötä ja Jumala sinua siunatkoon!" sanoi hän käheästi.
"Viivy vielä hetkinen, Ralph. Näitkö tullessasi tiellä paria
tuntematonta miestä? Ah, nythän minä muistankin, että tulit kotiin
takaportista."
"Miehet ovat Joe Garthin ystäviä", vastasi Ralph sulkien oven
mennessään.
Tultuaan omaan huoneeseensa hän istuutui muutamiksi minuuteiksi
vuoteensa reunalle. Millaiset tunteet häntä nyt järkyttivätkään! Hän
tiesi sitä tuskin itsekään, mutta hänen sydämensä tuntui toivottomalta.
Hänen elämänsä näytti menettäneen toivonsa tahi toivolla ei ollut
ehkä enää mitään toivomista. Eikä hän vielä kuitenkaan ollut kokenut
pahinta. Jokin hirveä aavistus vielä kovemmasta kohtalosta näytti
painavan hänen mieltään.
Noustuaan riisui hän kenkänsä ja veti jalkaansa tukevammat saappaat.
Sitten pauloitti hän lujasti nahkaiset säärystimensä ja ottaen oven
takaa esille paksun nutun hän heitti sen käsivarrelleen. Kaikki nämä
tehtävät suoritti hän kuutamossa.
Hiipien hiljaa vanhaa narahtelevaa käytävää siihen huoneeseen, jossa
hänen isänsä lepäsi, hän avasi oven ja meni sisään. Takassa savusi
suuri turvepaakku ja sen lämmin hehku sekoittui kuutamon kylmään
sineen. Kuinka tulvillaan huone nyt tuntuikaan olevan menneiden vuosien
tuntua! Vaalennut olkikatto näkyi selvästi jykevien kattoparrujen
välitse. Mustalle tammilattialle oli levitetty lampaannahkoja.
Ralph meni takan luo ja pysähtyi muutamalle nahalle nojautuessaan
uuninreunaan. Kuinka hiljaista ja synkkää siellä olikaan!
Huone oli koko talon levyinen ja sen kummassakin päässä oli ikkuna.
Kuu, joka näkyi julkipuolen ikkunasta, valaisi vuoteen toista päätä.
Ralph oli tullut sanomaan viimeiset jäähyväisensä siinä lepäävälle
miehelle. Tässä huoneessa hän oli itsekin kerran syntynyt. Ehkä hän ei
milloinkaan enää tulisi astumaan sen kynnyksen yli.
Kuinka tuo voimakas mies nyt näyttikään avuttomalta! Kaikista
hänen ylpeistä voimistaan oli vain jäljellä tämä. "Ylpeät pitää
nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman." Niin, mitä todellakaan on
ihminen, joka hengittää sieraintensa kautta!
Kuunvalo hiipi hitaasti vuoteen pääpuolta kohti. Siinä lepäävä mies
oli yhtä hiljaa kuin se salaisuuskin, jota hän ei ollut milloinkaan
ilmaissut kuurolle pielukselleenkaan. Oliko tämä salaisuus kapinoinut
sydämessä, joka tiesi kunniakkaan toimintansa jo loppuneen. Ah, kuinka
totta se onkaan, että omatunto on kuin tuhat miekkaa! Vaikka häntä
vastaan ei ollutkaan muita todistajia kuin hän itse, niin minne hän
sittenkään olisi voinut paeta syytöstä, joka poltti hänen rintaansa
kuin tuli? Kahleet ja vankilat eivät olisi voineet puhua niin tälle
voimakkaalle miehelle kuin hänen ainutlaatuisen sydämensä kamala ääni.
Kuinka omantunnonvaivat olivat mahtaneet jäytääkään tuota sydäntä, ja
kuinka tarkasti hän nuo hetket oli mahtanut laskeakaan! Kuinka tämä
yksi ainoa verinen teko oli mahtanut haihduttaa hänen mielestään kaikki
entiset iloiset muistot! Mutta salaiset sieluntuskat olivat vihdoin
loppuneet, loppuneet kokonaan.
Kuunvalo oli nyt siirtynyt vuoteen toiseen päähän. Se hopeoi
pieluksella lepäävät harmaat hiukset. Ralph meni vuoteen viereen ja
veti peitteen pois kuolleen kasvoilta. Olivatko ne muuttuneet sen
jälkeen kuin hän viimeksi oli niitä katsellut? Eilen olivat ne vielä
olleet hänen isänsä kasvot: oliko rikos lyönyt niihin nyt leimansa?
Kuinka tuon kauhistuttavan hetken näkyvä harhakuva oli mahtanut usein
näyttäytyäkään noille silmille! Kuinka ankarasti kohtalo oli mahtanut
rypistääkään otsaansa noille piirteille! Ja kuitenkin olivat ne
vieläkin hänen isänsä kasvot.
Entä sitten isän viimeinen suuri tilinteko? Kuka voi sanoa, millaisen
tuomion välittäjä viimein julistaisi? Oliko hän, joka lepäsi tuossa,
hänen isänsä, ottanut tämän syyllisyyden ja omantunnon tuskien kuorman
niskoilleen rakkaudesta häneen, poikaansa? Oliko hän poistunut vielä
ankaramman tuomioistuimen tuomittavaksi ja tehnyt kaiken tämän
rakkaudesta perilliseensä?? Miten kovalta tuntuikaan, ettei hän ollut
saanut tietää tätä ennenkuin nyt, kun oli liian myöhäistä tarttua hänen
käteensä ja katsoa häntä silmiin! Ja vieläpä nyt, kun hän tietämättään
oli kiduttanut häntä sadoilla julmilla sanoilla.
Ralph muisti, miten hän kuukausia sitten oli puhunut isänsä kuullen
katkerasti siitä miehestä, joka sallii ihmisten syyttää Simeon Staggia
murhasta, johon Sim oli aivan syytön. Ja murha olikin tehty hänen oman
henkensä pelastamiseksi, tyhmästi ja ajattelemattomasti kylläkin, mutta
kuitenkin hänen, Ralphin, hengen pelastamiseksi.
Ralph laskeutui polvilleen vuoteen viereen. Millainen muuri kuolleen
ja hänen välillään oli ollutkaan, kun ei toinen elämänsä aikana ollut
milloinkaan paljastanut tunteitaan toiselle? Tuollainen ilmaiseminen
ei nyt enää voinut tulla kysymykseenkään, mutta kaikkihan voitiin nyt
nähdä niin selvästi kuin kuvastimessa.
"Ah, isäni!" huudahti Ralph kätkien kasvonsa käsiinsä, "kunpa
kyyneleeni voisivat polttaa pois syntisi!"
Sitten oli hän jälleen kuulevinaan kuiskattavan noita vanhoja sanoja:
"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."
Hän oli kauan polvillaan isänsä vuoteen vieressä ja kun hän vihdoin
nousi, oli hän tyynempi, vaikka hänen sydämensä tuntuikin raskaammalta.
"Jumalan viha on varmasti kohdistunut minuun", mumisi hän, sillä hämärää
arvoitusta ei voitu muuten selittää. "Hän on mennyt tuomiolle ei
rikokseni, vaan kohtaloni kuorma niskoillaan."
Hän meni takan luo ja kohenteli turvepalasia, jotka leimahtivat
palaaman hetkiseksi. Sitten hän otti taskustaan paperin, joka oli
pudonnut isän povesta, ja katseli sitä kauan heikossa valossa. Se
oli melkein ainoa isän rikoksen todistaja ja se oli hävitettävä. Hän
vei sen lähelle liekkejä, mutta vetäisikin kätensä pois miettiäkseen
vielä kerran tarkemmin asiaa. Sitten hän muisti suruun vaipuneen
äitiraukkansa ja näytti tekevän päätöksensä. Hänen oli pakko polttaa
tämä todiste isää vastaan ja hävittää sen tumma varjo käsissään. Kunpa
hän yhtä helposti voisi murskata uhkaavan tuomion varjonkin ja yhtä
täydellisesti poistaa tulevassa maailmassa tehtävän tilin aiheuttaman
pelon!
Hänen kädessään oleva paperi oli koskettanut lepattavia liekkejä.
Se oli jo syttynyt, mutta hän veti sen vielä kerran pois ja musersi
palavan nurkan tuhkaksi käsissään.
Ei, hän ei saanut sittenkään tuhota sitä. Hän muisti, kuinka Rotha
oli kumartunut isänsä tajuttoman ruumiin yli kylän ravintolassa
ja huutanut: "Sano heille, ettei se ole totta!" Kuka voi sanoa,
millaiseksi hyödyksi tämä paperi vielä voi olla hänelle ja hänen
isälleen?
Ralph työnsi hiiltyneen ja rypistyneen vangitsemismääräyksen yllään
olevan takkinsa povitaskuun.
Palava paperi oli hetkiseksi valaissut huoneen kokonaan. Kun viimeinen
liekki oli sammunut ja palaneen nurkan tuhka oli vielä hänen kädessään,
käveli Ralph julkipuolen ikkunaan ja katsoi pihalle, kaikki oli
hiljaista, ainoastaan tuuli humisi. Kuinka mustilta näyttivätkään
laakson toiselta puolen kohoavan Castle Rockin jyrkät rinteet
kuutamossa!
Kääntyen jälleen vuoteeseen päin peitti Ralph ruumiin kasvot ja sanoi:
"Kuolema on armeliain. Kuinka olisin voinut katsoa häntä kasvoihinkaan,
jos hän olisi ollut vielä hengissä?"
Ja jälleen juolahtivat hänen mieleensä nuo vanhat sanat:
"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."
Sitten hän meni, toisen ikkunan luo ja aukaisi sen varovasti. Siitä
voitiin katsella kedolle ja Shoulthwaiten putoukselle päin. Sen alla
sijaitsevan matalan kuistin katto ulottui melkein maahan asti. Hän
laskeutui hiljaa sille ja pysähtyi hetkiseksi sille lankeavaan varjoon.
Hänen piti luoda nyt viimeinen silmäys ympärilleen ja sanoa viimeiset
jäähyväiset. Vastakkaisesta ikkunasta tulviva kuunvalo valaisi vielä
kuolleen hopeanharmaita hapsia. Tuuli puhalsi kovasti ja tunkeutui
huoneeseen avonaisesta ikkunasta heilutellen kuolleen kasvoille
levitettyä liinaa. Ralph työnsi ikkunan kiinni ja hetkisen kuluttua oli
hän jo poistunut.
X.
MATTHEW BRANTHWAITE NOLAA PAPIN.
Shoulthwaite Mossin asukkaat olivat varhain liikkeellä Angus Rayn
hautaamispäivänä. Matthew Branthwaiten vaimo ja tytär olivat jo
auringonnoususta saakka työskennelleet ahkerasti vanhan talon
keittiössä.
Rouva Branthwaite oli hento pieni nainen, jonka kukoistusajasta oli jo
kulunut kauan aikaa. Hänen silmissään, joiden ympärille syvät rypyt
olivat uurtaneet vakonsa, oli aina kaniinin arka katse ja ne sopivat
mainiosti sellaiselle vanhalle hyvälle ihmiselle, joka aina näytti
taistelevan sitä vakaumusta vastaan, että hän teki kaikki työnsä
hullusti.
Hänen tyttärensä Liisa oli sievä noin kahdeksantoistavuotias tyttö,
jolla oli mitä sinisimmät silmät, pyöreimmät posket ja hilpein ääni
maailmassa. He olivat lähteneet kotoaan jo aamuhämärissä joutuakseen
ajoissa valmistamaan hautajaisaamiaista kaikille vieraiksi kutsutuille
laaksolaisille. Se oli syötävä ennenkuin muutamat heistä lähtisivät
pitkälle matkalleen vuorten yli.
Edellinen päivä oli ollut niin sanottu "naulaamispäivä", mikä nimitys
vihjaisi Wythburnin puusepän, Abraham Strongin, viimeiseen tehtävään.
Sen päivän illalla oli kaikkien naapurivaimojen tapana kokoiltua
surutaloon lohduttamaan kuolleen omaisia parhaan taitonsa mukaan
ja syömään runsaasti makeaa lihalientä, rusinoilla ja sokerilla
maustettua keittoa, jota oli tapana tarjoilla sellaisissa surullisissa
tilaisuuksissa.