minäkin olin jo ehtinyt tien keskelle. Hän huomasi minut ja pysähtyi.
'Olet ansainnut hyvin vähän viime aikoina', sanoi hän, 'ota tämä,
ystäväni, ja maksa vuokrasi.' Hän otti muutamia kolikoita kukkarostaan
antaen ne minulle ja ajoi laukkaa tiehensä Luulin hänen tappaneen
Wilsonin ja hiivin senvuoksi katsomaan ruumista. En löytänyt häntä
ensin, vaan hapuilin pimeässä, kunnes kosketin kädelläni hänen
kasvoihinsa. Mutta silloin luulin hänen olevan vielä hengissä, niin,
olin siitä melkein varma. Säikähdin ajatustani ja lähdin pakoon, en
tiedä, miten. Ralph, näin käteni jäljen hänen kasvoillaan seuraavana
päivänä, kun minut pakotettiin menemään ravintolan makuuhuoneeseen.
Sinä iltana maksoin vuokrani isäsi rahoilla ja palasin kotiin."
"Ne olivat siis isäni rahoja eivätkä Wilsonin?" sanoi Ralph.
"Kaikki tapahtui niinkuin olen kertonut", vastasi Sim kuin loukkautuen
huomautuksesta.
Ralph laski kätensä hänen olalleen. Miesraukka oli tuominnut itsensä
syylliseksi ja hänen omatuntonsa oli kuin pyörre, joka veti kaikki
luokseen.
"Kertokaa minulle, Sim, jos suinkin voitte, kuinka tulitte epäilleeksi
Wilsonia kaikesta tästä?"
Sanoessaan tätä naputti Ralph sormellaan vangitsemismääräystä, jonka
Sim oli antanut hänelle takaisin.
"Saamalla selville, ettei hänen oikea nimensä ollutkaan James Wilson."
"Vai huomasitte te senkin. Kuinka se kävi?"
"Rouva Garthin ansiota se oli eikä minun", sanoi Sim.
"Mitä hän kertoi teille?"
"Ei mitään, ei ainakaan sitä, että Wilson käyttää väärää nimeä. Ei,
sain sen kokonaan itse selville, vaikka minun onkin kiittäminen häntä
huomiostani."
"Tiesitte siis kaiken tämän tuona onnettomuuden yönä Martinmessun
aikaan?"
"Kyllä osapuilleen, Ralph. Muori tuli asuntooni eräänä iltana ja mursi
Wilsonin matka-arkun auki. Sitten hän vei mukanaan muutamia papereita,
niin, ainakin yhden."
"Ette luultavasti tiedä, mitä siinä oli?"
"En. Se tapahtui kerran Wilsonin ollessa poissa tavallisilla
matkoillaan Gaskarthiin. Rotha oli Mossissa; hän ei ollut palannut
kotiin sinä iltana. Olin työskennellyt pimeään asti ja silmäni olivat
väsyneet, jolloin menin tielle kävelemään. Ilta pimeni nopeasti ja
palatessani kuulin muutamien miesten laulavan ja nauravan tullessaan
minua kohti."
"He olivat varmaankin olleet juopottelemassa Punaisessa Leijonassa."
"Niin. Hyppäsin kuitenkin ojan yli ja oikaisin kotiin niityn poikki
seuraamatta tietä. Tullessani Fornsideen näin valoa takimmaisesta
pienestä huoneesta. Se oli Wilsonin huone, sillä hän oli halunnut
juuri sen eikä muuta. Luulin hänen palanneen takaisin ja hiivin hänen
ikkunansa alle, en tiedä miksi, mutta hiivin sinne ja katsoin sisään.
Mutta siellä ei ollutkaan Wilson, vaan rouva Garth. Hän oli avannut
vanhuksen arkun ja haki jotakin sen pohjalta paperien joukosta."
"Menittekö hänen luokseen?"
"Pelkäsin kyllä muoria, Ralph, mutta menin kuitenkin sisään epäröiden
ja änkyttäen jotakin."
"Mitä hän sanoi?"
"Tullessani hänen luokseen hän juuri tarkasti muudatta paperia. Hän
säpsähti vähän, mutta nähdessään kuka tulija oli, paiskasi hän arkun
kannen kiinni ja syöksyi ohitseni paperi kädessään. 'Saatte kertoa
hänelle, että olen käynyt täällä, jos haluatte', sanoi hän vain minulle
ja ennenkuin ehdin kääntyä, oli hän jo poistunut. Mikähän paperi se
oli, Ralph? Tiedättekö sen?"
"Ehkä saamme tietää sen vielä, ehkä emme."
"Heidän välillään oli kyllä jotakin erikoista, mitä sitten lienee
ollutkaan."
"Ettekö voi arvata sitä? Tehän saitte selville hänen oikean nimensäkin."
"Niin, Wilson Garth. Sain sen selville hänen papereistaan. Avasin arkun
muorin mentyä ja tarkastin paperit. En kiellä ollenkaan tehneeni sitä."
"Muistatte kai, milloin hän tuli näille seuduille? Se tapahtui kyllä
niin kauan aikaa sitten, etten minä voi sitä muistaa, mutta teidän
pitäisi muistaa se vielä, Sim."
"Muistaakseni sanoivat ihmiset hänen olleen naimisissa rajaseuduilla
jonkun roiston kanssa."
"Ovatko ihmiset milloinkaan puhuneet, että mies on kuollut?"
"Ei. En voi ainakaan muistaa sitä. Mies oli lyönyt ja piessyt häntä,
kunnes hänestä tuli tuollainen noita-akka, ja sitten oli hän paennut
miehensä luota pienokaisensa kanssa, Joen, kuten häntä nyt nimitetään.
En muista ihmisten puhuneen muuta."
"Pari kakkosta voidaan helposti laskea yhteen, Sim. Hänen nimensä oli
Wilson Garth eikä James Wilson."
"Ja hän oli rouva Garthin mies ja Joen isä."
"Niin minäkin luulen."
Sim näytti melkein murtuvan tästä odottamattomasta huomiosta, joka oli
hitaasti valjennut hänelle.
"Mutta, Ralph, kuinka tulit tuoneeksi hänet tänne palatessasi sodasta?
Kaikki näyttää jollakin tavoin johtuvan siitä."
"Niin, kaikki ja luultavasti tämä viime onnettomuuskin." Ralph siveli
kädellään tukkaansa ja sitten otsaansa. Sim huomasi ystävän käytöksessä
tapahtuneen muutoksen.
"Olin väärässä sanoessani niin", sanoi hän. "En tiedä sen olevan
tottakaan. Mutta kerro minulle, kuinka se tapahtui."
"Juttu on lyhyt ja helposti kerrottu, vanha ystäväni vaikka en
tähän saakka ole siitä puhunutkaan. Tein miehelle erään palveluksen
Carlislessa."
"Sinun sanotaan pelastaneen hänen henkensä."
"Se oli suorastaan onnen potkaus, se on totta, mutta olin tehnyt sen,
ainakin aluksi, vaikka en siitä tiennytkään. Mutta se on pitkä juttu."
"Kerro se minulle, Ralph."
"Se on nyt ollutta ja mennyttä, kuten mies itsekin, mutta seuraukset
eivät ole kuolleet eivätkä ne helposti häviäkään muistista. Muutamien
meistä pitää katsoa niitä silmästä silmään vieläkin. Wilson, häntä
nimitettiin siihen aikaan niin, oli kuninkaallismielinen tutustuessani
häneen. Jumala yksin tietää, millaiset hänen mielipiteensä ennen olivat
olleet. Mutta jouduttuaan kerran vaaraan pelastui hän erään puritaanin
avulla. Hän oli kavaltanut kuninkaallismieliset eikä senvuoksi
uskaltanut palata ystäviensä luo. Ymmärsin hänen asemansa ja suojelin
häntä. Valloitettuamme Carlislen joutui hän yhä läheisempiin tekemisiin
kanssani, jakun sotaretki loppui, rukoili hän, että ottaisin hänet
mukaani näille seuduille. Suostuin vastahakoisesti hänen pyyntöönsä. En
luottanut häneen ollenkaan, mutta luulin hänen haluaan saada oleskella
läheisyydessäni kiitollisuudeksi, miksi hän sitä sanoi. Mutta se ei
johtunutkaan siitä, Sim."
"Oliko se pelkoa? Pelkäsikö hän, että ystävät ja viholliset hirttävät
hänet? Eikö hän ollut kavaltanut kumpiakin?"
"Se johtui osaksi pelosta, mutta suurimmaksi osaksi ahneudesta ja
kostonhimosta. Hän ehti tuskin olla viikkoakaan Shoulthwaitessä, kun
keksin hänen salaisuutensa, sillä olisin ollut sokea, ellen olisi
huomannut sitä. Kun hän meni naimisiin nuoren vaimonsa kanssa rajalla,
eivät ihmiset sanoneet hänen vaimoaan noita-akaksi. Naisen piti jonakin
päivänä periä pieni omaisuus ja silloin kun hän pakeni, menetti
mies kaikki oikeutensa noihin rahoihin. Wilson ei pitkiin aikoihin
haeskellutkaan häntä, sillä hänhän oli vielä köyhä ja koditon ja pienen
lapsen äiti. Vasta myöhemmin alkoivat hänen aviomiehen oikeutensa käydä
voimakkaammiksi. Muistatteko ajan, jolloin Joe Garth perusti oman pajan
tuonne kylään?"
"Kyllä", vastasi Sim. "Se tapahtui sota-aikaan. Ihmiset kertoivat erään
vanhan naimattoman tädin, tuollaisen vanhan akan kuin hän itsekin on,
jättäneen Joen äidille noin sadan punnan suuruisen perinnön."
"Wilson tiesi sen asian paljon paremmin kuin naapurimme. Hän tiesi
senkin, mihin hänen vaimonsa oli piiloutunut, vaikka hän ei siitä tähän
asti ollut etujensa vuoksi välittänytkään. Sim, hän käytti hyödykseen
minua päästäkseen Wythburniin."
"Se paholainen!"
"Päästyään kerran tänne ilmoitti hän piakkoin vaimolleen tulostaan.
Pidin häntä silmällä ja tiesin senvuoksi hänen tekonsa. Huomasin hänen
tarkoituksensa olevan tehdä Garthit onnettomiksi, sekä äidin että
pojan, ryöstää heidän omaisuutensa ja jättää heidät sitten puille
paljaille. Päätin estää hänen aikomuksensa. Tiesin sen syykseni,
että hän oli tullut tänne vaivaamaan heitä. 'Jos uskallatte vaivata
heitä tahi jos sanalla tahi teolla näytätte muille tuntevanne heidät,
luovutan teidät heti kavaltajana ensimmäiselle tuomioistuimelle',
sanoin hänelle."
"Miksi et tehnyt sitä joka tapauksessa? Voi, miksi jätit sen
tekemättä?" huudahti Sim kiihkeästi.
"Olisin menetellyt tyhmästi. Hän vihasi minua nyt senvuoksi, että olin
turmellut hänen suunnitelmansa."
"Mutta sinähän olit pelastanut hänen henkensä."
"Hän vihasi minua kaikissa tapauksissa enemmän tahi vähemmän. Minulla
ei nyt ollut muuta keinoa kuin pitää hänet kurissa edistääkseni etujani
ja Garthien etuja. En pidättänyt häntä enkä sallinut hänen poistuakaan."
"Olit voimakkaampi häntä viimeiseen asti", sanoi Sim, "ja suojelit
minua ja tytärtäni hänen ilkeyksiltään. Mutta mitä Joe Garthiin ja
hänen äitiinsä tulee, niin he eivät näytä olevan hyvinkään kiitollisia
sinulle."
"He luulevat minun tuoneen Wilsonin tänne kiusaamaan heitä. Selitykseni
eivät voisi muuttaa ollenkaan asiaa. Olen kyllä pahoillani senvuoksi,
mutta sellaiset erehdykset jätän tulevaisuuden oikaistaviksi. Ja
silloin kun totuus vihdoin tulee ilmi tällaisissa tapauksissa, on siinä
aina jokin tarkoitus."
"Niin, silloin kun se tapahtuu. Mutta milloin se tapahtuu?" sanoi Sim
hiljaa kuin itsekseen. "Siihen saattaa joskus kulua pitkältikin aikaa."
"Saattaa kyllä, siinä olette aivan oikeassa." Laaksolainen oli
ymmärtänyt Simin tarkoituksen ja laski kätensä Simin käsivarrelle
omaan vanhaan tapaansa, millä hän ilmaisi ajatuksensa paremmin kuin
sanoillaan.
"Ja nyt on jäljellä vain yksi mahdollisuus, minkä vuoksi tämä vilpitön
keskustelu asiasta on ollut paikallaan, nimittäin se, että muutkin
koettavat tehdä saman kuin Wilson. Viranomaiset, jotka ovat laatineet
vangitsemismääräyksen, unhottavat tuskin, että he ovat joskus sellaisen
kirjoittaneet. Näin erään muukalaisen täällä tutkimispäivän jälkeisenä
päivänä ja luulen tietäväni nyt, kuka hän oli."
Sim vapisi huomattavasti.
"Silloin hän poistui, mutta saatte olla varma siitä, että hän ilmestyy
tänne jälleen."
"Onko sitten totta tuo Wilsonin puhe, että kaikki Oliverin puoluelaiset
vangitaan?"
"Sanotaan vakoilijoita olevan joka kylässä ja nimettömiä valmiiksi
sinetöityjä vangitsemismääräyksiä jokaisen poliisiviranomaisen
hallussa siltä varalta, että niitä voidaan käyttää jonkun ilmiannetun
vangitsemiseen. Nuo ihmiset sanovat, että puritaanit hävitetään
Englannista sukupuuttoon. Emme siis voi olla tarpeeksi varuillamme."
"Toivoisin voivani suojella sinua, Ralph, tahi ainakin toivon, että
saisin astua sijaasi."
"Aioitte pelastaa minut silloin, vanha ystävä, kun menitte Wilsonia
vastaan tuona yönä kolme kuukautta sitten. Isänikin luuli pelastavansa
minut tehdessään tekosensa. Hätäilitte molemmat liiaksi ja olitte
molemmat väärässä. Ette voineet pelastaa minua siten. Isäraukka! Taivas
yksin tietää, kuinka vähän hän on auttanut minua vielä."
Hän kohotti kätensä silmilleen.
VIII.
ROBBIEN ILMOITUKSET.
Kun Ralph nousi mennäkseen, seurasi Sim häntä rinteen puoliväliin.
Siellä tuli Robbie Anderson vastaan lähestyen heitä nopeasti. Koska
hänellä oli selvästi asiaa Ralphille, palasi Sim takaisin luolaansa.
"Kävin jo hakemassa sinua Shoulthwaitestä", sanoi hän, "mutta siellä
sanottiin minulle sinun lähteneen vuorille, jolloin seurasin sinua
tänne."
"Näytät huolestuneelta, poikaseni", sanoi Ralph. "Onko sinulle
tapahtunut jotakin ikävää?"
"Ei, Ralph, mutta sinulle voi tapahtua jotakin, ellet kuuntele, mitä
minulla on sinulle sanottavaa."
"Sellaista, mikä voisi huolestuttaa minua suuresti, ei voi tapahtua,
Robbie. Ei enää missään tapauksessa."
"Tuo Joe Garth houkkio; seppä, ei ole milloinkaan antanut sinulle
anteeksi selkäsaunaa, jonka annoit hänelle vuosia sitten senvuoksi,
että hän tappoi koirasi Laddien emän."
"Hän ei tule antamaan sitä minulle milloinkaan anteeksi, mutta mitä se
tähän kuuluu? En ole sitä pyytänytkään."
"Mutta, Ralph, pelkään hänen aikovan maksaa sen sinulle takaisin
moninkertaisesti. Tiedätkö, että hänen asunnossaan on jälleen
vakoilijoita? Miehet ovat tulleet tänne vangitsemaan sinua. Joe oli
tänään Punaisessa Leijonassa juovuksissa, vaikka päivä ei olekaan
vielä sen pitemmälle kulunut. Hän sanoa tokaisi silloin jotakin
vakoilijoistakin, jolloin riensin ilmoittamaan sinulle."
"Joe ei ole ollenkaan syyllinen tähän tukalaan tilanteeseen, Robbie,
vaikka vakoilijat tahi keitä he Menevätkään ehkä maksavatkin hänelle
vähän alivakoilijan tehtävistä niin kauan kuin se on heidän etujensa
mukaista."
"Joe tahi ei, he aikovat kaikissa tapauksissa vangita sinut ensi
sopivassa tilaisuudessa. Ihmiset sanovat kaiken olevan hunningolla nyt,
maan ja lait, kun suuri Cromwell on kuollut. Eiköhän olisi parasta,
että poistuisit täältä jonnekin?"
"Olit kelpo toveri, Robbie, tullessasi varoittamaan minua, mutta en voi
poistua kotoani vielä. Isäni on ensin haudattava, ymmärrät kai sen."
"Aivan niin", sanoi Robbie muuttuneella äänellä. "Angus-raukka!"
Ralph katsoi tarkasti toveriinsa ajatellen hänen eilisiltaista
kysymystään ravintolassa.
"Sano minulle", kehoitti hän katsoen tutkivasti Robbieta silmiin,
"tiedätkö mitään vanhan Wilsonin kuolemasta."
Nuori laaksolainen näytti joutuvan hämilleen. Hän taivutti päänsä
kumaraan kuin hän ei olisi voinut sietää Ralphin katsetta.
"Kerro minulle kaikki, Robbie, sillä tiedän jo melkein koko totuuden."
"Ryöstin rahat", sanoi nuorukainen; "niin, tein sen, mutta heitin ne
puroon minuutin kuluttua."
"Kuinka se tapahtui, Robbie? Kerro se minulle."
Robbie seisoi vielä paikoillaan pää painuksissa ja raapi jalallaan
maata, kun hän sanoi:
"Juopottelin kovasti siihen aikaan, kuten tiedät. Olin juovuksissa
sinäkin iltana eikä minulla ollut penniäkään taskussani. Ollessani
matkalla ravintolasta kotiin kaaduin ojaan ja nukuin sinne. Heräsin
kuullessani parin miehen riitelevän. Tiedät, keitä he olivat. Vanha
Wilson heilutteli muudatta paperia päänsä yläpuolella nauraen ja
ivaillen. Silloin sieppasi toinen sen hänen kädestään. Wilson kirosi
hirveästi ja hyökkäsi toisen kimppuun. Kaikki tapahtui muutamassa
silmänräpäyksessä. Toinen antoi pienelle roistolle sellaisen lyönnin,
että roisto lensi päälleen tielle. Näin miehen ratsastavan pois ja
näin Simeon Stagginkin. Kun kaikki oli jälleen hiljaista, ryömin
esiin ojasta ja otin Wilsonin rahat; niin, otin ne, mutta heitin
ne seuraavaan puroon. Koskiessani häneen luulin hänen olevan vielä
hengissä. En ole juonut sen jälkeen enää niin kohtuuttomasti, Ralph,
enkä aio sitä tehdäkään."
"Et, Robbie, ja sinä kykenet paljon parempaankin."
Ralph ei sanonut enempää. He eivät puhuneet kumpikaan mitään pitkään
aikaan. Hiljaisuuden rikkoi vihdoin Robbie, joka ei voinut kestää sitä
kauempaa, vaan toisti jälleen: "Otin ne, mutta heitin ne seuraavaan
puroon."
Miesraukka näytti turvautuvan tähän viimeiseen tosiseikkaan kuin
se jossakin määrin olisi vähentänyt hänen rikoksensa suuruutta.
Hiljaisina katumushetkinään oli hän usein ajatellut sitä kuin jotakin
lieventävää asianhaaraa. Hän oli päättänyt parantaa tapansa äkkiä ja se
oli ollut tämän päätöksen ensi hedelmä. Huomatessaan, millaista osaa
hän oli näytellyt rikoksessa, hän selveni humalastaan ja käsitti, että
hänen ottamansa rahat muodostaisivat todistuksen häntä vastaan. Hän
heitti ne pois ja silloin jäi hänen mieltään kiusaamaan vain muisto
siitä, mitä hän todellakin oli aikonut tehdä, vaikka hän ei oikeastaan
ollut pannutkaan aikomustaan täytäntöön.
"Miksi et kertonut tästä tutkinnossa?" kysyi Ralph. "Olisit voinut
pelastaa Simeon Staggin. Vaikenitko senvuoksi, ettet tahtonut syyttää
isääni?"
"En voi sanoa tehneeni sitä siitäkään syystä, sillä tunsin olevani
itse rikollinen. Minusta tuntui aivan siltä kuin olisin ollut siihen
puoleksi syyllinen."
Nyt vaikenivat jälleen molemmat hetkiseksi.
"Robbie", sanoi Ralph vihdoin, "voisitko olla puhumatta tästä muille,
jos pyydän sinua?"
"En ole puhunut siitä vielä kellekään eikä minun ole pakko vastakaan
lörpötellä."
"Simkin vaikenee kyllä, jos pyydän. Tässä on kysymys äidistäni,
poikaseni; hän ei elä enää pitkää aikaa ja miksi siis murtaisimme hänen
mielensä. Hänen rakkaat vanhat hartiansa ovat jo tarpeeksi kumarassa
muutenkin."
"Lupaan sen sinulle, Ralph", sanoi Robbie. Hän oli kääntynyt puoleksi
syrjään ja puhui änkyttäen muistaessaan erään toisen äidin, jonka pää
oli saanut painua vielä syvempään ja jonka sydän oli ollut sairas
poikansa pahoista töistä. Nyt kasvoi jo ruoho hänen haudallaan.
"Silloin se on sovittu."
"Ralph, on jotakin, mistä minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin, mutta
en ole uskaltanut, sillä kukapa olisi luottanut juopon sanoihin. Sillä
sellainen olin, Jumala minua auttakoon! Siitä ei sitäpaitsi olisi ollut
mitään hyötyä, ei ainakaan minun tietääkseni, enemmän vain harmia."
"Mitä on se?"
"Eikö Wilson sanottu löydetyn viidenkymmenen kyynärän päästä sillan
alapuolelta?"
"Kyllä. Hänet löydettiin tieltä viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta
eteläänpäin."
"Mutta silloin kun poistuin hänen luotaan, oli hän yhtä kaukana sillan
pohjoispuolella. Olen aivan varma siitä, sillä selvenin kokonaan
katsellessani riitaa. Voisin vannoa sen taivaan nimessä, Ralph. Hän
lepäsi viidenkymmenen kyynärän päässä sillan toisella puolella pajasta
laskien."
"Ajattele tarkemmin asiaa, poikaseni, sillä puhut vakavista asioista."
"Olen ajatellut sitä jo liiaksikin. Se on kiusannut minua yöt päivät.
Vaikka koetankin sanoa itselleni, että olen erehtynyt, ei se hyödytä
mitään. Paikka oli varmasti viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta
puron toisella puolella pajasta laskien, Ralph."
Laaksolainen näytti vakavalta. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat kuin
toivon säde olisi kiitänyt hänen lävitseen. Sim oli sanonut nojanneensa
sillan kaidepuuhun. Kaiken, mitä Angus oli tehnyt, oli täytynyt
tapahtua sen pohjoispuolella. Oliko sittenkin mahdollista, ettei Angus
ollut tappanutkaan Wilsonia lyönnillään?
"Sanoit äsken, että koskiessasi häneen luulit hänen olevan vielä
hengissä."
"Sanoin kyllä, sillä ajattelin silloin niin."
Simkin oli luullut samaa.
"Näitkö ketään muita liikkeellä sinä iltana?"
"En."
"Etkö kuullut askeliakaan?"
"En viimein muita kuin omani."
Siinä ei ollut mitään johtolankaa. Ralph pisti tietämättään kätensä
povitaskuunsa ja kosketti paperiin, jonka hän oli työntänyt sinne.
Ei, tässä ei ollut mitään toivoa. Varjo, joka oli himmentänyt hänen
taivaansa, oli pimittänyt sen ikuisiksi ajoiksi.
"Ehkä mies tointui niin paljon, että hän kykeni kävelemään sata metriä
ennen lopullista kaatumistaan. Ehkä hän koetti päästä kotiinsa."
"Mutta, Ralph, silloinhan hän olisi kulkenut aivan väärälle suunnalle."
"Olet oikeassa. Tämä on hyvin, hyvin kummallista, jos vain puhut
totta. Lepäsikö hän viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta sen
pohjoispuolella?"
"Lepäsi."
Laaksolaiset jatkoivat matkaansa. He pääsivät jo kylään vievälle
tielle, kun pieni opettaja törmäsi heihin melkein ennenkuin he ehtivät
huomatakaan häntä.
"Ah, siinähän sinä vihdoinkin olet!" huohotti hän. "Ovatko he tulossa?"
kysyi Robbie Anderson hypäten turveaidalle nähdäkseen paremmin.
"Ovat." Pieni opettaja oli istuutunut muutamalle kivelle ja kuivasi nyt
otsaansa. Huoahdettuaan hän jatkoi:
"Sanon sinulle, herra miekkailija, että miksi et tappanut häntä
kunnollisesti silloin kun olit tilaisuudessa tekemään sen? Niin, miksi
et tappanut?" Monsey käänsi peukalonsa maata kohti katsoessaan Ralphia
silmiin.
"Tappanut! Kenen sitten?" Hän ei voinut olla hymyilemättä opettajan
naurettavalle olemukselle ja hänen liikkeelleen.
"Tuon Garthin, tuon ilkeän, roistomaisen ja pirullisen Joe Garthin!"
"En näe heitä", sanoi Robbie hypätessään jälleen tielle.
"Kyllä he sieltä pian tulevat, odotahan vain", sanoi Monsey ja ojentaen
kätensä Ralphia kohti hän huusi melkein hurjasti:
"Pakene, pakene, pakene!"
"Sallikaa minun ilmoittaa teille", huomautti Ralph hymyillen, "ettei
pakeneminen voi tulla kysymykseenkään, ja kysyä, miksi en saa jäädä
tähän paikoilleni, kunnes olette kertonut minulle kaiken."
"Elämäsi ei olle penninkään arvoinen, jos jäät tänne ja antaudut niiden
vangiksi. Voi tuota pirullista ja roistomaista Joe Garthia!"
Nähtävästi ei ollut olemassa mitään sellaista lisänimeä, joka olisi
paremmin sopinut Monseyn kiihkeän vihan esineeksi kuin hirviön oma nimi.
"Ystäväni", sanoi Ralph vakavammin, "on selvää, etten voi poistua
näiltä seuduilta ennen isäni hautaamista, ja yhtä selvää on, etten
saa olla läsnä hautajaisissa, jos jään tänne. Mutta avullanne voin
mahdollisesti suoriutua molemmista tahi ainakin olla suoriutuvinani."
"Selitä meille, kuinka, sillä en jaksa nyt ruveta ratkaisemaan
arvoituksia", sanoi Monsey. "Poistua vai eikö poistua, siinäpä se
kysymys juuri onkin."
"Voinko minä auttaa sinua?" kysyi Robbie vakavasti ja vaatimattomasti.
"Opettaja, teidän pitää palata takaisin Punaiseen Leijonaan."
"Tunnen sen paikan, sillä olen ollut siellä ennenkin. Entä sitten?"
"Kertokaa siellä, jos omatuntonne vain sen sallii, sillä tiedän miten
herkkä se on, että näitte minun menevän Lauvellenin yli Fairfieldiä
kohti. Puhukaa tyynesti, ei, kuiskatkaa se salaisuutena vanhan
Matthewin korvaan, niin muuta ei tarvitakaan."
"Minulla on ollut muutamia yhteisiä salaisuuksia sen patriarkan kanssa
ennenkin ja tunnin kuluessa ne ovat muuttuneet kaikkien yhteisiksi,
niin yhteiseksi kuin kasvavat sienet ja hänen sananlaskunsa."
"Robbie, hautajaiset on määrätty ylihuomiseksi kello kolmeksi
iltapäivällä. Silloin kirkkomaalla? --"
"Voi tuota Garthia, tuota pirullista Joe Garthia!"
"Silloin tuodaan ruumis Gosforthin kirkkomaalle", jatkoi Ralph. "Kierrä
talosta taloon sekä kaupungissa että laaksossa ja pyydä hyvissä ajoin
jokaista isäntää ja emäntää tulemaan Shoulthwaite Mossiin kello
yhdeksän aamulla. Tule sinne itsekin edustamaan perhettäni ja pidä
huolta siitä, että kaikkia vanhoja tapoja noudatetaan. Kirkkomaa on
parinkymmenen penikulman päässä rotkoisen vuoriston takana ja teidän
pitää kulkea sinne yleistä tietä."
"Styehead-solan kauttako?"
Ralph nyökäytti myöntävästi päätään. "Lähtekää matkalle kello
yhdentoista aikaan. Sitokaa arkku vanhan tamman selkään ja antakaa
pojan ratsastaa varsalla, jonka sidotte tammaan tullessanne suuren
solan suulle. Nuo miehet, nuo vakoilijat tahi poliisit, keitä he nyt
lienevätkään, väijyvät minua luonnollisesti talon läheisyydessä sinä
aamuna. Elleivät he näe minua isäni hautajaisissa, luulevat he tietysti
minun paenneen. Sinun pitää taluttaa tammaa, muista se, Robbie. Kun
olette päässeet solan päähän, tulee ehkä joku sijaasi tahi ei tule.
Ymmärrätkö?"
"Kyllä."
"Älä anna minkään rikkoa tätä suunnitelmaa, jonka olen selittänyt
sinulle. Jos unhotat jonkun pienen yksityiskohdankaan, voi kaikki mennä
myttyyn."
"Lupaan, etten anna minkään vaikuttaa asioiden kulkuun. Mutta
ajattelehan Willyä. Ellei hän suostuisikaan."
"Sano hänelle minun sitä toivovan, niin silloin hän kyllä suostuu."
Molemmat vaikenivat hetkiseksi.
"Robbie, päätöksesi, josta kerroit minulle äsken, on jalo. Voit kai
pysyäkin siinä?"
"Kyllä Jumalan avulla."
"Älä riko sitä ylihuomennakaan. Muistat kai vanhat tapanne, joiden
rikkomista joskus pidetään kunniakkaampana kuin niiden pitämistä, mutta
sinun pitää pysyä päätöksessäsi sinä päivänä, sillä kaikki riippuu
siitä. Tämä on kyllä hirveän uskallettua, mutta --"
Robbie ojensi kätensä Ralphille ja molemmat kookkaat laaksolaiset
katsoivat toisiaan vakavasti silmiin. Nuoremman miehen silmien ilme
oli pelottoman päättäväinen. Hänen päätöksensä oli jyrkkä ja hänen
rikoksensa oli pelastanut hänet.
"Tämä riittää", sanoi Ralph. Hän oli tyytyväinen.
"Mutta tehän nukutte, nukutte!" huudahti pieni opettaja.