takaisin. Hänen pieneen matoilla verhottuun makuuhuoneeseensa päästiin
ensimmäiseltä portaanlevolta ja sen ikkunoista voitiin katsella
rakennuksen takana virtaavaa vuoripuroa. Se ei ollut ainoastaan hänen
makuuhuoneensa, sillä hän säilytti siellä kirjojaankin, mutta tänä
yönä ei hän voinut nukkua eikä lukea. Hän käveli vain päämäärättä
sinne tänne kuin unissaan päästäen silloin tällöin hermostuneita
huudahduksia, joiden jälkeen häntä rupesi värisyttämään ja hän kiiruhti
pois. Kuolema oli eilen ensi kerran ilmestynyt hänen tielleen ja niin
hirmuisella tavalla. Sen nähtävä läheisyys kauhistutti häntä. Hän
oli nyt heikko kuin lapsi. Hän oli valmis nojautumaan ensimmäiseen
inhimilliseen käsivarteen, joka ojennettaisiin hänelle, ja vaikka Rotha
ymmärsi vain epämääräisesti ne huolet, jotka ahdistivat hänen mieltään,
keksi hänen terävä vaistonsa kuitenkin parhaimman tavan lohduttaa häntä.
Hän lohdutti Willyä niin ystävällisesti kuin hän ikinä vain voi ja
Willy palasi hänen luokseen yhä uudestaan kummallisine kuvitteluilleen
ja heikkoine filosoofisine päätelmineen, joita hän oli ajanut
aivoihinsa kirjoistaan. Mutta vaatimattoman tytön silmien ilme ja hänen
kätensä kosketus tekivät kuoleman vähemmän pelättäväksi kuin minkään
muun. Willy näytti turvautuvan Rothaan, joka puolestaan tuntui tulevan
voimakkaammaksi huomatessaan sen.
Kannettuaan vainajan yläkertaan oli Ralph edellisenä iltana mennyt
nukkumaan tavalliseen tapaansa. Häntä ei nähty ennenkuin aamulla ja
kun hän tuli alakertaan ja kumartui hetkiseksi katsomaan äitiään,
joka istui tuolissaan tuijottaen tuleen, hämmensi Rotha juuri puuroa
kapustalla. Hän katsoi Ralphia kasvoihin, kun Ralph kosketti hiljaa
ja myötämielisesti äitinsä käsivarteen, jolloin hänestä tuntui, että
jotakin toivon tapaistakin sekoittui siihen lievenneeseen suruun, jota
ne ilmaisivat. Edellisen illan surua ei voitu huomata hänen äänessään
eikä hänen ulkomuodossaankaan. Hän oli tavallista tyynempikin, vaikka
hän näytti vanhentuneen kuluneina tunteina. Kaikesta huolimatta
suoritti hän kuitenkin tavalliset aamutehtävänsä kodissa sellaisen
miehen tapaan, jolla on ajatukset mukana työssään. Syötyään aamiaisen
otti hän sauvansa nurkasta ja poistui vuorille koiransa kanssa.
Päivän kuluessa toimitti Rotha naapurien avulla, mitä tällaisissa
tapauksissa auliisti tarjottiin, kaikki ne pienet tehtävät, joita
tilanne vaati. Hän meni kuolleen huoneeseen ja poistui jälleen sieltä
tuntien kammoa, mutta ei pelkoa. Vain kerran ennen hän oli katsonut
kuolemaa silmiin tahi jos hän oli nähnyt sen pari kertaa ennen tätä
päivää, oli hänen ensi tutustumisensa siihen tapahtunut kauan aikaa
sitten hänen lapsuudessaan, jota hän tuskin enää muisti. Hänen
isänsä oli silloin kantanut hänet sylissään tällaiseen samanlaiseen
hämärään huoneeseen ja ojentanut hänet silmänräpäykseksi valkoisia
kasvoja kohti, jotka olivat olleet hänen äitinsä. Mutta vaikka hän
oli tottumaton kuoleman aiheuttamiin vakaviin tilanteihin, näytti hän
sittenkin vaistomaisesti ymmärtävän tehtävänsä.
Uutiset siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaite
Mossin asukkaita, olivat pian levinneet kaikkialle Wythburniin.
Aina hetkisen kuluttua tuli joku paimen vaimoineen valittamaan
surua, jolloin heidät vietiin yläkerrassa sijaitsevaan hiljaiseen
huoneeseen. Muutamat ilmaisivat surunsa ja lohduttivat kuolleen
omaisia niin yksinkertaisesti kuin he myötämielisyydessään huonon
ymmärryksensä johtamina kykenivät, minkä vuoksi lohdutuksia usein
voitiin verratakin lohduttajiin. Muutamat seisoivat melkein sanattomina
huohottaen vain silloin tällöin: "Hyväinen aika!" mutta toiset taasen
näyttivät joutuneen sellaisten tunteitten valtaan, joita vanha Matthew
Branthwaite sanoi "vilutaudin puuskiksi".
Oli jo melkein ilta, kun vanha Matthew itse saapui Shoulthwaiteen.
"Olen rouvan vanhin naapuri", oli hän sanonut Punaisessa Leijonassa
iltapäivällä, kun siellä oli keskusteltu edellisen illan tapahtumista.
"Senvuoksi teen siinä aivan oikein, että menen lohduttamaan häntä tänä
kauheana päivänä. Hän ilostuu kyllä kuunnellessaan vanhan naapurinsa
ystävällistä puhetta."
He olivat juuri syömässä illallistaan, makeaa lihalientä, kun Matthew
koputti oveen. Hetkisen kuluttua ilmestyi hänen melko riutunut
olemuksensa kynnykselle.
"Käykää peremmälle", sanoi rouva Ray. "Mitä teille kuuluu, Matthew?"
"Mitä minuun tulee, niin voin mainiosti. Mutta kuinka teidän itsenne
laita nyt on?" vastasi vanhus.
"Tunnen jo olevani paljon terveempi, mutta minä menen kyllä piakkoin
samaa tietä, mikä sopiikin minulle parhaiten nyt." Ja rouva Ray kohotti
esiliinan silmilleen.
"Ette te vielä eroa täältä, Mary", sanoi Matthew. "Siihen kuluu vielä
vuosia, ennenkuin hetkenne koittaa. Älkää senvuoksi itkekö, Mary."
Matthewin oma nyyhkyttävä ääni ei ollut oikein sopusoinnussa hänen
tyynen neuvonsa kanssa.
Rotha oli ottanut esille kupin ja sijoittanut vanhuksen itsensä ja
Willyn väliin vastapäätä rouva Raytä.
"Tapasin Ralphin aamupäivällä", sanoi Matthew. "Hän kertoi minulle
tarkasti, miten kaikki oli tapahtunut. Hän oli luullakseni matkalla
kirkkomaalle sopimaan hautauksesta."
Rouva Ray kohotti esiliinan jälleen silmilleen. Willy nousi ja poistui
huoneesta. Tällainen lohduttaminen kiusasi ainakin häntä.
"Hän on parempaa lajia, hän", sanoi Matthew nyökäyttäen päätään ovea
kohti, josta Willy oli poistunut. "Häneen se on koskenut kovasti,
on totisesti. Ralphkin oli kyllä alakuloinen, mutta ei noin kovasti
kuitenkaan. Hyväinen aika, teillä on monenlaisia poikia, vaikka teillä
on niitä vain kaksi. Niin, niin", lisäsi hän kuin mukautuen Willyn
hellyyteen ja Ralphin jäykkyyteen, "ellei olisi vuoria, ei olisi
laaksojakaan."
Matthew oli kääntänyt kuppinsa suulleen ilmaistakseen siten, että
hän oli lopettanut ateriansa. Rouvakin nousi ja istuutui entiselle
paikalleen tulen ääreen. Päivällä oli hän ollut iloisempi, mutta
illalla oli hän käynyt jälleen vaiteliaaksi ja alkanut huojuttaa
ruumistaan istuutuessaan tuolissaan.
"Alkaa olla jo pimeä, tyttöseni", sanoi Matthew Rothalle täyttäessään
piippuaan. "Etkö aio sytyttää kynttilöitä?"
Kynttilät tuotiin ja vanhus sytytti piippunsa muutamasta istuutuen
rouva Rayn viereen takan ääreen.
"Muistatte kai ajan, jolloin Angus tuli ensi kerran näille seuduille?"
sanoi hän. "Minä ainakin muistan sen vielä mainiosti. Luulen melkein
näkeväni hänet Deer Garth Bottomin herraskartanon pihassa. Millainen
mies hän siihen aikaan olikaan! Ralph on vain pieni poikanen siihen
verrattuna, millainen hänen isänsä siihen aikaan oli. Naapurit
sanovat, että isä ja poika ovat niin toistensa näköiset kuin kaksi
marjaa, mutta sellainen on vain joutavaa puhetta. Siihen aikaan ei
ollut olemassa ketään, joka olisi kyennyt voittamaan Anguksen, eikä
niitä ole ollut myöhemminkään. Ja Castenandissa asui muudan tyttö,
joka oli rakastunut Angukseen, vaikka hän ei ilmaissut sitä kellekään.
Hän oli niiden seutujen kaunein tyttö, oli totisesti. Sanotaan, ettei
kauneus ole minkään arvoinen hyvyydettä, mutta hän oli läpeensä hyvä.
Hänestä pidettiinkin yleisesti. Ette suinkaan pahastu, vaikka minäkin
ilmaisen kuuluneeni hänen ihailijoittensa joukkoon: Mutta hän ei ollut
tietääkseenkään minusta, vaan oli uskollinen Angukselle, jolloin
palasin kotiin ja särjin haan uusista tuoleistani. Ja merkillisintä
tässä kaikessa on, etten sen jälkeen jäänyt naimattomaksi."
Tämä muistelma varhaisimmasta ja melkein ainoasta rakkausseikkailustaan
näytti liikuttavan jotakin vanhuksen sydämen herkkää kieltä, koska hän
veteli haikuja piipustaan kiivaammin kuin ennen.
Rouva Ray tuijotti vain tuleen kuunnellen tuskin ollenkaan vanhuksen
lörpöttelyä, joka niin ollen sai jatkua esteettömästi. Silloin
tällöin käänsi hän levottomasti päätään kysyen Rothalta, oliko
Ralph palannut, ja kuultuaan vastauksen, ettei häntä vielä ollut
näkynyt, istuutui hän jälleen entiseen asentoonsa katsoen tiileen
hajamielinen ilme silmissään. Kun jostakin kauempaa kuului tuulen
huminaa kovempaa haukuntaa, heräsi hän jälleen todellisuuteen ja pyysi
Rothaa valmistamaan illallista. Mutta Ralphia ei kuulunut vieläkään
palaavaksi. Missä hän mahtoikaan viipyä?
Oli jo melko myöhäinen, kun Matthew nousi lähteäkseen. Hän oli tehnyt
parhaansa lohduttaakseen vanhaa naapuriaan hänen surussaan, käyttäen
kaikki sananlaskunsa ja lauseensa, jotka olivat jotenkin sopineet
tilanteeseen ja joiden joukossa oli ollut pari melko sopimatonta ja
raakaa. Mutta rouva Ray ei ollut kiinnittänyt niihin sen enemmän
huomiotaan kuin muihinkaan. Hän oli vain kunnioittanut vanhuksen hyvää
tahtoa katsomatta liian tarkasti "lahjaksi saamansa hevosen suuhun."
"Hyvää yötä, Matthew Branthwaite", sanoi hän vastaukseksi vanhuksen
jäähyväisiin. "Hyvää yötä ja Jumala teitä siunatkoon!"
Matthew oli avannut oven ja katsoi pihalle ennen lopullista
lähtemistään.
"Taivas on tasaisessa pilvessä tänä iltana", sanoi hän. "Kuu ei ole
vielä noussut ja tuuli puhaltaa yhtä kovasti kuin ennenkin. Hyvää
yötä, Mary; huomenna saatte olla ahkerasti toimessa saadaksenne kaiken
valmiiksi hautajaisiin. Luulen vaimoni ja pienen Liisan pistäytyvän
tänne huomenna."
Rouva Ray huokaisi raskaasti.
"Koettakaa rohkaista mieltänne, Mary. Muistakaa, että hyvässä sadossa
saa olla muutamia ohdakkeitakin."
Kun ovi oli sulkeutunut kutojan mentyä, palasi Willy takaisin keittiöön
pienestä huoneestaan.
"Eikö Ralph ole vielä tullut?" kysyi hän Rothalta.
"Ei", vastasi tyttö koettaen turhaan salata lievää levottomuuttaan.
"Ihmettelen, millaista asiaa Robbie Andersonilla mahtoikaan olla
hänelle. Hän kävi täällä pari kertaa aamupäivällä. Entä opettaja
sitten? Mitähän hänelläkin oli sanottavaa, koska hän näytti niin
kiihtyneeltä? Sellainen ei ole ollenkaan hänen tapaistaan."
"Siitä saat olla aivan varma, ettei se ollut mitään tavallisuudesta
poikkeavaa", sanoi Rotha. "Eilisiltainen tapahtuma on vain
hermostuttanut meitä kaikkia."
"Niin kyllä, mutta he olivat molemmat hyvin kummallisen näköisiä,
vaikka en silloin kiinnittänyt siihen huomiotani. Sanotaan, etteivät
onnettomuudet tule milloinkaan yksinään. Toivon, että Ralph olisi jo
kotona."
Rouva Ray oli noussut paikoiltaan takan äärestä ja asetti nyt toisen
kynttilän ikkunan komerossa sijaitsevalle pienelle pöydälle.
Seisoen selin vanhaan rouvaan kohotti Rotha sormen huulilleen merkiksi
Willylle, ettei hän puhuisi enempää.
VII.
SIMIN LUOLA.
Kun Ralph poistui omaan huoneeseensa isänsä kuoliniltana, painoi
hänen sydäntään raskaampi taakka kuin tämä kauhistuttava tapaus voi
aiheuttaakaan. Sellaisen miehen kuin Ralphin mielestä ei kuolemassa
itsessään ollut mitään niin hirmuista, etteivät monet tunteet olisi
voineet haihduttaa sen aiheuttamaa pelkoa. Ja mitä hänen isäänsä tuli,
ei isä ollut tuntenut minkäänlaisia kuoleman kauhuja; hän ei ollut
nähnyt sitä uhkaavana edessään, minkä vuoksi hänen kuolemansa oli vain
sana eikä hänen hautansa ollut syvä. Ei, hauta ei ollut syvä. Ah,
millainen pisto sisältyikään siihen ajatukseen, millainen uusi pisto
siihen sisältyikään!
Ralph muisteli Simeon Staggin kasvojen ilmettä, kun hän illalla --
kuinka kauan aikaa siitä tuntui jo olevankaan -- oli pyytänyt häntä
ilmaisemaan sen miehen nimen, joka oli murhannut Wilsonin. "Se on
velvollisuutenne taivaan edessä", oli hän sanonut. "Sillä ette
suinkaan halua tahrata lapsenne nimeä rikoksella, josta hänen isäänsä
syytetään?" Silloin oli Simin silmiin ilmestynyt jotakin sellaista,
mikä oli antanut erityisen merkityksen hänen äsken lausumilleen
sanoille: "Ralph, et tiedä, mitä oikeastaan kysyt."
Ah, mutta eikö hän tiennyt sitä nyt liiankin hyvin? Ralph käveli
lattialla edestakaisin tuntien, että suuren rikoksen kuorma oli
musertamaisillaan hänet. Hauta ei ollut syvä, ah, kunpa se olisi ollut
vain pohjaton, niin, kunpa! Jos asian laita olisi niin, lopettaisi
hauta kaiken. Mutta ei, asia on niinkuin vanha kirja sanoo: "Kun
ihminen kuolee, kysyvät eloon jääneet, mitä hän on jättänyt jälkeensä,
mutta enkelit, jotka kumartuvat hänen puoleensa, tiedustelevat, mitä
hän on lähettänyt edellään." Ja hänen isänsä, joka oli kantanut häntä
sylissään ja jota hän nyt oli kantanut, mitä oli hän lähettänyt
edellään?
Ralph käveli raskaasti edestakaisin. Hänen koiransa, joka nukkui
matolla kynnyksen edustalla, rupesi raapimaan ovea ja ulisemaan, koska
se ei ollut tottunut sellaisiin ääniin. Mutta kun kaikki asiat otettiin
huomioon, ei hänellä vielä ollutkaan varmoja todistuksia. Huomenaamulla
aikoi hän mennä vuorille puhuttelemaan Simiä kahden kesken. Simin
täytyi tietää totuus. Jos se koski häneen niin läheisesti kuin hän nyt
luuli, oli illan tapahtuma poistanut kokonaan syyt sen salaamiseen.
Entä Robbie Anderson, mitä hän olikaan tarkoittanut? Ralph oli
epäselvästi muistavinaan, että nuori laaksolainen oli kerran kysynyt
jotakin hänen isästään. Robbie oli ystävällinen Simillekin, huolimatta
muiden halveksimisesta. Mitä tämä kaikki tarkoittikaan?
Ralph alkoi riisuutua raskain sydämin. Hän oli jo avannut vyönsä ja
heittänyt takkinsa tuolille, kun hän muisti paperin, joka oli pudonnut
isän povitaskusta silloin kun hän oli nostanut kuolleen maasta tamman
selkään. Mitä siihen oli kirjoitettu? Niin, tuossahan se oli hänen
taskussaan ja kuumeisen kiivaasti hän avasi sen.
Oliko hän turvautunut heikkoon toivoon, ettei synkkä pilvi, joka
näytti uhkaavan häntä, musertaisikaan häntä? Ah, hän oli nyt tuomittu
menettämään viimeisenkin toivon kipinän, sillä paperi oli hänen
omalle nimelleen laadittu vangitsemismääräys, jossa häntä syytettiin
kavalluksesta. Sen oli laatinut Carlislen kruununvouti ja se
sisälsi, että Ralph Ray oli vehkeillyt kuninkaan vallan kumoamiseksi
silloin kun hän oli palvellut kapteenina viimeisen vallan anastajan
vallankumousarmeijassa. Se oli allekirjoitettu ja vahvistettu ja
annettu lähempiä toimenpiteitä varten kuninkaan palvelijalle, James
Wilsonille. Määräys oli päivätty pari päivää ennen Wilsonin kuolemaa.
Kaikki oli nyt mennyttä, sillä tämä oli vain lopun alkua. Varjo oli
laskeutunut. Mutta se ihmisluonteen näennäinen mahdottomuus, mikä
vaikuttaa, että ihminen kärsii mieluummin onnettomuuden itsensä kuin
sen aavistuksen, helpotti Ralphin mieltäkin, kun hän sai tietää
pahimman.
Siihen liittyi kyllä vielä paljon sellaista, mitä hän ei osannut
selittää, mutta huomenna hän saisi kaiken selville. Hän meni nukkumaan
ja nousi päivän sarastaessa, ellei nyt juuri kevyemmälläkään sydämellä,
niin ainakin tyynempänä.
Otettuaan paimensauvansa kouraansa sinä aamuna kääntyi hän Fornsiden
kukkuloille päin. Kohoten Wanthwaiten laakson takaa sijaitsi vuori
melkein Blencathran purppuran värisiä harjanteita vastapäätä. Sen
kaikki rinteet olivat yhtä epätasaisia kuin jyrkkiä. Ralph ei kiivennyt
kuiluihin, vaan kiersi Castle Rockin ja suuntasi matkansa pohjoiseen
suurien kallionlohkareiden välitse. Irtonaiset kivenlohkareet olivat
vielä kuurassa muodostaen kovan, mutta vaarallisen polun. Aurinko
paistoi heikosti pilkistäen puiden latvojen yli. Se oli kimallellut
Styx Ghyllin jääpuikoissa hänen kulkiessaan sen kautta ja kuilun yli
pääseminen olisi ollut hyvin työlästä. Kestävät mustat vuoristolampaat
olivat määkineet kylmissään jossakin näkymättömässä paikassa ja tuuli
oli kantanut niiden äänen pois, kunnes se oli muuttunut vaikeroimiseksi
ja lakannut kuulumasta.
Kun Ralph saapui täydellisesti varjoon, jonka Castle Rockin ulospäin
työntyvä huippu heitti vuorille, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.
Niin, hän oli epäilemättä kiivennyt liian korkealle. Hän alkoi
senvuoksi laskeutua alemmaksi. Kallioiden huiput suojelivat häntä nyt
tuulilta ja hiljaisuudessa hän kuuli kuokan tahi vasaran lyöntejä ja
heti sen jälkeen takovan miehen epäselvää laulua. Hän tunsi Simin äänen
ja näki jo hetkisen kuluttua hänen luolansakin, vuoren rinteeseen
uurtuneen kolon, joka oli niin korkea ja leveä, että mies saattoi
tunkeutua siitä sisään. Suuria kallionlohkareita oli kaikkialla sen
ympärillä.
Aurinko ei päässyt milloinkaan paistamaan sinne. Yksinäinen suuri
kallionlohkare näytti suojelevan sen suuta ja pysyvän paikoillaan
tuetta siinä asennossa, johon sen jäävirta vuosituhansia sitten oli
sijoittanut. Koira olisi hyökännyt Simin kimppuun Simin istuessa
siinä laulamassa työskennellessään, ellei Ralph olisi pidättänyt sitä
katseellaan. Laulajan hiljainen ääni kuulosti sanomattoman synkältä
tässä yksinäisessä paikassa ja omituinen laulunpätkä sopi mainiosti
molempiin.
"Hän nojannut ol' päänsä nyt orjantappuraan,
Carlislen valleille aurinko paistaa;
ja lapsensa hän nuorimman siell' saanut maailmaan,
kyll' maailman valta leijonalle maistaa.
Hän kuutamossa kaivoi viel' haudan hyvin syvän,
Carlislen valleille aurinko paistaa;
ja sinne hän nyt peittää tuon lapsensa niin hyvän,
kyll' maailman valta leijonalle maistaa."
Laulaja keskeytti kuin hän olisi aavistanut jonkun kuuntelevan
ja kohottaen katseensa istuessaan pyöreällä pölkyllä, jollaista
samanlaista hän juuri pilkkoi haloiksi, huomasi hän Ralph Rayn, joka
seisoi luolan suulla nojautuen sauvaansa. Hän oli jo kuullut puhuttavan
onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaiten asukkaita.
Sanomattoman osanottavainen ilme villeissä aroissa silmissään, kuin
jokin myötätuntoisuuden puuska olisi kehoittanut häntä kietomaan
käsivartensa Ralphin ympärille ja suutelemaan häntä, vaikka toinen
häpeän tunne kaskikin häntä polvistumaan Ralphin jalkoihin, lähestyi
Sim häntä koettaen sanoa jotakin. Mutta hän ei voinutkaan puhua mitään.
Ralph ymmärsi hänen vaitiolonsa ja oli kiitollinen siitä. He menivät
luolaan ja istuutuivat siellä vallitsevassa hämärässä.
"Saatte empimättä kertoa minulle kaiken nyt", sanoi Ralph
minkäänlaisetta esipuheetta, sillä kumpainenkin tiesi, mikä toisen
sydäntä raskaimmin painoi. "Hän on kuollut nyt ja olemme nyt täällä
kahden kesken, minkä vuoksi ei puhettamme kuule muut kuin me itse."
"Tiesin sinun saavan sen selville jonakin päivänä", sanoi Sim, "mutta
tein kaikkeni voidakseni piilottaa sen sinulta. Usko minua, että tein
kaiken voitavani, mutta sitä ei voitu auttaa."
"Näin onkin parempi, Sim", vastasi Ralph, "sillä te ette saa ottaa
niskoillenne rikosta, jota ette ole tehnyt."
"En ole paljon rikollista viattomampi minäkään", sanoi Sim. "En luule
ainakaan. Kaukana siitä."
"Luulen ymmärtäväni teidät, Sim, mutta te ette sittenkään ole syyllinen
rikokseen."
"Voisin kyllä olla, ellei muudan sattuma olisi tullut väliin.
Olen kuitenkin usein ajatellut, ettei rikos sisälly tekoon, vaan
tarkoitukseen. Ei, Ralph, minä tässä sittenkin olen syyllinen, sillä
isäsi ei ollut milloinkaan ajatellut tehdä rikosta, kuten minä, joka
olin hautonut sitä jo viikkokausia."
"Menittekö ulos sinä iltana pannaksenne sen toimeen?" kysyi Ralph.
"Kyllä, sillä luullakseni ainakin aioin, vaikka en olekaan varma siitä.
Kaikki tunteeni olivat sekaisin enkä tiennyt, mitä minulla oikeastaan
oli mielessä. Jos Wilson olisi sanonut minulle tiellä silloin kun
tapasin hänet, sillä aioin puhutella häntä, tulleensa takaisin
pannakseen toimeen sen, mitä hän niin usein oli uhannut, silloin
olisi minun ollut pakko tehdä se, niin, pakko, siitä en olisi päässyt
mihinkään."
"Mitä hän sitten oli uhannut?" kysyi Ralph, mutta hänen äänessään ei
ollut kysyvää sointua. "Keneen nuo uhkaukset kohdistuivat?"
"Sinuun, Ralph", vastasi Sim kääntäen päänsä pois. "Mutta mitä sen nyt
enää on väliä", lisäsi hän. "Se on kaikki ollutta ja mennyttä nyt."
Ralph otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut hänen isänsä povesta.
"Tätäkö tarkoitatte?" kysyi hän ojentaen sen Simille.
Sim vei sen valoon nähdäkseen, mitä siihen oli kirjoitettu. Palattuaan
takaisin Ralphin luo huusi hän kimeästi:
"Hän oli siis todellakin palannut takaisin tehdäkseen sen! Hyvä Jumala,
voidaanko sellaisen roiston tappamista sanoa murhaksi?"
"Ettekö ole tiennyt tästä paperista ennen mitään?"
"En. Wilson uhkasi kyllä hankkia sellaisen, kuten jo sanoinkin, sillä
hän sanoi ripustavansa sinut ensimmäiseen hirsipuuhun, sinut, joka olit
pelastanut hänen henkensä, kuten olen kuullut sanottavan. Voi sitä
kovasydämistä hirviötä!"
"Roiston pelastaminen vaarasta tuottaa aina onnettomuutta, Sim. Entä
sitten?"
"En uskonut kuitenkaan milloinkaan, että hän tekee sen, niin, en
milloinkaan. Miksi ei roiston tappamista sanota hyväksi työksi?"
"Kuinka se oikeastaan kävi, Sim?"
"Tiedän tuskin sitä itsekään ja se on totta. Muistat kai vallan
hyvin, että se tapahtui päivänä, jolloin Abraham Coward, isäntäni,
tuli hakemaan minulta vuokraa. Samana päivänä pakeni tuo naisraukka
lapsineen turvaan luokseni. Sinäkin kävit luonani sinä iltana, muistat
kai senkin? No, sitten kuin poistuit -- muistatko, miten se tapahtui?"
"Kyllä, Sim."
"Sydämeni oli jo entuudestaan melkein murtunut, mutta suudelmasi teki
minusta melkein hullun. Luulen varmasti olleeni aivan mielipuoli,
Ralph, sitä ei voida epäilläkään, kun ajattelin, mitä mies aikoo tehdä
ainoalle ystävälleni maailmassa, ainoalle minun ja tyttöraukkani
ystävälle. Menin viertotielle ja kävelin siellä edestakaisin. Ilta oli
hyvin pimeä. Äkkiä juolahti tuo hirveä ajatus mieleeni. Seisoin silloin
tienristeyksessä, josta Gaskarthiin vievä tie eroaa. Tiesin Wilsonin
palaavan sitä tietä, mutta jokin pakotti minut vain eteenpäin. Ennen
olin silloin tällöin pysähdellyt, mutta nyt pakotti jokin kauhistuttava
voima minut vain kulkemaan. En osaa sanoa, mitä se oli, mutta se
oli sellaista, etten jaksanut sitä vastustaa. Se vaimensi kaikki
epäilykseni, kaikki järjestään, ja silloin aloin juosta, niin, juosta.
Mutta olin niin heikko, että minun oli pakko pysähtyä hengähtämään.
Sydämeni löi kovasti ja painoin kädelläni sitä lujasti nojatessani
vanhan kivisillan kaiteeseen. Mutta se löi vain. Silloin kuulin hänen
tulevan. Tunsin hänen askeleensa. Hän oli jo hyvin likellä, mutta
en voinut liikahtaa paikoiltani, en ollenkaan. Hengitykseni tuntui
salpautuvan kokonaan, jos liikahdin. Hän tuli yhä likemmäksi ja hänen
takaansa kuulin hevosen kavioiden kapsetta tieltä. Ratsastaja oli vielä
kaukana, mutta hän ajoi laukkaa, laukkaa. Nyt se on tehtävä, ajattelin,
nyt tahi ei milloinkaan. Otin läheltäni maasta kiven käteeni, niin,
tein sen, ja koetin lähestyä miestä, mutta jokin naulasi minut
paikoilleni. Minulla ei ollut voimia ollenkaan. Tuo heikkouteni oli
tuskaa eikä mitään muuta. Wilson ei ehtinyt vielä saapua lähelleni, kun
ratsastaja sai hänet kiinni. Kuulin Wilsonin sanovan jotakin miehen
ratsastaessa hänen sivuitseen. Silloin tunsin isäsi ja näin hänen
kääntyvän takaisin. Kuulin hänen sadattelevan Wilsonia kovasti ja
erotin Wilsonin katkeran naurun -- kai vielä muistat, millaiselta se
kuulosti?"
"Kyllä, kyllä. Entä sitten?"
"Angus laskeutui seuraavassa silmänräpäyksessä satulasta ja sitten
kuulin kumean jymähdyksen enkä mitään muuta."
"Ettekö todellakaan tiedä muuta?"