Myrsky oli jo melkein lakannut raivoamasta. Kuu loisti kirkkaasti ja
sen ohi kiiti enää vain muutamia pilviä. Idästä häämöttävä Lauvellen
näkyi kokonaan huipulle asti ja lännestä siintävä Raven Craig kuvastui
synkkänä taivasta vasten. Tuuli oli kuitenkin vielä pistävän kylmää ja
ilma oli jäähtynyt paukkuvaksi pakkaseksi. Äsken satanut lumisohju oli
jo jäätynyt levyihin tielle, jota varmajalkaisten vuoristolaistenkin
oli senvuoksi melkein mahdoton kulkea. Puut eivät enää huokailleet
eivätkä valittaneet tuulessa. Niiden jäykät neulaset olivat jäätyneiden
lumikiteiden peitossa ja tuuli kiiti humisten niiden oksien välitse.
Tulvivat vuoripurot kohisivat kovemmin kuin tavallisesti ja niitä
näytti nyt ilmestyneen jokaiseen kallionuomaan. Putoukset olivat
tulvineet yli äyräittensä, mutta hiljaisuus hiipi hiljaa virroille ja
suurimmat joet näyttivät melkein tyyniltä.
Ralph ja Rotha kävelivät rinnakkain Shoulthwaite Mossia kohti. Ralph
oli sanonut, ettei tytön kannata lähteä enää takaisin Fornsideen.
Hänen isänsä ei ole kuitenkaan siellä eikä autio talo sovi hänelle
turvapaikaksi tällaisena yönä. Rothan oli senvuoksi tultava yöksi hänen
äitinsä luo.
He olivat tuskin vaihtaneet sanaakaan lähdettyään liikkeelle. Isän
surullinen kohtalo painoi tytön mieltä sanomattoman raskaasti. Lapsen
luonteen ensi vaisto kehoittaa sitä turvautumaan vanhempiin kuin
johonkin voimakkaaseen tukeen. Maailman silmissä voi tämä tuki kyllä
särkyä, mutta lapsen ounastavasta mielestä tuntuu se kuitenkin aina
vain samalta. Lapsi turvautuu vielä horjumatta ja ylpeästi raunioon,
joka ei sen rakastavaisista silmistä näytä ollenkaan sellaiselta. Ah,
miten onnellinen se onkaan, ellei sen silmiä milloinkaan aukaista!
Mutta kun kaikki, mikä tuntuu voimakkaalta ja todelliselta, näyttää
selvenneestä katseesta heikolta ja väärältä, niin onko silloin olemassa
sellaista sanaa, jolla voidaan ilmaista huomion aiheuttama suru?
"Luuletko, Ralph, että voin kestää hirveän vastauksen seuraukset, jos
teen sinulle hirveän kysymyksen?"
Rotha rikkoi heidän välillään vallinneen hiljaisuuden näillä sanoilla
ja Ralph vastasi heti:
"Kyllä. Mitä tahtoisit kysyä?"
Tyttö ei näyttänyt voivankaan jatkaa. Hän koetti puhua, mutta keskeytti
ja peruutti sanansa lausuakseen ne uudelleen toisessa muodossa
kuin peläten kysymyksensä töykeyttä. Hänen toverinsa huomasi hänen
hämminkinsä ja tahtoi auttaa häntä sanoen iloisesti:
"Esitä kysymyksesi vain pelkäämättä, Rotha. Luullakseni voin sen
arvatakin. Haluat tietää, onko --"
"Ralph", keskeytti tyttö äkkiä, sillä hän luuli paremmin kestävänsä
sanat, jos hän itse saisi lausua ne, "Ralph, hän on isäni ja se on
riittänyt minulle tähän asti. En voisi rakastaa häntä enemmän, vaikka
mitä tapahtuisi. En ole milloinkaan kysynyt häneltä mitään. Hän on
isäni ja vaikka hän olisi millainen tahansa, on hän silti isäni.
Mutta, Ralph, kerro minulle, koska sanoit minun voivan kestää sen ja
minä tunnenkin sinun puhuneen totta, kerro minulle, Ralph, onko isäni
todellakin syyllinen?"
Rotha oli pysähtynyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Ralphkin pysähtyi.
Hänen äänensä oli syvä ja paksu, kun hän vastasi hitaasti:
"Ei, Rotha, hän on aivan syytön."
"Eikö isäni olekaan syyllinen?" huusi tyttö. "Tiedätkö sen varmasti?"
"Tiedän."
Hänen äänensä ei kuulostanut nytkään sellaisen ihmisen ääneltä, joka
tuo iloisia uutisia, mutta sanat sisälsivät muutenkin runsaasti riemua
niiden korvien kuultaviksi, joille ne oli aiottu, ja Rotha näytti
olevankin melkein suunniltaan onnesta. Hän tarttui Ralphin käsivarteen
molemmin käsin.
"Taivaalle olkoon kiitos!" sanoi hän. "Nyt jaksan kestää kaikki. Isä,
isäraukka!"
Tämän jälkeen näytti tyttö melkein kiitävän jäätynyttä tietä pitkin
vasta saavutetun onnensa riemun vallassa. Raskaiden kuukausien kasvavan
jännityksen kuorma näytti äkkiä pudonneen hänen hartioiltaan ikuisiksi
ajoiksi. Puoleksi nauraen ja puoleksi itkien riensi hän eteenpäin
koiran laukkaillessa iloisesti hänen ympärillään. Hänen iloiset sanansa
kajahtelivat kylmässä ilmassa. Silloin tällöin ilmestyi hänen eteensä
puronen, joka matkallaan ylempää vuorilta alempaan järveen katkaisi
tien, mutta hän hyppäsi kevyesti sen yli, ennenkuin Ralph ehti ojentaa
kätensä auttaakseen häntä.
Heidän oli kävellessään pakko seurata ratsutietä, joka mutkitteli
lammikon rantaa pitkin, ja tämän tästä hän riensi veden rajaan
taittelemaan siellä kasvavia sanajalkoja tahi koettelemaan heikkoa
jäätä jalallaan. Hän nauroi ja vaikeni jälleen ja purskahti taasen
iloiseen nauruun. Lörpöteltyään hetkisen itsekseen tietämättään hän
naurahti taasen. Koko maailma oli tänä iltana onnellisen tytön mielestä
aivan erilainen kuin ennen.
Ja luonto oli todellakin tarkoittanut hänet hilpeäksi tytöksi
luodessaan hänet. Hänen tumma tukkansa oli sotkeutunut, kuin
orjantappurapensaat olisivat sitä repineet ja se olisi ollut vielä
täynnä piikkejä. Hänen tummat kulmakarvansa ja pitkät ripsensä
varjostivat mitä tummimpia tummanruskeita silmiä. Suu oli ilmeikäs ja
herkkä, ja pieninkin tunteitten vaihdos kuvastui hänen kasvoillaan.
Hänen pukunsa oli väljä, melkeinpä kulunut, mutta ei kukaan
kiinnittänyt huomiotaan siihen eikä ajatellut, oliko se vaatimaton
vai hieno. Ääni oli tavallisesti hilpeä, vaikkakin pehmeä, ei puissa
vinkuvan vihurin kaltainen, vaan pitkässä ruohossa humisevaa tuulta
muistuttava, ja vuoristolaistyttö oli ehkä saanut sen ponnistuksista
puhua kovemmin kuin nämä luonnon äänet. Se värähteli joskus heikosti,
ja kun hänet sattumalta yllätettiin, saattoi hän katsoa kieroonkin.
Tällaisina vakavina hetkinä oli hänen olennossaan jotakin, joka
vangitsi katsojan mielikuvituksen. Hänellä oli varmasti käytettävänään
suuret voimanlähteet, jotka oli suotu hänelle turvaksi itselleen ja
lohdutukseksi muille jonkun tulevan hirveän hetken koittaessa. Mutta
tänä iltana, kun hän kävellä sipsutteli kuutamossa, ei aavistuskaan
tuosta hetkestä kyennyt hetkeksikään synkistyttämään hänen mieltään.
Entä millainen oli Ralph, joka käveli niin juhlallisesti hänen
rinnallaan? Hän oli muuttunut viime aikoina. Hän puhui hyvin vähän
eikä milloinkaan niistä tapahtumista, joita hän oli nähnyt pitkällä
sotaretkellään. Hänestä oli äkkiä tullut hyvin toimelias ja ajatteleva
mies. Hänen mielestään näytti jonkin yliluonnollisen olennon varjo
pimittävän kaiken, ja tänä iltana oli tuo varjo paljon synkempi kuin
ennen.
Suunnattomassa ilossaan Rotha ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Ralphin
ääneen, kun Ralph yhdellä sanalla oli antanut hänelle sen uuden
elämän, mikä pani hänen valtimonsa sykkimään. Mutta hänen äänensä oli
ollut surullinen ja tuo sana oli näyttänyt imevän hänen suonistaan
osan siitä ilosta, joka nyt pani Rothan sydämen tykyttämään. Eikö se
merkinnyt hänelle mitään, että tuo hylkiö miesten joukossa, jota vain
hän ja tämä nuori urhoollinen tyttö olivat uskaltaneet puolustaa, oli
nyt onnistunut saamaan hänet vakuutetuksi viattomuudestaan? Ja eikö
sekään ollut hänestä minkään arvoista, että kirkkaan aamun sarastus
oli lopettanut hänen rinnallaan kävelevän hilpeän tytön pitkän yön ja
valaissut hänen nuoren elämänsä onnellisemman tulevaisuuden lupauksella?
"Katsohan, Ralph, noita kuihtuneita saroja, miten kuuraisia ne
ovat!" sanoi Rotha iloissaan astuen hänen viereensä vasta taitettu
korsi kädessään. Ralph vastasi hänelle hajamielisesti ja hän jatkoi
lörpöttelyään itsekseen. "Aion panna sinut talteen, kaunis sara. Kuinka
sinä kimalteletkaan kuutamossa!" Sitten hän alkoi laulaa erästä vanhaa
rajaseutujen kansanlaulua.
"Dacre on lähtenyt sotaan, Willy,
Dacre on lähtenyt sotaan.
Dacre on poistunut meidän luota
kahlaamon poikki sotaan."
"Isäraukka", sanoi hän vakavammin, "isäraukka! Mutta nyt hän palaa
kotiin jälleen, omaan pieneen kotiimme."
Ja sitten hän aloitti jälleen ymmärtämättä laulunsa vakavaa sisältöä:
"Naworthin linna on autio, Willy,
Naworthin linna on autio.
Tornissa siellä vain vartija astuu
vartija siellä vain vaeltelee."
Kuu loisti kirkkaasti, myrsky oli lakannut raivoamasta ja vain tytön
hopeanheleä ääni vaimensi purojen kaukaisen kohinan ja Ralphin
raskaiden askelien kolinan. Mutta äkkiä Rotha näytti huomaavan
toverinsa surullisuudenkin eikä vain hänen vaiteliaisuuttaan. Hän
ihmetteli, kuinka hän oli niin kauan aikaa voinut kulkea huomaamatta
sitä.
"Mutta sinähän et näytäkään ollenkaan iloiselta, Ralph", sanoi
hän muuttuneella äänellä puoleksi kysyen, puoleksi ystävällisesti
moittien kuin sellainen, jonka mielestä oma ilo olisi tuntunut paljon
suuremmalta, jos joku toinen olisi ottanut siihen osaa.
"Enkö? Mutta, Rotha, olen todellakin iloinen; tarkoitan, olen
mielissäni senvuoksi, ettei isäsi ole enää vanhan Matthewin
häränmarhamintojen tarpeessa", sanoi hän koettaen nauraa omalle
sukkeluudelleen.
Kuinka ontolta se kuulosti hänen omista korvistaankin! Pilaa ei hänen
isänsäkään olisi voinut sanoa sydämelliseksi. Mitä merkitsikään tämä
surumielisyys, joka hiipi hänen mieleensä ja jäykisti kaikki tunteet?
Oliko hän vielä itsekään huomannut sen vakavuutta? Ralph pudisti
itseään ja löi kädellään rintaansa kuin karkoittaakseen kylmyyden
ruumiistaan. Mutta hän ei voinut karkoittaa sieltä sitä aavistusta,
mikä oli saanut hänet valtoihinsa silloin kun Sim viime kerran katsoi
häntä silmiin ja huusi: "Salli minun poistua!"
Laddie hyppeli vallattomasti heidän ympärillään ja haukkui oman
äänensä kaikua, joka kantautui takaisin heidän korviinsa kuulakkaassa
ilmassa vuorten syvistä onkaloista. Heillä ei ollut enää pitkää matkaa
jäljellä. Shoulthwaiten keittiön ikkunasta tulviva valo rupeisi jo
näkymään ensimmäisessä tien mutkassa. Heidän piti kulkea vielä niittyä
ympäröivän metsäsaarekkeen läpi päästäkseen Angus Rayn talon pihalle.
"Ralph", sanoi Rotha käveltyään hetkisen vaieten, "kaikki elämäni surut
tuntuvat nyt haihtuneen. Sinä olet karkoittanut ne pois." Hänen äänensä
värinä ilmaisi aivan toista kuin se hilpeä nauru, johon hän sanojensa
johdosta purskahti.
Ralph katsoi hänen kyynelien sumentamiin silmiinsä. Oliko hänen ääretön
surunsa todellakin haihtunut? Ja hänkö oli sen karkoittanut? Jos asian
laita oli niin, eikö se kaikki ja paljon enemmän ollut sen sijaan
kokoutunut hänen omaan sydämeensä? Mahtoikohan asia olla niin?
"Olet kestänyt sen rohkeasti, Rotha, hyvin rohkeasti", vastasi hän.
"Luuletko nyt, että minä olisin voinut kestää sen niin urhoollisesti
kuin sinä?"
Hänen äänensä värähteli ja hänen kasvoissaan oli niin hellä ilme, ettei
Rotha ollut nähnyt niissä sellaista milloinkaan.
"Kestääkö sen niin urhoollisesti kuin minä?" toisti hän. "Maailmassa ei
ole mitään sellaista, mitä sinä et voisi kestää." Hänen iloiset kauniit
kasvonsa loistivat kirkkaassa kuutamossa ihanasti kuin aurinko.
"Se ei ole niinkään varmaa, Rotha tyttöseni", vastasi Ralph epäröiden.
"En tiedä sitä vielä." Hän lausui nämä viimeiset sanat pää painuksissa.
Rotha astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olalleen, pysähdytti
hänet ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.
"Miksi olet niin suruissasi, Ralph? Onko olemassa vielä jotakin, mitä
et ole kertonut minulle, jotakin sellaista, mikä kerran tultuaan julki
riistää minulta kertomiesi uutisten aiheuttaman ilon?"
"En voisi olla niin julma, Rotha. Luuletko todellakin, että saattaisin
menetellä niin?"
Hymy kirkasti hänen kasvojaan, kun hän siveli tukan pois Rothan otsalta
ja suoristi irtautuneen hilkan, joka oli mennyt kallelleen.
"Minun ei siis tarvitse pelätä minkäänlaisia jälkiseurauksia?"
"Ei minkäänlaisia sellaisia, mitkä häiritsisivät onneasi, tyttöseni,
tahi lopettaisivat rakkautesi. Rakastathan isääsi, vai kuinka?"
"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa!" vastasi Rotha tulisesti.
"Isäraukka!"
"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa", toisti Ralph
hajamielisesti ja kuin huokaisten. Tytön kiihkeät sanat näyttivät
liikuttavan häntä syvästi ja hän toisti ne vielä kerran, vaikka ne
jäivätkin kesken hänen huulilleen. "Enemmän kuin ketään --" Sitten he
jatkoivat matkaansa.
He olivat jo melkein saapuneet metsikköön, jonka puut varjostivat
tietä, kun Rotha pysähtyi ja sanoi:
"Ralph, saanko suudella sinua?"
Ralph kumartui ja suuteli häntä otsalle, jolloin hänen sydäntään
painava kuorma tuntui paljon raskaammalta kuin ennen. Hän tunsi
suudellessaan tyttöä, että hänen ja tytön välissä oli hänen puolellaan
kuilu, jonka yli ei ehkä milloinkaan voitaisi rakentaa siltaa. Oliko
hän rakastanut tyttöä? Hän tuskin tiesi sitä, sillä hän ei ollut
kysynyt sitä milloinkaan itseltään. Rakastiko tyttö häntä? Kyllä,
eikä hän voinut sitä epäilläkään. Entä hänen suutelonsa? Niin, se oli
rakkauden suudelma, mutta millaisen rakkauden? Nuo rehelliset ylöspäin
kääntyneet kasvot ilmaisivat sen hänelle liiankin selvästi.
He olivat jo päässeet puiden varjoon ja näkivät Shoulthwaitestä
tuikkivat valot. Parin minuutin kuluttua olisi heidän matkansa lopussa.
"Tartu käteeni, Rotha, sillä voit ehkä kompastua liukkaalla tiellä
tällaisessa pimeydessä."
Ralph oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun Rotha huudahti heikosti
ja horjahti. Ralph kiersi heti käsivartensa hänen ympärilleen, jolloin
Rotha sai tasapainonsa takaisin.
"Mikä siinä oli?" sanoi hän vapisten pelosta ja kääntyi katsomaan
taakseen.
"Kinos jäätynyttä lumisohjua luultavasti", sanoi Ralph potkaisten sitä
paikkaa, johon Rotha oli kompastunut.
"Ei, ei", vastasi Rotha vapisten jostakin hirveästä pelosta.
Ralphkin peräytyi ja kumartui katsomaan jotakin suurta esinettä, joka
oli poikkiteloin tiellä. Koirakin nuuski sitä.
"Mitä siellä on?" kysyi Rotha hermostuneesti.
Ralph ei vastannut. Hän oli laskeutunut polvilleen esineen viereen ja
tunnusteli sitä nyt käsillään. Seuraavat hetket olivat tuskallisen
jännittäviä.
"Mitä siellä on?" toisti Rotha.
Hän ei saanut vieläkään vastausta. Ralph oli noussut, mutta polvistunut
jälleen. Hän hengitti kiivaasti. Rotha luuli kuulevansa hänen sydämensä
sykinnänkin.
"Ah, mutta sinun on pakko ilmaista se minulle!" huudahti tyttö. Ja hän
peräytyi taaksepäin kuin koskeakseen itse tiellä lepäävään esineeseen.
"Ei mitään", sanoi Ralph nousten ja tarttuen lujasti Rothan ojentamaan
käteen. "Ei mitään. Rattailta on pudonnut tielle säkillinen ohria, ei
mitään muuta", lisäsi hän käheästi kuiskaten.
Hän kuljetti Rothaa poispäin muutamia askelia. Mutta Rotha pysähtyi.
Koira oli pysähtynyt samalle paikalle, jossa Ralph oli äsken ollut
polvillaan, ja ulvoi nyt surkeasti.
"Laddie, tule tänne", sanoi Ralph. "Tule sinäkin, Rotha."
"Kestän kyllä, vaikka sanoisitkin minulle totuuden, Ralph. Luulen
ainakin niin", vastasi Rotha.
Ralph kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan
sanomatta sanaakaan. Rotha tunsi hänen voimakkaan ruumiinsa vapisevan
ja hänen kovan äänensä hiljenevän kuiskauksiksi, jolloin hän arvasi
totuuden. Hän tunsi tämän miehen paremmin kuin useimmat muut, niin,
paremmin kuin kukaan muu.
"Palaa takaisin, Ralph", sanoi hän. "Minä kiiruhdan kotiin."
Koira jatkoi ulvomistaan heidän takanaan.
Ralph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan, vaan jatkoi kävelyään
hänen rinnallaan. Rothan rohkeus lannistui ja hän katsoi säälivästi
Ralphia kasvoihin.
Ja samalla alkoi kuulua heidän edestään nopeiden askelten aiheuttamaa
kopinaa. Ihmisiä oli tulossa talosta heitä kohti ja tulijoilla oli
lyhty mukanaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä he saapuivat jo pihalle.
Siellä olivat kaikki liikkeellä. Koko talon väki näytti kokoutuneen
sinne, ja pihan keskellä seisoi tamma, Betsy, satuloituna, mutta
ratsastajatta ja tyhjät villakorit riippuivat sen molemmilla sivuilla.
"Taivaan Jumalalle olkoon kiitos, että Ralph ehti kotiin", sanoi Willy.
Hän seisoi pihalla avopäin suitset kädessään.
"Niin, Jumala siunatkoon sinua!" huudahti rouva Ray, kun hänen poikansa
astui hänen luokseen. "Tamma on tullut yksinään kotiin, poikani, mutta
missä on isäsi?"
"Tiet ovat huonossa kunnossa tänä iltana, äiti", sanoi Ralph koettaen
voimakkaasti hillitä mielenliikutustaan, mikä kuristi hänen kurkkuaan.
"Jumala auttakoon meitä, Ralph; et suinkaan tarkoita totta puheellasi!"
sanoi Willy ymmärtäen veljensä vihjauksen.
"Poika, ojenna minulle lyhtysi", sanoi Ralph eräälle läheisyydessä
seisovalle paimenelle. "Rotha tyttöseni, vie äiti tupaan."
Sitten hän astui äitinsä luo, joka seisoi paikoillaan kuin kivettyneenä
pelosta, ja suuteli häntä hellästi. Sellainen kuului harvinaisuuksiin,
minkä vuoksi rouva ymmärsikin hänen tarkoituksensa ja purskahti itkuun.
Rotha kiersi käsivartensa äidin ympärille, suuteli häntä myös ja
talutti hänet sisään.
Willy oli aivan suunniltaan kauhusta. "Ralph, et suinkaan tarkoita
tietäväsi, että isä --"
Hän ei voinut sanoa enempää. Ralph oli kohottanut lyhdyn tamman koppien
korkeudelle irroittaakseen hihnan, jolla ne oli sidottu yhteen. Valo
sattui suoraan hänen kasvoihinsa.
"Ralph, onko hän loukkautunut hyvinkin vaarallisesti?"
"Hän on kuollut."
Willy horjui taaksepäin kuin häntä olisi lyöty.
"Jumala minua auttakoon! Ah, Jumala minua auttakoon!" huudahti hän.
"Anna minulle suitset", sanoi Ralph, "ja odota täällä pihalla
palaamistani. En viivy poissa pitkää aikaa. Pidä silmällä, ettei
keittiön ovea avata, sillä äiti on siellä. Mene isän huoneeseen ja
laita kaikki valmiiksi."
"Ei, ei, en voi tehdä sitä." Willy vapisi huomattavasti.
"Jää nyt tänne kaikissa tapauksissa äläkä äännähdäkään, ennenkuin
palaan."
"Ota minut mukaasi, Ralph, sillä en uskalla jäädä tänne yksikseni."
"Kanna sitten lyhtyä", sanoi Ralph.
Tamma välissään kävelivät veljekset äskeiselle paikalle puiden varjoon.
Heidän tielleen oli tänä iltana langennut sellainen varjo, jota tuskin
aikakaan kykenisi milloinkaan karkoittamaan. Hevonen oli aina tämän
tästä kompastua jäätyneellä tiellä. Willykin olisi aina hetkisen
kuluttua pysähtynyt ja kääntynyt takaisin, mutta jatkoi kuitenkin
matkaansa, sillä hän ei uskaltanut poistua veljensä viereltä. Koira
ulvahteli heidän edessään ja vihdoinkin he saapuivat paikalle.
Angus Ray lepäsi siinä tiellä suullaan. Hänen suuri ruumiinsa oli
nyt kova, kylmä ja jäykkä kuin sen alla oleva jää. Voimakas mies
oli pudonnut satulasta päälleen maahan, jolloin hänen niskansa oli
taittunut ja kuolema seurannut silmänräpäyksessä. Lähellä maassa
oli merkkejä, joista nähtiin, miten hevonen oli kompastunut. Se oli
pudottanut kaatuessaan yhden kenkänsä, joka löydettiin tieltä. Tamman
polvista vuoti vieläkin verta.
"Ojenna minulle lyhty, Willy", sanoi Ralph ja polvistui koettamaan
isänsä sydäntä. Hän oli kyllä laskenut kätensä sille ennenkin ja tiesi
liiankin hyvin, ettei se enää sykkinyt. Mutta hän aukaisi takin ja
koetti vielä kerran. Willy käveli edestakaisin tiellä uskaltamatta
katsoa ruumiiseen. Ja tämän lohduttoman hetken yksinäisyydessä murtui
hänen veljensä suuri sydänkin ja hän taivutti päänsä kylmälle rinnalle,
jonka viereen hän oli polvistunut, ja hänen itkuun tottumattomista
silmistään autoilivat nyt kuumat kyyneleet ruumiille.
"Kas niin, ota lyhty jälleen, Willy", sanoi Ralph nousten. Sitten hän
nosti ruumiin heidän vieressään tyynesti seisovan tamman selkään.
Silloin putosi muudan paperi kuolleen miehen povitaskusta. Willy otti
sen käteensä, mutta nähdessään, että sen taakse oli kirjoitettu "Ralph
Ray", ojensi hän sen veljelleen, joka pisti sen lukematta poveensa.
Sitten he läksivät takaisin taloon kävellen kamalan kuorman kummallakin
puolella.
VI.
HEIDÄN KOTINSA.
Kun seuraavan päivän aamu koitti Shoulthwaitelle, oli nevalla
sijaitseva vanha talo vaipunut syvään hiljaisuuteen. Mies, joka
oli tehnyt siitä sellaisen kuin se nyt oli ja joka oli ollut sen
elinehdoille aivan välttämätön, nukkui viimeistä untaan makuuhuoneessa
keittiön ullakolla. Neljänkymmenen vuoden aikana oli hänen äänensä
ensimmäiseksi kuultu tässä vuoristokodissa silloin kun aamun ensi
sarastus alkoi hiipiä huoneihin mataloista pieniin ruutuihin jaetuista
ikkunoista. Ehkä hän jonakin toripäivän jälkeisenä aamuna nukkui tuntia
pitempään kuin tavallista, mutta hänen ankara elämänjärjestyksensä ei
säästänyt ketään ja häntä itseään kaikkein vähimmin.
Vaikka hänen voimakkaat jäsenensä eivät kuudenkymmenen ikäisinä olleet
enää niin notkeat kuin ennen ja vaikka hänen Jupiterinpäähänsä ja
aaltoilevaan partaansa oli ilmestynytkin kuuraa, ei hän senvuoksi ollut
vähääkään tinkinyt itsehillinnästään.
Välittämättä käsillä olevasta työstään ja tilapäisestä seurastaan
nousi hän paikoiltaan ja meni nukkumaan, kun keittiön kello iltaisin
löi kymmenen. Ja tuskin aamu ennätti ruveta sarastamaan, kun hän
oli jo liikkeellä herättäen ensin perheeseensä kuuluvat miehet ja
sitten naiset. Jokainen oli aina odottanut hänen kutsuaan. Ei mikään
ääni ollut heille ollut sen tutumpi kuin hänen lujat askeleensa,
jotka joskus varhaisen aamun hiljaisuudessa olivat panneet vanhat
lattiapalkit narahtelemaan. Noita askelia ei tulisi kukaan enää
kuulemaan.
Rouva Ray istui takan ääressä tuolissaan, jossa hän oli istunut koko
yön, puhuen tuskin mitään, mutta vaikeroiden silloin tällöin. Hän
ei ollut nukkunut silmäntäyttäkään, vaikka hän ei näyttänyt olevan
oikeastaan hereilläänkään. Eilisiltainen järkytys tuntui kokonaan
lamauttaneen hänen sielulliset kykynsä, vaikka se oli tuonut hänen
mieleensä koko hänen entisen elämänsä. Kiinnittäen tuskin ollenkaan
huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, näki hän kuin
kuvastimessa kaikkien niiden kuluneiden vuosien tapahtumat, jotka
olivat niin kauan olleet unhotuksissa.
Hän oli näkevinään Castenandin juurella sijaitsevan pienen talon,
vanhan isän, joka soitti viuluaan kesäillan hiljaisuudessa, ja
itsensä, nuoren reippaan tytön, askartelemassa hänen ympärillään ja
tekemässä hänelle kaikenlaisia pieniä palveluksia. Sitten seurasi,
suuri suru ja pitkä kuolettava hiljaisuus. Mutta kaikki nämä seikat
tuntuivat kuuluvan johonkin toiseen varhaisempaan olotilaan. Ja sitten
oli aurinko alkanut valaista myöhempää onnellisempaa elämää. Hänen
koko olemuksessaan oli tapahtunut jonkinlainen pyhä muutos ja hänen
kirkastuneista tunteistaan oli koko maailma näyttänyt erilaiselta.
Mutta loistava aurinko oli nyt laskenut ja kaikki hänen ympärillään
oli vajonnut pimeyteen. Hän istui tuntikausia tuolissaan heilutellen
ruumistaan hitaasti sinne tänne näiden muistojen vuoroin tulviessa
hänen mieleensä, vuoroin haihtuessa jälleen.
Kaikki taloushuolet olivat nyt joutuneet Rothan niskoille. Nuori tyttö
oli istunut viime yönä kauan aikaa, vanhan emännän vieressä pitäen
hänen kättään omassaan ja puhuen hänelle hiljaa oman surunsa purkausten
välissä. Hän oli kuiskannut jotakin kunnon pojista, joihin äiti nyt
voi empimättä turvautua, mutta sitten oli lohduttaja itse tarvinnut
lohdutusta ja hänen hyväilevä äänensä oli lakannut kuulumasta.
Kun aamuvalo alkoi tunkeutua huoneeseen verhoilla peitetyistä
ikkunoista, nousi Rotha väsyneenä, mutta kävi kuitenkin päättäväisesti
käsiksi niihin tehtäviin, jotka olivat niin odottamatta joutuneet hänen
niskoilleen. Hän siirsi rukin ikkunakomeroon ja vyyhdin pitimen seinän
viereen, sillä niitähän ei nyt tarvittu. Sitten hän järjesti keittiön
laudakon ja otti alas ne suolatut liikkiöt, jotka riippuivat orressa
kuivamassa. Vihdoin hän keitti varhaiseksi aamiaiseksi kaurapuuroa ja
kaasi pojan navetasta tuoman maidon vateihin, jotka hän oli latonut
pitkälle tammipöydälle, joka ulottui keittiön toisesta seinästä toiseen.