Yö.
Ylimystalon hiljaisessa, uneen vaipuneessa huoneessa kuului koko yön
kummallista, yksitoikkoista ääntä. Piiat säpsähtivät unessa eivätkä
tietäneet mitä kuulivat, vaan nukkuivat sitten taas. Laudat lattiassa
narisivat ja hirret tärisivät hiljaa.
Se oli Wappu, joka lakkaamatta raskailla askeleilla kulki edes ja
takaisin, taistellen itsensä, kohtalonsa ja Jumalansa kanssa, sydän
kuoleman tuskissa. Repaleina riippuivat vaatteet hänen päällänsä,
muserrettuina lattialla olivat pyhä Walburga, Kristus ristillä,
pyhimys-kuvat -- kaikki muserrettuina pirstaleiksi -- turhassa raivossa
palasiksi lyötyinä.
Hän oli puoleksi riisunut ja hiukset olivat hajalla paljastetuilla
olkapäillä.
Punertavasti liekutti sammuva kynttilä ja liehuvassa valossa vääristyi
kummallisesti rikkilyödyn Kristuksen kuvan muoto lattialla ja näytti
rupeevan elämään. Wappu seisahtui kävellessään kappaleiden eteen: "Niin
irvistele sinä vaan. -- Et ole enää pitävä minua narrina! Eikä kenkään
teistä, epäjumalankuvat puusta ja paperista, jotka eivät voi ketäkään
auttaa! Te ette kuule mitään rukousta ettekä mitään kirousta. Ja ne,
joidenka kuvana olette olevinanne, piloittelevat Jumala tiesi missä, ja
nauraisivat meille jos voisivat nähdä kuinka notkistamme polviamme
puupalasen edessä!" Ja hän potkaisi palaset sänkynsä alle, ett'eivät
estäisi häntä kävellessänsä.
Samalla hetkellä kuului ulkoa paukahdus, ikäänkuin pyssyn-laukaus.
Wappu seisahtui; hän kuunteli hengittämättä -- kasvonsa olivat
valkoiset kuin lumi. Horjuen astui hän akkunan luo ja katseli ulos.
Varmaankin oli hän erehtynyt. Miksi tämä melu melkein vei häneltä
hengen? Hän ei ollut varma siitä että se todellakin oli laukaus.
Niinkuin salama iski se ajatus yht'äkkiä hänen päähänsä: "Jos Bincenz
tällä hetkellä olisi Jooseppia ampunut!" Olihan se hulluutta, Jooseppi
oli hyvässä turvassa kotona -- tai ehkä Zwiefelstein'issä Asransa
luona!
Ajatellessansa sitä löi hän sanomattomassa tuskassaan päänsä seinää
vaataan, ja mielikuvituksen avulla näki hän asioita, joista oli
hulluksi tulla! Oi, jos Jooseppi vaan olisi kuollut, kuollut, ett'ei
hänen enää tarvitsisi sitä ajatella! Hän heitti ikkunan auki,
hengittääksensä raitista ilmaa.
Hansel, joka oli nukkunut aituuksella ikkunan ulkopuolella, heräsi ja
lensi unisena sisään huoneesen. -- "Oi sinä!" huusi Wappu, avasi sille
sylinsä ja painoi lintua sydäntään vastaan -- olihan tämä kaikki mitä
hänellä oli, ainoa omaisuutensa maailmassa.
Nyt vieläkin laukaus ja tällä kertaa selvemmin Zwiefelstein'in
puolelta. Hän laski kotkan irti ja painoi kätensä sydämelle, ikäänkuin
luoti olisi häneen sattunut. Miksi tämä pelästys? Tämä vähäpätöinen
sattumus kuvaili sielun silmän eteen sitä kauhistavaa tekoa, jota hän
eilen oli tahtonut aikaan-saattaa. Ehtimiseen ajatteli hän kuinka
olisi, jos tuo laukaus, jonka oli kuullut, olisi Joosepin pään
musertanut, ja raivoisa, kamala ilo valloitti hänet. Nyt Jooseppi oli
hänen omansa, nyt hän ei voinut ketään toista suudella.
Kuinka lienee ajatellut ja mietiskellyt, niin hänestä tuntui niinkuin
tämä olisi todellisesti tapahtunut; hän oli näkevinänsä Joosepin
makaavan maassa verissänsä, hän laskeusi polvilleen hänen viereensä,
otti Joosepin pään syliinsä ja suuteli noita kalpeita kasvoja -- noita
kauniita kalpeita kasvoja -- kuinka selvästi hän ne näki edessänsä!
Vaan silloin tuli hänen äkkiä sääli tuota kuollutta miesparkaa --
syvästi, sanomattomasti sääli hän sitä, -- hän puhutteli kuollutta
jokaisella rakkauden keksimällä nimellä, hän pudisti ja hieroi sitä, --
turhaan kaikki, Jooseppi ei enää palannut elämään! Hänen tuskansa
kiihtyi äärettömästi. Ei, ei, se ei saanut tapahtua -- hän ei saanut
kuolla -- ennemmin Wappu itse!
Oli niinkuin hänen sydämensä olisi ollut tukehtumaisillaan
suonenvedossa, niin ett'ei inhimillistä lämmintä verta enää suonissansa
vuotanut, ja nyt tuntui siltä, kuin tuo suonenveto olisi heltynyt ja
lämmin veri-virta jälleen sydämeen vuotanut. Hänen täytyi mennä ulos,
hänen täytyi nähdä oliko Bincenz kotona -- hänen täytyi puhutella
Bincenz'ia, vielä ennen päivän nousua -- täytyi hänelle sanoa, ett'ei
tuo kamala teko saisi tapahtua -- hän oli ikäänkuin kuumeessa, kaikki
suonet sykkivät -- hän oli tahtonut, pyytänyt tuota tekoa -- mutta
ainoastaan ajatus että se olisi tehty, sammutti hänen vihansa vimman,
ja hän antoi anteeksi!
Hän heitti liinan päällensä ja riensi pihan yli, puutarhan kautta
Bincenz'in talolle. Mitä Bincenz, mitä ihmiset hänestä ajattelivat? Ah,
olihan se kaikki yhdentekevä -- mitä hän nyt siitä huoli!
Hän saapui talolle. Bincenz'in kamarissa, joka oli hyvin matalalla,
paloi kynttilä -- hän hiipi sinne, hän taisi nähdä huoneesen, kartiini
oli niin huolimattomasti eteen vedetty -- hän tuskin voi hengittää --
huone oli tyhjä, kynttilä paloi piipussa. Hän kävi talon ympäri, ovi ei
ollut lukossa. Hän avasi sen hiljaa ja astui sisälle, kaikki oli
äänetöntä, kuollutta. Rengit ja piiat nukkuivat vielä sikeästi, hän
hiipi koko talon läpi, ei kukaan liikkunut -- Bincenz oli poissa! Wapun
jäsenet jäätyivät. Hän astui Bincenz'in makuuhuoneesen, vuoteella oli
maattu, hän oli varmaankin maannut siinä ja pian taas noussut, --
sunnuntaivaatteet riippuivat vaate-naulassa, mutta jokapäiväiset
vaatteet puuttuivat. Hattua ei myöskään näkynyt. Hän etsi toisessa
huoneessa, missä pyssy tavallisesti riippui, naula oli tyhjä.
Wappu seisoi kuin halvautuneena. Hän ei tietänyt mitenkä hän taas tuli
huoneesta ulos. Ovella täytyi hänen istahtaa penkille, jalat eivät
häntä edemmäksi kannattaneet. Hän koetti lohduttaa itseänsä,
Bincenz oli ehkä, levoton kun oli, lähtenyt jollekin yölliselle
metsästysretkelle -- mitä hän Joosepille tekisi, joka makasi rauhassa
ja hyvässä turvassa jossakin -- hän vapisi -- ja päivällä kun kaikki
olivat hereillä, kuka silloin voisi häntä vahingoittaa!
Se oli paha omatunto, joka näin häntä peloitti, ja hän kätki kasvonsa
käsihin: "Wappu, Wappu, mitä sinusta on tullut!" Pilkattu, häväisty,
solvaistu ihmisten edessä -- ja Jumalan edessä rikoksen tekijä! Missä
oli niin paljon vettä, että hän voisi itseänsä puhtaaksi pestä? Tuolla
alhaalla, tuolla kuohui Ache -- siinä, siinä hän ehkä voisi puhdistua
-- jos hän heittäytyisi tuohon kylmään virtaan -- olisi kaikki pois
virutettu, -- hänen onnettomuutensa -- hänen rikoksensa, koko tuo kurja
olento, joka ainoastaan oli tuskaan ja taisteluun luotu -- kaikki loppu
-- olemattomuudessa! Ja se olisi vapahtamista -- mitä varten hän enää
itseänsä säästäisi? Kappaleiksi tämä hyödytön asunto, joka vangitsi
sielua rikoksen ja huolen kahleissa. Hän juoksi ylös, vaan ei jaksanut
edemmäksi, hän vaipui penkille jälleen. Riippuiko tämä sorrettu,
kuoloon asti väsynyt sydän kenties vielä jollakin näkymättömällä
langalla elämästä kiinni? Siellä -- Jumalan kiitos -- askeleita kuului
nurmella -- siellä tuli Bincenz! Nyt taisi hän puhua hänen kanssansa,
nyt kaikki voisi tulla hyväksi.
-- Kaikki Pyhät! -- huudahti Bincenz, kun Wappu astui häntä vastaan, --
siinä sinä olet?' Bincenz katseli häntä kuin aavetta. Wappu näki
aamuhämärässä, että hän oli kalpea ja oudon-näköinen; pyssy oli hänellä
olkapäällä.
-- Bincenz, sanoi hän hiljaa, -- oletko ampunut jotakin?
-- Olen!
-- Mitä sitten? -- hän katseli laukkuun, se oli tyhjä.
-- Kallisarvoisen otuksen! -- kuiskasi hän.
Wappu värisi.
-- Missä se on?
-- Hän makaa Achessa!
Wappu tarttui hänen käsivarteensa ja tuijotti häneen kuin hullu.
-- _Kuka_?
-- Sitä _sinä_ kysyt?
-- Jooseppi? -- huusi Wappu ja kaatui seinää vasten.
-- Se oli vaikean-tapainen työ! -- sanoi Bincenz pyyhkien otsaansa,
enhän minä itse uskonut, että hän niin pian tulisi tielleni. Hitto
tietäköön mikä häntä ajoi ulos keskellä yötä. Minä ai'on lähteä hyvään
aikaan, ollakseni Sölden'issä ennenkuin hän nousisi, ja hän juoksee
syliini ennenkuin olin monta askelta käynyt. Mutta vielä oli liian
aikaista, ensimäinen kuula ei sattunut ja toinen koski ainoastaan
vähäisen ohitsemennessä. Luultavasti joutui hän kuitenkin vähän
pyörryksiin, sillä hän kaatui portaalle ja rupesi nousemaan käsipuun
avulla. Tätä hetkeä minä käytin hyväkseni, juostakseni takaa hänen
päällensä ja sysätäkseni hänet käsipuitten yli virtaan!
Wapun rinnasta kuului ikäänkuin kuolevan korina, ja kuin kotka
saaliisensa iskee, syöksi hän äkkiä Bincenz'in päälle ja tarttui
molemmin käsin hänen kurkkuunsa:
-- Sinä valehtelet -- se ei ole totta eikä voi olla totta -- sano
ett'ei se ole totta -- taikka tapan sinut.
-- Kurjan sieluni autuuden kautta, se on totta! Luuletko että Bincenz
kauan tuumaisi kun kysymys oli tehdä jotakin sinun hyväksesi?
-- Oi murhaaja, pelkurimainen, kurja salamurhaaja, -- nyyhkytti Wappu
ja värisi koko ruumiissansa: -- Niin kavalasti, niin petollisesti minä
en tahtonut sitä tehdyksi! Rehellisessä taistelussa tahdoin että hänen
piti kuolla. Kirottu sinä nyt ja ijankaikkisesti -- kirottu ja hyljätty
tällä ja toisella puolella hautaa!
-- Tämä on siis kiitos, -- sanoi Bincenz -- etkö sinä siis käskenyt
minua tätä tekemään?
-- Ja vaikka olisinkin käskenyt sinua, olisiko sinun sentähden ollut
pakko sitä tehdä? -- Ihminen puhuu paljon vihoissansa, jota hän sitten
katuu -- etkö sinä olisi voinut odottaa kunnes olisin tointunut tuosta
kovasta kohtalosta? Jooseppi -- Jooseppi! paha olen kyllä ja raju, vaan
murhaaja en ole. Oi jos sinä olisit odottanut edes pari tuntia! Vaan
pahuutes' sinua ajeli etkä saanut rauhaa ennenkuin se muuttui teoksi!
-- Se on oikein, syytä vaan minua kaikesta! nurisi Bincenz, -- mutta
sinä olet kuitenkin yhtä syyllinen kuin minä!
-- Olen kyllä -- sanoi Wappu ja olen kärsivä siitä samoin kuin sinäkin,
On sanottu verta verestä -- kähisi hän, tarttuen Bincenz'in kaulukseen
ja veti häntä mukaansa.
-- Wappu -- päästä minua -- mitä tahdot? Herra Jumala, onko tämä minun
palkintoni? -- Armoa, Wappu, sinä kuristat minut -- mihinkä vedät
minua?
-- Sinne mihinkä molemmat kuulumme, -- oli matalalla äänellä lausuttu
vastaus, ja pois lähdettiin niinkuin myrsky olisi häntä vienyt mäkeä
ylös portaalle asti, jonka alla Ache kuohuu -- siinä jossa murha oli
tapahtunut. -- Sinne alas, -- oli ainoa kauhea vastaus, jonka kuiskasi
hänen korvaansa, -- me molemmat -- yhdessä!
-- Jesus Maria! -- huusi Bincenz: -- sinä vannoit että tulisit
vaimokseni, jos sen tekisin ja nyt tahdot minua tappaa!
Wappu nauroi taas tuota kamalaa pilkallista naurua.
-- Sinä narri, jos minä syöksyn tuonne alas kanssasi, olemmehan silloin
ijäksi yhdistetyt. Mitä? Tahdotko vielä varjella kurjaa henkeäsi?
Ja jättiläis-voimalla otti Wappu hänestä kiinni syöstäksensä hänen
kanssansa hämärään kuohuvaan syvyyteen.
-- Apua! -- huusi Bincenz tahtomattansa ja --
-- Apua! -- kuului heikosti hengen-tapaisesti kuin kaiku syvyydestä!
Wappu seisoi kuin kivettyneenä ja päästi Bincenz'in. Mitä se oli? Oliko
se aave?
-- Kuulitko jotakin? -- kysyi hän Bincenz'iltä.
-- Se oli kaiku! -- änkytti tämä ja hampaat kalisivat toisiansa
vastaan.
-- Hiljaa! Vielä kerran!
-- Apua! -- kuului taas kuin kuiskaus syvyydestä!
-- Kaikki hyvät pyhimykset, se on hän -- hän elää -- hän riippuu
jossakin -- hän huutaa! Kyllä minä tulen Jooseppi, odota Jooseppi --
minä tulen! huusi Wappu torven äänellä alas syvyyteen ja torven äänellä
herätti hän nukkuvaisia, juosten kylän läpi ja kolkuttaen kaikkia ovia.
-- Avuksi! Avuksi -- joku on pudonnut alas syvyyteen -- apua Jumalan
armon kautta -- tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!
Ja tämä kauhistuksen huuto ajoi nukkuvia ylös vuoteiltaan, ikkunoita
avattiin.
-- Mitä se on, mikä on hätä?
-- Jooseppi -- Hagenbacher on syössyt alas syvyyteen -- huusi Wappu --
köysiä -- hankkikaa köysiä -- ehkä se jo on myöhäistä -- ehkä on liian
myöhäistä kuin me ehdimme sinne! -- Ja niinkuin tuulispää lensi hän
kotia ennen muita ja sisään vajaan, siellä hän kokoeli kaikki köydet ja
nuorat, joita vaan löysi ja sitoi vapisevilla käsillä yhteen eri
kappaleet, mutta vaikka olisi solminut kuinka hyvänänsä, ei se
kuitenkaan ulettunut sinne missä hän makasi Jumala tiesi missä
syvyydessä!
Sill'aikaa tulivat miehet juosten, puoleksi epäluulossa, puoleksi
hämmästyksessä tuosta kauheasta tapauksesta, ja toivat nuoria,
koukkuja ja lyhtyjä, sillä tänään ei päivä näyttänyt koittavan ja
siellä kysyttiin ja huudettiin, ja neuvottomuus oli yleinen,
sillä miesmuistiin ei mitään sellaista onnettomuutta ollut
tapahtunut, eivätkä tässä avarassa vuorilaaksossa olleet varustetut
pelastus-koneilla niinkuin muualla, jossa pyörryttävät vuori-polut ja
petolliset syvyydet vuosittain uhriansa vaativat. Miehet saapuivat
onnettomalle paikalle ja rohkeimmatkin ällistyivät kun käsipuitten yli
katsoivat alas harmaasen, tutkimattomaan syvyyteen, jossa ei ollut
muuta nähtävänä, kuin aaltoilevat sumut, jotka liehuivat pauhaavan
veden yli. Bincenz oli hävinnyt, -- oli autiota ja äännetöintä
ylt'ympärillä sekä korkeudessa että syvyydessä. Wappu huusi alaspäin,
niin että ilma kajahti -- kaikki kuuntelivat henkeään vetämättä -- ei
mitään vastausta.
-- Jooseppi -- missä olet? -- huusi hän äänellä semmoisella, kuin koko
tuskistunut epätoivossa oleva ihmiskunta olisi yhtynyt tähän ainoaan
huutoon, -- kaikki oli hiljaa.
-- Hän ei vastaa -- hän on kuollut, -- nyyhkytti Wappu ja heittäysi
epätoivossa maahan, -- nyt on kaikki lopussa!
-- Ehkä hän vaan on niin heikko ett'ei hän jaksa huutaa, -- lohdutti
Klettermaier ja kuiskasi Wapun korvaan: -- emäntä, -- muistakaa
ihmisiä!
Hän nousi ja poisti hämmentyneet hiukset otsaltaan.
-- Sitokaa yhteen nuorat, miksi tässä niin neuvottomina seisotte --
mitä odotatte?
Miehet katselivat epäillen toisiansa.
-- Täytyy koettaa löytää häntä, -- sanoi Klettermaier.
Miehet rupesivat päitä pudistaen koettamaan yhteensolmituita köysiä.
-- Kuka tahtoisi lähteä alas näillä nuoran pätkillä?
-- Kuka? -- sanoi Wappu ja hänen tummat silmänsä loistivat
hengen-tapaisesti kalpeista kasvoista: -- minä sen teen!
-- Sinä, Wappu -- sinä et ole oikein viisas -- tuskin kantanevat nämä
nuorat yhtä ihmistä, puhumattakaan kahdesta.
-- Ei niiden tarvitsekaan kantaa muuta kuin yhden -- sanoi Wappu
kolkosti ja rupesi auttamaan, että joutuisi pikemmin.
-- Se on mahdotointa, Wappu -- täytyyhän sun sitoa sekä itsesi että
hänet niihin kiinni, kuinka muuten pääsisit ylös? -- arvelivat miehet
ja antoivat kätensä vaipua alas; -- ei ole muuta neuvoa kuin että
lähetetään ympäri kyliä nuoria kokoelemaan.
-- Ja sill'aikaa syöksee hän auttamattomasti alas syvyyteen, jos hän
menee tainnoksiin, ja sitten on myöhäistä! -- huusi Wappu
epätoivossaan. -- Minä en odota niinkauan -- antakaa tänne --
selvittäkää nuorat ja antakaa nähdä kuinka pitkät ne ovat! Joutukaa!
Hän selvitti sekautuneita köysiä, mittasi niiden pituutta ja koetti
kuinka vahvat ne olivat ja ehdottomasti miehetkin taas tarttuivat
niihin, he suorittivat tuota mahtavaa vyhtiä ja valmistukset tulivat
käytännöllisemmiksi, järjellisemmiksi. Miehet astuivat esiin
muodostamaan riviä.
-- Kylläpä se jo voisi ulottua tuonne alas, mutta kohta se ei kannata!
-- Jollei, niin annan hänet yksin lähteä ylös. Siinä missä hänellä on
tilaa ma'ata on minullakin tilaa seisoa. Niin pian kuin minulla on
pohjaa jalkojeni alla, irroitan itseni nuorasta ja sidon hänet siihen
kiinni. Sitten vedätte hänet ylös ja minä odotan siellä alhaalla kunnes
köysi taasen ehtii sinne.
-- Se ei käy päinsä, yksinään ei voi vetää häntä ylös, sillä jos hän on
heikko eikä voi hoitaa itseänsä, tulee hän murskaksi lyödyksi jos ei
kukaan katso, ett'ei hän loukkaunnu kalliohon.
Wappu seisoi niinkuin ukkonen olisi iskenyt häneen -- tuota hän ei
ollut ajatellut. Siis hän vasta tapaisi Joosepin Achen kylmässä
helmassa! Kohta köysi ei kantanut, sen hän itse ymmärsi.
-- Jumalan nimessä, -- sanoi hän viimein ja huolimatta kuumeesta, joka
häntä väristytti, seisoi hän siinä vakaana, tyynenä eikä luopunut
päätöksestään, sitoi köyden ympärilleen ja otti vuorisauvan käteensä.
-- Päästäkää minua alas, että ainakin saan häntä etsiä! Jos hänet
löydän jään hänen luoksensa siksi että olette ehtineet hankkia köysiä
ja laskeneet niitä alas meille. Kyllä minä odotan kärsivällisesti,
vaikkapa sitten tuntikausia saisin riippua taivaan ja maan välillä.
Nyt vanha Klettermaier syöksi polvilleen hänen eteensä:
-- Wappu -- Wappu -- älä tee sitä, sanovathan kaikki ett'ei köysi
varmaan pidä! Jos se on välttämätöntä niin päästä minut menemään. Mitä
minun vanha elämäni merkitsee -- jos kohta en voikaan auttaa, niin
siitä ainakin näkee jos nuorat ovat vahvat ja jos ne katkee niin onhan
se vaan minä etkä sinä, joka vaipuu syvyyteen!
-- Niin Wappu, kuuntele häntä; -- sanoi toinen, -- hän on oikeassa, älä
tee meillä sitä surua! Odota, malta mieltäsi, siksi että tulee apua
kylistä!
Silloin Wappu nosti käsiänsä, niin että kaikki menivät pois tieltä.
-- Kun vielä olin lapsi en malttanut mieltäni kun minun piti ottaa
kotkan pesästään, -- ja nyt minun pitäisi mieltäni malttaa kun minun
pitäisi tuoda Jooseppia sieltä? Älkää enää sanoko mitään, minun täytyy
-- minä tahdon hänen luokseen! Kas niin -- ottakaa kiinni -- heittäkää
hajalle -- pitäkää kiinni!
Ja hän oli hypännyt käsipuitten yli ja ne miehet, jotka seisoivat
rivissä, saivat pitää kiinni kaikin voimin, niin äkkinäinen oli nytkäys
nuoralla.
-- Jumala auttakoon meitä! -- Klettermaier teki ristin merkkiä ja
riensi pois, niinkuin jotakin olisi juolahtanut hänen mieleensä
kuullessansa Wapun viimeisiä sanoja.
Kauhistuksella kaikki katsoivat Wapun jälkeen, kuinka hän vähittäin
vaipui alas pilvi-mereen, kunnes hävisi siihen kenties ijäksi.
Äänetöinnä kuin haudan reunalla seisoivat ihmiset ja katsoivat sinne,
mihin hän oli vaipunut alas. Ainoastaan kovasti pinnistetty nuora
ilmoitti uljaan matkustajan liikuntoja sumumeressä -- ja kaikki
katselivat köysiä josko pitäisivät tai katkeisivat. Ja niin pian kuin
tarvittiin köyttä lisään, aattelivat kaikki sykkivin sydämin: onko se
pitävä?
Otsalla olivat suuret vesihelmet niillä, jotka rivissä seisoivat, ja
lakkaamatta koettivat kädet, nuoraa jatkaessa, solmuja, josta
ihmishenki riippui. -- Näin kului hetki toista raskaampi ikäänkuin
aikakin olisi ollut kiinnitetty nuoraan, josta pimeyden voimat pitivät
kiinni. -- Köysi on yhä vielä pinnistetty, yhä vielä hän siis riippuu
eikä vielä ole saanut pohjaa jalkojensa alle.
-- Jo on loppumaisillaan, -- huusi viimeinen mies rivissä, -- köysi ei
riitä!
-- Jesus Paria meitä auttakoon! -- huutavat kaikki, -- se ei riitä!
Vielä on nuoraa muutamia kyynäriä eikä vielä ole mitään merkkiä annettu
alhaalta, että Wappu on perille päässyt. Miehet kokountuvat yhdeksi
joukoksi, niin likelle syvyyttä kuin suinkin voivat, he antavat köyttä
niin pitkälle kuin mahdollista. -- Jos nuoraa ei riittäisi, jos kaikki
olisi turhaa ja heidän täytyisi vetää ylös Wappu-paran jälleen, että
vielä kerran saisi matkustaa tuota kalman tietä! -- Silloin -- silloin
köysi yht'äkkiä heltyy, -- kauhea hetki! Onko se katkenut tai onko sen
kantama löytänyt pohjaa?
Naiset rukoilevat ääneen, lapset itkevät. Miehet rupeevat hitaasti
vetämään ylös, mutta ainoastaan muutaman sylen -- silloin ottaa
vastaan! Siis se ei ole mennyt poikki, se pitää, -- Wappu on tavannut
pohjaa! Ja nyt -- kuulkaa kuoleva ääni syvyydestä, -- ja kaikkien
suusta kuuluu huolesta vapiseva vastaus. Köysi heltyy taas, he vetävät
ylös pari kertaa; tämä nähtävästi kerrotaan, näyttää siltä kuin Wappu
kiipeäisi ylös kallioseinää myöten. Täll'aikaa on kumminkin päivä
koittanut, mutta sataa hienoa kylmää sadetta ja sumu siellä alhaalla
tulee yhä tiheämmäksi. Silloin vedetään köysi yht'äkkiä sivulle
oikealle puolelle, miehet hellittävät nuoraa ja vetäyvät vasemmalta
puolelta oikealle puolelle. Wappu näyttää nousevan yhä korkeammalle, he
saavat yhä vetää ylös nuoraa!
Kiitos Jumalalle, -- sanovat muutamat, -- hän varmaan ei ole varsin
syvälle pudonnut -- jos hän makaa noin korkealla hän voi olla elossa!
-- Ehkä Wappu vaan etsii häntä! -- arvelevat toiset.
Nyt nytkäys taas ja köysi heltyi, sitten ytimeen ja luihin asti tunkeva
huuto.
-- Se on mennyt poikki! -- huutavat ihmiset.
Ei, se kiintyy taas -- ehkä se on ilonhuuto -- ehkä on hän _löytänyt_
hänet. Naiset ovat polvillansa, itse miehetkin rukoilevat, sillä vaikka
olivatkin kaikki vihanneet ylpeää "ylimystalon emäntää" -- niin
jokainen, _jolla on sydän rinnassa_, nyt kuitenkin vapisee tuon rohkean
tytön tähden, joka kuoleman vaarassa riippuu alhaalla pimeässä
syvyydessä. Jos vaan auringonsäde hetkeksi edes loistaisi sumun läpi!
Köysi ei liiku eikä kuulu mitään ääntä ylös tuolta alhaalta. Onko se
katkaistu ja tarttunut johonkin esiin-pistävään kalliopiikkiin ja Wappu
muserrettuna syvällä Achessa? Miksi ei mitään merkkiä eikä mitään
ääntä? Ja tuntia voipi kulua ennenkuin kylistä ehtii apua tänne!
Ei kukaan uskalla puhua sanaakaan -- kaikki kuuntelevat hengähtämättä.
Nyt Klettermaier syöksee paikalle, huutaen ja viitaten:
-- Katsokaa mitä minä tuon! -- ja hän kantaa täydellistä pelastusköyttä
olkapäällään. -- Kiitos Jumalalle! Kun hän puhui kotkasta, juolahti
mieleeni, että Luckard vainaja otti talteen sen köyden, jolla
Stromminger lähetti Wapun kotkan pesälle -- ja sitten -- löysin kun
löysinkin sen ylisillä kaikenlaisessa vanhassa romussa.
-- Se oli löytö se!
-- Klettermaier, sinut lähettää herra Jumala! -- huusivat ihmiset.
-- Suokoon Jumala, että vielä sitä tarvittaisiin, -- sanoi kylän vanhin
ja katseli huolistuneena pelastusköyttä, -- Wappu ei enää anna mitään
elon merkkiä.
-- Nuorasta vedetään -- huusi ensimäinen rivissä ja samassa kuului
huuto niin likeltä, että sitä ymmärrettiin kun oli hiljaa:
-- Eikö vieläkään mitään köyttä?
-- Kyllä! kyllä! -- soi riemulla kaikkien huulilta. Rautakoukku
kiinnitetään ankkuriksi nuoran päähän, uusi rivi muodostuu ja köyttä
lasketaan sumuiseen syvyyteen. Kylän vanhin käskee, sillä köysien
ylösvetämisen täytyy tapahtua tasaisesti, että Wappu voisi olla likellä
onnetointa ja olla tukena hänelle. Ei puoleksikaan niin syvälle, kuin
Wappu ensin oli lähtenyt, lasketa köyttä tällä kertaa ennenkuin se
alhaalta otetaan ja pidetään kiinni.
-- Antakaa mennä, -- käski kylän vanhin, -- Wapulla täytyy olla muutama
kyynärä sitoa Joosepin ympäri. -- Tarpeeksi! -- kuuluu taas käskevä
ääni ja niinkuin sotamiehet pysähtyvät miehet ja odottavat mitä
seuraaman pitää. Taas muutaman minuutin väli, hänen täytyy sitoa solmun
vahvaksi ja varmaksi, ett'ei hengetöin ruumis, näin likellä pelastusta,
putoisi alas syvyyteen. -- Sido varmasti Wappu, -- sanoo Klettermaier
itsekseen.
-- Niin herra Jesus, kun hän vaan voisi sitoa vahvasti, -- kertoi
rahvas. Kolmekertainen nytkäys molemmilla köysillä yht'aikaa!
-- Vetäkää ylös -- käskee kylän vanhin ja kuuluu siltä kuin hänen
äänensä vapisisi sitä lausuessaan.
Miehet molemmissa rivissä polkevat jalkansa vahvasti maahan, suonet
paisuvat säärillä, käsivarsilla ja otsalla; taaksepäin kallistuneena
rupeevat voimakkaat kädet työhön ja raskaan taakan ylösvetäminen alkaa
-- kamala, edesvastauksen alainen työ -- yksi viivytys, ja kaikki on
hukassa.
-- Hitaasti! -- kertoo kylänvanhin -- katsokaa toisianne!
Se on juhlallinen hetki. Ei lapsetkaan uskalla liikahtaa. Likellä ja
kaukaa ei kuulu muuta kuin raskasta työtä tekeväin miesten
hengittämistä.
Nyt -- nyt se tulee sumun läpi -- selvemmin ja selvemmin, -- Wappu
tulee ylös, toisella kädellä hän tukee hengetöintä ruumista, joka
riippuu pelastusnuorassa, toisella pitää hän vuorisauvaa vakaasti
kalliota vastaan, pelastaaksensa itseään ja Jooseppia musertumasta.
Näin tasapainoa pitäen nousee hän ilmojen läpi. Ja nyt viimeinkin ovat
siinä, likellä reunaa -- vielä veto ja heihin voi käsin tarttua.
-- Pitäkää kiinni, -- käskee kylän vanhin -- jokainen on henkeä
vetämättä -- viimeinen hetki on vaikein, jos vielä tälläkin hetkellä
nuora katkeisi!
Vaan ei, ensimäiset rivistä kumartavat, he nostavat heitä voimakkaalla
kädellä, takana seisovat pitävät nuoraa kiinni.
-- Ylös! kuuluu ensimäisten suusta, heitä nostetaan yli -- siinä ovat
-- vakaalla maalla -- ja tuskastuneista sydämistä nousee riemuhuuto.
Wappu on mykkänä vaipunut alas Joosepin hengettömälle ruumiille. Hän ei
kuule, hän ei näe, kuinka kaikki hänen ympärilleen kokoontuvat ja häntä
kiittävät, -- hän makaa kasvot Joosepin rintaa vastaan -- hänen
voimansa on lopussa.