IX.

Ylimystalon emäntä.

Taas oli kulunut vuosi, raskas vuosi Wapulle, sillä kun tuo

hiljainen kesä erämaassa oli ohitse ja Stromminger tuotti karjan

takaisin, astui Wappu vuoren toiselle puolelle Schnalferthal'iin, jossa

oli tykkänään tuntematoin, ja etsi siellä palvelusta. Rosen'iin hän ei

tahtonut mennä, sillä täytyihän hänen vastustaa veljesten kosimista.

Vaan täällä oli hänen yhtä vaikea saada paikkaa kotkan kanssa,

kuin Oetz-laaksossakin oli ollut, ja viimein hän heitti kaikki

palkan-vaatimukset, jotta vaan saisi Hanselinkin vastaanotetuksi.

Tietysti hänen kohtalonsa, tämän "hulluuden", tähden -- joksi sitä

sanottiin -- tuli hyvin kurjaksi. Naiset nauroivat ja halveksivat

häntä ja sill'aikaa sai hän kaikin voimin vastustaa miesten raakaa

hävyttömyyttä, jotka täällä kuten muuallakin rakastuivat kauniisen

tyttöön. Tätä kaikkea hän kärsi äänettömyydellä, sillä hän oli liian

ylpeä valittaaksensa takan painoa, jonka vapaaehtoisesti oli ottanut

kantaaksensa.

Vaan täll'aikaa tuli hän luonteeltaan yhä kovemmaksi, juuri

semmoiseksi, joksi tuo hyvä kirkkoherra oli häntä varoittanut

tulemasta. Kaikki murhatut nuoruuden ilot kulkivat aaveina hänen

edessänsä ja vaativat kostoa. Elämän lyhyenä kevät-aikana on kolme

kadotettua vuotta paljon. Valittivathan muut nuoret tytöt yhtäkin

tanssia, joka oli mennyt heiltä hukkaan! Wappu ei surrut kaikkia niitä

tuhansia ja tuhansia riemuja, jotka olivat hänen ikänsä mukaiset ja

joita hän oli kadottanut, hän suri kadotettua rakkauttansa ja hänen

mielensä, jota ei mikään onnen säde kohdannut, kävi katkeraksi ja

kovaksi kuin varjossa kypsynyt hedelmä.

Kevään tullessa meni hän taas ylös vuorille. Kevät oli kylmä ja kesä

myrskyinen, satoi vettä, lunta ja rakeita ehtimiseen, jotta Wapun

vaatteet vuorokausien kuluessa usein olivat kuivamatta, ja hän sai elää

viikkokausia keskellä pilviä ja pimeyttä samanlaisessa mullistuksessa

kuin ensimäisenä luomisen päivänä, jolloin ei päiviä ottanut

koittaakseen.

Tämä mullistus kuvautui Wapun sydämessä -- harmaata harmaassa. Maailma

oli hänestä synkkä, kolkko uni, kylmä kuin sumut hänen ympärillänsä --

eikä näkynyt se Jumala, joka olisi lausunut: "Olkoon päivä!"

Vaan eräänä päivänä, pitkien viikkojen päästä lausui Hän kuitenkin

tämän mahtavan luomis-sanan, ja ensimäinen auringonsäde tunki pilvien

läpi, ja vähitellen ilmestyi tästä mullistuksesta ihana järjestetty

maailma vuorineen laaksoineen, peltoineen, järvineen ja metsineen.

Kaikki tämä ilmauntui niin äkkiä Wapulle, jotta hänkin virkistyi uuteen

elämään, kuin kerran ihmissuvun isä, ja iloitsi tästä maailmasta, jonka

Jumala oli niin ihanaksi luonut, ett'ei Hän tahtonut yksistään siitä

iloita, vaan loi muita olentoja, jotka myöskin saivat siitä iloita.

Eikö todellakaan löytyisi mitään onnea tässä ihanassa maailmassa? Ja

miksi oli Jumala pannut tämän Eva paran tänne erämaahan, jossa se, jota

varten hän oli luotu, ei voinut häntä löytää?

-- Oi, sinne, sinne, minä olen saanut tarpeeksi olostani täällä

ylhäällä! -- sanoi hänessä sisällinen ääni, ja rajusti halusi hän nyt

saada elää, rakastaa, nauttia, ja kaipauksella ojensi hän kätensä

valoisalle hymyilevälle maailmalle tuolla alhaalla!

-- Wappu, sinun täytyy paikalla tulla pois -- isäsi on kuollut.

Paimenpoika seisoi hänen edessänsä.

Wappu tuijotti poikaan kuin unessa kävijä.

Oliko tuo vale, jonka oli luonut hänen oma sydämensä, mikä niin

hartaasti vaati onnea? Hän tarttui pojan olkapäihin, tullaksensa

vakuutetuksi siitä, että se oli todellisuutta eikä valekuva!

Poika kertoi asiansa:

-- Isäsi jalka tuli yhä pahemmaksi. Viimein siihen tuli kylmän vihat,

ja tänä aamuna hän kuoli. Nyt sinä olet ylimystalon emäntä ja

Klettermaier lähettää sulle terveisiä.

Se oli siis totta! Rauhan, vapauden sanansaattaja seisoi ihka elävänä

hänen edessänsä. Sentähden oli Jumala näyttänyt hänelle maailman

ihanuutta ikäänkuin olisi Hän tahtonut hälle sanoa: -- kas, nyt se on

sun! Tule alas ja ota lahjani vastaan!

Hän meni äänetönnä majaansa ja sulki oven. -- Hän laskeutui polvilleen,

kiitti ja rukoili -- rukoili pitkän ajan perästä taas sydämen pohjasta,

vuodattaen kuumia kyyneleitä isänsä tähden, joka oli mennyt pois eikä

koskaan uskaltanut tai voinut häntä rakastaa; vaan nyt kyyneleet

tulivat Wapun vapautetusta, hellästä sydämestä!

Sitten astui hän ales kotia kohden, joka taas oli koto hänelle ja jossa

hänen jalkansa astui omalla pohjalla ja maalla. Klettermaier seisoi

oven ulkopuolella ja heilutti riemuten lakkiansa Wapun lähestyessä. Se

piika, joka kaksi vuotta sitten oli ollut niin hävytön Wappua kohtaan,

toi nyt itkien ja nöyrästi avaimet hänelle, ja ovella vastaan-otti

Bincenz häntä.

-- Wappu, -- aloitti hän, -- sinä olet menetellyt hyvin pahasti minua

kohtaan, mutta -- --

Wappu katkaisi tyynesti, mutta vakaasti hänen puheensa:

-- Bincenz, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin Jumala minua

rangaiskoon niinkuin hän parhaaksi näkee. Minä en voi sitä katua enkä

parantaa, en myöskään pyydä että antaisit minulle anteeksi! Nyt tunnet

minun ajatukseni ja nyt pyydän sinua jättämään minut yksikseni!

Ja katsomatta Bincenz'iin sen enemmän meni Wappu huoneesen isänsä

ruumiin luo ja sulki oven. Ilman kyyneleitä seisoi hän siinä. Hän oli

itkenyt ajatellessansa kirkastettua isäänsä, joka oli vapautettu tästä

maallisesta kuoresta; vaan tuon saman ruumiin vieressä, joka raskaalla

kädellään oli hänen elämänsä autioksi tehnyt, joka oli häntä lyönyt ja

jalkojensa alla polkenut, tämän ruumiin vieressä hän ei voinut itkeä,

hän oli kuin kivettynyt!

Hän rukoili tyynesti "isämeidän", vaan hän ei polvilleen laskeunut.

Samanlaisna kuin oli seisonut elävän isänsä edessä, jäykkänä ja

tyynenä, samanlaisna seisoi hän kuolleenkin edessä, vaan nyt ilman

vihatta, kuoleman sovittamana.

Sitten meni hän kyökkiin valmistuksia tekemään siksi kun naapurit

tulisivat, tavan mukaan, rukoilemaan ja valvomaan kuolleen luo. Siellä

oli hänellä työtä yltä kyllin ja keski-yön paikoilla oli tupa niin

täynnä rukoilevaisia että Wappu tuskin sai niille kaikille ruokaa ja

juomaa; sillä mitä rikkaampi talollis-vainaja on ollut, sitä enemmän

naapuria saapuu paikalle valvomaan ja rukoelemaan.

Wappu katseli tätä sisällisellä iletyksellä. Siinä kuollut mies -- ja

täällä joivat ja söivät vieressä kuin kärpäset. Tämä surina ja melu oli

hänelle niin outoa, tottunut kun oli vuoriinsa ja niiden juhlalliseen

äänettömyyteen; kaikki näytti hänestä niin joutavalle ja pienemmoiselle

että hän olisi suonut olevansa siellä jälleen.

Mykkänä ja kylmänä kulki hän ihmisten välillä, jotka itkivät, söivät ja

joivat, ja hänestä arveltiin että hän oli hyvin isävainajansa näköinen.

Kolmantena päivänä olivat hautajaiset. Kaikkialta, likeltä ja kaukaa

riensi ihmisiä paikalle osoittamaan peloittavalle ja arvoisalle

ylimystalolliselle viimeistä kunniaa taikka imartelemaan tuota pahaa

Kotka-Wappua, joka nyt kaikissa tapauksissa oli Strommingerin avarain

tilusten haltija. Vaikka hän aina tähän asti oli ollut "murhapolttaja"

ja "kelvotoin", -- oli hän nyt kuitenkin rikkahin perillinen

vuori-piirissä ja se oli toista!

Wappu tunsi aivan hyvin tämän muutoksen ja tiesi hyvin mikä siihen oli

syynä. Kun samat ihmiset, jotka vuosi sitten olivat ajaneet hänet ulos

häpeällä ja pilkalla, kun hän palvelusta haki, nyt kumarruksella ja

teeskennellyllä hymyllä seisoivat hänen edessänsä -- niin hän kääntyi

inhoten pois -- ja tästä hetkestä asti hän ylenkatsoi ihmisiä!

Kirkkoherra Heiligkreuz'istä ja veljekset Rosen'ista olivat myöskin

tulleet. Nyt oli se hetki, jolloin hän ainakin ulkonaisesti voisi

palkita heidän hyvyytensä häntä kohtaan kun hän oli ollut köyhä ja

turvatoin, ja hän kunnioitti heitä ennen kaikkia muita ja oleskeli

ainoastaan heidän seurassaan.

Kun peijaiset olivat ohitse ja vieraat olivat hävinneet, viipyi

Heiligkreuz'in kirkkoherra vielä hetken aikaa Wapun luona ja puhui

hänelle monta hyvää sanaa.

-- Sinä olet nyt monen palvelijan käskijä, -- sanoi hän, -- vaan muista

että se, joka ei voi itseänsä hallita, ei myöskään voi hallita muita!

Vanha sananlasku sanoo: "joka ei voi totella, se ei myöskään voi

käskeä". Opi tottelemaan, lapseni, että osaisit käskeä!

-- Vaan, teidän korkea-arvoisuutenne, ketä minun pitää totella, eihän

nyt kelläkään ole mitään käskemistä minun suhteeni?

-- Jumalaa!

Wappu vaikeni.

-- Tämän, -- sanoi kirkkoherra ja otti jotakin kauhtanansa väljästä

taskusta, -- tämän olen jo aikoja sitten sinulle määrännyt, siitä asti

kun kävit minun luonani, mutta matkoillasi et kuitenkaan olisi voinut

viedä sitä mukaasi.

Ja eräästä laatikosta otti hän hienosti veistetyn pyhimys-kuvan

puisella jalasteella.

-- Kas, tämä on suojelijattaresi, pyhä Wallburga. Vieläkö muistat mitä

sinulle sanoin kovasta ja pehmeästä aineesta ja hyvästä Jumalasta, joka

oksa-sauvasta voi veistää pyhimys-kuvan?

-- Muistan, -- sanoi Wappu.

-- No näetkös, ettet sitä unhoittaisi, olen Sölden'istä tuottanut

sinulle tuommoisen kuvan. Ripusta se sänkysi yli ja rukoile sen edessä

ahkerasti, se tulee tekemään sinulle hyvää.

-- Suuri kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Wappu nähtävästi

iloisena ja otti varovasti tuon heikon kapineen koviin käsiinsä. --

Sitä nähdessäni tulen aina ajattelemaan teidän oivaa selitystä! Tämän

kaltaiselta pyhä Wallburga siis näytti! -- Oi mikä hyvä ja suloinen

ihminen hän lienee ollut! Se joka olisi hurskas ja hyvä kuin hän!

Ja kun Klettermaier tuli hänen luo, näytti hän kuvan hänelle ja huusi:

-- Katso, Klettermaier, mitä minä olen saanut: pyhän Wallburgan,

suojelus-pyhäni! Mutta siitäpä lähetämmekin kirkkoherralle ensimäisen

kauniin lampaan, jonka saamme.

Tuo hyvä kirkkoherra vastusti hartaasti tätä vaihtokauppaa, mutta Wappu

ei iloissaan ottanut sitä korviinsa.

Kun pappi oli lähtenyt, meni Wappu huoneesensa ja ripusti kuvan seinään

vuoteensa yli, ja sen ympäri naulasi hän vanhan Luckard'in kortit

seppeleeksi. -- Sitten meni hän ulos katsomaan mitä olisi tehtävää

kyökissä tai kartanossa.

-- Hansel, -- huusi hän ohitse mennessä kotkalle, joka istui

puupinolla, -- nyt me olemme herroina täällä! -- Ja tuo herruuden tunto

oli hänelle pitkän orjuuden jälkeen kuin janoovaiselle hurmaava viini,

joka nääntyvän suonia virvoittaa!

Pihalla oli Bincenz'in pestaama palvelus-väki kokoontunut, ja Bincenz

niiden parissa. Hän oli tullut laihaksi ja keltaiseksi iholtaan;

keskellä mustia, paksuja hiuksiaan oli hänen päässänsä paljas paikka,

ikäänkuin muukin ajeltu päälaki. Palavat silmät olivat vaipuneet

syvälle päähän ja näyttivät suden silmille, jotka vuoriloukosta

saalista katselevat.

-- Mikä nyt on? -- kysyi Wappu ja seisahtui.

Tuo muinoin niin ylpeä talonpoika lähestyi pelkääväisellä nöyryydellä.

-- Me tahdomme ainoastaan kysyä sinulta josko nyt kohta aiot meitä pois

käskeä -- kun olimme niin pahoja sinua kohtaan Stromminger'in eläessä?

Vaan sinä tiedät että meidän täytyi noudattaa hänen tahtoansa.

-- Te teitte velvollisuutenne, --- sanoi Wappu tyynesti. En eroita

ketään ennenkuin huomaan että hän on kunnotoin palvelluksessaan, ja jos

ette niin pahasti matelisi edessäni, niin te mielyttäisitte minua

enemmän! Menkää työhönne, että saan nähdä mitä te toimitatte -- se on

parempi kuin kaikki nämät temput!

Väki meni pois. Bincenz jäi jälelle ja hänen silmänsä olivat Wappuun

kiinnitetyt. Tämä kääntyi ja ojensi kätensä hänelle.

-- Ainoastaan yhden minä kiellän tulemasta kartanooni ja maalleni,

sinun, Bincenz! -- sanoi Wappu.

-- Wappu! -- huusi Bincenz, tämänkö -- tämänkö kaikesta siitä, mitä

olen isällesi tehnyt?

-- Sinun pitää tulla palkituksi siitä, että isäni kivulloisuuden aikana

tiluksien hoitajana olet häntä auttanut -- minä lahjoitan sinulle ne

niityt, jotka ovat talosi rajalla, ja arvelen että työsi ja vaivasi

siten ovat palkitut -- jos ei, niin ilmoita se vaan, minä en tahdo olla

sinulle velkaa -- pyydä mitä tahdot -- vaan älä enää näytä itseäsi

minulle.

-- Minä en tahdo mitään muuta kuin sinua, Wappu -- ilman sinua kaikki

on minulle yhtä arvotointa. Sinä olet melkein tappanut minut, olet

rääkännyt minua niin usein kuin olet minua nähnyt -- ja -- paholainen

minut periköön -- en sittenkään voi sinusta luopua! Katso sinun tähtesi

olisin valmis mihin hyvänsä. Sinun tähtesi voisin tehdä vaikka murhaa

-- sinun tähtesi voisin myydä sieluni autuuden -- ja sinä tahdot maksaa

minua muutamilla niityillä? Luuletko noin pääseväsi minusta? Tarjoo

minulle koko omaisuutesi ja koko Oetz-laakso lisäksi -- minä syljen

siihen jos et anna minulle omaa itseäsi -- katsele minua: rakkauteni

sinuun on minua kalvannut -- en tiedä kuinka lienee, vaan yhdestä

ainoasta suudelmasta sinulta minä lahjoittaisin minun kaikki tavarani

ja kultani ja sitten itse vaikka nälkää kärsisin koko elinaikanani!

Lähetä nyt luokseni luvun-laskija ja anna hänen vielä kerran tuumia

kuinka monella ruohonkorrella ja pennillä sinä voit minua maksaa.

Ja hurjimmalla, katkerimmalla pilkan silmäyksellä jätti Bincenz

hämmästyneen Wapun seisomaan ja lähti pois kartanosta.

Hän saattoi Wapun värisemään. Tuommoisena hän ei ennen ollut häntä

nähnyt -- hän oli luonut silmäyksen semmoiseen himojen syvyyteen, jonka

vaikutukset olivat epätietoiset, ja tunsi sekä inhoa että sääliä.

-- Mitähän minussa lieneekään, joka tekee kaikki miehet niin hulluiksi?

-- ajatteli Wappu. Oi, ainoastaan yksi ei tullut; se ainoa, jota hän

piti hyvänä -- se halveksi häntä. Ja mitä -- hyvä Jumala, jos hän ajan

kuluessa olisi mennyt naimiseen? Tätä ajatellessaan lakkasi Wapun

sydän tykyttämästä. Hän ajatteli taas tuota vierasta tyttöä, jonka

Jooseppi oli vienyt seurassaan Hochjoch'in yli. Vaan ei -- olihan se

palvelus-tyttö!

Mutta pian jotakin oli tapahtuva! Nyt hän oli rikas ja kunniassa

pidetty, ja nyt hän voisi Jooseppia lähestyä yhtä askeletta! Hänen

naisellinen ylpeytensä vastusti kuitenkin tätä ajatusta, ja odottaa --

aina odottaa oli kaikki, mitä hän taisi tehdä.

Rauhatoinna kuljeskeli Wappu ympäri talossa ja ulkona. Viikko toisensa

perästä kului, eikä hän voinut tottua tähän elämään. -- Pian kyllä

huomattiin ett'ei hän enää kelvannut tämmöiseen hiljaiseen elämään. Hän

oli ja jäi Murzoll'in lapseksi, kesyttömäksi Wapuksi. Hän pilkkasi

armottomasti sitä, joka hänestä oli turhaa ja naurettavaa. Hän ei

järjestänyt päivätöitä, eikä huolinut maan tavoista. Hän ei ketäkään

pelännyt. Mitä pelko oli, sen oli hän unohtanut ylhäällä vuoriloilla;

samalla rohkeudella kuin hän siellä oli seisonut keskellä raivoovia

luonnonvoimia, seisoi hän joka-päiväisessä elämässä täällä alhaalla.

Voimakkaana niin sielun kuin ruumiinkin puolesta seisoi hän kylän

asukkaitten parissa, ikäänkuin olento toisesta maailmasta. Kun ei hän

kyläläisten toimia tuntenut, oli hän heidän epäluulonsa esineenä,

vaikk'ei kenkään uskaltanut astua liian likelle tuota mahtavaa

ylimystalon emäntää. Mutta Wappu tiesi varsin hyvin tämän vihollisuuden

ja myöskin sen pelkurimaisuuden, joka selän takana häntä vainosi ja

kantoi ystävällisyyden naamaa hänen edessänsä. "En tarvitse huolia

kestään", oli hänen ylpeä sananpartensa, ja sentähden teki hän sitä,

mihin hurja mielensä häntä johdatti. Jos se pisti hänen päähänsä,

työskenteli hän päiväkaudet kuin orja, kiihoittaaksensa laiskoja

palvelijoita ahkeruuteen; jos joku heistä ei osannut työtänsä tehdä,

tempasi hän sen kärsimättömästi palvelijan käsistä ja teki sen itse. --

Toisinaan hän taas surumielisyydessä uneksi päiväkaudet tai kuljeskeli

vuoriloilla, jotta ihmiset arvelivat ett'ei hänen laitansa ollut oikea.

Täll'aikaa rengit ja piiat tekivät mitä tahtoivat ja talonpojat

kuiskasivat ilkkuen keskenänsä että Wappu sillä lailla pian menettäisi

sekä talon että maan.

Ja vaikka hän näin loukkasi maan tapoja, oli hän toisissa asioissa,

joista talonpojat eivät niin paljon väliä pitäneet, kovin ankara. Jos

hän havaitsi epärehellisyyttä tai väärää peliä jossakin rengissä,

haastatti hän sen maan-oikeuteen. Jos joku eläintä rääkkäsi, tarttui

Wappu hänen kaulukseensa ja pudisti häntä aika lailla vihansa vimmassa.

Jos joku tuli illalla juopuneena kotiin, antoi hän sen häpeäksi ja

häväistykseksi sulkea siltä oven, satoipa sitten vettä taikka lunta.

Jos sai piikojansa kiinni irstaisuudesta, ajoi hän paikalla ne pois

talosta. Sillä hänen sielunsa oli säilynyt puhtaana, saastuttamattomana

kuin ne jäätiöt, joilla hän niin kauan oli elänyt yksinäisyydessä.

Kuiskutteleminen ja muiskutteleminen ovissa ja ikkunoissa ja

juokseminen iletti häntä aina.

Tämä kaikki pani kuitenkin sen huhun liikkeelle, että hän oli kova ja

armoton ja saattoi hänen yhtä kammotuksi, kuin isänsä oli ollut.

Kaiken tämän ohessa näytti kuin hän olisi lumonut miespuolista

nuorisoa. He eivät halunneet hänen rikkauttansa, vaan häntä itseänsä,

kaikessa hänen omituisuudessaan. Kun hän seisoi heidän edessänsä niin

korkeana, niin hoikka-vartaloisna ja kuitenkin niin voimakkaana ja

pulskana, että korkea rinta melkein uhkasi halaista ahtaita liiviä, kun

hän uhaten nosti jäntevää käsivarttansa, jäntevää kuin nuorukaisen,

heitä vastaan ja pilkallinen leimaus salamoi hänen mustista

silmistänsä, silloin nuoret miehet joutuivat rakkaudesta ja

taistelunhalusta raivoon, he taistelivat elämän ja kuoleman uhalla

hänen kanssansa, saadaksensa häneltä yhden ainoan suudelman. Mutta voi

heitä! He eivät olleet tarpeeksi väkeviä voittamaan tätä naista;

häpeällä täytyi niiden vetäytyä takaisin eikä hänen vertaisensa vielä

ollut tullut -- tulisiko hän koskaan? Yhtä kaikki, Wappu häntä odotti!

-- Se, joka voi sanoa että olen antanut hänelle suudelman, sen kanssa

minä menen naimiseen -- vaan siitä ei ole mieheksi ylimystalon

emännälle, joka ei voi ottaa minulta suudelmaa! -- sanoi hän eräänä

päivänä ylpeydessään. Pian tämä sana oli koko seudussa tunnettu ja

nuorukaisia tuli läheltä ja kaukaa onneansa koettamaan ja hänen

sanoistansa kiinni pitämään. Viimein tuli oikein kunnian asiaksi kosia

Wappua, niinkuin rohkea teko ainakin uljaalle miehelle.

Pian ei löytynyt koko Oetz-, Gurgler- ja Schnalferthal'issa ainoatakaan

naimaijässä olevaa talonpoikaa, joka ei ollut koettanut valloittaa

Wappua ja pakoittaa häntä antamaan suudelmaa, jota ei kukaan saanut. Ja

hän iloitsi tästä hurjasta leikistä ja voimastansa; hän tiesi että

hänestä tällä tavoin puhuttaisiin; että Jooseppi välttämättömästi saisi

kuulla hänestä, ja arveli että hänen pitäisi katsoa vaivan maksavaksi

tulla voittamaan, jos kohta vaan voimansa näyttämään, samaten kuin

karhua kaataessa. Ja jos hän kerran tulisi, aatteli Wappu -- miksi hän

ei samaten kuin muutkin rupeisi häntä rakastamaan, jos Wappu vaan olisi

oikein "siivo" häntä kohtaan? Vaan hän ei tullut. Hänen asemesta tuli

kerran eräs matkustaja Vent'istä ja kävi istumaan "Hirven" edustalle,

joka oli Stromminger'in kyökki-tarhan rajalla. Wappu, joka juuri istui

siinä kitkemässä ja kuuli Joosepin nimeä mainittavan, kuunteli

pensas-aidan takana sanansaattajan kertomusta.

Äitin kuoleman jälkeen poikkesi Jooseppi Hagenbacher usein "Lammas"

nimiseen ravintolaan Zwiefelstein'issa, kertoi matkustaja, ja huhu

tiesi kertoa jostakin rakkauden kaupasta Joosepin ja kauniin Asran

välillä, joka oli ravintola-neitsyenä "Lampaassa". Eilen oli hän

tapansa mukaan taas ollut siellä ja oli istunut yksinään Asran kanssa

pöydän ääressä sill'aikaa kuin emäntä kävi kyökissä. Silloin oli sonni

äkkiä päässyt irti ja tuulen nopeudella juossut kylän läpi. Ampiainen

oli nimittäin mennyt sen korvaan. Kaikki pakenivat huoneisinsa ja

"Lampaan" isäntä aikoi tehdä samaten, kun hän äkkiä huomasi nuorimman

lapsensa, viidenvuotiaan tytön makaavan kadulla. Hän ei päässyt pakoon,

sillä lapset olivat juuri leikkineet postikuletusta ja pienokainen oli

valjastettu raskaitten työntö-kärryjen eteen, kun kauhistava huuto

kuului että sonni tulee. Toiset lapset juoksivat pois, vaan Liisan ei

ollut niin helppo päästä raskaitten kärryjensä kanssa; hän kaatui ja

takeltui nuoriin kiinni -- näin hän makasi, kun sonni, sarvet alaspäin

kuorsaten syöksi eteenpäin. Ei ollut enää aikaa irroittaa lasta taikka

vetää sitä pois kärryineen päivineen, sillä sonni oli siinä, --

"Lampaan" isäntä ja Asra huusivat niin että kuului läpi koko kylän --

vaan silloin -- silloin oli Jooseppikin siinä ja pisti heinä-hangon

hirviön kylkeen -- nyt kaikki ihmiset ikkunoissa huusivat apua, vaan ei

kukaan häntä auttanut. Jooseppi tarttui sonnin sarviin ja sysäsi sen

jättiläis-voimalla pari kolme askelta taaksepäin. Täll'aikaa oli

"Lampaan" isäntä ehtinyt saada pois pienokaisen, vaan nyt kysymys oli

Joosepista, jonka kaikki jättivät oman onnensa nojaan. Asra väänteli

käsiänsä ja huusi apua, sonni heitti Joosepin maahan ja tahtoi häntä

musertaa, vaan Jooseppi pisti altapäin veitsen sen kurkkuun, niin että

veri vuosi hänen ylitsensä. Nyt nousi eläin pystyyn ja nosti

Joosepinkin mukanansa, sillä Jooseppi piti sarvista kiinni; sonni

syöksi taas eteenpäin kappaleen matkaa hänen kanssansa, milloin nostaen

häntä ilmaan, milloin laahaten häntä maata myöten. Jooseppi ei

päästänyt sitä irti; hän tahtoi pakoittaa sitä seisahtumaan. Sonni

vuodatti verta viidestä haavasta; se heikontui vähitellen. Pari kertaa

Jooseppi asettui jaloilleen, vaan sitten sonni taas sai voiton ja veti

häntä mukanansa tuskissaan sinne tänne.

Nyt talonpojat vihdoin olivat saaneet niin paljon rohkeutta että

tulivat Joosepin avuksi ja riensivät esille heinä-hangoilla ja

veitsillä. Mutta kuullessansa melua takanansa, ojensi sonni taas

sarvensa puskeakseen ja heittäytyi Joosepin kanssa erään liiterin ovea

vasten, jotta näytti kuin Joosepin pitäisi musertua; ovi heltyi ja

avautui tuosta kauheasta puuskasta, sonni syöksi liiteriin ja

viertelihe kiertelihe siinä tikapuiden, vaunujen ja aurojen välissä,

niin että kaikki meni mullin mallin. Vaan Jooseppi oli noussut ylös

orsille ja heitti oven kiinni, ett'ei tuo raivoisa eläin vielä kerran

pääsisi ulos. Kuultiin hänen salpaavan oven sisäpuolelta. Hän oli

suljettu raivoovan eläimen kanssa tuohon ahtaasen huoneesen, ja

ulkopuolella olevat eivät voineet mitään tehdä. Sieltä kuului semmoinen

jyske ja jyrinä ja mylvinä, että ihmiset kauhistuivat sitä

kuullessansakin. Viimein oli kaikki hiljaa. Hetken levottoman

odottamisen jälkeen avattiin ovi ja Jooseppi astui ulos hoiperrellen

märkänä verestä ja hi'estä. Luultiin että sonni oli kuollut, mutta

Jooseppi arveli, että olisi ollut sääli kaunista eläintä; haavoja voisi

vielä parantaa, ne eivät olleet kuolettavia. Liiterissä näytti oudolle,

kaikki ylösalasin, muserrettuna ja pirstaleina, vaan sonni makasi

sidottuna lattialla. Se makasi liikkumattomana ja puhkaili kuin vasikka

teurastus-penkillä. Jooseppi oli voittanut sen elävänä ja ihan

yksinään! Semmoista ei kukaan mene tekemään paitsi hän!

Näin kertoi sanansaattaja Ventistä, ja sitten taas juteltiin ja

kummasteltiin ja ihailtiin Jooseppi Hagenbacher'ia ja ihmeteltiin

miks'ei hän koskaan tullut tänne. Ylimystalon emännällä oli niin monta

kosijaa, ainoastaan Jooseppi ei näyttänyt hänestä huolivan.

Wappu meni pois pensas-aidalta. Nuo sanat saattoivat hänen punastumaan:

siis ihmisetkin jo puhuivat siitä, että Jooseppi häntä halveksi?! Ja

Asran jälkeen hän juoksi? Se oli sama tyttö, jonka hän vuosi sitten oli

vienyt seurassaan Hochjoch'in yli ja jonka tähden hän oli ollut niin

huolissaan.

Wappu istui eräälle kivelle ja kätki kasvot käsiinsä. Hänen sydämessään

myrsky raivosi. Rakkautta, ihailusta, mustasukkaisuutta! Hänen

sydämensä oli kuin repaleiksi revitty. Wappu rakasti Jooseppia --

rakasti häntä enemmän kuin koskaan ennen; näytti siltä kuin se

äkkinäinen hengähtäminen, millä hän oli kertomusta kuunnellut, olisi

puhaltanut lemmen hehkua ilmi-tuleen. Tuon oli Jooseppi taas

toimittanut -- vaan _hänellä_ ei ollut mitään osaa siinä. -- Asran

isännälle oli hän sen tehnyt -- rakkaudesta Asraan! -- Oliko se

mahdollista? Täytyikö Wapun väistyä palvelus-tytön tieltä, Wapun,

ylimystalon emännän? Eikö hän ollut rikkahin ja niinkuin kaikki miehet

vakuuttivat, kaunihin tyttö koko maassa? Oliko ketään näillä seuduin,

joka voimassa ja kelvollisuudessa olisi häneen verrattava, eikö hän

lajiansa ollut ainoa -- ja heistä ei tulisi pariskuntaa? Maailmassa oli

ainoastaan yksi Jooseppi ja tämä ei tulisi hänen omakseen. Hänkö

heittäisi itsensä pois Asralle, karanneelle piikaraukalle? Ei, niin ei

voinut tapahtua, se oli mahdotointa! Miksi ei Jooseppi välistä voisi

poiketa "Lampaan" ravintolaan ilman että hän juuri sinne menisi Asran

tähden? Hän kävi sielläpäin metsästysretkillä ja "Lammas" on

Zwiefelstein'issa, jossa kaikki tie-haarat yhtyvät! -- "Oi Jooseppi,

Jooseppi -- tule!" huokasi hän ääneensä ja heittäysi maahan, kasvot

maata vasten, niinkuin hän olisi tahtonut sammuttaa lempensä liekkiä

yön kasteessa. Sitten muistui taas mieleensä että sanansaattaja oli

sanonut että Asra oli langennut Joosepin kaulaan hänen palatessaan.

Tämä ajatus häntä vavistutti. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti kuinka

olisi jos _hän_ itse olisi Joosepin vaimo ja saisi häntä syliinsä

vastaan-ottaa, kun hän moisen teon jälkeen palaisi kotia, väsyneenä,

haavoitettuna, ja hän silloin saisi häntä hoitaa ja virvoittaa. Oi

kuinka hän kylmällä vedellä hautoisi hänen tulista otsaansa, ja

lemmittynsä saisi levätä hänen sydämellään, nukkua hänen

hyväillyksistään! Tällaista hän ei ollut koskaan ennen ajatellut,

mutta kun tämä kaikki nyt tuli hänen mieleensä, vapisi hän ennen

tuntemattomasta tunteesta, ikäänkuin kukkanen vavahtaa kun sen kotero

halaistaan.

Tässä hetkessä oli hän kypsynyt vaimoksi, vaan raju-luontoinen kun oli

niin se, joka teki hänet vaimoksi, samalla herätti hänessä nukkuvat

pahat voimat taisteluun häntä itseä vastaan, ja kauhea mullistus

tapahtui hänessä.

Iltatuuli puhalsi hänen ylitsensä, hän ei sitä tuntenut, yö tuli ja

ijäti tyynet tähdet katselivat kummastunein silmin vapisevaa olentoa

tuolla alhaalla, joka makasi yön kasteessa ja repi tukkaansa.

-- Emäntä ei ole tänäkään yönä ollut kotona -- kuiskasi emäntä-piika

aamulla toisille palvelijoille. -- Mitähän se toimittanee? Ja he

painoivat päänsä yhteen ja kuiskasivat keskenänsä.

Vaan he hajosivat kuin ruumenet tuulessa joka haaralle, kun Wappu tuli

kyökkitarhasta pihan yli. Hän oli kalpea ja näytti ylpeämmälle ja

ankarammalle kuin koskaan ennen. Ja tämmöiseksi hän jäikin. Tästä

päivästä alkaen oli hän ikäänkuin muuttunut, ei noudattanut oikeutta,

oli kärsimätön, oikullinen, äreä, niin ett'ei kukaan muu kuin

Klettermaier uskaltanut häntä puhutella, sillä häntä Wappu vieläkin

piti muita parempana. Hänen ylpeytensä paisui täll'aikaa mahdottomasti,

joka kolmas hänen sanoistansa oli "ylimystalon-emäntä!" -- Ei mitään

ollut "ylimystalon emännälle" liian hyvää -- "ylimystalon emännälle" ei

kelvannut tämä tai tuo, "ylimystalon emäntä" sai tehdä mitä ei kukaan

muu uskaltanut -- y.m., y.m.

Joka päivä puki hän päällensä niinkuin olisi ollut sunnuntai, antoi

teettää uusia vaatteita itselleen, antoi tuottaa Imsistä täydellisen

hopea-koristuksen n.s. filigrammityötä, niin raskaan ja kalliin ettei

semmoista vielä ollut nähty Oetz-laaksossa. Hän heitti päältänsä

surupuvun juhlakulkua varten Kristuksen ruumiin juhlana ja oli niin

puettu silkkiin, samettiin ja hopeaan että ihmiset tykkänään unhottivat

rukoilemisen ja alinomaa katselivat häntä. Se oli ensimäinen kerta kun

hän oli osallisna juhlakulussa. Minkälainen kristitty hän oikeastaan

oli, ei kukaan tietänyt; selvää oli että hän nyt seurasi ainoastaan

näyttääksensä koreita vaatteitansa ja hopeakoruansa, kun kaikki

kyläläiset Vent'istä Zwiefelsteiniin asti kokoontuivat. Kahisi ja

kilisi raskaissa poimeissa ja hopeakoruissa, kun hän laskeusi

polvilleen: sen kaltaisia ainoastaan ylimystalon emäntä taisi itselleen

hankkia!

Kun viimeinen evankeliumi luettiin, joutui juhlakulku vähän

epäjärjestykseen, jotta niitä ihmisiä, jotka olivat olleet Wapun

takana, joutui hänen edellensä. Niiden joukossa oli "Lampaan" emäntä ja

hänen vieressänsä kaunis, hoikkavartaloinen Asra.

Tämä kääntyi Wappuun päin ja nyykkäsi hänelle. Sitten katsahti hän

Jooseppiin, joka oli taempana miesten parissa. Sinä hetkenä Asra näytti

niin suloiselle, että Wappu mustasukkaisuudessaan unhoitti vastata

hänen tervehdykseensä. Silloin kuuli hän Asran lausuvan naapurilleen:

-- Kuulkaa emäntä, tuolla meidän takanamme käy Kotka-Wappu, joka antoi

lintunsa niin pahasti rääkätä Jooseppia. Nyt hän ei edes tervehdi minua

enää -- ja minä olen kuitenkin rukoillut niin monta kertaa "isä-meidän"

hänen edestänsä!

-- Olisit voinut olla vaivaamatta itseäsi, -- katkaisi Wappu hänen

puheensa, -- minun puolestani ei kenenkään tarvitse rukoilla; minä

pidän siitä kyllä itse huolen.

-- Vaan näyttää kuin -- et sitä tekisi! sanoi Asra.

-- Ei se mulle olekaan niin tarpeen kuin monelle muulle! Minulla on

yltä kyllin mitä tarvitsen eikä minun tarvitse rukoilla hyvältä

Jumalalta niin paljon kuin esim. poloinen palvelus-piika, joka saa

rukoilla "isä-meidän" jokaisesta kenkä-nauhasta, jota tarvitsee.

Nyt Asrakin punastui suuttumuksesta.

-- Oi, kenkä-nauha, josta on rukoillut Jumalaa, voipi tuottaa ihmiselle

suurempaa onnea kuin -- hopeakorut, joita ilman Jumalaa kantaa.

-- Niin, niin sekauntui "Lampaan" emäntä puheesen -- siinä Asra on ihan

oikeassa!

-- Jos hopeakoruni pistävät silmiinne, voitte käydä takanani, jotta

pääsette näkemästä niitä -- eikä ylimystalon emännän juuri sovellukaan

käydä piian takana.

-- Tahdon vaan antaa sulle tiedoksi ett'ei ensinkään olisi sinulle

haitaksi käydä Asran jäljissä! -- jatkoi ravintolan emäntä.

-- Hävetkää toki "Lampaan" emäntä, älkääkä ruvetko piikanne toveriksi!

-- huudahti Wappu säkenöitsevin silmin. Joka ei pidä itseänsä arvossa,

häntä ei muutkaan arvossa pidä!

-- Oi, oi -- onhan palvelus-piikakin ihminen! -- sanoi Asra, vavisten

koko ruumiissaan. -- Hyvän Jumalan edessä ei silkkihame paljoa

merkitse. Hän taitaa katsoa siihen, mitä sen sisäpuolella on -- hyvään

tai pahaan sydämmeen!

-- Epäilemättä, -- lausui Wappu kiihtyvällä vihalla; -- niin hyvä sydän

kuin sinulla on, valitettavasti ei jokaisella ole -- ei ainakaan miehiä

kohtaan. Hyi häpeä!

-- Wappu! -- huudahti Asra ja kyyneleet syöksivät hänen silmistänsä.

Vaan hänen täytyi vai'eta, sillä nyt oltiin kirkolla, siunaus jaettiin

ja juhla-kulku lakkasi. Nyt Wappu astui Asran sivutse kuin kuningatar,

jotta tämän täytyi pitää "Lampaan" emännästä kiinni, ett'ei kaatuisi,

ja kaikkien silmät seurasivat Wappua. Miehet arvelivat ett'ei

kauniimpaa naista löytynyt koko Tirolissa, ja naiset olivat menehtyä

kateudesta.

-- Nyt hän näyttää vähän toisenlaiselle kuin ylhäällä Hochjoch'illa,

kun asui koiran tallissa kampaamattomilla hiuksilla ja oli villin

näköinen! -- sanoi Jooseppi, joka ei ollut kaukana ja katseli suurilla

silmillään Wapun jälkeen. Sitten astui hän pois juhlakulusta; hän

tahtoi olla kotona ennen päivällistä.

Mutta Asra riensi Wapun jälkeen. Hänen kauniit siniset silmänsä

hohtivat kyyneleistä, niinkuin olisi vettä hiilille kaadettu; hän oli

vimmastunut ja "Lampaan" emäntä samoin. He saavuttivat Wapun ravintolan

luona. Hänkin oli kauheasti liikutettu. Hän oli nähnyt Joosepin

lempeän, tuttavan tervehdyksen Asralle, ja Wappua hän ei ollut

katsellut ainoallakaan silmäilyksellä, miten luuli -- ja nyt hän oli

poissa, ja kaikki, mitä Wappu oli odottanut tästä päivästä, oli turhaa.

Tämä Asra! -- Koko hänen vihansa kääntyi Asraan; hän olisi tahtonut

musertaa Asraa! Ja nyt seisoi Asra hänen edessänsä, pidätti häntä ja

puhui hänelle uhaten ja suuttuneena -- hän -- tuo kurja palvelus-piika!

-- Ylimystalon emäntä, -- sanoi Asra hengästyneenä, -- -- sinä sanoit

jotakin, mitä en ai'o pitää hyvänäni, sillä se koskee kunniaani -- mitä

sinä tarkoitit tuolla "hyvällä sydämellä miehiä kohtaan?" Minä tahdon

tietää mitä sillä tarkoitat!

-- Tahdotko rakentaa riitaa ylimystalon emännän kanssa? huusi Wappu

ääneen ja hänen säkenöitsevät silmänsä mittasivat tyttöä kiireestä

kantapäähän. -- Luuletko että minä rupeisin riitaan sinun kaltaisesi

kanssa?

-- Minun kaltaiseni kanssa? -- huusi tyttö, -- mikä minä sitten olen?

Minä olen köyhä tyttö, jolla ei ole ollut ketään, joka olisi pitänyt

huolta minusta -- vaan en ole kellekään vahinkoa tehnyt enkä polttanut

kenenkään taloa -- minun ei tarvitse kärsiä semmoista sinulta, tiedä

se!

Wappu säpsähti, niinkuin käärme olisi häntä pistänyt.

-- Sinä olet hepakko -- hävytön hepakko, joka kaikkein ihmisten nähden

heittäyt miesten kaulaan! -- huusi hän, unohtaen itsensä ja kaikki

ympärillänsä, jotta ihmisiä kokoontui paikalle.

-- Mitä -- minkä -- kenenkä kaulaan minä olisin heittäynyt? -- änkytti

nuori tyttö ja vaaleni.

-- Pitääkö minun sanoa se sinulle? Pitääkö minun?

-- Sano vaan, minulla on puhdas omatunto ja "Lampaan" emäntä voi

todistaa sen valheeksi.

-- Vai niin! Eikö siis ole totta että sinä viisi vuotta sitten, jolloin

tuskin tunsit Jooseppia, lankesit hänen kaulaansa, niin että hänen

täytyi viedä sinut mukanansa Hochjoch'in yli ja kantaa sinua kun muka

et jaksanut käydä? Eikö ole totta että sinä pidät häntä verkoissasi

aina siitä asti, jotta teitä ihmisten kesken aina mainitaan yhdessä?

Eikö ole totta että sinä tahdot ryöstää Joosepin kaikilta muilta

tytöiltä, joilla olisi häneen enemmän oikeutta ja jotka olisivat

hänelle sopivammat kuin sinun kaltaisesi? Eikö ole totta että

hiljakkoin, tuon tapauksen jälkeen sonnin kanssa, koko kylän nähdessä

lankesit hänen kaulaansa niinkuin hänen kihlattu morsiamensa? Eikö se

ole totta? Vai kuinka?

Asra kätki kasvot käsihinsä ja itki ääneen:

-- Oi Jooseppi, Jooseppi, että minun pitää kärsimän tätä!

-- Ole huoleti, Asra, -- lohdutti häntä hyväntahtoinen "Lampaan"

emäntä. -- Hän on paljastanut itsensä, se on ainoastaan kiukkua siitä,

ett'ei Jooseppi juokse hänen jälkeensä eikä tahdo polttaa sormiansa

hänessä niinkuin kaikki muut. Oi, jos Jooseppi vaan olisi täällä, hän

kyllä opettaisi hälle toista!

-- Niin, epäilemättä hän ei heittäisi kultaansa oman onnensa nojaan --

ja Wappu nauroi niin kimakasti ja kamalasti, että kaiku vuoriloilta

kuului valitushuudolle.

-- Semmoinen kulta, joka kohta heittäytyy kaulaan, on tietysti paljoa

mukavampi kuin se, josta ensin saapi taistella ja kentiesi häpeällä

palata takaisin! Semmoinen kulta on itse ylpeälle Karhu-Joosepillekin

mukavampi kuin Kotka-Wappu!

Nyt "Lampaan" isäntä astui esille.

-- Kuuleppas! -- sanoi hän; nyt olen saanut tarpeeksi! Tyttö tuossa on

kelpo tyttö -- vaimoni ja minä takaamme molemmat hänestä -- ja me emme

salli että häntä solvaistaan. Sinä otat sanasi takaisin, minä käsken

sinua, ymmärrätkös?

Wappu nauroi taas.

-- "Lampaan" isäntä, oletko ikinä kuullut että kotka antaa lampaan

käskeä itseänsä?

Kaikki nauroivat tälle sanasolmulle, sillä "Lampaan" isäntä oli yleensä

tunnettu vähän lampaanmaiseksi, koska hän oli heikko, hyväntahtoinen

mies, joka piti kaikki hyvänänsä.

-- Niin sinä ansaitset nimeäsi, sinä, Kotka-Wappu!

-- Laskekaa minut sisään, -- huusi Wappu -- minä olen saanut tarpeeksi

tästä lörpöttelemisestä. Pois tieltä! -- Ja hän tahtoi sysätä Asran

sivulle.

Mutta "Lampaan" emäntä piti Asraa käsivarresta kiinni.

-- Oi, sinun ei tarvitse mennä pois hänen tieltänsä, sinä et ole

huonompi häntä! -- Ja hän tahtoi tunkeutua Asran kanssa ovesta sisään

Wapun edelle.

Silloin Wappu tarttui tytön vyöhön ja heitti hänet ulkona seisovien

syliin:

-- Ensin emännät -- sitten piiat!

Sen jälkeen kävi hän kaikkein edellä istumaan pöydän päähän.

Kaikki nauroivat ja taputtivat käsiään tälle oivalliselle leikille.

Asra itki ja häpesi niin ett'ei hän enää tahtonut mennä sisään, ja

isäntäväki palasi hänen kanssansa kotia.

-- Odota vaan, Asra -- minä lähetän Joosepin hänen kimppuunsa, kylläpä

hän tuota opettaa! -- lohdutti Asraa "Lampaan" emäntä kotimatkalla.

Mutta Asra pudisti päätänsä ja arveli ett'ei Jooseppi voinut asiaa

parantaa, hän muka oli häväisty ja jäi siksi.

-- Niin miksi sinä puutuit ollenkaan tuohon pahaan Stromminger'in

Wappuun, jokainen, ken suinkin voi, astuu pois hänen tieltänsä -- torui

"Lampaan" emäntä hyväntahtoisesti.

Tällä aikaa istui Wappu ikkunan sisäpuolella ja näki kuinka

Lammas-ravintolan väki meni Asran kanssa pois. Hänen sydämensä tykytti

niin että hopeakorut hänen rinnassansa hiljaa helisivät.

Wappua kehoitettiin syömään ett'ei ryynisoppa jähtyisi: vaan hänestä

soppa oli huono ja lampaanliha sitkeää kuin nahka, hän heitti yhden

gulden'in pöydälle, eikä tahtonut siitä mitään takaisin ja astua suhisi

hämmästyneitten talonpoikien ohitse ulos ovesta.

Niinkuin viisi vuotta takaperin ripille pääsemisen jälkeen, repäisi

Wappu, tultuaan huoneesensa, kauniit vaatteet päältänsä ja lukitsi ne

kirstuun. Hopeakoristukset polki hän murskaksi. Mitä nuo kalleudet

olivat häntä auttaneet? Sitä, jota oli tahtonut mielyttää, ei hän ollut

mielyttänyt! Hän heittäysi sitten vuoteelleen ja soimasi niinkuin

silloinkin kaikkia pyhiä. Tuskassa sydämensä kirveli. Nyt loi hän

silmänsä pyhään Walburgaan ja ajatteli että tämä tuska kentiesi tuli

Jumalan veitsestä, joka veisteli kovaa ainetta, tehdäksensä siitä

pyhimyksen, josta kirkkoherra oli puhunut. Vaan miksi hänestä juuri

pitäisi pyhimys tulla? Hän olisi ennemmin tahtonut tulla onnelliseksi

vaimoksi! Ja se olisi ollut niin helppoa, eikä hyvän Jumalan ensinkään

olisi tarvinnut veistää häntä -- vaimoksi hän kyllä olisi kelvannut

semmoisena kuin olikin!

Hän nurisi ja väänteli itseään tuon veitsen leikkauksista.