Erämaassa.
Taas kevättuuli kävi yli maan. Kuohuvissa vuoripuroissa virtaili
sulannut lumi alas; ujosti, melkein epäilevästi pistivät ensimäiset
alppikasvit esiin ja kurkistivat aurinkoon päin, ikäänkuin kysyäksensä,
loistiko se vaan leikillään vai oliko se todentekoa, jotta
uskaltaisivat astua esiin lumesta. Siellä täällä oli vielä valkoisia
kinoksia, ikäänkuin lakanoita, joita oli jälkeen unohdettu.
Iäti vihriöivissä hongistoissa ja kuusistoissa nostivat linnut
siipiään, pitivät liverrellen keskusteluitaan ja virittivät pieniä
kurkkujansa yhteiseen riemulauluun.
Vuori-huipuilta syöksivät lumivyörteet pauhulla alas laaksoihin, ja nuo
kauheat liikkuvat lumijoukot mursivat muuria ja hirsiä, puita ja
pensaita. Nyt oli taistelua ja elämää -- pauhua ja kauhua, pelkoa ja
toivoa vuorilla ja laaksoissa; ja tuo alituisesti ylpeä tyhmän-rohkea
ihminen rupesi taas liikkeelle menemään pitkän talvisen torkkumisensa
jälkeen, aloitti koetella vuoria alppi-sauvallansa, missä uskaltaisi
jalkaansa asetella haterassa lumessa.
Ainoastaan Rosen makasi vielä taivaankorkuisten vuoriseinien varjossa
ikäänkuin uneksien valkosen lumi-vaipan alla. Oven ulkopuolella seisoi
Leander ja syötti Hanselille suurta hiirtä, jonka oli pyytänyt sille.
Hansel oli tullut Leander'in lemmikiksi siitä asti kun hän sai tietää
että se oli Wapun oma, ja uskollinen eläin ei kärsinyt mitään puutetta
Rosen'issa.
Nyt Benedikt vuorisauva kädessä palasi eräältä matkalta. Hän oli
tutkiskellut tietä Murzoll'ille ja useita kertoja ollut elämän ja
kuoleman vaiheella. Hän katseli sinne tänne, koko hänen olentonsa oli
synkkä ja liikutuksen alainen.
-- No'o, -- kysyi Leander jännitetyllä mielin -- kuinka on laita?
-- Tietä voi töin tuskin kulkea! Jos minä menen hänelle saattajaksi,
niin hän ehkä uskaltaisi sitä käydä.
-- Kuule Benedikt, älä mene, älä laske häntä sinne ylös -- minä pyydän
sinua.
-- Mitä hän tahtoo -- sen hän tahtoo! -- sanoi Benedikt synkästi.
-- Sano hänelle että vuorelle on mahdotoin päästä, niin hän kyllä jääpi
tänne.
-- Miksi valetta! Ei hän kuitenkaan mieltänsä muuta, vaikka hän jäisi
tänne kuinka kauan, ja sinulla ei ole rahtuakaan toivoa, sen hän on
sanonut monta kertaa. Semmoinen keltanokka kuin sinä et kelpaa Wapun
tapaiselle tytölle. Pysy nyt alallasi!
Hän meni huoneesen. Suuttumuksen ja tuskan kyynelet nousivat Leander'in
silmiin. Wappu tuli heinätanko kädessä tallista Benedikt'iä vastaan.
-- Wappu, -- sanoi tämä, -- jos on välttämätöintä, niin tahdon sinua
viedä tuonne ylös, minä olen saanut selkoa tiestä, mutta vaarallinen se
vielä on.
-- Sydämellinen kiitos, Benedikt -- sanoi Wappu, menkäämme huomenna.
Hän ripusti heinätangon seinään ja meni kyökkiin. Benedikt löi lumen
jaloistaan ja asetti vuorisauvan erääsen nurkkaan. Hän mietiskeli
hetken aikaa, vaan sitten hän ei voinut enää itseänsä pidättää -- hän
seurasi tyttöä.
Wappu oli juuri sitonut helmat ylös, ruvetaksensa kuuraus-työhön.
-- Wappu, jätä tuo, minä tahtoisin puhua kanssas.
-- Minä en voi, Benedikt, minun täytyy siivota kyökkiä. Kun minä
huomenna lähden, niin koko talo täytyy olla siisti. En tahdo jättää
mitään epäjärjestystä jälkeeni.
-- Olethan sinä meidän luona tehnyt työtä enemmän kuin olet syönyt ja
juonut. Anna nyt olla, täällä on hyvä järjestys kyllä -- ja kun sinä
olet poissa, -- on kaikki kuitenkin yhtäläistä. -- Hän pureskeli
puunkappaletta ja sylki pois tikut, jotka siitä lähtivät. Wappu näki
kuinka kauheasti liikutettu Benedikt oli. Hän jätti työnsä
kuunnellaksensa häntä.
-- Wappu, sanoi Benedikt, mieti vielä kerran etkö tahdo kumpaakaan
meistä. Katso, sinun ei pitäisi olla ylpeä, kun olet niin pahassa
huudossa että todellakin täytyy suuresti rakastaa sua tahtoakseen sinua
vaimoksi.
Wappu kallisti päätänsä myöntäen.
-- No, näetkös, me täällä Rosen'issa olemme miehiä, jotka voivat kosia
missä hyvänsä, ja mikä tyttö hyvänsä olisi iloinen meitä saadessaan.
Sinä voit valita jommankumman meistä veljistä ja heität semmoisen onnen
luotas. Katsos Wappu, sitä sinä ehkä kerran kadut!
-- Benedikt, sinulla on hyviä tarkoituksia minua kohtaan ja minä pidän
niin paljon sinusta ja Leanderista kuin suinkin voi pitää miehistä,
joiden kanssa ei tahdo mennä naimisiin. Minä en totta tosiaan mene
vaimoksi kellekään, jota en voisi miehenäni rakastaa, ja tahdon paitsi
sitä sinulle ilmoittaa -- että kerran olen nähnyt miehen, jota en voi
unohtaa, ja ett'en ota toista niin kauan kuin hän on mielessäni.
Benedikt vaaleni.
-- Näetkös, minä sanon sen sentähden sinulle, että tyyntyisit etkä mua
enää ajattelisi. Usko minua, Benedikt, minä tiedän mitä olet minun
hyväkseni tehnyt, sinä ja te kaikki. Te olette minut pelastaneet
kuolemasta, te olette minua suojelleet, kun isäni tahtoi minua ottaa
väkivallalla, ja sangen kaunista oli katsella kuinka sinä puolustit
minua ja talosi oikeutta. Minä olisin onnellinen tyttö jos voisin
rakastaa sinua ja unohtaa tuon toisen -- minä olen sinulle sydämen
pohjasta kiitollinen, ja jos se voisi sinua hyödyttää, niin mielelläni
uhraisin elämäni puolestas, -- vaan sano itse, mikä ilo sinulla olisi
vaimosta, joka rakastaisi toista? Se olisi todellakin huono kiitos
sinunkaltaiselle miehelle!
-- Niin olisi! -- sanoi Benedikt sortuneella äänellä ja pyyhki
otsaansa.
-- No hyvä, nyt sinä ymmärrät että minun täytyy täältä pois, ett'ei
tätä tällaista voi jatkaa?
-- Ymmärrän! -- vastasi hän taas ja meni ulos kyökistä.
Wappu katsoi hänen jälkeensä kun hän astui ulos niin liikutettuna, tuo
jalo ylpeä mies, joka oli hänelle tarjonnut kaikkea sitä, joka -- hänen
lapsellisen käsityksensä mukaan -- olisi tehnyt mitä tyttöä hyvänsä
onnelliseksi. Ei Wappu itsekään ymmärtänyt miksi hän ei voinut pitää
enemmän tästä, joka oli tehnyt niin paljon hänen edestänsä, kuin tuosta
vieraasta miehestä, joka ei edes ajatellut häntä. Vaan niin oli nyt
kerran laita! Jooseppi oli kuitenkin hänen mielestänsä ihanin ja jaloin
kaikista. Hän näki Jooseppia aina edessään semmoisena kuin hän oli
heittäessään karhun nahan selästään ja kertoessaan taistelustansa pedon
kanssa; hän muisteli kuinka kaikki ihmiset ympärillä ihaellen
kuuntelivat, katselivat häntä, tuota ainoata, ihanata, mahtavaa. Ja hän
oli voittanut hänen isänsä, tuon väkevän miehen, jota Wappu siihen asti
oli pitänyt niin voittamattomana ja peloittavana. Sitten oli hän
kuitenkin puhunut niin ystävällisesti Wapulle, huolimatta isän
kiukusta. Ei, ei kukaan ollut Joosepin vertainen. Wappu rupesi taas
työhön.
-- Jos Jooseppi tietäisi, mitä kaikkea olen hyljännyt hänen tähtensä!
-- ajatteli hän havaitessaan että Benedikt hartaasti koetti selittää
asiaa Leander'ille ja että tämä itki.
Vanha Stromminger oli alussa raivossaan kironnut tottelematonta lasta
eikä tuo hyvä pappi Heiligkreuz'istäkään voinut häntä hillitä. Kun tuli
tunnetuksi että Wappu oli Rosen'issa, lähetti hän väkeä hänet takaisin
tuomaan. Vaan ei kukaan niin helposti tuupannut Klotzareja Rosenissa
pois tieltä heidän omalla alallansa, he puolustivat ritarillisesti
Rosen-kartanoiden vanhoja oikeuksia.
Vaan huomatessaan että veljekset olivat häneen rakastuneet, uskoutui
Wappu tuolle tyynelle Nikodemus'elle ja tämä ymmärsi kohta tehtävänsä.
Hän meni Stromminger'in luo, ja hänen puhelahjansa sai aikaan sen, että
isä heitti vangitsemistuuman sikseen ja tyytyi siihen että hylkäsi
tyttärensä. Kesällä hän saisi niinkuin ennenkin paimentaa karjaa
Murzoll'illa -- "sillä se oli kuitenkin ainoa työ, mihin hän kelpasi".
-- Talveksi hän saisi etsiä itselleen palvelus-paikkaa missä tahtoi,
vaan kotia hän ei saisi tulla.
Kun Nikodemus palasi tällä sanomalla, pyysi Wappu kohta saada seurata
käskyä ja lähteä Murzoll'ille odottaakseen siellä karjan tuloa, ja
ainoastaan Nikodemus'en jyrkkä kielto sai hänen odottamaan siksi että
Benedikt olisi tutkistellut josko oli mahdollista päästä vuorelle.
Se hetki oli tullut, jolloin Wapun taas tuli paeta laakson kevät-tuulia
ja lähteä vuorille, erämaahan. Raskaalla mielellä jätti hän hyvästi
veljille ja hyvälle Mariannalle. Kaikki he olivat oppineet häntä
rakastamaan, nämät hyvät ihmiset, jotka olivat tehneet niin paljon
hänen edestänsä.
Benedikt saattoi häntä; sitä oikeutta hän ei antanut riistää
itseltänsä.
-- Sinä olet ollut niin kauan uskottu meille -- me tahdomme ainakin
jättää sinua takaisin raittiina ja terveenä. Mitä sinulle sitten
tapahtuu, sitä emme me voi estää, Jumala paratkoon!
Kamala oli se tie, jota heidän oli tällä kertaa kulkeminen, ja
Benedikt, joka oli mainio ja rohkea opas, sanoi itse ett'ei hän koskaan
ollut tehnyt vaikeampaa vuorimatkaa. He puhuivat vähän, sillä he
taistelivat lakkaamatta elämästä eivätkä uskaltaneet katsoa oikealle
eikä vasemmalle. Se oli raskas työ. Puolen päivän taisteltuansa lumen,
jään ja vuoriloukkojen kanssa, olivat he vihdoinkin perillä.
Siinä se vielä seisoi tuo vanha maja, se oli vaan vähän huonompi kuin
ennen, suuria lumikinoksia oli katolla ja ylt'ympärillä.
-- Sinä tahdot siis mieluummin asua täällä kuin kotona meidän luonamme,
emäntänä Rosen'issa, jossa voisit elää toimekasta ja kunnioitettua
elämää?
-- Minä en voi toisin tehdä, Benedikt! -- sanoi Wappu hiljaa ja katseli
surumielisesti lumista, kolkkoa majaa. -- Minä luulen että vuoren
haltijat ovat minua lumoneet, jotta minun täytyy palata heidän luo enkä
voi perehtyä laaksoon.
-- Sitä melkein voisi uskoa. Jotakin kummallista on sinun tilassasi.
Sinä olet aivan toisellainen kuin muut tytöt, ja sinua täytyykin
rakastaa aivan omituisella tavalla, paljon, paljon enemmän, ja
kuitenkin tuntuu niinkuin sinä et kuuluisi meille, tuntuu ikäänkuin
sinua hallitsisi paha henki!
Hän heitti maahan sen tavarajoukon, jonka oli tuonut mukanaan Wapulle,
ja rupesi luomaan lunta oven edestä, että Wappu pääsisi sisään tupaan.
-- Benedikt, -- sanoi Wappu hiljaa, ikäänkuin he olisivat voineet sitä
kuulla -- uskotko sinä että "vuoren onnellisia neitoja" on olemassa?
Benedikt katsoi miettien maahan ja kohotti olkapäitään.
-- Niin, mitä pitää minun sanoman! En minä ole nähnyt ketään heistä --
vaan ihmisiä on, jotka voisivat panna elämänsä pantiksi siitä.
-- En minäkään usko niitä olevan -- vaan kun minä viime vuonna tulin
tänne ylös, näin unta, joka oli niin todennäköinen että sitä tuskin
olisi voinut uneksi uskoakaan -- ja nyt minä aina muistan noita
onnellisia neitoja kun jotain minulle tapahtuu.
-- Mikä uni se oli?
-- No niin, se jota lemmin, on myöskin vuorivuohen-ampuja ja juuri
hänen tähtensä isä lähetti minut tänne, ja kohta kun tulin tänne, näin
unta että Murzoll ja hänen onnelliset neitonsa uhkasivat että jos en
heittäisi häntä mielestäni, niin he syöksähyttäisivät minut alas
syvyyteen!
Ja hän kertoi Benedikt'ille koko unensa. Tämä pudisti päätänsä ja tuli
varsin alakuloiseksi.
-- Wappu, sinun sijassasi minua peloittaisi!
Wappu heitti päätään taaksepäin:
-- Kaikkia vielä! sinäkin olet vuorivuohen-ampuja, ja pelkäät noita
onnellisia neitoja. Ei saa pelästyä. Sen jälkeen olen minä juossut
monen syvyyden yli ja vaikka kyllä olen huomannut että on jotakin, joka
minua vetää alaspäin, niin olen kuitenkin pysynyt vakaana ja olen
voittanut.
Hän nosti uhaten väkeviä ruskeita käsi varsiansa:
-- Niin kauan kuin minulla on nämä molemmat käsivarret, niin minä en
pelkää mitään.
Tämä ei mielyttänyt Benedikt'iä. Hän oli yksinäisillä poluillaan
Similaun ja Wildspitz'in jäätiöin yli tullut umpimieliseksi ja ajatteli
paljon enemmän kuin ihmiset ylimalkain ajattelevat:
-- Ole varoillas Wappu; joka tahtoo liian korkealle nousta, satuttaa
päätänsä, ja se ei ole heille mieleen tuolla ylhäällä, vaan he
syöksähyttävät meitä alas!
Hän oli ääneti.
-- On liian aikaista jäädä tänne, -- aloitti hän taas -- ei kukaan
ihminen voi sitä kestää!
-- Ah, kun minä viime syksynä olin täällä, oli se paljo pahempi, sanoi
Wappu.
He astuivat majaan.
-- Sitä, joka ei tahdo neuvoja vastaan-ottaa, ei voi auttaa. Vaan jos
se, jonka tähden tätä kaikkea kärsit, ei sinua kerran palkitse, niin
hän ansaitsee tulla hirtetyksi!
-- Jos hän vaan sitä tietäisi, niin hän kyllä sitä palkitsisi, sanoi
Wappu ja loi punastuen silmänsä alas.
-- Eikö hän sitä tiedä? -- kysyi Benedikt kummastuen.
-- Ei, hän tuskin minua tuntee!
-- No, Jumala antakoon sinulle anteeksi että noin kiinnität sydämesi
vieraasen ja luovut niistä, jotka sinua rakastavat, jotka ovat sinua
hoitaneet ja suojelleet! Tiedä, se ei voi olla rakkautta, vaan
uppiniskaisuutta.
Wappu oli ääneti, Benedikt ei myöskään puhunut. Hän teki niinkuin
Klettermaier edellisenä vuotena oli tehnyt. Järjesti majan Wapulle niin
hyvin kuin mahdollista ja kantoi sisään hänelle polttopuita. Sitten
antoi hän Wapulle kättä jäähyväiseksi:
-- Jumala suojelkoon sinua täällä ylhäällä! Ja jos vielä saisin sinulle
jotakin sanoa, niin se olisi: valvo ja rukoile ett'et joudu paholaisten
valtaan!
Wapun sydäntä särki kun Benedikt'in silmä niin surullisesti häntä
katseli. Oli kuin hän olisi jäämäisillään paholaisten valtaan, ja
tietämättään piti hän yhä kiinni suojelijansa kädestä, hänen, joka niin
uskollisesti oli pitänyt hänestä huolta. Wappu meni saattamaan
Benediktiä kappaleen matkaa, niinkuin hän olisi pelännyt jäädä
yksikseen.
-- Käänny takaisin! Täällä tie tulee huonoksi; kiitoksia siitä että
olet minua saattanut -- sanoi Benedikt ja erkani Wapusta.
-- Hyvästi ja onnea matkalle! -- huusi Wappu hänen jälkeensä.
Benedikt ei enää katsonut taakseen. Wappu palasi tupaansa ja oli taas
yksin kotkansa ja vuorihaltijainsa kanssa. -- Vaan haltijat näyttivät
leppyneelle. Murzoll hymyili ystävällisesti kevät-auringon loisteessa
takaisin tullutta lastansa vastaan. Wappu ei enää tuntenut itseänsä
niin yksinäiseksi tässä mahtavassa seurassa. Jokainen viiru Murzoll'in
otsassa oli nyt tuttu hänelle. Hän tunsi hänen hymynsä ja hänen
vihansa, se ei enää häntä peloittanut kun synkät pilvet ympäröivät
Murzoll'in otsaa tai kun hän raivoissaan heitti lumi-vyörteet alas
syvyyteen; hän tunsi olevansa niin rauhassa Murzoll'in kovalla povella
ja hänen kylmä hengähdyksensä puhalsi pois sen painon Wapun mielestä,
jonka hän oli tuonut mukanansa sieltä alhaalta. Sillä myrskyllä on
parantava voima, se jäähdyttää verta, se kantaa sielun mahtavilla
siivillään yli ohdakkeisen maan, jossa se tuskissansa liehahtelee. Kun
lapsi on satuttanut itsensä ja itkee, puhallamme me tuota sairasta
paikkaa ja lapsi hymyilee meille jälleen. Niin isä Murzoll puhalsi pois
tuskan lapsensa sydämestä, ja se katseli loistavin silmin ja
helpommalla mielellä ulos avaraan maailmaan ja -- toivoi ja odotti.
Näin kului taas viikkoja ja kuukausia. Heinäkuun aurinko paahtoi taas
niin että vuori oli aivan paljas; tuo keveämpi talvilumi oli nimittäin
sulanut aina ikuisen lumen rajalle asti, missä Wappu asui. Silloin
tällöin tuli joku veljeksistä Rosen'istä kysymään eikö hän vielä ollut
muuttanut mieltänsä. Mutta tämä tapahtui ainoastaan harvoin ja häiritsi
Wapun yksinäisyyttä ainoastaan noin neljännestunniksi.
Eräänä päivänä pistivät auringon säteet tavattoman terävästi. Kun
aurinko "pistää", niin se neuloo pilviä yhteen ja jo päivällis-aikana
oli se vetänyt paksun pilvi-hunnun ympärilleen; siihen se hävisi ja
lyijyn-harmaa hämärä peitti raskaasti maan. Kummallinen levottomuus
valloitti pienen karjan, silloin tällöin hohtava leimaus lensi
pimeyden läpi, niin kuin nukkuva välistä silmiänsä aukaisee -- ja
jättiläis-tapainen suru-harso peitti Murzoll'in pään. Siellä täällä se
repesi rikki, ja silloin sai katsahtaa etäälle, vaan uusia harsoja
kutoutui ahkerasti, kunnes näytti kuin ei olisi mitään väliä taivaan ja
maan välillä.
Wappu tiesi mitä tämä kaikki merkitsi; hän oli kestänyt monta myrskyä
täällä ylhäällä. Hän ajoi pienen karjansa erään kalliokielen alle,
jonka hän ajan kuluessa oli valmistanut hätä-tilaa varten. Vaan
pikkunen kili oli eksynyt ja Wapun täytyi lähteä sitä hakemaan. Ei
mikään raju-ilma vielä ollut noussut tällaisella ankaruudella. Vinkuen
lensi tuuli eteenpäin, heittäen muutamia rakeita sinne tänne. Nyt
hänellä oli vaan muutamia minuutia jälellä eikä kiliä näkynyt missään.
Wappu sammutti tulen takassa ja astui ulos luonnonvoimain taistellessa,
niinkuin uljas kuningatar kapinallisten alamaistensa keskelle.
Katsantonsa oli todellakin ruhtinaallinen hänen tietämättään ja
tahtomattaan. Hän oli pannut pienen vaski-kattilan kypäriksi päähänsä
ja vaippana riippui paksu hevosenpeite olkapäistä alas. Raudoitettu
paimensauva keihäänä kädessä riensi hän ulos myrskyä vastaan, ja noin
taistellen saapui hän kallioseinälle, josta hän taisi katsella
ympärilleen, etsien kadonneen eläimen jälkiä. Vaan tässä sumussa oli
mahdotoin nähdä mitään.
Wappu nousi yhä korkeammalle, sille tielle asti, joka Hochjoch'in yli
viepi Schnalzerthal'iin. Ja siellä, hyvin alhaalla riippui kili
kalliokielellä syvyyden ääressä vavisten pelon ja kovien rakeitten
vallassa. Hän sääli turvatointa eläintä -- hänen täytyi sitä armahtaa.
Yhä tiheämmin satoi rakeita ja myrsky vei sateen hänen kasvojansa
vastaan, raju-ilma läheni lähenemistään vedenpaisumuksen pauhulla --
vaan se ei häntä estänyt, säikähtyneen eläimen mykkä avunhuuto soi
raju-ilman läpi häntä vastaan, ja tarkemmin miettimättä astui hän alas
sumuiseen syvyyteen. Sanomattomalla vaivalla pääsi hän niin pitkälle
tuolla liukkaalla tiellä että voi sauvallaan vetää eläimen luoksensa,
sitten heitti hän sen olkapäälleen ja kiipesi taas ylös käsin jaloin.
Oli nyt kuin tulivirta keskitaivaalta olisi syössyt alas syvyyteen,
ryskeellä meni siellä mänty pirstaksi; ja, ikäänkuin taivas ja maa
olisivat yhdessä kiljuneet, niin kuului jyske ylhäältä alas,
syöksevistä virroista ja kivistä, jotta näytti yksinäiselle vaeltajalle
tuolla kalliolla kuin taivas ja maa hurjassa raivossa olisivat
pyörineet hänen ympärillänsä. Melkein tainnuksissaan nousi hän viimein
varmalle tielle. Hänen täytyi vähän hengähtää ja pyyhkiä vettä
kasvoiltaan, sillä hän tuskin mitään näki enää ja kili olkapäällä
hypähti niin että Wapun oli pakko sitä sitoa, päästäksensä kulkemaan.
Ylhäällä ja alhaalla jyrisi jyrisemistään; ikäänkuin taivas olisi ollut
ravistunut astia täynnä tulta, niin vuosivat salamat virtoina alas. --
Silloin -- mikä se oli? -- ihmis-ääni! avunhuuto kuului selvästi kautta
jyrinän ja pauhun. Wappu, joka ei ollut vapissut raju-ilmasta eikä
myrskystä -- vapisi nyt. Ihmis-ääni -- ja nyt! -- täällä ylhäällä hänen
luonansa luonnon kauheassa raivossa tässä sekasorrossa! Se säikähytti
häntä enemmän kuin hurjistuneet luonnonvoimat. Henkeänsä vetämättä
kuunteli hän: mistä huuto tuli, eikö hän ollut pettynyt. Silloin kuuli
hän sitä taas ja tällä kertaa aivan takanansa:
-- Hoi, sinä siellä -- auta toki minua.
Ja sumusta ja sateesta ilmestyi ihmis-haamu, joka näytti kantavan
toista.
Wappu seisoi kuin kivi-patsas: kenenkä kasvot nuo olivatkaan? Nuo
tuliset silmät, tuo musta parta ja hienosti muodostunut nenä; hän
katseli ja katseli eikä voinut paikasta liikahtaa autuaallisesta
pelosta -- olihan se hänen pyhä Yrjänänsä -- Karhu-Jooseppi!
Jooseppikin säikähtyi nähdessänsä Wappua, kun tämä kääntyi, vaan
toisesta syystä.
-- Jesus Maria -- onhan se tyttö! -- sanoi hän melkein arasti -- ja
katseli Wappua kummastellen. Nähdessään hänen selkäpuoltansa oli
Jooseppi, Wapun ko'osta päättäen, luullut häntä paimeneksi -- ja nyt
seisoi tyttö hänen edessänsä. Ja katsellessaan tyttöä edessänsä, joka
oli tuohon pitkään vaippaan puettu, sotaisella päähineellä rakeita
vastaan, tummat hiukset hajalla ja märkinä kasvojen ympäri, paimensauva
kädessä, kili leveillä hartioillaan, suuret leimuavat silmät häneen
luotuina, hämmästyi Jooseppi niinkuin hänellä olisi ollut jotakin
yli-luonnollista edessänsä. Koko elin-aikanansa ei hän ollut nähnyt
niin mahtavaa naisen hahmua ja hän tarvitsi hetken aikaa tointuaksensa.
-- Ah, sanoi hän viimein mietittyänsä, sinä olet, kuin oikein
ajattelen, Stromminger'in Wappu -- Kotka-Wappu?
-- Niin olen! -- vastasi tyttö hengähtämättä.
-- Oikeastaan ei minulla siis pitäisi olla mitään tekemistä sinun
kanssasi!
-- Miksi ei? -- kysyi Wappu ja vaaleni. Samassa näkyi salama, jonka
leimu kuvautui hänen vaski-kypärässään.
Joosepin täytyi pidättää vastauksensa, sillä salamaa seurasi kauhea
jyrinä ja rae-sade. Jooseppi katseli arasti Wappua, joka seisoi
liikkumatonna sill'aikaa kuin jää-kappaleet löivät suuria kuhloja
vaski-kattilaan hänen päässänsä, Jooseppi kallistui tuon hengettömän
olennon yli, jota hän kantoi.
-- Tiedä siis että minun ja isäsi väli on sotainen siitä asti kun tuo
juttu Sölden'issä tapahtui, ja ihmiset sanovat ett'ei ole juuri
helpompi tulla toimeen sinun kanssasi. -- Vaan tämä tyttö parka ei
jaksa enää; salama iski maahan hänen viereensä, jotta hän kaatui ja
meni tainnoksiin. Mene meidän edellämme majaasi, että tyttö saa levätä
siksi kun myrsky on laannut raivoamasta -- sitten me kohta menemme --
emmekä enää sinua vaivaa!
Wappu katseli häntä niin oudosti, kun Jooseppi lausui nuo sanat --
puoleksi uhalla ja puoleksi tuskissaan. Hänen huulensa vapisivat kuin
hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan hän pidätti itseänsä ja sanoi
hetkisen sisällisen taistelun jälkeen ainoastaan: -- Tule! -- ja meni
edellä. Vähän ajan perästä hän seisahtui ja kysyi: -- Ken se on, joka
on sinun kanssasi?
-- Se on tyttö raukka Vintshgau'ista, joka on menossa palvelukseensa
Zwiefelstein'iin. Äiti on kuollut ja sentähden täytyi minun lähteä
perintö-asioita varten Vintschgau'iin, josta hän oli kotoisin, ja kun
meillä oli sama matka edessämme -- niin otin tytön seuraani -- vastasi
Jooseppi.
-- Äitisi -- on kuollut? -- Oi Jooseppi parka -- sanoi Wappu
osanottavaisuudella.
-- Niin -- se oli kova onni! -- sanoi Jooseppi syvällä murheella; minun
hyvä äitini!
Wappu näki että hänen oli tuskallista puhua siitä, ja vaikeni. He eivät
puhuneet sitten ennenkuin saapuivat majalle.
-- Tämä on kurja pesä! -- sanoi Jooseppi sisään astuessaan, kun satutti
otsaansa, vaikka oli syvästi kumartunut: -- Syitä tarvitaan ennenkuin
lähettää lastansa tämmöiseen koira-talliin! No, vaan pakoitithan sinä
isäsi siihen.
-- Vai niin -- sinä tiedät sen? -- sanoi Wappu katkerasti, vapauttaen
kilinsä ja laskien sn erääsen nurkkaan. Korjasi sitten vuoteensa ja
auttoi Jooseppia laskemaan vieraan vuoteelle. Wapun kädet vapisivat
sitä tehdessään.
-- No niin -- jatkoi Jooseppi huolimattomasti: -- Tietäähän jokainen
että sinä olet yhtä raju luonnoltasi kuin isäsi -- että melkein olit
tappaa Gellner-Vincentz'in ja kiukuissasi sytytit isäsi heinäladon
tuleen. Minä tarkoitan vaan että kun näin aikaisin olet aloittanut,
niin voi vielä pitkälle päästä!
-- Tiedätkö _miksi_ minä löin Bincentz'iä ja sytytin ladon tuleen? --
kysyi Wappu vapisevalla äänellä: -- Tiedätkö _miksi_ minä olen tässä
koiran-tallissa, kuin sinä sanoit? _Tiedätkö_ sitä? -- Ja hän taittoi
polveansa vasten paksun oksan niin että se ritkahti ja Joosepin täytyi
kummastella hänen voimaansa.
-- En, -- sanoi hän, -- kuinka minä voisin sitä tietää.
-- No, koska et sitä tiedä, niin ei siitä ole puhumista! -- torui hän
hiljaa ja sytytti valkeaa, maitoa keittääksensä.
-- Kerro minulle miksi, jos arvelet että teen sinulle väärin!
Silloin Wappu taas nauroi tuolla katkeralla kimakalla tavalla, niinkuin
hänen oli tapa tehdä kun sydän verta vuosi.
-- Sinulle, -- _sinulle_ minä sen sanoisin?! -- lausui hän. -- Niin, --
sinä olisit todellakin oikea mies, jolle sitä sanoisin!
Hän pesi kuumeen kaltaisella innolla pientä pataa, kaasi maitoa siihen
ja ripusti sen rätisevän tulen yli.
Jooseppi ei huomannut sitä tuskaa, joka tässä pilkassa kätkyi -- hän
huomasi vaan pilkkaa, ja kääntyi suuttuneena pois Wapun luota.
-- Sinun kanssasi ei ole puhumista, siinä ihmiset ovat oikeassa! Ja
tästä hetkestä oli hänen huomionsa vaan kääntynyt sairaan puoleen.
Wappu oli myös ääneti ja katseli ainoastaan silloin tällöin
askarrellessaan Jooseppia, jota takan valkea valaisi. Hänen silmänsä
hohtivat kuin tuliset hiilet valkean valossa, joka milloin leimusi
kirkkaammin, milloin heikommin ja varsin oudosti kirkastutti
metsämiehen kauniita ankaria kasvoja, jotta ne välistä näyttivät
ystävällisille, välistä synkille.
Silloin Wappu muisti unen, jota oli nähnyt ensimäisenä yönä täällä
ylhäällä. -- Jos nuo onnelliset neidot nyt näkisivät Jooseppia, niin ne
varmaankin sulaisivat kuin lumi tulen edessä! -- jotakin tämänkaltaista
hän ajatteli, ja tuntui hänestä kuin hän vaan verta vuotaen voisi
irroittaa silmänsä Jooseppia katsomasta, ja pari kuumaa pisaraa putosi
hänen silmistään, ei kuitenkaan veripisaroita, vaikk'eivät sentähden
olleet vähemmän tuskalliset.
Vieras tyttö tointui nyt ja kysyi hämmästyneenä:
-- Mitä tämä on?
-- Ole huoleti Asra, -- sanoi Jooseppi -- tiedä että salama melkein oli
iskeä sinuun, ja sitten otti Stromminger'in Wappu meidät majaansa.
-- Jesus Maria! olemmeko Kotka-Wapun luona? -- huudahti nuori tyttö
säikähtyneenä.
-- Ole huoleti, -- sanoi Jooseppi -- niinpian kuin sinä jaksat menemme
edemmäksi!
-- Sinä olet siis Vintschgau'issakin kuullut minusta, -- juo nyt vähän
pelästyksen päälle, -- sanoi Wappu tyynesti hyväntahtoisella ivalla,
antaessaan tytölle lämpöstä maitoa, johon oli sekoitettu muutamia
viinipisaroita. Jooseppi oli noussut ylös että Wappu pääsisi sinne
juoman kanssa. Asra koetti nousta istumaan, vaan se ei onnistunut, ja
Wappu tarttui häneen, auttaen häntä; hän piti tyttöä kuin lasta
sylissään ja antoi hänelle toisella kädellä juoda. Asra joi janossaan
muutamia kertoja Wapun puumaljasta, vaan oli niin voimaton että hänen
päänsä vaipui Wapun olkapäälle, kun oli juonut. Wappu viittasi
Joosepille että hän ottaisi pois maljan ja jäi itse istumaan, ett'ei
häiritsisi sairasta.
Jooseppi katseli häntä miettivästi hänen istuessaan vuoteen reunalla
sairas tyttö sylissään.
-- Sinä olet kaunis tyttö, sanoi hän rehellisesti, -- vahinko vaan että
olet niin rajuluontoinen!
Hieno puna lensi Wapun poskille, kun hän kuuli nämä sanat.
-- Vaan onhan sinullakin sydän, -- sanoi Asra, -- minä tunnen kuinka se
tykkii.
Virkistyneellä voimalla nosti Asra päänsä ja katseli Wapun kauniita
päivettyneitä kasvoja ja hänen suuriin tummiin silmiinsä. Wappu katseli
myöskin tarkemmin vierasta. Hän näki että sillä oli suloiset kasvot,
tunnokkaat siniset silmät ja kultaiset silkin-hienoiset hiukset; häntä
katsellessa valloitti Wappua outo tunne. Hän katsahti Joosepin puoleen
ja rupesi taas askaroimaan tuvassa.
-- Onko se todellakin Kotka-Wappu? -- kysyi nyt Asra saattajaltaan,
ikäänkuin hän ei olisi voinut käsittää että pahassa huudossa oleva
Wappu voisi olla niin hyvä.
-- Tuskin voisi sitä uskoa, mutta sanoohan hän itse että niin on.
-- Ja minä voin kohta toteen näyttää että olen se sama -- huudahti
Wappu, avasi oven ja kutsui: -- Hansel -- Hansel, missä olet?
Kimakka huuto vastasi hänelle ja Hansel lensi alas katolta ja ovesta
sisään.
-- Jesus, mitä se on? Huusi Asra tehden ristin-merkkiä, ja Jooseppi
kävi hänen eteensä seisomaan, häntä suojellakseen.
-- Se on sama kotka, jonka lapsuudessani otin pesästään -- tuolta
Burgstein'in kalliolta. Siitähän minulla on tuo nimi -- Kotka-Wappu!
Ja hän katseli lintua yhtä ylpeästi kuin sotilas voitettua lippua: --
Katso kuinka olen sitä kesyttänyt että se vapaasti saa lentää ympäri
eikä kuitenkaan lennä pois luotani!
Hän asetti linnun olkapäällensä ja levitti sen siivet että Jooseppi
näkisi ett'eivät olleet leikatut.
-- Se on komea lintu -- sanoi Jooseppi ja hänen metsästäjäsilmänsä
katseli halullisesti kaunista saalista, jota ei kukaan metsästäjä olisi
toiselle suonut, vielä vähemmin tytölle.
Hänen silmäyksensä nähtävästi ärsytti kotkaa, sillä se päästi
kummallisen vinkuvan äänen, köyristi kaulaansa ja pystytti höyheniänsä
Joosepille.
Wappu huomasi tämän oudon liikutuksen ja koetti rauhoittaa sitä
hyväilemisellä.
-- No Hansel -- mitä sinun on, eihän ole tapasi olla tuommoinen!
-- Aha, poikaseni -- sinä tunnet metsästäjän -- nauroi Jooseppi
ylpeästi ja ojensi uhaten kättänsä ikäänkuin olisi tahtonut ottaa
kotkaa Wapun olkapäältä.
Silloin ärsytetty lintu äkkiä vimmastui, levitti siipiänsä, lensi ylös
katolle ja sitten alas vihamiehensä päälle. Kauhistuksen huuto pääsi
Wapun huulilta. Asra pakeni nurkkaan ja lentelevä peto, jok'ei enää
huolinut emäntänsä käskyistä, täytti melkein tuon ahtaan majan,
koettaessansa peloittavalla nokallaan päästä likelle Jooseppia,
iskeäkseen kynnet hänen kylkiinsä. Nyt oli vaan kamala sekasotku
taistelevien nyrkistä ja siivistä, höyheniä lenteli ympäri ja seinät
tulivat punaisiksi missä Joosepin veriset kädet niihin koskivat.
-- Veitseni, jos vaan voisin saada veitseni esille, -- huusi Jooseppi.
Wappu heitti oven auki:
-- Tänne Jooseppi, ulos vapaasen ilmaan -- tuossa ahtaassa pesässä et
voi sille mitään.
Vaan Karhu-Jooseppi ei juossut pakoon.
-- Niin totta kuin Jumala elää, en liikahda paikasta -- ähkäsi hän.
Vielä hetken aikaa voitto oli epätietoinen. Silloin Joosepin
onnistui, kasvot muuria vasten painettuina, tarttua kotkan kynsiin
rautakourillaan ja pakoittaa vastustavaa eläintä jättiläisvoimalla
loukkuun, sill'aikaa kun tämä nokallaan hakkasi hänen käsiänsä ja
käsivarsiaan.
-- Veitseni, vedä ulos veitseni -- minulla ei ole yhtään kättä vapaana,
-- huusi hän Wapulle.
Mutta Wappu käytti tätä hetkeä toisella lailla, hän juoksi sinne ja
heitti liinan yli kotkan pään. Nyt oli Joosepin helppo sitoa kotkan
jalat nuoralla yhteen ja näin se ei ollut enää vahingollinen. Jooseppi
heitti sen maahan. Voitettuna koetti jalo eläin vapauttaa itseänsä.
Jooseppi nousi ja latasi pyssynsä.
-- Mitä teet? -- kysyi Wappu hämmästyneenä.
-- Minä lataan pyssyni, -- vastasi hän ja puri hampaansa yhteen,
haavoitettuin käsien kirvellessä. Kun oli ladannut, otti hän vangitun
linnun, heitti sen ovesta ulos, kävi seisomaan kappaleen matkaa siitä,
ojensi pyssynsä ja sanoi hiljaa käskien Wapulle: -- laske se nyt irti!
-- Mitä pitää minun tekemän? -- kysyi Wappu, joka ei tahtonut korviansa
uskoa.
-- Sinun pitää laskea se lentämään!
-- Miksi?
-- Että voin sitä ampua -- etkö tiedä ett'ei kunnollinen metsästäjä
koskaan ammu otusta muutoin kuin lennossa tai juoksussa?
-- Vaan ethän Jumalan tähden ai'o ampua Hanseliani?
Jooseppi katseli häntä vuorostaan ihmetellen:
-- Pitäisikö minun ehkä antaa tuon hurjan otuksen elää?
-- Jooseppi -- huusi Wappu ja astui vakaasti hänen etehensä: -- jätä
Hanselini rauhaan! Minä olen sen tuonut ylös pesästä eikä kukaan muu
minusta huoli kuin tämä lintu -- se on kaikki mitä minulla maailmassa
on -- sinä et saa mitään tehdä Hanselille!
-- Vai niin, -- sanoi Jooseppi äkäisesti ja katkerasti, -- se riiviö on
melkein hakannut silmät päästäni enkä minä saa mitään tehdä?
-- Eihän se sinua tuntenut! Mitä lintu voi siihen ett'ei se viisaampi
ole -- ethän sinä tahdo kostaa järjettömälle eläimelle?
Jooseppi polki jalkaa.
-- Laske se irti että osaa lentää, muuten ammun sen semmoisena kuin on.
Hän ojensi pyssyä.
Nyt tuo kuuma veri taas nousi Wapun päähän ja häneltä unohtui kaikki,
paitsi eläin raukka.
-- Saammepa nähdä, huusi hän kiihtyen -- saatko menetellä omaisuuteni
kanssa mielesi mukaan. Pane pois pyssy! Lintu on minun! Kuuletko? Se on
minun! Minä en salli että sille vahinkoa tehdään, tapahtukoon mitä
tahansa. Pyssy pois tai sinä saat oppia tuntemaan minua.
Ja voimakkaalla kädellä löi hän pyssyn Joosepin kädestä, niin että
laukaus pamahtaen iski kiviseinään.
Wapun käytöksessä oli jotakin, joka voitti tuon väkevän miehen, uljaan
karhun-tappajan, niin että hän teeskennellyllä huolimattomuudella otti
pyssynsä, sanoen katkeralla pilkalla:
-- No kernaasti minun puolestani! Saat rauhassa pitää koukkunokkasi. --
Se on luultavasti ainoa, minkä eläissäsi saat! -- Sillä sinä olet totta
tosiaan _Kotka-Wappu_!
Ja Wappua katsomatta repäisi Jooseppi nenäliinansa palasiksi ja koetti
näillä kääriä haavoitettuja käsiänsä. Wappu juoksi Joosepin luo ja
tahtoi häntä auttaa; nyt vasta huomasi hän kuinka pahat nuo haavat
olivat, ja tuntui siltä kuin hänen oma sydämensä olisi verta
vuodattanut sitä nähdessään.
-- Oi Jesus, -- minkänäköiset kätesi ovat! lausui hän -- tule, anna
minun pestä ja kääriä niitä!
Mutta Jooseppi sysäsi hänet pois tieltä.
-- Älä koske! -- Asra sen kyllä tekee!
Hän meni majaan. Kuolettava tuska ahdisti Wappua. Hän tunsi äkkiä että
oli tehnyt Joosepin vihollisekseen, ehkä ainiaksi; tätä ajatellessa
hänestä tuntui kuin hänen täytyisi kuolla. Masennettuna meni hän
Joosepin jälkeen ja silmänsä seurasivat mustasukkaisuudella tuon
vieraan tytön liikuntoja, kun tämä sitoi Joosepin haavoja.
-- Jooseppi, sanoi Wappu tukehtuneella äänellä, -- sinä et saa luulla
ett'en huoli sinun haavoistasi siitä syystä, ett'en antanut sinun ampua
Hanselia. Katso, jos ne siitä parantuisivat, saisit mielellään ampua
sekä Hanselin että emäntänsäkin -- vaan asian laita on nyt semmoinen,
että kumpikin olisi sinulle yhtä hyödytön.
-- Hyvä, hyvä! ei sinun tarvitse puolustaa itseäsi -- sanoi Jooseppi
kiertelemällä. -- Asra, -- kysyi hän, -- voitko nyt käydä eteenpäin?
-- Voin, -- vastasi tämä.
-- Laita itses' valmiiksi siis, niin menemme!
Wappu vaaleni.
-- Jooseppi, etkö tahdo levätä hiukan -- enhän ole vielä saanut tarjota
sinulle mitään! Minä keitän kohta sinulle jotakin, vai tahdotko juoda
vähän maitoa?
-- En, kiitoksia vaan vierasvaraisuudesta -- vaan minun täytyy pyrkiä
kotiin ennen yötä. Ei enää sada ja Asra jaksaa jo käydä.
Hän auttoi tyttöä valmistuksissa, ripusti pyssyn olkapäälleen ja otti
vuorisauvan käteensä.
Wappu otti sulan, jonka Hansel taistelussa oli pudottanut, ja pisti sen
Joosepin hattuun:
-- Tätä sulkaa sinun pitää kantaa, Jooseppi, koska olet voittanut
kotkan, olisihan se tullut sinun saaliiksi, jos et olisi sitä
lahjoittanut minulle.
Mutta Jooseppi otti sulan hatustaan:
-- Tarkoitukses voi olla hyvä, mutta tätä en kanna -- minä en ole
tottunut jakamaan saalistani _tyttöjen_ kanssa.
-- Ota sitten koko kotka, vaan anna sen elää! sanoi Wappu tuskissansa.
Jooseppi katseli häntä kummastellen.
-- Mitä sinä ajattelet! Enhän tahdo ryöstää sinulta eläintä,
johon sydämesi on niin kiintynyt. Ehkä minun joskus onnistuu
vangita karhun-pentua, ja sen tuon sinulle, jotta seura tulisi
täydellisemmäksi! Vaan sitä ennen me emme tapaa toisiamme, sillä voisi
tapahtua että minä ampuisin tuon linnun, jos se joutuisi minun tielleni
-- on siis parasta välttää tätä tienoota! Jumalan rauhaan ja kiitoksia
kohteliaisuudestasi!
Näillä sanoilla astui hän ylpeästi ja tyynesti ulos tuvasta.
Asra kumartui ja otti maasta poisheitetyn sulan.
-- Lahjoita se minulle -- pyysi hän -- minä panen sen rukouskirjaani,
ja niin usein kuin sitä näen, tahdon rukoilla: "Isä meidän" sinun
puolestasi!
-- Kernaasti minun puolestani! -- vastasi Wappu kolkosti, hän oli
tuskin kuullut mitä Asra puhui. Hänen rinnassaan tikitti ja kolkutti,
hänen korvissaan suhisi, niinkuin myrsky olisi käynyt hänen
ympärillänsä. Hän astui ulos tuvasta pois lähtevien jälkeen. Rajuilma
oli tauonnut, mustat pilvihunnut riippuivat repaleina vuorien piikistä
alas, ja etäisyys pilkoitti hämärästi sumun läpi. Etenevän ukkosen
tohina kuului vielä ja purot syöksivät pauhaten alas syvyyksiin; muuten
oli kaikki hiljaista ja äänetöintä, ja valkoinen ruumiin-vaate lumesta
ja rakeista oli peittänyt vuoren.
Wappu seisoi liikkumatonna, kädet rintaa vasten painettuina.
-- Eihän hän voinut käsittää kuinka köyhäksi on käynyt ennenkuin sydän
noin lintuun kiintyy! -- sanoi hän itsekseen. Sitten laskeutui hän
polvilleen ja irroitti puoleksi paleltunutta kotkaa, joka horjuen
kiipesi ylös hänen käsivarrelleen ja niin viisaasti katsoi hänen
silmiinsä kuin se olisi tahtonut anteeksi pyytää. -- Niin katsele vaan
minua, nyyhkytti Wappu -- oi Hansel, Hansel -- mitä olet minulle
tehnyt!
Wappu istui majansa kynnykselle, laski Hanselin maahan ja itki oikein
sydämen pohjasta, kunnes väsyi kuulemasta omaa itkuansa. Hän katsoi
ylös; hänen takanansa nousi pystysuora lumiseinä, tuolla alhaalla
edessänsä oli kuolema vuoriloukoissa kylmän vuoteensa valmistanut,
harmaassa etäisyydessä riippuivat pitkät repaleet sadepilvistä
taivaasta maahan asti, ja Wappu tunsi taas yht'äkkiä täydellisesti ja
katkerasti kuin ensimäisenä olopäivänänsä täällä, että hän oli -- ja
jäi yksinänsä erämaahan!