Klotz'it Rosen'issa.
Monta päivää Wappu kulki ympäri etsien palvelusta, vaan ei kukaan
tahtonut häntä ottaa kotkan kanssa, ja kotkaa hän ei jättänyt. Jos hän
olisikin luopunut siitä, olisi se kuitenkin aina palannut hänen luo, ja
että hän voisi tappaa tuota uskollista eläintä, se aatos ei hänen
päähänsä pistänyt, tapahtui mitä tahansa. Nyt hän todellakin oli
Kotka-Wappu, sillä hänen kohtalonsa oli nyt sidottu Kotkan kohtaloon.
Luckard'in vanha serkku olisi mielellään pitänyt Wappua luonansa, kun
Wappu hetkeksi poikkesi hänen asuntoonsa, mutta siellä eli hän liian
likellä kotoansa -- siellä hän tykkänään olisi ollut isänsä vallassa.
Hänen täytyi mennä kauas, niin kauas kuin jalat kantoivat. Vuoden
aika tuli yhä ankarammaksi, lunta rupesi satamaan ja yöt, joiden
kuluessa Wappu tavallisesti oleskeli heinä-ladoissa, olivat kylmät.
Hänen vaatteensa tulivat kuluneiksi ja hän rupesi näyttämään
mieron-kulkijalle; yhä jyrkemmin kiellettiin sisäänpääsy häneltä, kun
hän seuralaisensa kanssa kolkutti jotakin ovea. Hän näytti jo niin
oudolle ett'ei mikään rehellinen talonpoikaisvaimo tahtonut antaa
hänelle työtä muutamaksi tunniksikaan eikä ruokaa pöydältänsä. Armosta
pistettiin hänelle leipäpala joskus ulos ovesta. Ja Wappu, tuo ylpeä
Strommingerin Wappu istui kynnykselle sitä syömään! Sillä kuolla hän ei
tahtonut. Elämä, tämä ahdistettu, vainottu, kurja, paljas elämä oli
sentään ihana niinkauan kuin hän toivoi että Jooseppi kuitenkin joskus
rupeisi häntä rakastamaan. Tämä toivo antoi hänelle voimaa kaikkia
kärsimään, nälkää, vilua, pilkkaa. Mutta hänen muuten niin voimakas
ruumiinsa rupesi horjumaan alituisesta kalvavasta surusta ja
mielenjännityksestä, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, jalat eivät
tahtoneet häntä totella enään ja missä tahansa hän pani maata, hänen
ajatuksensa kävivät sekaviksi ja hän makasi kuumeentapaisessa
unenhorroksessa. Hän joutui tuskallisen ahdistuksen alaiseksi,
ajatellessansa että hän kentiesi sairastuisi. Se vielä! Jos hän jäisi
tainnoksissa makaamaan johonkin heinälatoon, niin hän kannettaisiin
isänsä luo ja hän olisi taas hänen vallassansa. Hän oli kävellyt ympäri
Gurgler-laaksossa ja, etsittyänsä turhaan palvelusta siellä, oli hän
aloittanut vaivaloista matkaa Oetz-laaksoon. Vent oli houkuttelevainen
hänelle, se oli, isä Murzoll'in rauhoitetulla alalla, se oli hänelle
ikäänkuin kappale kotoa. Vaan mitä kovempi ilman-piiri oli, sitä
kovemmat myös ihmisten sydämet -- ja ennenkuin Wappu oli sinne ehtinyt
oli huhu hänen te'ostansa ehtinyt sinne, ja kauhistus ja inhoitus häntä
kohtasi kaikkialla. Hän ei vetonut Heiligkreuz'in kirkkoherraan, sillä
olihan tämä kieltänyt sitä, ja hyvällä syyllä, sen Wappu ymmärsi.
Sentähden hän ei mennytkään enää pappien luo; eihän kukaan saanut ottaa
häntä suojelukseensa.
Vent'in kylän viimeinen talo oli juuri sulkenut ovensa Wapulta. Hänen
eteensä nousivat nyt Platteykugel'in taivaankorkuiset seinät ynnä
Wildspitze ja Hochvernagtferner, jotka sulkivat laakson ja joidenka yli
ei ollut mitään tietä. Täällä maailma sulkeutui umpi-latuun ja hän
seisoi sen lopussa. Hän seisoi ja katseli ylös vuorille, jotka jyrkkinä
nousivat ylt'ympäri. Oli harmaa aamuhämärä; yöllä oli satanut lunta,
jotta koko laakso näytti suurelle lumikinokselle. Jok'ainoa tien jälki
oli hävinnyt. Wappu istui lumeen ja ajatteli: Jos minä nyt nukun ja
palellun, niin se on helppo kuolema. -- Mutta niin kylmä ei vielä
ollut, lumi suli hänen altansa ja pian oli hän läpimärkä. Silloin
hyppäsi hän ylös ja nousi sille kukkulalle, joka on Vent'in takana ja
vie ylös Hochjoch'ille. Sieltä näki hän kauas ympärille. Huomasipa
sieltä vanan, joka kävi kylän takana Thalleitspitz'in juurella ja
ikäänkuin vuoren sydämen läpi. Se voisi olla polku, vaan mihinkä se
vei? Hän astui vielä korkeemmalle, voidaksensa nähdä kauemmas, ja
silloin putosi ikäänkuin side hänen silmiensä edestä, -- olihan tämä se
tie, joka Ventistä vei Rosen'in taloille. Rosen, korkein asuttu paikka
koko Tyrolissa, viimeinen Oetz-laaksossa, missä ihmiset vielä asuivat
kuin kotkat, vaan ainoastaan kaksi perhettä: Klotz'it ja Gestrein'it.
Rosen, rauhallinen kätketty Rosen, kauhean Vernagt-jäätiön juurella,
jääjärven reunalla, minne ei vuosien kuluessa ihmisjalka eksynyt ja
joka, vanhana satuna, lepäsi salakähmäisen hunnun alla. Tämä oli sopiva
paikka Wapulle, tämä oli hänen viimeinen turvansa, viimeinen paikka,
josta hän toivoi apua tai ainakin kuolemaa, niinkuin erämaan pedot.
Sinne hän tahtoi mennä Klotz'ien luo Rosen'iin! He olivat Tyrolin
mainioimmat oppaat, he olivat niin tutustuneet vuorten kanssa kuin
vuori-haltijat, _he_ voisivat ymmärtää että Wappu ennemmin sytytti
ladon tuleen, ennemmin kuolisi kuin antoi itseltään ryöstää oikeuden
vapaasti hengittää, ja he voisivat suojella Wappua koko maailmaa
vastaan, sillä Rosen'in taloilla oli turvapaikan oikeus. Herttua
Fredrik oli suonut heille sen, kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että
kerran Rosen'issa oli löytänyt turvapaikan vihollisiansa vastaan. Viime
vuosisadalla oli Josef toinen ottanut pois heiltä mainitun oikeuden,
vaan talonpoika riippuu kiinni tavoissansa ja Oetz-laakson asukkaat
kunnioittivat vapaa-ehtoisesti tuota oikeutta vieläkin. Se, joka
Rosenissa sai suojelusta, oli hyvässä turvassa, sillä Rosenilaiset
eivät ottaneet vastaan ketäkään, joka ei sitä ansainnut, ja heitä
pidettiin samassa arvossa kuin heidän esi-isänsäkin. Heidän
talo-oikeutensa loukkaaminen olisi ollut yhtä kuin pyhyyden häväistys.
Wappu nosti kätensä taivasta kohtaan sydämestänsä kiitollisna siitä
että Jumala oli näyttänyt hänelle tämän tien, ja pyörryksissä, horjuen
kävi hän tälle viimeiselle matkalleen, viimeisen voimansa avulla.
Tunnin aikaa, joka mielestänsä oli ijankaikkisuuden pituinen, oli hän
kulkenut lumisella polulla. Siinä makasivat hänen edessänsä nuo
hiljaiset kunnialliset Rosen'in talot ikäänkuin lumessa uneksien.
Niitä oli hän usein Murzoll'ista nähnyt, niinkuin kotkan pesät
kallioseinällä. Sydämensä tykytti niin että hän kuuli sen tykytystä,
polvensa vapisivat. Jos häntä täältäkin pois näytettäisiin? Lumipyry
alkoi taas, kiertäen kaikki valkoiseen huntuunsa. Wappua pyörrytti,
kylmänä liehui valkoinen huntu hänen päänsä ympäri, vaan hänen
kuumeenkuumalla otsalla se suli ja vuosi vetenä alas hiuksia ja kasvoja
myöten ja hän värisi vilusta. Viimeinkin seisoi hän Nikodemus Klotz'in
oven edessä ja haparoi oven-kolkutinta, vaan tätä tehdessä kävi kaikki
niin oudon vaaleaksi hänen silmissään, hän kaatui ovea vasten ja vaipui
sitten maahan.
Kauas, kauas lentelivät valkoiset lumihiuteet alas ahtaasen laaksoon ja
muodostivat rauhallisen valkoisen kummun Nikodemus Klotz'in salvatun
oven eteen tuon liikkumattoman olennon yli, joka siinä oli vaipunut
maahan.
Nikodemus Klotz istui lämpösellä piisinpenkillä, poltti pientä
piippuansa ja katsoi hyvillään ulos ikkunasta ulkona raivoavaa
pyry-ilmaa. Niin kului neljännestunti toisen perästä; nuorin veli
Leander, pulska metsästäjä, istui tutkistellen erästä viikkolehteä.
-- Pyryttää taas kauniisti, -- sanoi Nikodemus yhä polttaen.
-- Niin, -- sanoi Leander katsellen pyryä ja tuiskua pienen ikkunan
toisella puolella. Silloin musta siipi yht'äkkiä löi ikkunaa vastaan
valkoisessa pyörteessä, ja lentää liehutteli sitten ylös katolle.
-- Oli jotakin! -- sanoi Leander ja nousi.
-- Mitä se olisi ollut, -- mörisi vanhin veli, -- eihän kukaan ihminen
mene ulos tällaisella ilmalla.
-- Oh, se oli lintu, kertoi Leander, ottaen pyssyn naulasta, sillä
metsästäjänä hän pystytti kohta korvansa kun kuuli siiven suhinata.
Hänen täytyi tarkastella mitä se oli. Hän meni ja avasi varovasti oven
ett'ei peloittaisi lintua pois. Nyt tuli joukko lunta sisään ja hän
havaitsi kinoksen rapulla. Hän ei päässyt ulos, vaan meni ensin
hakemaan lapiota, jolla poistaisi lumen. Harmistuneena pani hän pyssyn
pois ja rupesi luomaan lunta.
-- Jesus, mitä tämä on? -- huusi hän äkkiä. -- Nikodemus, tule tänne,
täällä makaa jotakin oven edessä lumessa, auta minua!
Veli joutui paikalle, yks kaks oli kinos kaivettu läpi, ja käsivarsi,
kaunis ympyriäinen käsivarsi tuli ilmi. Pian vetivät he pehmosen lumen
alta hengettömän olennon.
-- Hyvä Jumala, tyttö -- ja mikä kaunis tyttö! -- kuiskasi Leander, kun
tuo ihana pää ja muhkea rinta tulivat näkyviin.
-- Kuinka hän lienee tänne eksynyt? -- sanoi Nikodemus ja pudisti
päätänsä sill'aikaa kun hän, ei ilman vaivaa, nosti raskaan ruumiin
lumesta.
-- Onko hän kuollut? -- kysyi Leander ja koski häneen, katsellen
kalpeita ruskeita kasvoja puoleksi hämmästyneenä ja puoleksi
ihastuneena.
-- Täällä kysytään hieromista -- käski Nikodemus -- vaan ensin sisään
huoneesen hänen kanssansa.
Ja he kantoivat Wapun sisään ja laskivat hänet Nikodemus'en vuoteelle.
-- Kyllä hän jo on maannut tuolla ulkona puolen tunnin aikaa, sillä
niin kauan ainakin on siitä kun olin kuulevinani kolkutusta ovella,
vaikka luulin että oli lumipallo, joka putosi katolta alas.
Leander toi vadillisen lunta sisään ja tahtoi hyväntahtoisesti olla
avullisna nutun riisumisessa nuoren tytön päältä.
-- Ei niin, -- kielsi vanhempi ja viisaampi mies, -- se ei sovi
tuommoiselle nuorelle pojalle kuin sinä olet -- jos tyttö saisi tietää
siitä, niin saisi hän hävetä! Sinä menet ulos ja koetat saada tänne
jonkun Gestrein'istä, -- Katarinan tai Mariannan. Mene!
Leander ei voinut kääntää silmiänsä hengettömästä ruumiista.
-- Mikä kaunis tyttö! -- mutisi hän säälien mennessään.
Tyynellä toimeliaisuudella riisui nyt kokenut mies vaatteet tytön
päältä ja hieroi ruumista niin kauan ja niin kovasti lumella, että iho
taas rupesi näyttämään elävän ihmisen iholle ja veri vapaasti
juoksemaan. Sen jälkeen pyyhki hän tyttöä hyvästi, peitti häntä
lämpösesti ja antoi hänelle muutamia pisaroita jotakin väkevätä
yrtti-juomaa.
Viimeinkin Wappu tointui, liikkui ja ojensi itseänsä sekä katseli
kerran ympäri huonetta. Vaan silmänsä olivat lasintapaiset,
hourailevaiset, ja sopertaen muutamia käsittämättömiä sanoja sulki hän
silmänsä jälleen. Hän on kipeä, -- sanoi Nikodemus Leander'ille, joka
juuri astui sisään, sill'aikaa kuin roteva talonpoikaisnainen seisoi
rapulla ja pudisti lumen päältänsä.
-- Marianna, -- sanoi Nikodemus -- tämä oli hänen nainut sisarensa --
nyt sinun täytyy auttaa meitä, sillä minä ja Leander, me molemmat
miehet emme kuitenkaan voi tyttöä hoitaa, Leander silmäilee sitä jo
vallan ihastuneena.
Hän katsahti moittivasti tuohon nuoreen mieheen, joka taas seisoi
vuoteen pää-puolella ja ihastuksissaan katseli sairasta. Punastuen
käänsi Leander pois kasvonsa.
Marianna astui nyt vuoteen viereen ja ensimäinen kysymyksensä oli
tietysti:
-- Kuka se lienee?
-- Jumala tietää! Arvattavasti joku mieron kulkija, -- arveli
Nikodemus.
-- Niin miksi ei? -- mörisi Leander -- jokaisen pitäisi nähdä että hän
ei ole mieron kulkija.
-- Niin, niin, -- sanoi Marianna, -- sentähden että hän on kaunis ja
mielyttää sinua! Vaan tiedä, että monella on kauniit kasvot ja ruma
sielu, -- siitä ei voi päättää. Siivo tyttö ei tähän vuoden aikaan
yksinään kuljeskele ympäri maata siksi että hän uupuu. Siihen hänellä
kyllä on omat syynsä ja Jumala tietäköön kuka tällä lailla on saatu
taloon!
-- No, se voi olla yhden tekevää -- arveli hyväsydäminen Nikodemus, --
emme kuitenkaan voi ajaa häntä ulos lumeen ja viluun, olkoon hän sitten
kuka hyvänsä.
-- Kernaasti minun puolestani -- sanoi vaimo, -- minä tulen tänne häntä
hoitamaan, jos tahdotte, vaan talooni en ota häntä, sen vaan sanon
teille!
-- Ei ole tarpeellista -- kyllä me häntä pidämme itsekin! -- vastasi
Leander suuttuneena, ja kun Wappu taas sopersi jotakin itseksensä,
kallistui hän hellästi alas: -- Mitä tahdot, mitä toivot?
Vanhemmat sisarukset katselivat toisiansa.
-- Kuuleppas sinä, -- sanoi Nikodemus, -- minä sanon sinulle jotakin.
Nyt sinä teet niin hyvin ja olet pistämättä nenääsi tähän huoneesen
siksi kuin tiedetään kuka tämä ihminen on. -- _Tuohon_ on salvomies
tehnyt aukon, mene sinä ulos sen kautta, äläkä enää tule sisään, jos et
tahdo että minun pitää ajaa tyttö tiehensä, kipeä kun on! Ymmärrätkös?
-- No kyllä kai saa katsella tyttöä? -- mutisi Leander. -- En totta
tosiaan ymmärrä mitä hirvittävää se on sinun mielestäsi.
-- Laita itses pois täältä; minä en ai'o kärsiä sitä niin kauan kun
olen herra talossani ja sinun holhojasi. -- Sen sanottuansa sysäsi hän
veljensä ovesta ulos ja jäi sisaren kanssa yksinään sairaan luo.
Wappu ei selvinnyt, hän makasi kuumeen horroksissa. Kurkku oli
paisunut, jäsenet kankeat ja kipeät. Sisarukset huomasivat pian että
vieras oli pahasti vilustunut ja uupunut ja hoitivat sitä niin hyvin
kuin voivat. Täll'aikaa Leander toimettomana ja levottomana kuljeskeli
talossa. Niin pian kun joku tuli sairashuoneesta oli hän aina vastassa
ja kysyi kuinka oli sairaan laita. Hän oli julmistunut myöskin siitä
ett'ei saanut hoitaa tyttöä. Kun lumipyry illalla lakkasi, otti hän
pyssynsä ja meni ulos.
Vaan oltuansa hetken aikaa ulkona tuli hän sisään jälleen ja kutsui
Nikodemus'en ulos sairashuoneesta.
-- Tuolla ulkona katolla istuu kotka, oiva kotka ja katselee ihmiseen
niin tyynesti ja tuttavasti kuin jos olisi kotona täällä! -- lausui
hän innoissansa.
-- Ah -- sanoi Nikodemus, -- sepä olisi kummallista!
-- Tule itse katsomaan! huusi Leander ja veti veljen ulos mukaansa.
-- Siellä -- siellä se istuu eikä liikahda paikasta. Mikä komea lintu
-- ja sitä ei saa ampua -- se voi tehdä ihmisen hulluksi!
-- Miksi et voi sitä ampua? -- sanoi Nikodemus.
-- Ah enhän minä voi pamahuttaa, kun tyttö parka tuolla sisällä makaa!
-- sanoi Leander ja potki jalkaa.
-- Aja se pois sitten, -- neuvoi Nikodemus -- ja laita niin että saat
sitä ampua kaukana, josta se ei kuulu.
Leander rupesi heittämään lumipalloja ylös katolle peloittaaksensa
lintua. Mutta kotka vaan pystytti höyheniänsä, tirskui ja lensi
vihdoinkin ylös. Vaan pois ei se lentänyt, se kierteli ilmassa pari
kertaa ja istui sitten katolle jälleen.
-- Ah se on merkillistä! Se ei tahdo pois täältä. Se on juuri niin kuin
se olisi kesyt!
Vielä pari kertaa yritti Leander peloittaa sitä -- mutta turhaan.
-- Se on kuin olisi lumottu! -- arveli Leander tehden ristin-merkkiä
lintua vastaan; tämä ei ollut siitä millänsäkään, luultavasti sillä ei
ollut kuitenkaan mitään yhteyttä paholaisen kanssa.
-- Minusta näyttää kuin sitä olisi ammuttu niin ett'ei se osaa lentää.
Kaikissa tapauksissa ei se enää mitään vahinkoa tee! selitti Nikodemus.
-- Anna sen istua rauhassa siksi että putoo alas, jos et tahdo tyttöä
peloittaa ampumisella.
-- Niin, se on jo puolikuollut. Luulen että voisi sitä kädelläkin
vangita.
Hän otti tikapuut, asetti ne kattoa vasten ja nousi varovasti niitä
myöten. Lintu antoi hänen lähestyä aivan likelle. Leander veti liinansa
taskusta ja tahtoi heittää sen kotkan pään yli. Vaan silloin lintu
hakkasi häntä niin että hänen nopeasti täytyi poistua.
Nikodemus nauroi.
-- Se näytti sinulle tuo kuinka kotkia kädellä vangitaan. Minä olisin
voinut sanoa sen sinulle kohta.
-- En ymmärrä mikä lintu tuo lienee, -- sanoi Leander, pudistaen
päätänsä. -- Odotappas vaan -- jos minä tapaan sua muualla!
-- Huomenna voit sitä ajella jos ei se yöllä kuole. Kun se taas jaksaa
lentää, niin se kyllä lähtee kauemmas ja liian kauas ei se missään
tapauksessa pääse.
Jo pimensi ja Marianna tuli ulos ilmoittamaan että hänen nyt täytyi
mennä kotia laittamaan illallista miehelleen.
Veljekset astuivat sisään ja Nikodemus otti esiin leipää ja juustoa
aamiaiseksi varastohuoneesta.
Sill'aikaa kun hän oli ulkona avasi Leander hiukan ovea, joka tuvasta
vei Nikodemus'en makuuhuoneesen ja tirkisteli Wappua raon kautta. Hän
makasi nyt hiljaa ja nukkui rauhallisesti Nikodemus'en lämpösellä
vuoteella. Eihän hän pitkään aikaan ollut vuoteella maannut; taisi
oikein nähdä että se teki hänelle hyvää unessa, niin pehmoista ja hyvää
oli siinä maata.
-- Jumala suojelkoon sinua, lapsi raukka, Jumala suojelkoon sinua! --
kuiskasi hänelle Leander ja sulki nopeasti oven, kun kuuli Nikodemus'en
lähestyvän. Kun tämä astui sisään ruoan kanssa, istui Leander
viattomasti piisin penkillä.
-- Tänään kyllä käy päinsä kun Benedikt on poissa, sillä nyt minä voin
maata sinun kanssasi Benedikt'in vuoteella. Vaan kun hän huomenna palaa
on meidän vaikea tulla toimeen kahdella vuoteella.
-- Oh, minä en tarvitse mitään vuodetta, -- huusi Leander innostuneena.
-- Hänen tähtensä tuolla sisällä minä kyllä makaan piisin penkillä
taikka heinä-ladossa, se on minulle juuri yhdentekevä. Jos jonkun pitää
kärsiä epämukavuutta hänen tähtensä, niin minä tahdon olla se.
-- Saat varsin mielellään jos se sinua huvittaa; vaan ei heinäladossa
eikä piisin penkillä, sillä se on liian likellä sairashuonetta, --
ymmärrätkös?
-- Niin, niin ymmärrän kyllä, -- sanoi Leander ja puri juustoansa,
niinkuin se olisi ollut hapan omena.
Nuorempien Klotz'ien makuuhuone oli vastapäätä Nikodemus'en, ja tämä
pani nyt maata poissa olevan vuoteelle. Pari kertaa yöllä hän nousi ja
meni Wapun ovelle kuuntelemaan kuinka hänen oli laita. Hän puhui ja
houraili paljon, ja kerran Nikodemus selvästi kuuli hänen puhuvan
kotkasta.
-- Aha, -- arveli hän, -- varmaankin näki hän kotkan kun tuli tänne.
Nyt hän vieläkin unessa sitä pelkää.
Varhain seuraavana aamuna ennen aamiaista levottomuus taas ajoi
Leander'in ulos.
Vasta päivällis-aikana palasi hän kotia.
-- No, kuinka jaksetaan siellä sisällä? -- kysyi hän astuessansa
sisään.
-- Samalla lailla. Hän ei tahdo selvitä. Ja paitsi sitä on hänellä
kauhea tuska ihmisistä, jotka tahtovat vangita häntä.
Leander raappasi korvan taustaa:
-- Siis minä en voi vieläkään ampua! Aatteleppas vaan, kotka istuu yhä
vielä katolla.
-- Miks'ei!
-- Niin, kun minä aamulla tulin ulos en ollenkaan sitä nähnyt. Luulin
että se oli lentänyt matkoihinsa ja kuljeskelin kolmen tunnin aikaa
sitä tapaamassa. Kun tulen kotia, istuu se taas ihan levollisna
katolla.
-- Jos ihminen olisi taika-uskoinen, niin voisi kyllä pelästyä
tämmöisestä!
-- No niin! voisi melkein uskoa että vuoren "onnelliset neidot" tekevät
minulle koiran kuria.
-- Jumalan rauhaa! -- lausui samassa karhea syvä ääni, ja Benedikt,
toinen veli, joka oli ollut matkoilla, astui sisään.
-- Ah! Jumalan rauhaa, oletko jo kotona! huusivat veljekset hänelle
vastaan. Mitä uutta, mitä olet toimeen saanut?
-- Oh, ei paljo mitään, he ovat taas lähettäneet meitä Pontiuksen luota
Pilatuksen luo ja syöttäneet minulle lupauksia. Minä sanon sentähden
että kaikki Oetz-laakson asukkaat, niin ihmiset kuin elukat, ehtivät
taittaa niskansa ennenkuin saamme ajotietä tänne. -- Puhuja heitti
suuttuneena laukun selästänsä ja istui piisin penkille. -- Saammeko
pian jotain syödäksemme?
-- Kohta! -- sanoi Nikodemus, joka itse oli kokkina ja toi sisään
lihalientä.
Pienen maito-maljan toi hän myöskin ja vei sen sisään sairaalle.
Leander'in silmäykset seurasivat häntä kateudella.
Benedikt oli nälkäinen ja rupesi heti liemeen käsiksi, huomaamatta mitä
veli teki tai oli tekemättä. Nikodemus palasi pian, ja ääneti söivät
kaikki kolme sitten talonpojan juhlallisella tavalla, jonka mukaan
lusikat käyvät määrätyssä tahdissa, niin ett'ei kukaan saanut liian
paljon eikä liian vähän.
Lopetettuansa syömisen, sytytti Benedikt piippuaan ja ojensi itseänsä
mukavasti piisinpenkille.
-- Mitä uutta muuten maailmasta kuuluu? Kerro nyt jotakin! pyysi
Leander, joka tunsi veljen harva-puheisuutta.
Tämä pisti piipun toiseen suupieleensä ja haukotteli.
-- Minä en tiedä mitään! Vaan hetken kuluttua sanoi hän kuitenkin:
-- Rikkaan Stromminger'in tytär, -- tuon, joka asuu Sonneplatte'lla --
Kotka-Wappu, te tiedätte -- on sytyttänyt isänsä taloa tuleen ja
juoksee nyt kerjäten ympäri maata.
-- Ah, mikä juttu se on? -- kysyivät veljekset kummastellen.
-- Se taitaa olla kappale tytöksi! jatkoi Benedikt. -- Isänsä täytyi
lähettää hänet Hochjoch'ille, kun ei voinut häntä hallita -- nyt
hän palaa ja hänen ensimäinen tekonsa on että puoleksi tappaa
Gellner-Vincentz'in ja sytyttää tuleen isän talon.
-- Jesus Maria!
-- Sen tehtyänsä pötki hän tietysti pakoon ja kuljeskelee nyt ympäri
maata. Eilen oli hän Vent'issä ja kulki ovelta ovelle, etsien
palveluspaikkaa -- vaan kuka ottaisi semmoisen taloonsa? Vielä
päälliseksi kulettaa hän mukanansa kotkaa, jonka hän kerran vangitsi,
ja se pitäisi ihmisten myöskin ottaa hänen kanssansa. Luonnollista on
että jokainen kiittää kunniasta!
Nikodemus katseli Leanderia, joka kävi tulipunaiseksi.
-- Kaunis juttu! sanoi Nikodemus -- nyt minä tiedän kuka tuolla sisällä
makaa! -- Kotka, joka ei tahdo katolta poistua -- ja hän on koko yön
kotkasta houraillut -- ei hullumpaa! -- Kotka-Wappu on meidän talossa!
Benedikt hypähti ylös.
-- Mitä?
-- No, älä toki huuda niin kauheasti, -- sanoi Leander, -- pitääkö tuon
sairaan tyttöparan välttämättömästi kaikkea kuulla? Nikodemus kertoi
nyt kuinka Leander oli löytänyt hänen puolikuolleena ulkona lumessa ja
että oli mahdotoin tehdä muuta kuin pitää häntä talossa ainakin siksi
kun jaksaisi käydä. Vaan Benedikt oli ankara mies ja arveli että koko
sairaus ainoastaan oli vale sekä että veljet olivat olleet hupsuja ja
antaneet vetää itseään nenästä. Kyllä hän pian pääsi irti tytöstä.
-- Murha-polttajille ei meillä ole turvapaikkaa, -- huusi hän ja
terävät silmänsä iskivät tulta paksujen kulmakarvojen alta.
-- Jos sinä olisit nähnyt tätä tyttöä, niin sinäkin olisit ottanut
hänet taloon, se ei olisi ollut ihminen, joka olisi voinut ajaa häntä
ulos lumeen ja myrskyyn!
-- Vai niin? Ja sillä lailla me pian saisimme kaikki seudun roistot ja
rosvot taloomme -- jotta pian sanottaisiin että Rosen on roistokansan
turva-paikka! Se olisi juuri makupala herroille tuolla maanoikeudessa!
Jos te annatte ulos-ajetun mieronkulkijan houkutella itsiänne, niin
minun täytyy ylläpitää järjestystä Rosen'issa.
Hän lähestyi ovea. Nikodemus asettihe seisomaan oven eteen ja sanoi
tyynesti, mutta vakavasti:
-- Benedikt, minä olen vanhin ja olen yhtä pallon kuin sinä herra
Rosen'issa, tiedän myös yhtähyvin kuin sinä mitä me Rosenilaiset olemme
velkaa itsellemme! Minä annan sinulle kunniasanani että tämä tyttö ei
tule jäämään tuntiakaan kauemmin taloon kuin inhimillinen ja
kristillinen oikeus vaatii, vaan nyt hän on kipeä, enkä minä salli että
häntä rääkätään. Niin kauan kuin minä istun Rosen'issa, ei kellekään
ihmiselle vääryyttä tehdä sen katon alla.
Silloin Leander katkaisi hänen puheensa:
-- Nikodemus! sanoi hän luottavaisesti ja loistavin silmin, -- anna
hänen vaan mennä sisään, kun hän on tytön nähnyt, ei hän koskaan enää
tahdo lähettää häntä pois!
-- Sinä saatat olla oikeassa, keltanokka! -- hymyili Nikodemus ja avasi
hiljaa oven.
Benedikt astui suutuksissaan melulla sisään. Tällä kertaa Leanderkin
sai luikahtaa mukaan eikä Nikodemus'ella ollut mitään sitä vastaan että
hän piti Benedikt'iä silmällä ja esti häntä raivoomasta.
Marianna istui vuoteen vieressä ja neuloi uusia vaatteita sairaalle,
sillä vanhat olivat niin ryysyiset ett'ei hänellä olisi ollut mitään
panna päällensä, kun taas saisi nousta ylös. Marianna viittasi että
heidän piti olla hiljaa, kun Benedikt astui melulla sisään. Vaan tämä
oli tuskin sairasta nähnyt ennenkuin hän käveli hiljemmin ja hitaasti
lähestyi vuodetta. Tyttö nukkui raskaasti. Hän makasi selällään ja oli
pannut kauniin pyöreän käsivartensa pään yli. Tuuheat tummat hiukset
valuivat alas valkoiselle rinnalle, joka ei ollut ruskeaksi tullut
karhean talonpoikaisen nutun alla ja jota tuo väljä paita nyt osaksi
paljasti. Nukkuva oli ikäänkuin hymyten puoleksi avannut huulensa ja
kaksi riviä valkosia helmihampaita tuli näkyviin punaisten huulien
väliltä -- vaan nukkuvan otsa puhui kauniimmin kuin sanoilla voi lausua
puhtaudesta ja jaloudesta. -- Benedikt oli vaiennut -- hän oli ihan
ääneti. Hän katseli kauan niinkuin hämmästyneenä tuota ihastuttavaa ja
kuitenkin puhdasta kuvaa. Hänen ruskeat kasvonsa rupesivat vähitellen
hohtamaan niin kuin Leander'in. Sitten puri hän hampaansa yhteen ja
kääntyi pois:
-- Hän on todellakin kipeä, sanoi hän, kuin olisi ajatellut: -- tähän
ei voi mitään -- ja meni sitten varpaisillaan ulos huoneesta.