Kovaa ainetta.
Oli pimeä yö, kun Wappu avasi silmänsä jälleen; valkea oli sammunut,
kellon-soitto vaiennut, alhaalta syvyydestä kuului Achen yksitoikkoinen
kohina ja korkealla taivahalla loisti yksinäinen tähti. Kauan makasi
hän liikkumatonna katsellen tähteä, sen ystävällinen valo puhui hänelle
anteeksi saamisesta. Oudon lohdutuksen toi hänelle lauhkea yö-tuuli. Se
jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, hän nousi istumaan ja ajatuksiansa
kokoelemaan. Aivan myöhää ei voinut olla, sillä kuu ei vielä ollut
nousnut. Siis oli valkea nopeasti sammutettu. Luonnollistahan se olikin
kun kaikki olivat läsnä ja kohta valmiit sammuttamaan; kuinka se
olisikaan voinut päästä valloilleen! Hän ei tietänyt mitenkä asian
laita oli -- hän tutkisteli itseänsä sisimmässä sielussaan, vaan ei
voinut tuomita itseänsä syylliseksi. Olihan hän sitä tehnyt ainoastaan
pakosta suojellaksensa itseään siten että hankki vihollisilleen
muuta tekemistä! Hän tiesi kyllä että hän tästälähin saisi pitää
"murha-polttajan" nimen -- vaan ansaitsiko hän sitä todellakin? Hän loi
silmänsä tähteen tuolla ylhäällä. Oli kuin hän nyt vasta ensi kerran
olisi puhunut hyvän Jumalan kanssa; mitä hänelle puhuttiin, se oli
sovitusta. Rauhaa täynnä katseli kirkas ilta-taivas alas häneen, olihan
hän tehnyt tekonsa rakkaudesta tähän taivaasen! Ainoastaan tämän
korkean tähtitaivaan alla oli hänellä tarpeeksi ilmaa hengittääksensä;
makaaminen vankina ahtaassa kellerissä ilmatta, valotta viikkokausia,
kuukausia, kunnes lähtisi pakoon inhotun kosijansa taloon ja pilkan
alaisena julkisesti matelisi isänsä edessä polvillaan, pyytäen anteeksi
-- se olisi ollut pahempi kuin kuolema, se oli mahdotointa!
Tämä tyttö, joka aivan yksinänsä oli ollut vieraana jäitten kovassa
kodissa, joka myrskyn ja jääsateen kodissa oli valvonut yö-kausia
kuunnellen niiden pauhinaa, jonka otsaa taivaan tuli oli suudellut
ennen maahan iskettyänsä, tämä tyttö, joka päivä päivältä kuoleman
uhalla oli hypännyt pohjattomien syvyyksien yli, pelastaaksensa
eksynyttä lammasta -- tämä tyttö ei kauemmin voinut olla
ahdasmielisyyden orjana, ei voinut antaa sitoa itseänsä, niinkuin
eläin, hänen täytyi elämän ja kuoleman vaiheella itseänsä varjella.
Ihmisillä ei enää ollut mitään oikeutta häneen -- he olivat hylänneet
hänet ja tehneet hänet luonnonvoimain toveriksi, ihmekö sitten että hän
kutsui avuksensa yhden noista tovereista -- tulen -- taisteluhun
ihmisiä vastaan?
Wappu ei voinut selvittää tätä kaikkea itselleen, hän ei ollut oppinut
ajattelemaan itseänsä, hän ei tietänyt _miksi_? Vaan hän tunsi ett'ei
Jumala häntä tuominnut, että Hän korkeudessansa mittasi toisellaisella
mitalla kuin ihmiset. Kun Wappu oli vuoriloilla, näyttihän silloin
kaikki täällä alhaalla niin pienelle ja mitättömälle, jota hän ennen oli
suureksi arvellut -- näyttäisikö se toisin _Hänelle_ taivaan
korkeudessa! Jumala yksin häntä ymmärsi -- vähän siitä jos täällä maan
päällä arvelivat häntä murha-polttajaksi -- Jumala häntä vapautti!
Silloin nousi hän ja heitti pois sen painon, joka hänen mieltänsä oli
ahdistanut, ja oli taas tuo entinen rohkea toivova Wappu, väkevä ja
vakaa.
-- No Hansel, -- mitä nyt teemme? -- kysyi hän kotkalta, jolle oli
tottunut puhumaan ääneen paremman seuran puutteessa. Hansel ajeli
par'aikaa jotakin itikkaa, jonka sai suuhunsa. -- Aivan oikein. Hansel,
meidän täytyy etsiä leipäämme. Sinä miekkoinen löydät sitä kaikkialla,
mutta minä.
Äkkiä Hansel tuli levottomaksi ja lensi ylös ikäänkuin tiedustelemaan.
Nyt juohtui Wapun mieleen että, kun valkea oli sammutettu, häntä
kentiesi etsittäisiin ja että hänen täytyi paeta. Mutta mihin? Sölden
oli hänen ensimäinen ajatuksensa! Vaan samassa puna lensi hänen
poskilleen -- Jooseppi voisi kentiesi luulla että hän juoksi
hänen jälkeensä? Ja pitäisikö Joosepin nähdä häntä tässä häpeässä
ja alennuksessa, köyhänä, kodista karannunna, kammottuna ja
"murha-polttajaksi" julistettuna?
Ei, tämmöisenä Jooseppi ei saisi häntä nähdä, kaikista ihmisistä hän
viimeiseksi! Ennemmin kulkea niin kauas kuin taivas sinertää!
Kauemmin miettimättä otti hän kotkan olkapäälleen -- hänen ainoa
tavaransa -- ja meni samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli tullut --
Heiligkreuz'iin päin.
Kaksi tuntia oli hän kulkenut, hänen jalkansa olivat revityt, hän oli
uupumaisillaan, kun Heiligkreuz'in kirkontorni pimeästä ilmestyi hänen
eteensä: niinkuin valo tulitornista loisti nouseva kuu sen aukkojen
läpi, osoittaen äänettömälle vaeltajalle tietä.
Menehtyen väsymyksestä veti hän itsensä kirkolle nukkuvan kylän kautta.
Siellä täällä rupesi koira haukkumaan, kun hän hiljaa kulki ohitse. Se,
joka nyt sattuisi näkemään häntä, pitäisi häntä tietysti varkaana. Hän
vapisi niinkuin hän todellakin olisi ollut varas. Mitä oli tullutkaan
tuosta ylpeästä Strommingerin Wapusta!
Kirkon takana oli pappila. Oven vieressä oli puupenkki ja pienien
ikkunoiden ulkopuolella riippuivat kuihtuneet kukkasvarret alas
puulaatikoistaan. Täällä tahtoi Wappu odottaa päivän nousua, pappi
suojelisi häntä ainakin rääkkäyksistä. Hän pani maata penkille, Hansel
istui puitteilla jalkapuolella, muutamain minuuttien kuluttua täytti
luonto vaatimuksensa ja Wappu nukkui.
-- Herra Jumalani, mikä löytö-lapsi täällä on! -- kuuli Wappu
lausuttavan, ja kun hän avasi silmänsä, oli jo kirkas päivä eikä kukaan
muu kuin kirkkoherra itse seisonut hänen edessään.
-- Kiitetty olkoon Jesus Kristus, -- sanoi Wappu ujosti ja laski
jalkansa alas penkiltä.
-- Ijankaikkisesti amen! Lapseni, kuinka sinä tulet tänne, kuka sinä
olet -- ja mikä kummallinen toveri sinulla on? -- Voisi melkein
pelästyä -- sanoi pappi ystävällisesti hymyillen.
-- Teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu yksinkertaisesti, --
omatuntoni on raskautettu ja minä tahtoisin mielelläni tehdä
tunnustuksen teille! Nimeni on Wallburga ja minä olen ylimys-talollisen
Stromminger'in tytär Sonnenplattesta. Minä olen karannut kotoa.
Tietäkää: minä jouduin riitaan Gellner Bincentz'in kanssa ja löin
haavan hänen päähänsä, ja sitten olen minä sytyttänyt tuleen ladon
isäni talossa! --
Kirkkoherra löi kätensä kokoon: -- Jumala auttakoon meitä --
minkälaisia juttuja! Niin nuori ja niin paha!
-- Teidän korkea-arvoisuutenne -- en minä muuten ole paha, en suinkaan
-- en tahtoisi kärpästäkään vahingoittaa -- mutta he ovat tehneet
minut tämmöiseksi! -- sanoi Wappu ja katseli kirkkoherraa suurilla
rehellisillä silmillään, jotta hänen täytyi uskoa häntä, vaikk'ei olisi
tahtonutkaan.
-- Astu sisään, -- sanoi hän, -- ja kerro minulle kaikki, mutta jätä
tuo otus tänne, hän tarkoitti, kotkaa. Wappu heitti kotkan ylös ilmaan,
niin että se lensi katolle, ja seurasi sitten pappia pieneen taloon.
Pappi antoi hänen astua sisään kamariinsa.
Siinä oli niin hiljaista ja rauhallista. Uudukossa seisoi karhea
sänky, johon kaksi palavaa sydäntä oli maalattu; kirkkoherralle ne
merkitsivät Vapahtajan ja neitsyt Maarian sydämet. Sängyn ylipuolella
oli vihki-vesiastia porslinistä ynnä pieni hylly, jolla oli hengellisiä
kirjoja. Huoneessa oli vielä useita hyllyjä toisia kirjoja varten, ja
vanha kirjoituspöytä, ruskea penkki suuren raskaan pöydän takana,
muutamia puutuolia, rukous-palli suuren Kristus-ristin alla, jonka
päältä riippui Edelweiss-seppele, sekä seinällä siellä täällä kirjavia
kuvia paavista ja pyhimyksistä. Katossa riippui linnunhäkki, jossa asui
kiero-nokka. Muinais-aikuinen piironki, varustettu messinkisillä
jalopeuran päillä renkaat suussa, joidenka avulla noita raskaita
laatikkoja avattiin, oli ainoa korukapine. Tällä piirongilla seisoi
kaikenlaista kaunista. Pyhänjäännös-arkkunen veistetyllä pyhimyksen
kuvalla, lasi-laatikko, jossa seisoi punanen silkki-kehto, missä
vahasta tehty Kristus-lapsi makasi, pieni lasinen rukki, ja keltaisessa
maljakossa kellastunut kukkasvihko, jommoisia luostarissa tehdään, myös
lasi-kupukan alla. Pieni rasia kirjavia näkinkenkiä. Pienistä pienin
vuori-kaivos, jonka keski-paikka oli sommiteltu seimeksi sammaleista ja
kimeltävistä kiilukoista, ja sen ympärillä näkyi vielä hienosti
veistetyitä ihmisten ja eläinten kuvia. Kauniita vaskikannuja ei
puuttunut, ja molemmin puolin Kristuksen seimeä oli kaksi kristallista
suolakkoa. Ja tämä kaikki oli niin puhdasta ja somaa kuin ei maailmassa
tomua löytyisikään, tämä piironki kaluineen oli se lapsellinen alttari,
jonka tämä yksinäinen pappi oli pystyttänyt kauneuden jumalattarelle
kuusituhatta jalkaa yli meren pinnan ja kaukana uuden-aikuisesta
sivistyksestä. Täällä seisoi hän usein, kun lumi-tuisku kävi tuolla
ulkona ja myrsky tärisytti hänen pientä puurakennustansa, katsellen
pientä taide-maailmaansa sisäpuolella, ja sanoi hymyten ja päätänsä
pudistaen -- mitä kaikkia ihmiset osaavat tehdä!
Juuri samaa Wappukin aatteli kun hän ohitsemennen ujosti silmäili
kauniita kaluja. Vaikka hänen isänsä oli rikas, eivät semmoiset
kalleudet koskaan olleet eksyneet hänen taloonsa, ja mitä raa'at
talonpojat sitten niillä tekisivätkään. Koko elin-aikanansa hän ei
ollut semmoista nähnyt, mielestänsä rukki jo oli ollut hyvinkin
hienonlainen kapine hänen viikatteittensa ja haravainsa rinnalla. Oli
hänestä kuin ei hän uskaltaisi liikkua tässä pienessä huoneessa jotakin
musertamatta, ja että hänen siis täytyi olla kauhean siivo. Hän tahtoi
välttämättömästi ovella ottaa pois raskaat raudoitetut ett'ei
valkoiseksi pesty lattia likaantuisi, vaan pappi ei sitä sallinut, ja
hän astui siis niin hiljaa kuin mahdollista ja istui sen penkin
viimeiseen päähän, jota pappi hänelle osoitti. Pappi tarkasteli häntä
ystävällisellä silmäyksellä ja näki ett'ei hän voinut la'ata
ihailemasta piirongin kalleuksia. Vanha herra oli ihmistuntija.
-- Sinä tahdot ehkä ensin katsella minun kauniita kapineitani? Tee niin
lapseni -- muuten ei sinun ajatuksesi pysy niissä tärkeissä asioissa,
joita meidän tulee keskustella.
Ja hän vei Wapun tuon salakähmäisen piirongin luo ja selitti hänelle
mitä siellä oli ja mistä hän oli ne saanut.
Wappu ei uskaltanut puhua, katseli ja kuunteli vaan kunnioitusta
täynnä. Kun viimein kysymys oli seimestä, niinkuin parhaimmasta, sanoi
kirkkoherra:
-- Näetkös, tuolla on Jerusalemi ja kolme kuningasta, jotka vaeltavat
Kristus-lapsen luo -- katso tuossa on tähti, joka heitä johtaa ja
tuolla -- tuolla lapsi makaa seimessä eikä tiedä että on maailmaan
syntynyt maailman syntien edestä kärsimään, sillä se ei osaa vielä
ajatella eikä ole muistoja tuonut mukanansa taivaallisesta kodistaan,
sillä Jumalan pojan täytyi tulla juuri semmoiseksi ihmis-lapseksi, kuin
muutkin, -- olisivathan ihmiset muuten voineet sanoa ett'ei ollut
vaikea olla hyvä ja kärsivällinen kun jumalallista voimaa omisti, sekä
sekä ett'ei tavallinen kuolevainen ihminen voinut ottaa seurataksensa
semmoista esikuvaa. Niin väitetään usein vielä, Jumala paratkoon, ja
syntiä tehdään sen johdosta!
Wappu katseli kaunista pientä paljasta lasta, jolla oli säteikkö
kultapaperista päässä, joka niin kärsivällisesti makasi siinä ja
kuunteli kirkkoherran sanoja, ja aatellessansa ankaraa, synkkää Herraa
Kristusta ristillä tuommoisena köyhänä turvattomana ihmis-lapsena. --
tunsi hän sääliä, ja hänen oli paha mieli siitä että eilen Luckard'in
kuolinvuoteella oli ollut niin "paha", tuolle ristillä kärsivälle.
-- Mutta miksi hän myöskin kärsi kaikkea semmoista? -- lausui hän
vasten tahtoansa enemmän itsekseen kuin kunnian-arvoiselle papille.
-- Sillä hän tahtoi opettaa ihmisiä olemaan palkitsematta pahaa
pahalla, olemaan kostamatta, sillä Jumala on sanonut "kosto on minun!"
Wappu punastui ja loi silmänsä alas.
-- Ja tule nyt tekemään tunnustuksesi, lapseni -- sanoi viisas mies.
-- Se on pian tehty, teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu.
Rehellinen kun oli, kertoi hän kaikki kaunistelematta, vaikkapa ujosti
ja matalalla äänellä, ja kirkkoherra käsitti pian selvästi asian
laitaa. Suurenmoinen elämän kuva oli näin, rohkeilla viivauksilla
hänelle kuvattu, ja hän sääli sydämen pohjasta jaloa nuorta tyttöä,
joka oli villistynyt karheain vuorihuippujen ja raakain ihmisten
keskellä.
Kauan istui hän syvästi miettien, kun Wappu oli lopettanut.
Silmäyksensä kiintyi vanhaan kuluneesen kirjaan eräällä hyllyllä; eräs
vieras, jolle hän oli osoittanut hyväntahtoisuutta, oli sen hänelle
lahjoittanut. Kansilla seisoi kultakirjaimilla: "das Nibelungen Lied".
-- Herra kirkkoherra -- sanoi Wappu, joka tuon miettiväisen katsannon
luuli moittivaiseksi, -- sinä päivänä olikin kaikki satanut minun
päälleni, suuttumus vielä kiehui minussa Luckard'in tähden ja silloin
hän päälliseksi tuli lyömään Klettermaier'ia! Katso, minä en voinut
nähdä kuinka hän löi tuota vanhaa miestä, ei kaiken maailman edestä, ja
jos se vielä kerran tapahtuisi, niin tekisin juuri samalla tavalla! Ja
murhapolttaja en ole, vaikkapa sanovatkin minua siksi. Eikö niin? Jos
kirkkaalla päivällä, kun koko maailma on läsnä, pistää jotakin tuleen,
ei paljon voi palaa. En tietänyt mitään neuvoa ja aattelin: jos heidän
täytyy ruveta sammuttamaan, niin eivät ehdi juosta minun jälkeeni! Ja
_jos_ se on synti, niin en todellakaan tiedä kuinka tässä maailmassa
toimeen tullaan, kun ihmiset ovat niin pahat, että tekevät toisilleen
kaikenlaista kiusaa.
-- Meidän tulee tehdä niinkuin Jesus Kristus: kärsiä! -- vastasi pappi.
-- Kuulkaa, teidän korkea-arvoisuutenne, -- sanoi Wappu, -- jos Herra
Jesus Kristus salli kaiken tuon tapahtua itselleen, niin hän tiesi,
miksi -- hän tahtoi opettaa ihmisille jotakin! Mutta miksi minä
kärsisin, en totta tosiaan ymmärrä, sillä ei kukaan ihminen koko
Oetz-laaksossa tahtoisi minulta mitään oppia! Ja vaikka minä kuinka
kärsivällisesti olisin antanut pistää itseni kelleriin, niin se ei
olisi ketäkään hyödyttänyt, sillä ei kukaan minun esimerkkiäni
seuraisi, mutta minä kenties olisin sen saanut hengelläni maksaa!
Hetken aikaa kirkkoherra mietiskeli, siten katseli hän ystävällisesti
Wappuun viisailla silmillään.
-- Sinä vallaton lapsi, tahdotko minunkin kanssani riidellä? He ovat
varmaankin sinua pahasti ärsyttäneet ja rääkänneet, koska sinä joka
paikassa olet näkevinäsi vihollisia ja vastustajia. Malta nyt mieltäsi
ja huomaa missä olet -- sinä olet Jumalan palvelijan luona ja Jumala
sanoo: minä olen rakkaus, eikä tämä saa olla vaan tyhjä sana, minä
tahdon näyttää sinulle että se on totuutta! Minä sanon sinulle että
vaikka koko maailma sinua vainoisi ja tuomitsisi, niin armas Jumala
sinua rakastaa ja antaa sinulle anteeksi! Semmoiseksi kuin olet, ovat
sinun tehneet kovat ihmiset, jylhät vuoret ja myrskyiset ilmat, ja
tämän hyvä Jumala varsin hyvin tietää. Hän katsoo sydämeen ja näkee
että sinun sydämesi on hyvä ja rehellinen, vaikka oletkin rikkonut. Hän
tietää myöskin ett'ei ryytimaan kasvit erämaassa kasva sekä ett'ei
kirveettä hienoa veisto-työtä tehdä. Vaan huomaa! Jos Herramme ja
mestarimme katsoo tuota karheasti tehtyä kapinetta niin hyväksi
aineeksi että maksaa vaivaa tehdä siitä jotakin parempaa, niin
tapahtuupa silloin että hän tarttuu veitseen ja rupee tuohon huonoon
ihmistyöhön ja veistää sitä kauniiksi. Nyt minä neuvoisin sinua
ottamaan tarkasti vaaria ett'et paaduta sydäntäsi, sillä jos Jumala
rupee veistotyöhön ja huomaa aineen liian kovaksi, niin hän katuu
vaivaansa ja heittää koko työn. Katso siis lapseni että sydämesi on
hellä ja antaa Jumalan käden itseänsä muodostaa. Jos asia sinua niin
rasittaa että se sinusta on kärsimätöintä, niin ole nöyrä ja ajattele
että se kentiesi on Jumalan käsi, joka sydäntä veistää. Ja jos joku
suru oikein sieluasi leikkaa, niin ajattele että se on Jumalan veitsi,
joka leikkaa pois joitakuita epätasaisuuksia. Ymmärrätkö minua?
Wappu nyykäytti päätänsä vähän epäillen.
-- No hyvä, -- sanoi vanha herra -- tahdon tehdä sen sinulle vielä
selvemmäksi. Kumpaako mieluummin tahtoisit olla: karhea ryhmy-sauvako,
jolla voi ihmisiä tappaa ja joka, kun se on lahonnut, taitetaan ja
poltetaan, vaiko tuommoinen hieno pyhimyksen-kuva kuin tuo tuolla, joka
pannaan komeroon ja jota hartaasti kunnioitetaan.
Nyt Wappu oli ymmärtänyt ja vastasi vilkkaasti:
-- Niin, niin -- ennemmin tuommoinen pyhimyksen kuva!
-- No katso! Kovat kädet ovat hakanneet sinua ryhmy-sauvaksi, mutta
Jumalan käsi voi sinusta tehdä pyhimyksen kuvan jos teet niin kuin olen
sinulle neuvonut.
Wappu katseli pappia suurilla hämmästyneillä silmillä, hänestä tuntui
niin oudolle -- hän oli iloinen ja kuitenkin oli hän itkeä. Pitkän
äänettömyyden jälkeen sanoi hän ujosti:
-- En tiedä mitenkä lienee, mutta teidän luonanne, herra kirkkoherra,
kaikki on toisenlaista kuin muualla. Näin ei kukaan ihminen vielä ole
minulle puhunut! Kirkkoherra Sölden'issä torui minua aina, puhuen
perkeleestä ja meidän synnistämme, enkä minä käsittänyt häntä
ensinkään, kun en ollut silloin vielä mitään pahaa tehnyt. Mutta te
puhutte niin että toinen voi ymmärtää; jos minä saisin jäädä teidän
luoksenne, olisi se minulle parasta! Kyllä tekisin työtä yöt päivät
ansaitakseni leipääni.
Kirkkoherra mietti kauan ja pudisti sitten päätänsä surumielisesti.
-- Se ei sovi, lapseni. Vaikka kuinka ajattelisin, niin se ei käy
laatuun. Jos kohta _Jumalan_ puolesta voinkin antaa sinulle anteeksi,
niin en voi sitä tehdä _ihmisten_ puolesta. Sillä Jumala katsoo
_tarkoitukseen_, ihmiset vaan _tekoon_. Pappi on ripitys-tuolissa
toinen -- seurakunnassa toinen. Ripitys-tuolissa edistää hän _armoa_ --
seurakunnassa _lakia_. Hänen täytyy sanoissa ja teoissa kehoittaa
ihmisiä lakia kunnioittamaan ja pyhänä pitämään. Aatteleppas mitä
ihmiset sanoisivat siitä, jos kirkkoherra pitäisi luonansa tunnetun
valkeavaaran-tekijän? Luuletko että he ymmärtäisivät miksi sen
tekisin? Ei suinkaan, siitä he vaan päättäisivät että minä suojelen
murha-polttajaa, ja sen johdosta syntiä tekisivät. Ja kun me toinen
kerta saisimme kuulla murha-poltosta, niin minä saisin katkerasti katua
käytöstäni sinua kohtaan ja luulla että ihmiset sen kautta ehkä olivat
tulleet rohkeiksi! Voitko ymmärtää tätä ja nurisematta ottaa sitä
vastaan tekosi seurauksena?
-- Kyllä! -- vastasi Wappu kolkosti, ja silmät tulivat punaisiksi
pidätetystä itkusta. Sitten hän nousi nopeasti ja sanoi kovasti:
-- Suuri kiitos, herra kirkkoherra, ja hyvää huomenta!
-- He he! -- sanoi kirkkoherra -- kohta tulessa ja liekissä? Eikö
sinusta olisi suorempi tie seinän kuin oven kautta? Sinun sijassasi
minä mieluummin menisin seinän kautta!
Wappu seisahtui ujosti ja katseli äänetönnä lattiaan. Vanha herra
katseli häntä lystillisellä hymyllä.
Paljoko maksanee ennenkuin tuo kuohuva veri sinussa asettuu!
Pötkitäänkö kohta tiehensä tuolla lailla? Sanoinko ett'en millään
lailla sinua auttaisi sentähden ett'en voi sinua pitää kotonani?
Ensiksikin pitää sinun syödä aamiaista luonani, sillä syödä täytyy
ihmisen, ja Jumala tietää kuinka kauan on siitä kun sen teit. Jatketaan
sitten puhettamme.
Hän astui erään luukun luo, joka vei kyökkiin ja huusi vanhalle
palvelijalle että hänen piti kattaa pöytä kolmelle hengelle. Sen
jälkeen istui hän yksinkertaisen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti
Wapulle muutamain talonpoikien nimet, joita tiesi hyviksi ihmisiksi.
-- Katso tänne, tässä on sinulla koko luettelo rehellisistä ihmisistä
Oetz- ja Gurglerlaaksoissa, -- sanoi hän Wapulle; hae itsellesi
paikka niiden luona. Täällä vuorien takana ei vielä tunneta sinun
pahantekoasi, ja kun se tulee tunnetuksi, olet sinä myöskin tunnettu
hyvänä palvelijana, niin että he kyllä ovat siitä huolimatta. Ei saa
sekoittaa minua asiaan, mutta sinä olet iso ja väkevä kuin mies, niin
että kyllä mielellään ottavat sinua palvelukseen. Jos tahdot, niin voit
hyvästi työtä tehdä ja tulla hyödylliseksi. Mutta sinun täytyy oppia
tottelemaan ja elää maassa maan tavalla, muuten ei käy! Minä en vaadi
sinulta että palaat isäsi luo ja annat heittää itsesi kelleriin, sillä
se olisi väärä rangaistus, joka tekisi sinua kovemmaksi eikä
paremmaksi. En myöskään vaadi että tottelisit isääsi ja menisit
Bincentz'ille, tullaksesi onnettomaksi koko elämäksi. Mutta minä vaadin
sinulta, että hyvien ihmisten palveluksessa järjellisessä ja
järjestetyssä työssä koetat hallita vallatonta luontoasi ja taas tulla
hyödylliseksi jäseneksi ihmiskunnassa. Lupaatko minulle sen?
-- Minä tahdon koettaa! -- sanoi Wappu järkähtämättömässä
rehellisyydessään.
-- No, siinä kaikki, mitä aluksi pyydän sinulta, sillä tiedän ett'et
hyvällä omallatunnolla voi enempää luvata. Mutta koeta rehellisesti
parastas ja muista aina että Jumala heittää pois liian kovat puut! --
Vielä tänä päivänä tahdon lähteä isäsi luo ja puhua hänen
omalletunnollensa, jotta hän antaa sinulle anteeksi ja rakentaa
sovintoa sinun kanssasi, tai että hän ainakin on sinua vainoamatta.
Anna minun pian tietää missä olet, että voin sinulle kirjoittaa kuinka
on asian laita.
Marianne toi aamiaisen sisään ja pappi luki aamurukouksen. Wappukin
pani kätensä ristiin ja rukoili sydämen pohjasta hyvää Jumalaa että Hän
auttaisi häntä tulemaan hyväksi; hartahin toivonsa oli tulla hyväksi,
vaan hän ei tietänyt miten menetellä.
Rukouksen jälkeen kaikki kolme istuivat aamiaiselle, hän, kirkkoherra
ja Marianne. Vaan tuskin olivat koskeneetkaan siihen ennenkuin melua
kuului ulkopuolelta:
-- Kotka! -- katsokaa katolla on kotka! Ampukaa se, pyssyjä tänne!
-- Jesus, mun Hansel'ini -- huusi Wappu, hypähti seisomaan ja tahtoi
lähteä ulos.
-- Tahdotko suotta joutua vaaran alaiseksi, kun isäsi lähettiläät
voivat olla täällä milloin hyvänsä sinua vangitsemassa?
-- En jätä kotkaani, tapahtukoon mitä hyvänsä! huusi Wappu ja oli
silmänräpäyksessä rientänyt ulos.
Kirkkoherra seurasi häntä, pudistaen päätänsä.
-- Kotka on kesyt, -- huusi hän vä'elle -- se on minun omani, antakaa
sen olla.
-- Vaan tuommoisen eläimen ei niinkään anneta olla, -- nurisi
ihmisjoukko.
-- Onko se ryöstänyt teiltä lampaan taikka lapsen? kysyi Wappu
ylpeästi.
-- Ei!
-- No jättäkää minut sitten rauhaan lintuineni päivineni, -- sanoi
tyttö ja seisoi siinä niin ylpeänä ja uhkaavana että ihmiset
hämmästyneinä tuijoittivat häneen.
-- Wappu, Wappu, -- varoitti pappi hiljaa -- muista tuota kovaa
ainetta!
-- Minä ajattelin sitä juuri, kirkkoherra -- ja hän viittasi kädellään
kotkalle: Hansel tule: nyt mennään edemmäksi! Lintu lensi katolta alas,
niin että ihmiset pelästyneinä poistuivat. -- Jumala teitä suojelkoon
kirkkoherra, -- sanoi Wappu hiljaa, -- minä kiitän teitä kaikesta!
-- Etkö tahdo tulla sisään lopettamaan aamiaista? kysyi hän.
-- En, en jätä koskaan tuota lintua yksinänsä -- täytyyhän minun
kuitenkin lähteä pois, mitä minä odottaisin?
-- Olkoot sitten Jumala ja kaikki pyhät sinun kanssasi -- sanoi
kirkkoherra huolistuneena, sill'aikaa kuin vanha Marianne kaikessa
hiljaisuudessa pisti joitakuita hyviä palasia Wapun taskuun.
Hetken aikaa viipyi Wapun jalka tuolla kynnyksellä, joka oli tullut
hänelle rakkaaksi -- sen jälkeen kävi hän hiljaa eteenpäin läpi
ihmis-joukon, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä.
-- Kukahan tuo oli?
-- Se oli noita! -- kuuli hän kuiskuttavan takanansa.
-- Se on vieras, -- lausui kirkkoherra, -- joka on tehnyt
tunnustuksensa minulle!