IV.

Murzoll'in lapsi.

Viiden tunnin kuluessa oli Wappu astunut ylöspäin milloin kenttien yli,

joilta alppi-kasvit tuoksuivat, milloin pitkiä matkoja jalan-syvyisessä

lumessa ja avaroissa rämeissä. Valvottu yö oli tehnyt hänen jäsenensä

niin hermottomiksi, että hän alkoi epäillä perille pääsemistä. Hänen

kätensä ja jalkansa vapisivat, sillä viiden tunnin taistelu elämän

edestä tuommoisen pahan-ilkisen vuoren kanssa -- on kova työ. Wapulla

oli jo suuret hiki-helmet otsassa kun hän, ikäänkuin noitumisen kautta,

seisoi pilvi-seinän edessä. Hän oli kiertänyt kalliokolkan, joka peitti

auringon, ja nyt paksu sumu ympäröi häntä ja jäähdyttävä tuuli kuivasi

hi'en hänen otsaltansa. Hänen jalkansa luistivat joka askeleelta, niin

liukas oli maa. Hän seisoi jäällä. Hän oli astunut Murzoll'in

jäätiöille, Hochjoch'in harjan ylimmäisille huipuille. Täällä kasvoi

hyvin niukasti vuori-ruohoa lumisessa kivistössä, ylt'ympärillä oli

kimelteleviä jääloukkoja, puhtaita lumikenttiä, joissa vuoden kuluessa

ei vielä oltu nähty ihmisen eikä eläimen jälkiä, täällä oli syvä talvi.

Wappu värisi vilusta. Tämä oli Murzoll'in jää-linnan esikartano, josta

niin monta tarua kerrottiin alhaalla laaksossa ja jossa vuoren

"onnelliset neidot" asuvat; niistä Luckard oli kertonut pikku Wapulle,

lumituiskun ulkona raivotessa. Tuuli puhalsi niin aaveentapaisesti

häntä vastaan noista kolkoista rotkoista ja loukoista, hän tunsi vielä

saman väristyksen ruumiissansa, jota hän muisti lapsuuden aikana

tunteneensa, niinkuin siellä todellakin olisi asunut tuo tuima

vuorenhaltija, millä Luckard, kun Wappu oli pahankurinen, oli

peloittanut häntä vuoteelle.

Äänetönnä kulki hän eteenpäin. Viimein kuuro saattaja seisahtui matalan

kivimajan edustalle, jossa oli pitkä ulospistävä katto, ovi vahvoista

puista, ja pieniä luukkuja ikkunain sijassa. Sisällä näkyi takkana pari

mustunutta kiveä ja vuoteena vähän mädänneitä olkia. Se oli

Schnalzerilaisten maja, jossa Wapun oli asuminen. Ei mitään

mielenmuutosta huomattu Wapun kasvoissa, nähdessänsä tätä kurjaa

asuntoa, se oli ainoastaan huono alppi-maja, yhtäläinen kuin moni

muukin, ja hän oli kestävä tyttö eikä arka. Tämä tällainen asia ei

voinut masentaa hänen mieltänsä. Mutta hän oli väsynyt uupumukseen

asti; eilisestä päivästä alkaen oli hän läpikäynyt enemmän kuin

hänenkään tavattomat voimansa kestivät. Koneentapaisesti auttoi Wappu

kuuroa, jolle Luckard oli antanut kannettavaksi joukon hyviä ja

tarpeellisia tavaroita, laittamaan hänelle paremman vuoteen ja tekemään

aution töllin vähän hauskemmaksi. Koneentapaisesti hän söi mitä Luckard

oli lähettänyt mukaan. Mies näki että Wappu oli kalpea ja sanoi

sääliväisesti: -- Kas niin, kun nyt olet syönyt, on parasta että panet

maata vähäksi aikaa, sen sinä tarvitset. Sill'aikaa minä kannan ylös

sinulle vähän polttopuita ensi aluksi ja sitten minun täytyy mennä

kohta, muuten en ehdi kotia päivän kestäessä, ja isäsi on ankarasti

käskenyt minun olla kotona vielä tänä päivänä. -- Hän levitti hyvän

olkisäkin, jonka oli tuonut mukanaan, ja Wappu vaipui alas sen päälle,

kiitollisesti ojentaen kättänsä vanhalle miehelle.

Tämä lausui: -- en tahdo sinua herättää, jos nukut kun minä menen, vaan

sanon sinulle nyt kohta jäähyväiset. Ole terve ja reipas äläkä pelkää.

-- Minun on sääli sinua -- yksinään kun olet täällä ylhäällä -- vaan --

miksi et totellut isääsi?

Wappu kuuli viimeiset sanat niinkuin unessa. Kuuro jätti majan,

sääliväisesti päätänsä pudistaen; tyttö nukkui jo syvintä unta.

Levottomasti ja raskaasti Wappu hengitti, sillä kova kärsimys, jonka

olemme läpikäyneet, voipi unessakin meitä vaivata. Hän näki unta

isästänsä, että hän hiuksista veti häntä kirkkoon. Wappu aatteli että

jos hänellä vaan olisi veitsi, niin hän leikkaisi hiuksensa poikki ja

olisi vapaa. Silloin Jooseppi äkkiä seisoi hänen vieressänsä ja

katkaisi hiukset yhdellä ainoalla leikkauksella, niin että ne jäivät

isän käteen, ja Wappu juoksi pois; Joosepin taistellessa isän kanssa

nousi Wappu Sonneplatten kallioille, juostaksensa sieltä Ache-virtaan.

Vaan tuo kamala syvyys kauhistutti häntä kuitenkin ja hän mietti

asiata. Silloin kuuli hän taas että isä oli hänen takanansa, epätoivo

valloitti hänet ja hän syöksyi syvyyteen. Hän putosi putoamistaan, vaan

ei tullut pohjalle; yht'äkkiä hänestä tuntui niinkuin ilmanpaino

altapäin olisi estänyt häntä vaipumasta syvemmälle, vaan päinvastoin

nostanut häntä ylöspäin, yhä ylemmäksi. Noin hän liitelihe ylös

Murzoll'in huipulle asti. Mutta hän ei voinut saada jalanpidäkettä

vuorella, vaan oli niinkuin laiva, joka ei voi lähestyä rantaa.

Kauhistava tuulispää tempasi hänet pois ja hän turhaan koetti tarttua

kiinni paljaasen kallioseinään. Mustat ukkosen pilvet kokoontuivat

hänen ympärilleen ja niiden väliltä näkyi vuoren valkoinen pää niinkuin

aaveen naama. Pimeässä avaruudessa kävivät salamat tuli-käärmeinä

ristin rastin, ukkonen jyrisi niin että vuori kaikui, ja nämät riehuvat

voimat heittivät Wappua sinne tänne välillänsä, ja aina hän pelkäsi

että myrsky kääntäisi hänet pää alaspäin, sillä silloin, niin hänestä

tuntui, hän vaipuisi syvyyteen. Ja hän kääntelihe vääntelihe niinkuin

vene, ilman aaltojen harjalla, kaikin voimin koettaen pitää päätänsä

pystyssä. Vaan nyt hän tunsi että pää ja ruumis painuivat alaspäin.

Keskellä myrskyä, ukkosen jyrinää ja yön pimeyttä tahtoi hän huutaa

apua, vaan hän ei saanut mitään ääntä suustansa, pelko ja kauhu

sulkivat sen. Silloin hän äkkiä jäi kiinni, hän tunsi vahvaa maata

jalkojensa alla, hän makasi, niinkuin luuli, vuoren-loukossa, vaan se

ei ollutkaan vuoren-loukko, jättiläistapaiset kivi-käsivarret häntä

syleilivät, ja katso, tuon suoltuvan sumun kautta kallistuivat mahtavat

kivikasvot hänen puoleensa. Ne oli Murzoll'in vanhat kasvot. Hiuksina

sillä oli lumisia kuusia, silminä jäätä, partana sammaletta ja

kulmakarvoina Edelweiss [suomeksi jalo-valkoinen, alppikukkanen, joka

kasvaa ikuisen lumen rajalla]. Otsa-ripana sillä oli puoli-kuu, joka

lempeästi valaisi valkoisia kasvoja niin että suuret jääsilmät

hengen-tapaisesti loistivat sinertävässä valossa. Hän katseli tyttöä

noilla kylmillä, läpinähtävillä ja kuitenkin käsittämättömillä silmillä

ja tämän katseen voimasta tuskan hiki jäätyi Murzoll'in otsalla,

kyyneleet hänen poskillansa, ja ne putosivat hiljaa kilisten alas

kristallihelminä. Hän painoi kivihuulensa Wapun huulta vastaan ja

alppiruusut rupesivat kukoistamaan vanhuksen suun ympärillä, joka oli

tullut lämpöseksi ja kasteiseksi suudelmasta, ja kun hän taas Wappua

katseli, niin jääpurot juoksivat hänen silmistänsä sammal-parralle.

Mustat pilvet olivat hajonneet ja keväinen tuuli kävi yössä. Murzoll

liikutti huovettuneita huuliansa ja jyrinä kuului, niinkuin

lumivyöryjen syöstessä alaa laaksohon:

-- Isäsi on sinut hylännyt -- vaan minä otan sinut lapsekseni, sillä

kylmä kivi antaa paremmin liikuttaa itseänsä kuin paatunut ihmissydän.

Sinä miellytät minua, sinä olet niin sanoakseni minun sukuani, sinussa

on samaa ainetta kuin se, josta kalliot ovat tehdyt. Tahdotko tulla

lapsekseni?

-- Tahdon! -- vastasi Wappu ja hiipi uuden isänsä kivisydämelle.

-- Jää siis luokseni äläkä enää mene takaisin ihmisten luo, sillä

heidän luonansa on alituinen taistelu -- ainoastaan minun luonani on

rauha.

-- Mutta -- sanoi Wappu, -- enkö enää koskaan saisi nähdä Jooseppia

sitten, jota niin hartaasti rakastan?

-- Jätä se' -- sanoi vuori, häntä et saa rakastaa, hän on

vuorivuohen-ampuja, ja tyttäreni ovat vannoneet hänelle perikatoa.

Tule, minä vien sinut heidän luo, että he kuolettavat sydämesi, muuten

et voi elää meidän ijankaikkisessa rauhassa!

Ja Murzoll vei hänet suurien salien ja loppumattomien jääkäytäväin

läpi. Viimein tulivat suureen saliin, joka oli kristallin tavalla

läpinähtävä. Kun auringon-säteet siihen loistivat, niin muuttuivat

ne tuhansiksi kirjaviksi säkeniksi ja seinien läpi katsottuna

näytti taivas ja maa kummallisesti muuttuneelle ja oudolle. Siinä

leikitsi valkoisia, lumesta kimeltäviä neito-haahmoja aaltoilevissa

sumu-hunnuissa vuorivuohien seurassa, ja hauskaa oli nähdä kuinka

laskivat leikkiä nopea-jalkaisten elävien kanssa, kuinka juoksivat ja

ottivat niitä kiinni. Ne olivat Murzoll'in tyttäriä, Oetz-laakson

"onnellisia neitoja". He kokoontuivat uteliaasti Wapun ympärille, kun

Murzoll laski hänen alas kiiltävälle lattiapeilille. He olivat ihanat

kuin enkelit, kasvonsa olivat kuin maidosta ja verestä; mutta kun Wappu

liiemmin heitä tarkasteli, näki hän kauhistuen että heillä kalkilla oli

jää-silmät, niinkuin heidän isällänsäkin, ja puna heidän poskillansa ei

ollut verta, vaan alppi-ruusun mehua, ja he olivat kylmät kuin lumi.

-- Mahdotteko pitää häntä luonanne? -- kysyi Murzoll. -- Minä rakastan

häntä, hän on voimakas ja luja kuin kallio. Hän on tuleva sisareksenne.

-- Hän on ihana -- sanoivat neidot, -- hänellä on vuorivuohen silmät.

Vaan hänellä on lämmin veri ja hän lempii vuorivuohen-ampujaa -- me

tiedämme sen!

-- Laskekaa siis kätenne hänen sydämellensä, että se jäätyy kaikkine

lempineen ja hän tulee onnelliseksi kuin te -- käski Murzoll.

Silloin riensivät hänen tyttärensä Wapun luo ja hänestä tuntui kuin

lumituisku olisi tullut häntä vaataan. He ojensivat kylmiä käsiään

vasten hänen sydäntänsä; hän tunsi jo kuinka se oli jäätymäisillään ja

tykytti heikosti. Silloin hän torjui heitä molemmin käsin, huutaen:

-- Ei, poistukaa -- minä en tahdo tulla onnelliseksi kuin te, minä

tahdon Jooseppia!

-- Jos sinä palaat ihmisten luo, niin me muserramme Joosepin ja

syöksähytämme sinut hänen kanssansa alas syvyyteen -- he uhkasivat, --

sillä ei kenkään, joka meitä on nähnyt, enää saa elää ihmisten parissa.

-- Syöksähyttäkää minut sitten syvyyteen, mutta jättäkää minulle

rakkauteni -- tahdon kärsiä kaikki, kaikki, mutta rakkauttani en heitä!

Ja epätoivon voimalla Wappu pani käsivartensa yhden neidon vartalon

ympäri ja löi painia hänen kanssansa, ja katso, silloin tuo hoikka

vartalo taittui Wapun käsissä ja hänellä oli siinä vaan sulavaa lunta.

Päivän valo sammui, yht'äkkiä oli kaikki peittynyt harmaasen hämärään,

hän seisoi paljaalla kalliolla, lumi tuiskutti vasten hänen kasvojansa

ja vuorihaltijain sijassa valkoset sumut pyörivät hurjassa tanssissa

hänen ympärillänsä. Korkealta hänen ylitsensä katseli Murzoll vaaleana

ja synkkänä pilvien läpi jyristen:

-- Sinä vastustat ihmisiä ja jumalia -- taivas ja maa tulevat sinun

vihollisiksi! -- Voi sinua!

Kaikki oli hävinnyt -- Wappu heräsi. Kylmältä tuntui ilta-tuuli, joka

puhalsi luukusta sisään Wapun ylitse. Hän hieroi silmiänsä, kamalasta

unesta sydän vielä rinnassa vapisi, kesti kauan aikaa ennenkuin tiesi

missä olikaan, ennenkuin taisi eroittaa unen todellisuudesta. Hän nousi

vuoteeltansa ja huusi renkiä. Hän astui ulos majasta häntä etsimään.

Ilta oli muuttunut kauniiksi ja kirkkaaksi, sumu oli hajonnut, vaan

aurinko oli laskemaisillaan ja tuuli oli ankara täällä ylhäällä. Wappu

juoksi sinne tänne kuuroa etsien -- hän ei löytänyt muuta kuin

puupinon, jonka tuo oli hänelle koonnut. Silloin muistui mieleensä että

ukko oli sanonut lähtevänsä jos Wappu nukkuisi hänen palatessaan. Niin

oli tapahtunut, hän ei ollut odottanut Wapun heräämistä. Ei ollut

oikein tehty jättää häntä noin nukkuvana! Näin herätä eikä löytää

ketään ihmistä -- se oli kuitenkin kovaa!

Hänen ympärillään oli niin hiljaa, niin autiota ja tyhjää! Kello oli

arvattavasti kuuden paikoilla ja lypsämisen aika oli käsissä. Nyt nuo

rakkaat elukat kotona luultavasti katselivat läävän ovea kohden,

odottaen emäntää, joka niille aina oli tuonut leipää ja suolaa -- vaan

hän istui täällä ylhäällä, kädet ristissä, ja hänen ympärillään ei

liikkunut mitään, jolla henkeä oli. Oi tämä kuolon hiljaisuus ja tämä

työttömyys! Hän ei tietänyt kuinka hänen oli laita -- niin yksinään hän

oli, niin kamalan yksinään! Hän nousi vielä ylemmäksi eräälle

kalliokielelle, nähdäksensä maailmaa sieltä. Kuva, jommoista hän ei

koskaan ennen ollut nähnyt, levisi siellä hänen edessänsä, laskevan

auringon purppura-hohteessa. Tuolla olivat Tyrolin vuoret ihan ilman

rannalla asti; etäällä näyttivät ne jotenkin pienille, vaikka

läheisyydessä olivat ahdistuttavan korkeat mahtavassa hiljaisessa

ylevyydessään ja suuruudessaan. Ja niiden välillä, ikäänkuin lapset,

jotka makaavat isänsä sylissä, oli kukoistavat vuorilaaksot. Ja

sanomattomasti hän ikävöi armaita kotipaikkojansa, jotka juuri nyt

hänen silmiensä edessä peittyivät illan hämärään. Aurinko oli mennyt

maille, jätettyään kultareunoja sinertäville pilville taivaan rannalla.

Vaaleaposkinen kuu alkoi kumottaa ja taistella vallasta päivän sammuvan

valon kanssa. Laaksoissa oli yö. Siellä täällä näkyi pieni valkea, jota

oli melkein mahdotoin nähdä paljaalla silmällä. Nyt ahkerat ihmiset

tuolla alhaalla menivät levolle. Noiden oli hyvä, ne asuivat kaikki

ystävällisen katon alla, rauhallisen kodin helmassa -- kentiesi

neitoset kuuutelivat puoli-unessa kirjavan ikkuna-peitteen takana

sulhojensa laulua -- ainoastaan _hän_ oli yksinään ja hylätty täällä

ylhäällä, kaikkien kauhujen alaisena, ja hänen kotonansa oli tuo kolkko

maja, jonka ikkuna-luukuissa tuuli vinkui.

-- Oi isä, isä, kuinka voit tämän tehdä? huusi hän ääneen; mutta ei

läheltä eikä kaukaa kuulunut muuta kuin yö-tuulen suhina. Kuu nousi yhä

korkeammalle; kultareunukset lännessä kadottivat loistonsa ja tulivat

vasken värisiksi tummalla iltataivaalla. Vuorien muodot muuttuivat ja

kasvoivat hämärässä. Mahtavana ja uhkaavana katseli häntä naapurinsa,

tuo ylevä Similaun. Kaikki jättiläis-päät ylt'ympäri tuijottivat

vihoissansa häneen, joka rohkeasti uskalsi tarkastella heidän yöllistä

elämäänsä. Tuntui siltä kuin he vasta Wapun tultua olisivat muuttuneet

noin tyyniksi ja äänettömiksi -- niinkuin seura, joka salaisia asioita

keskustelee, vieraan tullessa yht'äkkiä vaikenee. Siinä hän seisoi,

tuo hylätty ihmis-lapsi, niin yksinään tässä hiljaisessa, jäätyneessä

maailmassa, niin äärettömän korkealla yli kaiken, jolla eloa oli --

niin vieraana tässä kamalassa jää- ja pilvi-seurassa, kauheassa,

sala-kähmäisessä hiljaisuudessa!

-- Nyt olet aivan yksinäsi maailmassa! -- sanoi hänelle sisällinen

ääni. Sanomatoin tuska, tunne hyljätystä tilastansa valloitti hänet.

Hänestä tuntui niinkuin hänen täytyisi hukkua tuohon rajattomaan

avaruuteen, ja ikäänkuin etsien apua hiipi hän kallioseinän luo ja

painoi tuskautuneen sydämensä kylmää kiveä vasten.

Mitä hänessä tapahtui tällä hetkellä ei hän itse tietänyt -- mutta

näytti siltä kuin se kivi, jota vasten hän painoi nuorta, palavaa,

sykkivää rintaansa, olisi salaisella voimalla hänen muuttanut, sillä

tämä hetki oli tehnyt häntä niin kovaksi ja ankaraksi kuin hän

todellakin olisi ollut Murzoll'in lapsi.

Kun paimen-poika kahdeksan päivän kuluttua tuli sinne karjan kanssa,

hän melkein pelästyi Wapusta, niin kamalalle tämä näytti, mutta kun hän

sanoi Wapulle: isäsi käski sinulta kysyä josko olet saanut tarpeeksi

olostasi täällä ja josko nyt tahdot täyttää velvollisuutesi? -- silloin

puri hän hampaansa yhteen ja vastasi: sano isälle että minä ennemmin

annan kotkan syödä itseäni palanen palaselta, ennenkuin teen jotakin

rakkaudesta häntä kohtaan, joka on minua ajanut tänne! Tämä sanoma oli

ainoa, joka toimitettiin hänen ja isän välillä.

Kun Wapulla oli pieni karja ympärillänsä, lampaita ja vuohia, sillä

isommille elukoille täällä ei ollut tarpeeksi ruokaa, niin entinen

rohkeutensa palasi ja erämaan vaarallisuus hänen mielestänsä katosi.

Elukoitten keskellä hän ei enää ollut aivan yksinänsä, hänellä oli

jotakin, joka vaati hänen työnsä, hänen huolenpitonsa. Sillä jos kohta

kotka oli ollut hänelle uskollinen toveri, ei se kuitenkaan voinut

poistaa työttömyyden, joka melkein saattoi hänet epätoivoon ja jätti

hänet kaikkein pahojen ajatusten valtaan.

Niin hän vähitellen tottui yksinäisyyteen, se tuli hänelle rakkaaksi ja

tutuksi. Elämän pienet vaatimukset ahdistavat ja rajoittavat jokaista

suurta luonnetta; täällä ylhäällä Wapun valloittamatoin luonto sai

ehdottomasti kehetä, täällä ylhäällä hänellä oli täydellinen vapaus,

täällä ei ollut mitään ihmistä, ei mitään vierasta tahtoa hänen

tahtoansa vastustamassa, ja ainoana ajattelevana olentona likellä ja

kaukaa, hänestä pian tuntui niinkuin hän olisi kuningatar tällä

yksinäisellä, korkealla istuimella, vallitsijatar tässä äärettömässä

hiljaisessa valtakunnassa, jota silmänsä näki. Viimein katseli hän

korkealta asemaltansa surkuttelevalla ylönkatseella sitä kurjaa sukua,

joka orjaeli ja mateli, tinki ja luki tuolla alhaalla ja salainen

iletys astui entisen koti-ikävän sijaan. Siellä alhaalla oli taistelua,

tuskaa ja pahuutta. Murzoll oli puhunut totta unessa, -- täällä

ylhäällä, puhtaassa jää- ja lumi-piirissä, tässä puhtaassa ilmassa,

jota ei mikään savu eikä mikään rutto-tauti turmeltuneesta elämästä

saastuttanut, täällä asui rauha ja viattomuus; mahtavien, tyynien

vuorien välistä, jotka aluksi olivat häntä peloittaneet, oli hänelle

koittanut aavistus ylevyydestä, ja hänen sielunsa oli sen kautta

kasvanut paljon yli tavallisen määrän. Ainoastaan yksi noista halvoista

maan-asukkaista jäi hänelle rakkaaksi, ihanaksi, jaloksi niinkuin

ennen. Se oli Jooseppi, karhunkaataja, hänen unelmiensa pyhä Yrjänä.

Hänkin eli enemmän kukkuloilla kuin laaksossa, olihan hän noussut

kaikille noille taivasta tavoittaville huipuille, sillä hän ampui

vuori-vuohia jyrkimmiltä kallioilta eikä hänelle löytynyt mitään vaaraa

korkeudessa eikä syvyydessä. Hän oli väkevin, uljain mies, niinkuin

Wappu itse oli väkevin, uljain tyttö. Koko Tyrolissa ei ollut hänen

vertaista tyttöä -- eikä miestä Joosepin vertaista. He kuuluivat toinen

toiseensa, he olivat kaksi vuorijättiläistä -- heillä ei ollut mitään

yhteistä tuon matelevan sukukunnan kanssa tuolla alhaalla.

Näin hän eli yksinäisyydessään ainoastaan Joosepille ja odotti sitä

päivää, jolloin toivonsa toteutuisi. Tämä päivä täytyi tulla -- ja

varma kun oli siitä, ei hän kärsivällisyyttänsä kadottanut.

Niin kesä kului ja talvi astui alas laaksoon; Wapun tuli pian talven

hurjain sanansaattajain, myrskyn ja lumen kanssa mennä alas hänelle

vieraantuneesen kotihin. Tätä aatellessaan hän vapisi. Hän olisi

mieluummin hakenut turvaa täällä ylhäällä syvimmässä jääloukossa sekä

elättänyt itseänsä niinkuin emä-karhu, kuin hän olisi tahtonut palata

umpinaiseen kehräys-tupaan, elääksensä sisäänsuljettuna ahtaissa

huoneissa kiukkuisen isän, inhotun kosijan ja ilkkuvan palvelusväen

kanssa, vangittuna viikkokausia sylenkorkuisten lumikinosten takana,

joidenka ulkopuolelle oli mahdotoin päästä.

Mitä enemmän se aika lähestyi, sitä raskaammaksi kävi hänen mielensä,

sitä hurjemmin hän sydämessään vastusti vankeuden ajatustakin; vaan

aika kului eikä kuulunut ketään häntä kotia noutamaan. Näytti siltä

kuin olisivat unohtaneet hänen siellä kotona. Ilma muuttui yhä

kylmemmäksi, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, kaksi lammasta hukkui jo

lumipyryyn, eläin-raukat eivät enää löytäneet mitään syötävää ja

tavallinen kotiinlähtö-aika elukoille olikin jo ohitse. -- Aikovat

antaa meidän nälkään nääntyä täällä ylhäällä, -- sanoi Wappu kotkalle,

kun jakoi viimeistä juustopalaista hänen kanssansa, ja hän värisi salaa

sitä aatellessaan; nuori raitis elämän-voima hänessä vastusti tätä

kauheaa ajatusta. Mitä oli äänen tekeminen? Jättää karja oman onnensa

nojalle, yksinään etsiä tietä kotia ja antaa eläin-raukkain surkeasti

hukkua? Ei, semmoista ei meidän Wappumme tehnyt, hän seisoi ja kaatui

niinkuin hyvä sotapäällikkö joukkonsa kanssa! Tai oliko hänen

lähteminen matkalle karjoineen päivineen ja, tietämätöin kun oli

tiestä, kuljeskella lumi-kentillä, viimein nähdäksensä eläimen toisensa

perästä hukkuvan lumeen ja jäähän tai syöksyvän alas vuori-loukkoihin?

Sekin oli mahdotointa. Hän ei voinut muuta kuin odottaa!

Silloin vihdoin viimeinkin eräänä kolkkona syys-aamuna, kun tuskin näki

kättäkään silmänsä edessä paksussa sumussa, pieni karja oli ahdattu

läävään ja Wappu istui takan ääressä jäykkänä vilusta, -- silloin

ilmautui se juoksupoika, jonka tuli viedä Wappua kotiin. Vaikka hän oli

kauhistuksella ajatellut että hänen oli täällä nääntyminen karjansa

kanssa, joutui hän nyt hillitsemättömän tuskan alaiseksi, kun hänen

tuli palata kotia jälleen -- eikä hän tietänyt mikä onnettomuus

suurempi oli, sekö että menehtyisi kovan Murzoll isän luona, vai sekö

että palajaisi todellisen isänsä luo.

Nyt poika katkaisi äänettömyyden.

-- Isäsi käski sinulle sanoa että ainoastaan siinä tapauksessa saat

astua hänen eteensä että olet järjelliseksi rupeeva, muuten saat jäädä

läävään karja-piikojen kanssa -- huoneesen et saa tulla, jos et tee

mitä hän vaatii, sen hän on vannonut!

-- Sitä parempi! -- sanoi Wappu, joka hengitti vapaammin, ja poika

katseli häntä kummastellen.

Nyt meni hän huokealla mielellä alas, hän oli vapautettu ihmisten

inhotusta läsnä-olosta ja sai elää itsekseen ladoissa ja liiterissä, --

se, jota isä oli keksinyt hänelle rangaistukseksi, oli hyvä työ hänen

mielestänsä. Hän saisi olla rauhassa ajatustensa kanssa ja kun hänen

teki mieli puhua jonkun kanssa, olihan hänellä silloin Luckard, joka

oli niin hyväntahtoinen. Niin, vasta yksinäisyydessä täällä ylhäällä

oli hän oikein oppinut tuntemaan kuinka kallis-arvoinen tuommoinen

uskollinen sydän oli, ja sitä hänen isänsä ei voinut häneltä riistää.

Melkein iloisesti rupesi Wappu valmistaumaan kotimatkalle. Vapautettuna

pelosta että hänen tarvitsisi elää isänsä kanssa yhdessä, ajatteli hän

hiljaisella ilolla vanhan Luckardin riemua, kun kasvattinsa palajaisi.

Olihan siellä alhaalla kuitenkin joku, joka hänestä iloitsi, ja se teki

hänelle hyvää.

-- Tule Hans, -- sanoi hän, kun kaikki oli valmiina, kotkalle, joka

pörrösenä oli istunut takan edessä -- nyt lähdetään Luckard'in luo!

-- Luckard ei ole enää kotona, -- sanoi poika.

-- Mitä? Missä hän on? -- kysy! Wappu melkein pelästyneenä.

-- Ylimystalollinen on ajanut hänet pois.

-- Ajanut pois Luckard'in! -- kiljaisi Wappu: -- mitä on sitten

tapahtunut?

-- Hän ei sopinut Gellner-Vincentz'in kanssa, joka on nyt kaikki

kaikissa ylimystalollisen luona, -- kertoi poika huoletonna, sill'aikaa

kun hän viheltäen nosti Wapun tavarat selkäänsä.

Wappu oli käynyt kalpeaksi.

-- Ja missä hän nyt on?

-- Vanhan Annemiedel'in luona Winterstall'issa.

-- Koska se tapahtui?

-- Oh, monta viikkoa sitten, -- ja kuinka hän huusi! Klettermaier'in ja

Rozzi'n täytyi häntä tukea ett'ei hän lankeisi. Koko kylä seisoi

ympärillä ja katseli kuinka hän ajettiin pois.

Wappu oli liikahtamatta kuunnellut tätä, hänen ruskeat kasvonsa olivat

kalman kalpeat ja rintansa aaltoeli raivokkaasti. Kun poika oli

kertomuksensa lopettanut sieppasi Wappu paimen-sauvan seinältä, heitti

kotkan olkapäällensä ja astui ulos.

-- Mene! -- käski hän poikaa ankaralla äänellä, ja kohta oli pieni

karja koossa, maito-astiat sisäänpakatut ja matkue liikkeellä. Wappu ei

puhunut sanaakaan. Kauhea mielenjännitys näyttihe hänen kasvoissaan:

huulet olivat puserretut yhteen, uhkaava viiru, joka muistutti isää,

näkyi mustien kulmakarvojen välillä. Näin astui hän karjansa etupäässä

pitkillä askeleilla ja väkevä jalkansa jätti syviä jälkiä lumehen.

Hän kävi yhä nopeammin mitä alemmaksi tultiin, niin että poika ja

karja tuskin taisivat seurata; missä tie oli liian jyrkkä, löi hän

paimen-sauvansa rautapiikin kivistöihin ja heitti itsensä suurella

hyppäyksellä alaspäin, niin että ainoastaan kotka ilmassa taisi häntä

seurata vuoriloukkojen ja halkeamien yli. Paimen ja karja hävisi usein

sumuun hänen takanansa. Hän seisahtui ja odotti taas hetken aikaa

kunnes ilmautuivat, poika osoitti hänelle tietä ja sitten lähti hän

taas pysähtymättä eteenpäin, niinkuin ihmishenki olisi ollut

kysymyksessä.

Viimein oli lumi-piiri heidän takanansa ja Vent'in kylä Wapun jalkojen

juurella, niinkuin kuusi kuukautta sitten, kun hän astui ylöspäin,

mutta nyt se ei ilmautunut kevät-auringon loistossa, vaan kylmässä ja

kolkossa syys-ilmassa. Poika vakuutti että Vent'issä oli pysähtyminen.

Wappu ei myöntynyt siihen, mutta saattaja sanoi että sekä ihmiset että

karja olisi hukassa jos eivät puolen tunnin aikaa saisi levätä.

-- Kernaasti minun puolestani -- sanoi Wappu, -- mutta minä menen

edeltäpäin. Nyt en voi enää eksyä tieltä. Jos kysyvät minua kotona,

niin sano vaan että minä menen Luckard'in luo.

Ja eteenpäin hän meni, ja uskollinen Hans, joka nyt taisi lentää mihin

hyvänänsä, sillä Wappu ei enää hänen siipiänsä leikannut, lensi nytkin

hänen kanssansa. Hän saapui juuri sille paikalle, jossa Luckard oli

jättänyt hyvästi hänelle.

-- Vanha Luckard! --- Wappu oli vieläkin näkevinänsä kuinka hän astui

siinä ja itki esiliinaansa, näki kuinka hänen luiset ruskeat

käsivartensa vielä kerran viittasivat Wapulle viimeiset jäähyväiset,

näki hänen hopea-kiehkuransa, jotka aina pistivät esiin huivin alta,

tuulessa liehuvan. Kunniassa ja uskollisuudessa oli hän tullut

harmaaksi Stromminger'in palveluksessa ja nyt oli koottu häpeää

ja ylönkatsetta hänen harmaille hapsilleen. Ja Wappu oli niin

kevytmielisesti eronnut hänestä, kieltänyt häntä itkemästä ja

kärsimättömästi irtautunut hänen syleilyksestään, kun vanhus ei

tahtonut päästää häntä luotaan, eikä mikään aavistus hänelle kuiskannut

mitä kohtaloa hän, tällä tylyllä jäähyväis-suudelmalla, lähetti tämän

turvattoman palvelijan vastaanottamaan, sekä että Luckard hänen

tähtensä joutuisi häpeän ja pilkan alaiseksi! Wappu juoksi yhä

eteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut Luckard'ia saavuttaa tiellä,

jota tämä astui kuusi kuukautta sitten, ja huolimatta kylmästä

syys-ilmasta nousivat suuret vesi-helmet Wapun otsalle, hiki, jonka oli

pusertanut esiin se tuskallinen kiire, millä hän riensi maksamaan

pitkällistä, suurta kiitollisuuden velkaa. -- Ja kuumat kyynelet

nousivat hänen silmiinsä, kun yhä näki vanhuksen edessänsä hiljaa

itkevän. Hän astui niin hitaasti, Luckard parka, ja Wappu niin

nopeasti, ja yhtä kaukana he olivat toisistansa, eikä Wappu voinut

häntä saavuttaa.

Hetkeksi Wapun täytyi hengähtää ja levätä. Hän pyyhkäsi hien otsaltansa

ja kyyneleet silmistä; sitten hän taas riensi eteenpäin. -- Odota vaan,

Luckard -- odota, minä tulen! -- puhui hän itsekseen hengistyneenä,

niinkuin rauhoittaaksensa itseään.

Viimeinkin ilmautui Heiligkreuz'in kirkontorni hänen edessään ja sieltä

meni pyörryttävän korkealla Achen yli kapea porras yksinäiselle kylälle

syvyyden toisella puolella. Se oli pieni kylä Winterstall, josta

Luckard oli kotosin. Käyden Heiligkreuz'in talojen ohitse poikkesi

Wappu ja meni tuon keveän sillan yli, jonka alla Ache kuohui ikäänkuin

se olisi tahtonut heittää viha-hyrskynsä ylös rohkean tytön päälle,

joka pelkäämättä katseli alas sen kauhistavaan syvyyteen, niinkuin ei

pyörtymistä eikä vaaraa olisi maailmassa ollut. Nyt oli silta hänen

takanansa, vielä kappaleen matkaa mäkeä ylös ja sitten -- oli hän

vihdoinkin perillä, jota sykkivällä sydämellä oli tavoittanut, hän oli

Winterstall'issa -- ja tuolla vasemmalla puolella tietä oli vanhan

Annemiedel'in, Luckard'in serkun mökki pienine ikkunoineen kauas

esiinpistävän olkikaton alla. Niiden takana vanhus varmaankin nyt istui

kehräämässä, niinkuin hänen tapansa oli talvella, ja Wappu hengitti

syvästi, hänestä tuntui oikein huokealta. Hän oli nyt saapunut mökille

ja katseli hymyillen sisään matalasta ikkunasta, Luckard'ia etsien.

Vaan ei kukaan näkynyt tuvassa, se näytti kolkolle ja tyhjälle,

käytetty sänky siinä seisoi, huonosti järjestettynä. Savusta mustunut

Kristuksen kuva levitti rististä käsiänsä sen yli, ja kappale

suru-harsoa ynnä kuihtunut kukkas-seppel riippui sen päällä. Se oli

synkkä taulu ja Wapun ilo lensi kohta pakoon. Hän pani kotkan aidalle,

avasi oven ja astui sisään ahtaasen porstupaan. Pienen kyökin ovi oli

auki, takassa paloi valkea. Joku työskenteli siellä sisällä. Se oli

varmaankin Luckard, ja sykkivällä sydämellä Wappu astui sisään.

Serkku seisoi takan ääressä ja leikkasi leipää lihaliemeen. Ei näkynyt

ketään toista.

-- Oi Jumalani, Stromminger'in Wappu! -- huudahti hän ja pudotti

hämmästyksissään puukon vatiin. -- Oi, Jumalani, mikä vahinko!

-- Missä on Luckard? -- kysyi Wappu.

-- Kuollut on hän! Oi Jumalani ja isäni, jos olisit vaan tullut kolme

päivää ennen -- eilen me hautasimme hänet!

Wappu ummisti silmänsä ja nojausi ovenpieltä vasten, ei mikään

ilmoittanut mitä hän tunsi.

-- Oi mikä vahinko, -- arveli serkku puheliaasti, -- Luckard arveli

että ei hän voisi kuolla ennenkun oli nähnyt sinua -- ja kortissa hän

myöskin näki sinua ja hän kuunteli päivällä ja yöllä etkö tulisi. Ja

kun tunsi kuoleman lähestyvän, hän sanoi: -- Nyt täytyy minun kuitenkin

kuolla näkemättä lastani! -- Ja vielä kerran täytyi minun antaa hänelle

kortit, vielä kuollessansa tahtoi hän nähdä sinun onneasi, mutta se ei

onnistunut, sillä hänen kätensä vapisivat niin peitteen päällä; silloin

hän sanoi: -- en näe enää -- ojensi itsensä ja kuoli.

Wappu kätki kasvonsa käsihin -- vaan vielä ei sanaakaan tullut hänen

huuliensa yli.

-- Tule tupaan, sanoi serkku hyväntahtoisesti. -- Minä en ole voinut

mennä sinne sitten kun hän kannettiin pois. Minä olin aina niin

yksinäni, senpä tähden tulinkin niin iloiseksi kun serkkuni tuli ja

sanoi että hän nyt jäisi luokseni. Vaan pian kyllä huomasin ett'ei hän

tulisi paljo vanhemmaksi häpeätään. Se rasitti häntä niin koko ajan

että hän ei voinut syödä juuri mitään ja yökaudet kuulin hänen itkevän,

-- sitten tuli hän yhä heikommaksi -- kunnes kuoli.

Vanha vaimo avasi nyt oven huoneesen, johonka Wappu tullessansa oli

tirkistänyt sisään. Koko joukko puoleksi uupuneita kärpäsiä lensi

suhisten ylös. Nurkassa seisoi äänetönnä Luckard'in vanha rukki, ja

tyhjä, kokoonpantu vuode vaikutti Wappuun niin surullisesti.

Pienestä seinä-kaapista, johon musta pyhä-äidin kuva Altenotting'ilta

oli maalattu, otti serkku esiin vanhan saksalaisen korttipakan.

-- Kas siinä, näitä korttia olen minä sinulle säästänyt, koska tiesin

sinun tulevan, sillä sen kortit aina ilmoittivat. Ne ovat oikeita

noita-korttia ja korttipakka, jota kuolonhiki on kostuttanut, on

kallis-arvoinen. En tiedä mikä onnettomuus sinua uhkasi; mutta Luckard

aina pudisti päätänsä ja näytti hämmästyneelle. Mitä hän näki, ei hän

sanonut, vaan hyvää se ei suinkaan ollut.

Hän antoi kortit Wapulle, joka äänetönnä otti ne vaataan ja pisti

taskuunsa. Serkku kummasteli että Luckard'in kuolema koski häneen niin

vähän että hän oli aivan tyyni eikä ainoatakaan kyyneltä vuodattanut.

-- Minun täytyy mennä ulos. Liemeni on kiehumassa, -- sanoi hän, --

kyllä kai jäät tänne päivälliselle?

-- Kyllä, -- vastasi Wappu kolkosti, -- mene vaan ja anna minun levätä

hetken aikaa.

Vanha serkku meni, pudistaen päätänsä. -- Jos Luckard olisi tietänyt

mikä kova-luontoinen kappale tuo on!

Tuskin Wappu oli yksinänsä ennenkun hän salpasi oven ja laskeusi

polvilleen tyhjän vuoteen eteen. Hän otti kortit taskustaan ja pani

kädet ristiin niiden päälle, niinkuin pyhälle jäännökselle ainakin.

Nyt tulivat surunsa ja tuskansa näkyviin ja hän lausui äkkiä: -- Oi,

sinun täytyi kuolla ja minä en ollut luonasi! Koko elin-aikanani et ole

tehnyt minulle muuta kuin hyvää -- ja minä -- minä en ole koskaan sinua

tästä palkinnut. Luckard, rakas vanha Luckard -- etkö kuule minua? Nyt

minä olen täällä -- ja nyt se on myöhäistä! Mutta he minut jättivätkin

vuorille kauemmaksi kuin koskaan paimenta on jätetty -- ilkeydestä,

että oikein kärsisin vilua ja masentuisin. Ja kaksi lammasta on se

minulle maksanut ja vielä sinutkin, armas uskollinen sielu!

Hän hypähti pystyyn ja punaset itkeentyneet silmänsä hohtivat

kuumeentapaisesti; hän nyrkitti ruskeat kätensä: -- Vaan odottakaa

vaan, te -- te pyövelit kunnes tulen! Minä opetan teitä ajamaan

viattomia, turvattomia ihmisiä talosta ja kodista. Niin totta kuin

Jumala elää, Luckard, haudassasi saat kuulla kuinka sinun kostan,

Luckard!

Hänen silmänsä kohtasivat Kristuksen kuvaa huoneen sängyn yllä. -- Ja

sinä, sinä sallit myös kaiken käydä kuinka tahtoo -- etkä ketäkään

auta, jollei itseänsä auta -- nurisi hän surunsa raivoisuudessa

tyynelle kärsivälliselle Jumalalle, jota hän ei koskaan voinut

ymmärtää. Hän oli kauhea oikeutetussa ankaruudessaan. Kaikki, mitä

hänessä oli isänsä taipumatonta luontoa, oli rajattomasti erämaassa

saanut kehetä, ja suuri jalo sydän, jolla ainoastaan oli puhtaita

aikeita, ajeli tietämättänsä vaarallisesti kuohuvaa verta hänen

suonissansa.

Hän kokoeli kalleutensa, ne kortit, joihin vainajan kuolonhikiset

sormet olivat piirtäneet viimeisen rakkauden tervehdyksen, sitten astui

hän ulos ja meni Annemiedel'in luo kyökkiin.

-- Minä jatkan nyt matkaani -- sanoi hän vähän rauhoittuneena. -- Minä

pyydän ainoastaan että kerrotte minulle mitä kaikkea tapahtui

Luckard'in ja ylimys-talollisen välillä, -- hän ei enää nimittänyt

häntä isäksi.

Annemiedel oli juuri kaatanut liemen puu-vatiin ja pakoitti Wappua

syömään siitä.

-- No niin, -- sanoi hän sill'aikaa kun Wappu söi, -- Bincentz on

oikein ymmärtänyt mielyttää isääsi ja nyt hän tuntee vanhusta

perinpohjin. Kesästä alkaen on Stromminger'in jalka kipeä, eikä hän

enää voi kulkea ympäri niin, kuin ennen. Sentähden Bincentz aina illoin

käy hänen luonansa ja kuluttaa aikaa hänen kanssansa kortinpelillä ja

antaa ukon aina voittaa -- hän aattelee kaiketi että saa voitot

takaisin kun saa sinut! Vanhus tuskin voi elää enää ilman Bincentz'ia

ja on vähitellen jättänyt kaikki hänen haltuunsa, kun hän ei itse

kipeällä jalallansa enää pääse kulkemaan. Nyt on Bincentz'in mielestä

talo kuin hänen omansa ja hän menettelee sillä mielensä mukaan. Silloin

rupesi hän myöskin Luckard'ia vastustamaan, joka tahtoi että kaikki

kävisi niinkuin ennen, mutta Bincentz otti kaiken vallan pois häneltä,

että hänellä ei ollut mitään sanomista. Vaan kun näki kuinka kipeästi

tämä Luckard'iin koski, sanoi hän kerran Luckard'ille että antaisi

hänen emäntänä askarrella sekä vieläpä ummistaisi silmänsä, jos Luckard

tahtoisikin koota itsellensä, kun Luckard vaan auttaisi häntä saamaan

sinut, sillä hän tiesi kyllä että Luckard saisi kaikki toimeen sinun

kanssasi. Mutta silloin Luckard suuttui: -- Hän ei koko elämässään

ollut varastanut, sanoi hän, eikä aikonut siihen ruveta vanhoilla

päivillään -- hän ei muuta tahtonut kuin mitä rehellisesti oli

ansainnut, ja sitä miestä, joka semmoista esitteli, hän ei suinkaan

voinut Wapulle tarjota, sanoi hän. Mitä se konna silloin tekee? Hän

menee Stromminger'in luo ja kantaa Luckard'in päälle. Hän oli nyt

vakuutettu siitä, -- sanoi hän, -- että ainoastaan Luckard oli syypää

sinun uppiniskaisuuteesi häntä ja isää vastaan. Hän oli syypää

tottelemattomuuteesi -- sanoi hän -- sillä Luckard tahtoi muka sinun

kauttasi pitää vallan käsissään. Sillä lailla se tapahtui. Ja että

hänestä voitiin sellaista uskoa, se musersi hänen sydämensä, sillä

siitä ei ainoatakaan sanaa ollut totta. Koskee ihmiseen kun semmoinen

vääryys tapahtuu. Kuuleppas: ei suinkaan hän koskaan sinulle sanonut

ettet tottelisi isääsi?

-- Ei koskaan, ei koskaan -- päinvastoin hän oli nöyrä, uskollinen

palvelija eikä sekaantunut asioihin, jotka eivät häntä koskeneet, --

sanoi Wappu ja kyyneleet nousivat taas hänen kuumiin silmiinsä. Hän

käänsi pois kasvonsa ja nousi.

-- Jumala suojelkoon teitä, Annemiedel, kyllä minä kerran vielä tänne

palaan! -- Hän otti sauvansa ja hattunsa, kutsui kotkansa ja astui

kiireesti kotia.