Hyljätty.
Hochjoch'ille! Se oli kamala sana. Sillä Hochjoch'in autioilla kentillä
ei eletä vuorilaakson iloista elämää, jossa kellot soivat ja paimenten
huilaaminen kaikuu lauheassa, tuoksuvassa ilmassa, -- siellä on
ijankaikkinen talvi, kuolon äänettömyys. Surumielisesti aurinko
suutelee näitä vuorihuippuja, niinkuin äiti kuolleen lapsensa kalpeaa
otsaa suutelee. Harvat ruoho-maat, viimeiset jäännökset sitkeästä
elimellisestä elämästä, vetäyvät kadotettuina takaisin talviseen
erämaahan, siksi kuin viimeinen korsi on kuollut ja viimeinen
vesipisara jäätynyt. Tämä on luonnon hitainen kuoleminen. Mutta
säästäväinen talonpoika imee hyötyä tästäkin viimeisestä vähäisestä
jäännöksestä. Hän lähettää karjansa sinne ylös, syömään mitä vielä
voivat löytää, ja syötteellä oleva lammas, joka mielukkaasti tavoittaa
ruohoa, joka sinne asti on eksynyt, saa usein surmansa jääloukoissa.
Sen ylpeän ylimys-talollisen lapsi, jonka tilukset ulottuivat
penikulmittain ylt'ympärille ja ylös pilvien rajalle asti, oli siellä
viettäminen kukoistuksensa ajan ikuisen talven vallassa. Silloin kun
suvituulet kuiskailivat, kukat puhkesivat, linnut pesivät ja kaikki
rupesi yhteiseen iloiseen liikkeesen, silloin hänen täytyi tarttua
paimensauvaan ja kukoistavasta keväästä mennä ylös vuorijäitten
erämaahan, ja vasta kun syystuuli tuolla alhaallakin suhisi ja talvi
valmistihe matkustamaan laaksoon, vasta silloin hänkin saisi astua
alas, talven morsiamena.
Ei mikään talonpoika lähettänyt paimeniansa sinne ylös, vaan
vuokrasivat siellä olevat laitumet Schnalzerilaisille toisena puolen
Hochjoch'ia. Nämät lähettivät sinne muutamia puolivilliä, jotka kävivät
nahkoihin puettuina ja asuivat peninkulmien päässä toisistaan kuin
erakot kivi-majoissa. Ja nyt ylimys-talollinen, joka aina oli
vuokrannut laitumensa siellä, tuomitsi ainoan lapsensa tuohon
minielämään. Vaan ei mitään valitusta kuulunut Wapun huulilta. Hiljaa
hän valmistihe ilottomalle alppi-retkelle. Aamulla, isän, renkien ja
piikojen nukkuessa meni Wappu pois isänsä talosta -- vuoriloille.
Ainoastaan vanha Luckard, joka kortissa muka oli nähnyt kaiken tämän,
oli koko yön valvonut Wapun kanssa ja auttanut häntä vetämään
matkalaukun kiinni, pisti jäähyväisiksi kukkasen Wapun hattuun ja meni
saattamaan häntä kappaleen matkaa tielle. Vanhus itki niinkuin hän
olisi ruumista saattanut. Klettermaier seurasi tavarain kanssa. Hän oli
vanha uskollinen palvelija, ainoa joka oli harmaaksi tullut
Stromminger'in palveluksessa, kun oli kuuro eikä kuullut kun
Stromminger torui ja riehui. Tämän oli hän pannut tyttärensä
saattajaksi. Luckard saattoi heitä siksi että tie tuli jyrkäksi ja
kiviseksi, silloin hän kääntyi, sillä hänen täytyi olla kotona
aamiais-ajaksi. Wappu nousi vuorta ylös ja katseli alas tielle, jota
vanhus astui itkien esiliinansa suojassa, ja hän melkein heltyi itse.
Luckard oli kuitenkin aina ollut hänelle ystävällinen; vaikka hän oli
kivulloinen vanha raukka, oli hän kuitenkin aina Wappua rakastanut.
Vanhus kääntyi vielä kerran tiellä, osoittaen ylös ilmaan. Wappu katsoi
sinnepäin, ja katso, siellä tuli jotakin purjehtien vuoriseinää myöten
kömpelösti, vaivaloisesti, niinkuin paperi-leija, jolla ei ole
tarpeeksi tuulta kannattimena -- kappaleen matkaa kerrassaan, sitten
taas pudoten alas ja suurella vaivalla jälleen nousten. Se oli kotka,
joka noin liehahteli leikatuilla siivillään Wapun jälkeen. Nyt sen
voimat nähtävästi loppuivat, sillä se vaan repytteli nyt turhaan
siivillään.
-- Hans -- oma Hanseni -- oi kuinka minä taisin unohtaa sinua! --
huudahti Wappu ja juoksi niinkuin vuori-vuohi kiveltä kivelle suorinta
tietä takaisin uskollista eläintä noutamaan. Luckard seisoi
liikahtamatta paikallaan siksi kun Wappu taas tuli oikealle polulle
takaisin ja tervehti häntä niinkuin pitkän poissaolon jälkeen.
Vihdoinkin oli Wappu ehtinyt Hans'in luo ja otti linnun syliinsä,
painoi sitä sydäntänsä vastaan niinkuin lasta. -- Eilisestä illasta
asti oli tämä kotka Wapun mielessä niin yhdistynyt hänen aatoksiinsa
Joosepin suhteen, että se ikäänkuin oli muuttunut mykäksi välittäjäksi
hänen ja Joosepin välillä, tai että Jooseppi ikäänkuin oli ottanut
kotkan muodon ja nyt oli painettu hänen rintaansa, niinkuin kotkakin.
Samoin kuin harras usko luo itselleen näkyviä vertauskuvia,
lähestyäksensä lähestymätöintä, käsittääksensä käsittämätöintä,
niinkuin puuristi tai maalattu pyhimys-kuva tälläiselle uskolle
muuttuvat ihmetöitä toimittaviksi, samoin on innokkaalla rakkaudella
myöskin vertauskuvia, joihin se kiintyy, kun lemmitty on saavuttamatoin
ja kaukana, ja siten toi kotkakin Wapulle sanomattoman lohdutuksen.
-- Tule, Hans, -- sanoi hän hellästi, -- sinä seuraat minua ylös
vuoriloille. Me emme ikinä erkane toinen toisestamme me kaksi!
-- Mutta lapsi, -- sanoi Luckard, -- ethän sinä voi ottaa kotkaa
mukaasi sinne ylös, se kuolisi nälkään, siellä ei sinulla ole mitään
lihaa, ja mitä muuta tuommoinen eläin syö?!
-- Sinä olet oikeassa, sanoi Wappu alakuloisesti, vaan minä en voi
erota Hans'ista, tottakai minulla sentään tulee olemaan jotain siellä
erämaassa. Enhän myöskään voi jättää lintua yksinään kotia, kuka sitä
hoitaisi, kun minä olen poissa?
-- Oh, ole sinä huoleti siitä, -- sanoi Luckard, -- kyllä minä pidän
kotkasta huolta.
-- Niin, mutta se ei seuraa sinua, -- arveli Wappu, -- sinä et tule
toimeen sen kanssa.
-- Oh, -- sanoi Luckard aivan viattomasti, -- olenhan minä niin kauan
tullut toimeen _sinun_ kanssasi -- kyllä sitten onnistuu tulla toimeen
kotkankin kanssa! Annappas se tänne vaan, minä kannan sen kotia. -- Ja
hän otti kotkan Wapun kädestä. Mutta suuresti oli hän pettynyt, sillä
jalo eläin teki ankaraa vastarintaa, hyökkäsi rajusti nokallaan
Luckard'in päälle, jotta tämä säikähtyneenä antoi sen mennä. -- Ei
ollut ajattelemistakaan ottaa sitä mukaan.
-- Näetkös! -- riemuitsi Wappu, -- se ei luovu minusta, minun täytyy
pitää sitä, käyköön kuinka käy. Onhan minua sanottu Kotka-Wapuksi, ja
siksi tahdon jäädäkin. Oi, mun Hanseni, niin kauan kun me olemme
yhdessä, ei ole hätää! Tiedätkö Luckard, nyt minä annan sen siivet
kasvaa, ei se enää lennä luotani pois, ja sitten se voi itse hakea
elatustansa.
-- Ota se sitten mukaasi Herran nimessä. Juoksu-pojan kanssa minä
lähetän sinulle vähän tuoretta lihaa, jota voit antaa sille aluksi,
kunnes voi lentää pitempiä matkoja.
Ja niin se oli päätetty. Wappu pisti kotkan kainaloonsa, niinkuin
kanan, ja erosi Luckard'ista, joka uudestaan rupesi itkemään. Nyt astui
hän pysähtymättä vuorta ylös Klettermaier'in jälkeen, joka yhä oli
jatkanut matkaansa.
Kuljettuansa kaksi tuntia, saapuivat he Vent'ille, viimeinen kylä
jää-maailman rajalla. Wappu rupesi astumaan ylös kukkulalle Vent'in
yläpuolelle. Siellä alkoi tie Hochjoch'ille. Vielä kerran hän seisahtui
ja katseli vuori-sauvaansa nojautuneena alas nukkuvaan kylään päin ja
alas Oetz-laakson viimeisiin taloihin, Rofernerin taloihin, jotka
olivat Hochfernagtfernerin juurella ja ikäänkuin uhalla lausuivat: --
muserra meitä! -- niinkuin Wappu eilen oli sanonut isälleen. Ja kuin
Wapun isä, niin veti Hochfernagtferner mahtavan jalkansa yhä kauemmas
pois, ikäänkuin se ei olisi tahtonut hävittää rohkeain alppi-poikainsa,
Rofernerilaisten kotia. Hänen seisoessaan siinä, katsomassa viimeisiä
ihmis-asuntoja, ennenkuin astui erämaahan pilvien toiselle puolelle,
rupesivat kellot Vent'in kirkkotornissa soimaan, kutsuen
aamupalvelukseen. Pienen pappilan ovesta, jossa orvokit nyykkäyttivät
päitänsä aamutuulessa ikkunain ulkopuolella, astui kappalainen ulos ja
meni kädet ristissä kirkkoon velvollisuuttansa täyttämään. Siellä
täällä avasivat puumajat unisia silmiänsä, ja toinen asukas astui
toisensa perästä ulos majoista, ojensi itseänsä ja kävi hiljaa
kirkolle.
Varovasti, ainoatakaan säveltä kadottamatta, kantoivat valkosiipiset
enkelit pyhät säveleet aamuhämärän kautta ylös vuorelle, jotta ne Wapun
korvissa soivat kuin rukoilevan lapsen äänet. Ja niinkuin lapsi
suloisella leletyksellänsä herättää äitiä, niin näyttivät Vent'in
kellon äänet aurinkoa herättäneen; se avasi silmänsä ja ensimäisen
silmäyksensä säteet loistivat lumi-vuorien yli, luoden idässä vuorien
huipuista äärettömän, leimuavan rovion. Paksu sumu muuttui äkkiä
sinertäväksi kirkkaudeksi, mahtavat säteet loistivat yli koko taivaan
kannen; viimein aurinko nousi täydessä ihanuudessaan pilvipukuisten
vuorten yli ja käänsi hohtavat kasvonsa lempeästi maalle päin. Ja
vuoret riisuivat sumuiset pukunsa päältään ja niiden paljastetut
muodot uiskentelivat valo-virrassa. Syvyyksissä vuoriloukoissa
aaltoili sumu ylös alas, niinkuin kaikki pilvet kirkkaasta taivaasta
olisivat vaipuneet sinne. Yli-ilmoissa kävi suhina niinkuin rajuista
riemu-lauluista, maa itki kyyneleitä autuaallisesta heräyksestänsä,
ikäänkuin morsian hää-aamunansa. Ja niinkuin kyyneleet morsiamen
silmäripsissä, niin kaste vapisi kukkasilla ja pensailla. Ilo vallitsi
kedoilla, ilo vuoriloilla, jossa säteet kuvautuivat vuorivuohen
kauas-katsovassa silmässä, ilo vallitsi alhaalla laaksossa, missä
leivonen liverrellen lensi vilja-peltojen yli!
Hurmauntuneena Wappu katseli heräävää mailmaa ja silmänsä tuskin
yht'aikaa voi käsittää koko tätä suurta ja ylevää kuvaa aamun puhtaassa
ihanuudessa. Kotka hänen olkapäällään nosti siipiänsä tervehtivänä,
toivovana auringolle päin. Alhaalla Vent'issä oli täll'aikaa kaikki
heränneet. Kirkkaassa aamunvalossa Wappu näki kaikki aivan selvästi.
Pojat suutelivat tyttöjä kaivolla. Kattojen savutorvista nousi
valkoisia savupilviä, jotka jälkeä jättämättä hävisivät kirkkaasen
kevät-ilmaan -- niinkuin surullinen aatos onnellisessa mielessä häviää.
Kirkko-kentälle kokoontuivat miehet, puhtaissa paitahihoissa,
hopea-helaiset piiput suussa. Oli toinen helluntaipäivä, jolloin kaikki
työ oli lakkautettu ja kaikki iloitsivat. Oi, pyhä helluntai-juhla!
Tällaisena päivänä varmaankin Herran henki laskeusi opetus-lagsiin,
pyhällä sädeloisteellansa heitä valistaen, niin että kävivät ulos
maailmaan saarnaamaan rakkauden evankeliumia -- saarnaamaan --
hartaille keväisille sydämille, jotta keväisen maan päällä ihmiskunnan
kevät rupesi kukoistamaan. -- Rakkauden uskonto! Ainoastaan tytöllä
tuolla vuorella ei ollut mitään helluntai-juhlaa, ei mitään rakkauden
juhlaa. Ei mitkään lempeät huulet olleet hänelle eläväksi tehneet tätä
rakkauden evankeliumia. Kuollut kirjain oli se hänelle, siemen, jolta
oli puuttunut auringon lämpöä, mikä olisi saattanut sitä itämään ja
kasvamaan hänen sydämessään. Hänelle ei mikään rauhan kyyhkynen
laskeunut tumman siniseltä taivaalta -- peto-lintu hänen olkapäällänsä
oli hänelle ainoa lemmen sanansaattaja!
Viimein Wappu heräsi uneksuvasta katsomisestaan. Vielä lähetti hän
jäähyväis-silmäyksen ihmisille noissa iloisissa kylissä tuolla
alhaalla, sitten kääntyi hän pois ja astui ylös Hochjoch'in hiljaisille
lumi-kentille -- maan-pakolaisuuteen!