Taipumaton.
Tämä oli se lyhyt rakkauden ja piinan-historia, joka nyt taas heräsi
Wapun nuoressa sydämmessä kaikkine tuskineen, kun hän näki molemmat
vaeltajat, joista hän luuli toisen olevan Joosepin, joka niin usein
kulki ohitse, löytämättä koskaan tietä ylös vuorelle. Hän pyyhkäsi
otsaansa, sillä aurinko rupesi paahtamaan, ja hän oli jo niittänyt koko
tuon maapalstan talosta tänne "Sonneplatte'lle"; se oli nimittäin
kalliokielen nimi, jolla hän seisoi. Siksi sitä nimitettiin syystä että
oli korkein paikka ja aurinko ensin sattui siihen. Koko kylä oli saanut
nimensä siitä.
-- Wappu, Wappu! -- joku huusi hänen takanansa. -- Sinun pitää tulla
isän luo, hän tahtoo sanoa sinulle jotakin.
Vanha Luckard tuli talosta. Isä kutsutti häntä? Mitä hän tahtoi? Hän ei
ollut puhunut Wapun kanssa tuon tapauksen jälkeen Sölden'issä, paitsi
mitä koski työtä. Pelon ja mielipahan alaisena nousi hän ja seurasi
Luckardia.
-- Suuria uutisia, sanoi Luckard. -- Katso sinne!
Nyt Wappu näki isän seisovan huoneen ulkopuolella ja hänen vieressänsä
erään kylän nuorista talollisista, Gellner-Vincentz, suuri kukkasvihko
napin-lävessä. Se oli roteva, mustaverinen nuori mies, jonka Wappu
lapsuudesta tunsi olevan kovan ja umpimielisen. Hän ei vielä ollut
sanonut kellekään ihmiselle, paitsi Wapulle, hyvää sanaa.
Wappua hän jo koulussa oli takaa ajanut rakkaudellaan. Pari kuukautta
sitten olivat hänen molemmat vanhempansa äkkiä kuolleet toinen toisensa
jälkeen. Nyt hän oli itsenäinen, ja Stromminger'in perästä seudun
rikkahin talollinen.
Wapun veri jäätyi suonissaan, hän tiesi mitä oli seuraava.
-- Vincentz tahtoo naida sinun, -- sanoi Stromminger. -- Hän on saanut
minun suostumukseni -- ensi kuulla pidetään teidän häänne! -- Näillä
sanoilla hän kääntyi ja meni sisään talohon, niinkuin ei muuta olisi
ollut sanottavaa.
Silmänräpäyksen Wappu seisoi niinkuin ukkosen nuoli olisi iskenyt
häneen. Hänen täytyi ensin tointua. Sill'aikaa astui Vincentz rohkeasti
esiin ja tahtoi panna käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Silloin
juoksi Wappu taaksepäin kauhistuksen huudolla ja nyt hän myöskin
hoksasi mitä hänen tuli tehdä.
-- Bincentz, sanoi hän tuskasta vavisten. -- Minä pyydän sinua, mene
kotia takaisin, minä en koskaan voi tulla vaimoksesi, en koskaan. Sinä
et voi tahtoa että isäni minua pakoittaa siihen, ja minä sanon
viimeisen kerran: Minä en tahdo sinua!
Jotakin salaman tapaista näkyi Bincentz'in kasvoissa, hän puri
huultansa ja hänen mustat silmänsä katselivat Wappua tulisesti.
-- Vai sinä et tahdo minua. Mutta minä tahdon sinua. Ja minä vannon
elämäni kautta että olet tuleva omakseni! Isäsi on antanut minulle
lupauksensa -- sitä minä en koskaan anna takaisin ja minä ajattelen
että olet miettivä asiaa, joka on isäsi tahto!
-- Bincentz, -- sanoi Wappu, -- jos olisit ollut viisas, niin olisit
nyt ollut puhumatta noin, sillä sinun olisi pitänyt ymmärtää ett'ei tuo
ollut keino saada minua -- _pakoittaa_ itseäni en koskaan salli, tiedä
se. Ja nyt voit mennä Bincentz, meillä ei ole mitään sanottavaa
toisillemme.
Näin sanoen hän kääntyi ja meni sisään taloon.
-- Voi sinua! -- huusi Bincentz tuskastuneena ja suuttuneena hänen
jälkeensä ja puristi nyrkkiänsä. -- Sitten hän tyyntyi ja mutisi
hampaittensa välissä:
-- No, minä voin odottaa -- ja minä _tahdon_ odottaa!
Wappu meni suoraan isänsä luo. Hän istui tilikirjansa edessä ja kääntyi
hitaasti kun tyttö astui sisään.
-- Mitä tahdot?
Auringon säteet loistivat ahtaasta ikkunasta, kirkastaen Wappua, niin
että hän seisoi isänsä edessä ikäänkuin säteikössä. Tämän täytyi itse
ihmetellä lastansa, niin kaunis hän tällä hetkellä oli.
-- Isä -- aloitti hän tyynesti, -- minä tahtoisin ainoastaan sanoa
teille ett'en mene Bincentzin vaimoksi.
-- Vai niin? -- huusi Stromminger, hypähtäen seisaalle. -- Mitä se
tietää? Sinä et mene hänen vaimokseen?
-- En, isä, minä en rakasta häntä!
-- Vai niin -- olenko minä kysynyt sinulta, rakastatko häntä vai etkö?
-- Ette ole, minä sanon sen teille kysymättänne.
-- Ja minä sanon sulle kysymättäsi että neljän viikon päästä menet
naimiseen Bincentz'in kanssa jos rakastat häntä tai ei. Minä olen
antanut sanani hänelle, eikä Stromminger sanaansa syö. Mene nyt
tiehesi.
-- Ei isä, -- sanoi Wappu, -- niin ei käy laatuun. Minä en ole elukka,
jota isäntä mielensä mukaan voi myydä taikka luvata pois. Minusta
minullakin pitää olla sananvuoro tässä asiassa, koska kysymys on minun
naimisesta!
-- Ei, sitä sinulla ei ole, sillä lapsi on isänsä omaisuus yhtä hyvin
kuin vasikka tai lehmä, ja sen täytyy noudattaa isän tahtoa.
-- Kuka sen on sanonut, isä?
-- Kuka sen on sanonut? Bibliassa se seisoo! -- ja uhkaava puna lensi
Stromminger'in kasvoille.
-- Bibliassa seisoo ainoastaan että meidän tulee kunnioittaa ja
rakastaa vanhempiamme, vaan ei että meidän täytyy mennä miehelle, joka
meistä on inhoittava -- ainoastaan siitä syystä että isä niin tahtoo!
Katsokaa isä, jos se voisi olla teille avuksi jollakin lailla, että
minä menisin Bincentz'ile, jos sen kautta voisin pelastaa teidät
kuolemasta tai kurjuudesta, niin minun ehkä olisi pakko sitä tehdä,
vaikka sydämeni kärsisikin siitä. Mutta te olette rikas mies, jonka ei
tarvitse huolia kestään -- jolle voi olla juuri yhdentekevää kenenkä
kanssa minä menen naimiseen -- ja te annatte minut ainoastaan
pahuudesta Bincentz'ille, ett'ei minua saisi Jooseppi, jota minä
rakastan ja joka epäilemättä rakastaisi minua jos hän oppisi minua
tuntemaan -- ja se on pahasti tehty teiltä isä, ei Bibliassa sanota
että lapsen täytyy myöntyä semmoisiin!
-- Sinä hävytön kappale, minä lähetän sinut kappalaisen luo, että hän
opettaa sulle mitä Bibliassa seisoo!
-- Se ei auta, isä, vaikka lähettäisitte minut kymmenen kappalaisen luo
ja kaikki kymmenen minulle saarnaisi että minun tässä pitäisi totella
teitä, minä en kuitenkaan sitä tekisi.
-- Ja minä sanon että sinun täytyy, niin totta kuin nimeni on
Stromminger. Sinun täytyy tehdä se taikka minä ajan sinut talosta pois
ja teen sinut perinnöttömäksi.
-- Sen voitte tehdä, isä, minulla on kyllä voimia ansaita leipääni
itse. Niin, isä, antakaa Bincentz'ille kaikki paitsi minut.
-- Joutavaa lorua, -- sanoi Stromminger. -- Pitääkö ihmisten sanoa
minusta ett'en voinut edes omaa lastani hallita? Sinä otat Bincentz'in,
vaikkapa sitten mun täytyisikin piiskalla ajaa sinut kirkkoon.
-- Ja jos ajaisittekin minut piiskalla sinne, niin minä alttarin edessä
vastaisin "en". Te voitte lyödä minut kuoliaaksi, mutta myönnytys-sanaa
ette voi pakoittaa suustani, -- ja jos senkin saisitte, niin minä
juoksisin alas kalliolta tuolla, ennenkuin seuraisin miestä kotiin,
jota en rakasta.
-- Kuule nyt! -- huusi Stromminger, ja hänen leveää otsaansa ikäänkuin
halkaisi leveä vihan suoni, kasvot olivat paisuneet ja silmät
verittyneet -- kuule minua nyt äläkä tee minua hulluksi! Myönny
tahtooni -- muuten tästä tulee huono loppu meille molemmille!
-- Huono loppu tuli jo vuosi sitten, isä! Kun te löitte minua
ensimäisen rippikäyntini päivänä -- silloin jo tunsin, että kaikki oli
lopussa meidän keskenämme. Niin, isä, siitä asti on minulle yhdentekevä
oletteko minulle hyvä vai paha, hyväilettekö minua vai tapatteko --
kaikki on minusta yhtä -- minussa ei enää mitään sydäntä teille syki,
te olette minulle yhtä rakas kuin nuo lumivuoret Similaun, Vernagt ja
Murzoll!
Hurjistuneen Stromminger'in rinnasta tunkeusi pidätetyn vihan ääni,
sitten kun hän puoleksi kivettyneenä oli Wappua kuunnellut. Hän syöksi
tytön päälle, tarttui hänen ruumiisensa, nosti hänet lattialta päänsä
yli, puristi häntä ilmassa siksi että itse oli aivan hengistynyt,
heitti sitten hänet lattialle taas ja pani raudoitetun saappaan
korkonsa hänen rinnalleen:
-- Pyydä anteeksi sanasi, taikka muserran sinun kuin matosen -- änkkäsi
hän.
-- Tee niin! -- sanoi tyttö, silmät vakaasti isään luotuna. Vaivalla
hän hengitti, sillä isän jalka painoi hänen rintaansa, vaan hän ei
liikkunut, silmälaudat eivät vapisseet.
Nyt oli Stromminger'in voima murrettu. Hän oli uhannut mitä hän ei
voinut täyttää; sillä ajatellessa että hän musertaisi lapsensa ihanaa,
viatonta rintaa, hänen vihansa vaaleni ja hän tuli äkkiä selväksi. Hän
oli voitettu. Melkein hoiperrellen otti hän pois jalkansa.
-- Ei, vankihuoneessa ylimys-talollinen ei kuitenkaan tahdo lopettaa
elämäänsä -- sanoi hän kolkosti ja vaipui voimatonna tuolille.
Wappu nousi; hänen silmissään ei ollut kyyneleitä, kiillottomat ja
kivenkaltaiset olivat ne. Hän odotti liikkumatonna mitä oli seuraava.
Minuutin aikaa oli Stromminger kolkko ja miettivä, sitten hän sanoi
sortuneella äänellä.
-- Minä en voi ottaa sinulta henkeä, mutta koska Similaun ja Murzoll
ovat sinulle yhtä rakkaat kuin isäsi, niin saat tästälähin olla
Similaun ja Murzoll'in luona. Sinä olet nyt niiden omana. Minun pöytäni
alle et saa koskaan enää pistää jalkaasi. Sinä lähdet Hochjoch'ille
paimentamaan karjaa ja jäät sinne siksi kun huomaat että kuitenkin on
parempi Bincentz'in lämpöisessä talossa kuin Murzollin lumikinoksissa.
Laita matkalaukkusi reilaan, sillä minä en tahdo nähdä sinua enää.
Huomis-aamuna varhain sinä lähdet sinne ylös. Minä purkaan
Schnallzerilaisten arennin ja paimenpoika saa ensi viikolla tuoda
karjan sinne; ota leipää ja juustoa mukaan sen verran kuin tarvitset
kunnes elukat tulevat. Klettermaier saa saattaa sinut vuorelle. Mene
nyt tiehesi, se on viimeinen sanani ja sen pituinen se!
-- Hyvä on, isä! -- sanoi Wappu hiljaa ja kallisti päätänsä, jättäen
isän huoneen.