I.

Karhu-Jooseppi.

Oli Helluntai-päivä juuri ummelleen vuosi sitten, kun hänen isänsä vei

hänet ripille ensi kerran Sölden'iin; piispa tuli sinne joka toinen

vuosi, sillä ajotie kävi ihan tälle paikalle asti. Hän ujosteli

vähäisen kun oli kuusitoista vuotias ja niin iso. Hänen isänsä ei

tahtonut laskea häntä ennemmin ripille, sillä hän arveli että silloin

rakkaudet ja kosimiset kohta alkaisivat -- ja siihen oli vielä

tarpeeksi aikaa! Nyt hän pelkäsi että toiset hänelle nauraisi. Kylässä

oli kauhea hälinä heidän tullessaan; Jooseppi Hagenbach Sölden'istä oli

nimittäin kaatanut karhun, joka oli näyttäynyt tuolla kaukana

Vintschgau'issa ja jota kaikki paikkakunnan nuorukaiset turhaan olivat

ajaneet. Jooseppi oli sitten lähtenyt matkalle ja jo viime perjantaina

oli hän kaatanut karhun. Hänen maineensa oli rientänyt edeltä, ja nyt

piti Joosepin kohta itse saapua paikalle. Sölden'in talonpojat, jotka

odottivat ulkopuolella kirkkoa, olivat varsin ylpeät siitä, että

Söldeniläinen oli toimittanut tuon urostyön, eivätkä puhuneet muusta,

kuin Joosepista, joka kieltämättä oli väkevin ja parhain nuorukainen

koko vuoristossa sekä verratoin pyssymies. Tytöt kuuntelivat ihaellen

mitä kaikkea suurta Joosepista kerrottiin, kuinka hänelle ei ollut

mikään vuori liian korkea, ei mikään tie liian pitkä, ei mikään

vuorenloukko liian leveä eikä mikään vaara liian suuri. Erään kalpean

ja heikon näköisen vaimon lähestyessä kaikki kiirehtivät häntä vastaan

ja toivottivat hänelle onnea siihen suureen kunniaan, jonka hänen

poikansa taas oli voittanut.

-- Kas sinun Jooseppis, se on mies se, joka voi olla esikuvana meille

kaikille -- sanoivat miehet hyväntahtoisesti.

-- Kuinka iloinen sinun miesvainaja olisi ollut jos olisi elossa tänä

päivänä! -- sanoivat naiset. -- Tuskin voisi uskoakaan, -- huudahti

joku kohteliaasti, -- tuskin voisi uskoakaan että tuo roteva mies on

sinun poikasi -- varsinkin kun näkee minkä näköinen sinä olet.

Äiti hymyili ylpeästi. -- Niin, se on kookas poika ja hyvä lapsi,

parempaa ei voi löytää. Mutta uskokaa pois, minä elän alituisessa

pelossa ja vavistuksessa tuon uskalikon tähden; ei päivääkään kulu

ilman että ajattelen: tänä päivänä hän ehkä kannetaan kotia

muserretuilla jäsenillä. Se aatos on risti!

Nyt korkea-arvoinen papisto ilmauntui paikalle ja teki lopun

keskustelusta. Ihmiset tunkeusivat pieneen kirkkoon, taluttaen

kukkasilla koristetut, valkosiin esi-liinoihin puetut rippi-lapset, ja

pyhä toimi alkoi.

Mutta Wappu ei koko aikana muuta ajatellut kuin karhun kaatajaa ja

kaikkia hänen toimittamiansa ihmetöitä -- kuinka ihanata olisi olla

noin väkevä ja uljas ja olla niin kunnioitettu ett'ei kukaan voinut

hänestä mitään pahaa puhua. -- Jospa Jooseppi vaan tulisi niin kauan

kuin hän olisi Sölden'issä, että saisi häntä nähdä; se oli nyt hänen

tulisin toivonsa!

Viimein oli jumalan-palvelus ohitse ja lapset vastaan-ottivat

siunauksen; silloin kuului kirkon ulkopuolelta rivakkaita

hurraa-huutoja. -- Se on hänellä muassa, karhu on äänellä! -- Pappi

tuskin oli ehtinyt lopettaa siunauksen ennenkuin väki syöksi ulos ja

riemuten kokoontui nuoren vuorivuohen-ampujan ympäri, joka tuli pulskan

nuorukaisjoukon seurassa Schnalferthal'ista ja Vintschgau'ista. Mutta

vaikkapa toiset nuorukaiset olivat kyllä pulskat, ei kukaan voinut

Joosepille vertoja vetää. Hän oli pitempi kaikkia muita ja niin kaunis

hän oli -- niin mainion kaunis! Hän ikäänkuin loisti jo kaukaa. Hän oli

pyhän Yrjänän näköinen tuolla sisällä kirkossa. Olkapäällä kantoi hän

karhun nahan, jonka julmat kynnet heiluivat edestakaisin hänen leveällä

rinnallansa. Hän kulki jalon näköisenä kuin keisari, aina astuen yhden

askeleen, kun toiset astuivat kaksi. Ja hänestä tehtiinkin semmoista

melua ikään kuin olisi hän ollut keisari puettu vuorivuohen-ampujaksi.

Toinen kantoi hänen pyssyänsä, toinen äänen takkiansa, kaikki olivat

vähän päihtyneet, huusivat ja lauleskelivat; hän yksin oli selvä ja

tyyni. Hän astui ujosti papin eteen, joka tuli kirkosta, ja otti

seppelöityn hattunsa päästään. Vieras piispa teki ristin-merkin hänen

päällensä ja sanoi:

-- Herra oli väkevä sinussa, poikani! Hänen avullansa olet toimeen

saanut mitä ei kukaan muu osannut. Ihmiset kiittäkööt sinua -- vaan

kiitä sinä Herraa!

Kaikki naiset itkivät liikutettuina: Wapunkin silmiin nousivat

kyyneleet. Oli ikäänkuin se mielenhartaus, jota hän kirkossa kaipasi,

nyt olisi valloittanut hänet, nähdessään tuon ko'okkaan metsästäjän

laskevan jalon päänsä papin siunaavan käden alla. Papit vetäysivät sen

jälkeen takaisin. Joosepin ensimmäinen kysymys oli:

-- Missä on mun äitini? Eikö hän ole täällä?

-- On! -- vastasi tämä ja vaipui poikansa syliin. -- Täällä minä olen.

Jooseppi sulki hänet hellästi syliinsä ja sanoi: -- Katsos äiti, sinua

minun olisi ollut sääli jos en koskaan olisi palannut, -- mitä tekisit

ilman minutta, rakas äiti, enkä myöskään olisi tahtonut kuolla sinua

vielä kerran suutelematta.

Oi kuinka kauniille kuului kun hän lausui nuo sanat. Wappu tunsi aivan

omituisen tunteen, jotakin kateuden tapaista äitiä kohtaan, joka niin

rauhallisna lepäsi pojan hellässä syleilyksessä ja ikäänkuin hiipi

hänen voimakkaan vartalonsa turviin. Kaikkein silmät mielihyvällä

katselivat tätä -- Wappu oli niin oudossa mielentilassa.

-- Mutta kerro nyt kuinka se kävi! -- pyysivät talonpojat.

-- Kyllä, kyllä kerron kaikki, -- sanoi hän nauraen ja heitti karhun

nahan maahan kaikkein nähtäväksi. Hän ympäröittiin ja isäntä antoi

kantaa ulos yhden astian parasta viiniä, sillä messun jälkeen piti

juoda, varsinkin tällaisessa erinomaisessa tilaisuudessa oli se tehtävä

aika lailla, eivätkä kaikki mahtuneet pieneen ravintola-tupaan. Miehet

ja naiset koettivat päästä likelle kertojaa, rippilapset nousivat

penkille ja puihin, voidaksensa katsoa ympäri. Wappu oli ensimmäinen

erään petäjän latvassa, josta taisi nähdä kertojaa ihan silmiin, vaan

toiset kadehtivat tätä hyvää sijaa ja kun Wappu ei tahtonut luopua

siitä, niin syntyi sen johdosta suurta melua.

Nyt pyhä Yrjänä katseli heitä, hänen säkenöivät silmänsä kohtasivat

Wapun kasvoja ja katselivat hetken aikaa hymyillen niitä. Silloin

Wapusta tuntui ikäänkuin kaikki hänen verensä olisi noussut kasvoihin;

hän säikähtyi niin että kuuli sydämensä sykkivän. Ei hän vielä

eläissään koskaan ollut niin säikähtynyt, eikä hän kummakseen tietänyt

miksi! Hän kuuli ainoastaan puoleksi, mitä Jooseppi kertoi, hänen

korvissaan suhisi eikä hän voinut muuta ajatella kuin: -- Jos hän taas

katsahtaisi ylös! -- Hän ei tietänyt toivoiko hän sitä vai pelkäsikö?

Kun se vielä kerran tapahtui kertomuksen aikana, loi Wappu äkkiä

silmänsä alas, ikäänkuin häntä olisi havaittu jossakin pahassa työssä.

Oliko paha että hän noin oli Jooseppia katsellut? Varmaankin. Eikä hän

kuitenkaan voinut sitä estää, vaikka hän vapisi pelosta että Jooseppi

sitä huomaisi. Vaan hän ei sitä huomannut. Mitä rippilapsi tuolla puun

latvassa häneen koski. Pari kertaa oli hän katsellut Wappua niinkuin

jotakin oravaa katsellaan, ei muuta mitään. Näin ajatteli hän itsekseen

ja kummallinen ahdistus valloitti hänet. Hän ei koskaan ollut tuntenut

mitään tämänkaltaista ennen; -- hän oli hyvillään siitä, ett'ei hän

mitään viiniä juonut matkalla, muuten hän olisi luullut olevansa

humalassa. Hämmästyksissään hän leikki rukousnauhansa kanssa. Se oli

kaunis uusi rukousnauha pienoisista koralleista hopearistineen. Hän oli

saanut sen isältänsä ensimmäisen ripillä-käyntinsä muistoksi. Nyt nauha

katkesi hänen kääntäessään ja vääntäessään sitä, ja punaset helmet

putosivat kuin veripisarat alas puusta. Se tietää pahaa, kuiskasi

hänelle sisällinen ääni; Luckard sanoo että tietää pahaa kun jotain

menee rikki sill'aikaa kun jotakin ajattelee. -- Jotakin ajattelee! --

Niin, mitä hän sitten ajatteli? -- Hän mietti tätä, vaan ei saanut

siitä selkoa. Ei hän oikeastaan ollut mitään erinomaista ajatellut.

Miksi häneen niin kipeästi koski että nauha juuri nyt katkesi? Oli

ikäänkuin päivä olisi vaaleunut ja raaka tuulenpuuska koskenut häneen.

Vaan ei ainoatakaan ruohonkortta liikkunut ja tuo kylmä maailma hänen

ympärillänsä hohti loistavassa päivänvalossa. Synkkä varjo oli käynyt

hänen ohitsensa -- hänessäkö -- vai hänen ulkopuolellansako? Mitä hän

tiesi? Jooseppi oli täll'aikaa lopettanut karhu-juttunsa ja näyttänyt

sen 40 guldenia sisältävän kukkaron, jonka Tyrolin hallitus oli

maksanut tapporahaksi, eikä kiitokset ja kädenpuserrukset tahtoneet

ikinä loppua. Ainoastaan Wapun isä pysyi kaukana suuttuneen näköisenä.

Häntä aina harmitti kun joku oli saanut urostyön aikaan; ei kukaan

maailmassa olisi saanut olla väkevä, -- paitsi hän ja hänen tyttärensä.

Kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli häntä kieltämättä tunnustettu

väkevimmäksi mieheksi vuoristossa, eikä hän kärsinyt tulla vanhaksi ja

jättää sijaa nuorille. Mutta kun eräs mies innostuksissaan niin

pitkälle meni että sanoi olevan luonnollista että Jooseppi oli tullut

aika mieheksi -- se oli hänen perintönsä isältä, joka myöskin oli ollut

paras pyssymies ja painin-lyöjä seudussa -- silloin vanhus ei enää

voinut itseänsä hillitä, vaan astui esiin lausuen:

-- Kuuleppas, ei saa laskea ihmistä hautaan ennenkuin se on kuollut!

Kaikki hämmästyivät kuullessansa tätä uhkaavaa ääntä ja sanoivat

melkein peljästyneinä: -- Stromminger!

-- Niin, Stromminger elää vielä, eikä koskaan ole tietänyt Hagenbach'in

olleen parhaan painin-lyöjän! Suulla kyllä -- vaan ei työssä!

Nyt Jooseppi kääntyi niinkuin haavoitettu villikissa ja katseli

Strommingeria säkenöitsevin silmin: Kuka sanoo että minun isäni oli

lörpöttäjä ja kerskuri?

-- Minä sen sanon, minä, ylimys-talollinen Sonneplatten'ista, ja minä

tiedän mitä sanon, sillä kymmenkunta kertoja olen minä lyönyt hänet

maahan niinkuin säkin.

-- Se ei ole totta! -- huusi Jooseppi -- Minä en salli että isääni

soimataan!

-- Ole ääneti Jooseppi, se on ylimys-talollinen, eikä hänen kanssansa

ole väittelemistä, -- kuiskattiin hänelle.

-- Mutta, ylimys-talollinen sinne, ylimys-talollinen tänne -- jos Herra

itse astuisi alas taivahasta soimaamaan isääni -- niin en kärsisi sitä.

Tiedän kyllä että minun isäni ja Stromminger elivät alituisessa

kiistassa, sillä isä oli ainoa, joka uskalsi mennä Stromminger'in

kimppuun. Hän on juuri ummelleen yhtä monta kertaa lyönyt

Stromminger'in maahan kuin tämä hänet.

-- Se ei ole totta, huusi Stromminger. -- Sinun isäsi oli haitukka

minuun verrattuna. Jos siellä on joku kunnallinen mies teidän vanhain

joukossa, niin hän voi sitä vakuuttaa -- vaan jos ei se sittenkään

pysty sinuun, saanpa sitten koettaa piiskan vakuutusvoimaa!

Kuullessaan sanaa haitukka, oli Jooseppi vimmattuna syössyt

Stromminger'ia vastaan:

-- Sinä otat tuon sanan takaisin taikka --

-- Jesus Maria! -- parkuivat naiset.

-- Jätä hänet rauhaan, -- sanoi äiti, -- hän on vanha mies, häneen ei

saa ruveta!

-- Ohoo! huusi Stromminger, punoittaen harmista. -- Vai tahdotte tehdä

minua vanhaksi raukaksi? Ei ole Stromminger vielä niin heikko

vanhuudesta ett'ei hän uskaltaisi ruveta tuommoiseen keltanokkaan! Tule

vaan tänne, kylläpä näytän sulle että minulla vielä on ydintä luissa,

sekä ett'en vielä pitkään aikaan ai'o pelätä sinua, vaikkapa sitten

olisit kaatanut kymmenen karhua.

Hurjistuneena karkasi roteva mies nuoren metsästäjän päälle, jotta tämä

vasten tahtoansa horjahti taaksepäin ankarassa ottelussa. Mutta tämä

horjuminen kesti yhden ainoan silmänräpäyksen, sillä Joosepin hoikka

vartalo oli jäntevä ja taipuisa -- taivuttuaan nousi se taasen pystyyn,

niinkuin hongat näillä paikoin, jotka olivat ikäänkuin rautalangoilla

kallioiseen maahan juurtuneet, kestäen kaikkia tuulia ja vuorentapaisia

lumivyörteitä. Stromminger olisi yhtä hyvin voinut irrottaa tuommoisen

puun, kuin nostaa Joosepin maasta. Lyhyen taistelun jälleen Jooseppi

löi käsivartensa kovasti Stromminger'in ympäri, kiersi ne yhä

kiinteämmin ja kiinteämmin hänen ruumiinsa ympäri, jotta hän melkein

oli tukehtua, viimein pääsi kova voivotus Stromminger'in ahdistetusta

rinnasta, eikä hän enään voinut irroittaa kumpaistakaan kättä. Nyt

nuori jättiläinen rupesi ravistamaan ja vääntelemään vanhaa miestä

sinne tänne, hitaasti ja perinpohjaisesti, nostaen häntä milloin

toiselle, milloin toiselle jalalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut

musertaa vanhusta pala palaselta. Ympärillä seisovaiset tuskin

uskalsivat hengittääkään katsellessaan outoa näytelmää; oli kuin eivät

olisi uskaltaneet katsella vanhan puun kaatumista maahan. Nyt -- nyt

oli Stromminger kadottanut jalan pidäkkeen -- nyt hänen täytyi kaatua,

-- vaan ei, -- Jooseppi kannatti häntä, ja kantoi hänet väkevillä

käsivarsillaan lähimmäiselle penkille ja laski hänet alas siihen.

Sitten otti hän aivan tyynesti liinansa esille ja pyyhkäsi hikipisarat

Stromminger'in otsasta:

-- Kas niin, ylimys-talollinen, nyt olen voittanut teidät, minä olisin

voinut lyödä teidät maahan, mutta Jumala varjelkoon minua saattamasta

vanhaa miestä semmoiseen häpeään! Ja nyt olkaamme hyvät ystävät taas --

tarkoitus ei ollut paha, Stromminger!

Hän nauroi hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä Stromminger'ille -- mutta

tämä ei ottanut sitä, vaan huusi vihaisella silmäyksellä: -- Perkele

sen sinulle palkitkoon, sinä konna. -- Ja te kaikki, Sölden'in miehet,

jotka olette ilolla nähneet kuinka Stromminger on tehty lasten

narriksi, te saatte vielä havaita kuka Stromminger on. Nyt hän ei enää

tahdo mitään tekemistä teidän kanssanne, eikä mene enää takaukseen,

vaikka koko Sölden kuolisi nälkään. -- Hän meni sen puun juurelle,

jossa Wappu istui kuin kuumehourauksissa, ja veti häntä hameesta,

sanoen: -- Tule alas sinä! Täällä ei tule mitään päivällistä. Minulta

ei kukaan Söldeniläinen saa kreuzeriäkään nähdä!

Mutta Wappu, joka enemmän oli pudonnut kuin astunut alas puusta, seisoi

niinkuin lumottuna, ja hänen silmänsä katselivat rukoillen Jooseppia.

Wapun mielestä Joosepin täytyi niin selvästi nähdä kuinka katkerata oli

mennä pois, että hänen olisi pitänyt tarttua Wapun käteen ja sanoa: --

jää vaan luokseni -- olethan sinä minun omani ja minä sinun -- eikä

kenenkään muun! -- Vaan hän seisoi hämmästyneitten miesten joukossa,

jotka kuiskailivat keskenään, sillä kylässä moni oli velkaa

Stromminger'ille; hänen rikkautensa juoksi koko seudun suonissa.

-- No, tuleeko siitä mitään? -- sanoi Stromminger ja tuuppasi tyttöä,

jotta hänen täytyi mennä vasten tahtoansa, vaan hänen huulensa

vapisivat, hänen rintansa aaltoili tuskasta ja turhan, salamantapaisen

vihan-silmäyksen loi hän isäänsä. Tämä ajoi tyttöä edellään niinkuin

vasikkaa. Näin he kulkivat muutamia askeleita, kunnes ihmisiä

tuli heidän jälessänsä, ja kääntyessään huomasivat he takanansa

Joosepin ynnä pari miestä. Jooseppi sanoi: -- Älä ole niin äkäinen,

ylimystalollinen! Ettehän kuitenkaan voi juosta tuota pitkää matkaa

Sonneplatte'lle syömättä.

Hän seisoi aivan likellä Wappua ja tämä tunsi Joosepin hengähdyksen

ympäröivän itseänsä -- Joosepin silmä oli häneen luotu -- sääliväisesti

oli hänen kätensä laskettu Wapun olkapäälle. Tämä ei tietänyt mitenkä

laita oli -- Jooseppi oli niin hyvä, niin ystävällinen ja kuitenkin

tuntui hänestä kuin silloin, kun hän, ryöstettyänsä kotkan pesää, tunsi

tämän siivet suhisevan ympärillään, niin ett'ei hän voinut kuulla eikä

nähdä! Yhtä huimaava oli Joosepin läheisyys Wapun nuorelle sydämelle.

Hän ei ollut vapissut kun tuo peloittava eläin lensi hänen päälleen,

pimentäen päivää suurilla siivillään, hän oli uljaasti puolustanut

itseänsä, mutta nyt koko hänen ruumiinsa vapisi, ja siinä hän seisoi

hämmästyneenä ja ujona.

-- Pois tieltä! -- huusi ylimystalollinen ja näytti nyrkkinsä

Joosepille. -- Minä lyön sinua vasten kasvoja jos et päästä minua pois

täältä, maksakoon vaikka henkeni.

-- No jos ette tahdo jäädä, niin olkaa jäämättä -- te olette hupsu,

ylimystalollinen! -- sanoi Jooseppi tyynesti, kääntyi ja meni takaisin

muiden luo.

Nyt ei kukaan heitä pidättänyt, he kävivät esteettä eteenpäin -- yhä

kauemmaksi pois Joosepin luota. Wappu katsoi taaksepäin, vielä hetken

aikaa näki hän Joosepin pään, joka kohosi muiden yli, kuuli iloisen

huminan ja naurun kirkkokentältä. Vielä hän ei voinut uskoa että hänen

todellakin täytyi mennä pois, eikä enää saisi Jooseppia nähdä -- ehk'ei

koskaan enää. Nyt he kiersivät erään kalliokolkan ympäri ja kaikki oli

hävinnyt, kirkkomäki, lukuisa ihmisjoukko ja Jooseppi -- kaikki, kaikki

oli mennyt. Nyt hänestä tuntui ikäänkuin suuri onni olisi ollut

tarjona, vaan nyt auttamattomasti menetetty. Hän katseli ympärilleen,

hakien apua sydämen tuskaa -- outoa, tuntematonta surua vastaan. Mutta

ei löytynyt ketäkään, joka olisi hänelle sanonut: -- Ole huoleti --

päivä vielä koittaa!

Kolkot ja kylmät olivat kalliot ja rotkot hänen ympärillään; kolkosti

ja kylmästi vuoret katselivat häntä; jotka olivat nähneet tähtien

syttymistä ja sammumista, mitä tämä pieni vapiseva sydänraukka heihin

koski? Mykkänä kuin kävelevä harmaa kallio kulki isä hänen rinnallaan.

Olihan hän kaikkeen syypää. Hän oli paha, kova, armoton mies, ei kukaan

ihminen maan pinnalla Wapusta huolta pitänyt. Näin aatellessa ja

taistellessa itsensä kanssa, astui hän yhä edemmäksi isänsä edellä,

vuorta ylös, vuorta alas, niinkuin hän olisi tahtonut paeta omaa

tuskaansa. Aurinko paahtoi paljasta kallioseinää, hän hengitti

raskaasti, kieli tarttui suulakeen, kaikki suonet tykyttivät. Viimein

hän kadotti kaiken mielenmalttinsa, heittäysi maahan ja nyyhkytti

ääneen.

-- Ohoo, mitä tämä merkitsee? sanoi Stromminger, suuresti kummastellen,

sillä hän ei ollut nähnyt tyttärensä itkevän lapsuudesta saakka. --

Oletko hullu?

Wappu ei vastannut, hän antausi kokonaan kamalan sydämentuskan

ilmoittamiseen.

-- Puhu! -- käski Stromminger: -- Mitä tämä kaikki merkitsee? Avaa

suusi -- taikka --!

Silloin puhkesi suora totuus rajusti sykkivästä sydämestä, ikäänkuin

vuorivirta hävittää kaikki sulut, ja Wappu antoi vihansa virtana kuohua

vanhuksen yli. Hän sanoi kaikki, sillä hän oli aina puhunut totta

eikä ollut tottunut valehtelemiseen. Hän sanoi että Jooseppi oli

mielyttänyt häntä ja tullut hänelle rakkaaksi, rakkaammaksi kaikkia

ihmisiä maailmassa, sekä että hän paljon oli iloinnut siitä, että

saisi puhua Joosepin kanssa. Silloin Jooseppi olisi saanut kuulla että

hän oli niin väkevä tyttö ja että hän jo oli niin monen uljaan työn

toimittanut; sitten hän varmaankin olisi tanssinut hänen kanssansa ja

olisi ruvennut hänestä pitämään ja kaiken tämän hänen isänsä nyt oli

häneltä ryöstänyt, kun hän mielettömänä oli syössyt Joosepin päälle ja

Wappu häpeän ja pilkan alaisena oli saanut juosta pois juhlasta, niin

ett'ei Jooseppi koskaan maailmassa enää häntä katselisi! Vaan semmoinen

isä aina oli, ilkeä ja paha kaikille ihmisille, jonka tähden kaikki

nimittivätkin häntä pahaksi Stromminger'iksi, ja siitä hänkin, Wappu,

sai kärsiä!

Silloin huusi Stromminger äkkiä:

-- Nyt olen kuullut tarpeeksi! -- Ilmassa kuului suhina ja isän keppi

lankesi Wapun selkään semmoisella voimalla että Wappu pelkäsi selkäluun

menneen poikki ja kalpeana kallisti päätään. -- Tällä hetkellä satoi

rakeita sielun äsken puhenneelle kukkaselle. Silmänräpäyksen tunsi hän

itsensä niin kipeäksi, ett'ei voinut liikahtaa. Raskaita kyyneleitä

tunkeutui ummistuneista silmistä, ikäänkuin neste oksasta, joka on

katkaistu, muuten kaikki hänessä oli kuollutta ja mykkää. Stromminger

seisoi itsekseen, kiroillen hänen vieressänsä ja katseli häntä

odottaen, niinkuin ajaja katselee elukkaa, joka on kaatunut hänen

lyömisestään eikä pääse edemmäksi.

Ylt'ympärillä oli kaikki hiljaa ja autiota. Ei linnun viserrys, ei puun

humina häirinnyt äänettömyyttä. Kapealla vuoripolulla, jota myöten isä

ja tytär kävivät, ei puuta löytynyt viheriöivää, eikä lintukaan ollut

pesäänsä rakentanut sinne. Vuosituhansien kuluessa olivat luonnon

voimat siellä riehuneet kauhistavassa hurjuudessa ja niin kauas kuin

silmä näki, näkyi ainoastaan pirstaleita kauhean mullistuksen jälkeen.

Mutta nyt se tuli oli sammunut, joka oli särkenyt maata, ja ne vedet

olivat kuivuneet, jotka raivoisessa kuohussaan olivat vieneet maan

mehun. Siinä nyt makasivat nuo liikkumattomat jättiläis-lohkareet

mullin mallin; ne voimat, jotka niitä olivat liikuttaneet, olivat

kuolleet, kalmiston rauha vallitsi siellä niinkuin haudoilla, ja

puhtaina, jäykkinä, ikäänkuin taivasta tavoittava aatos, nousivat

valkoiset jäätiö-huiput yli tämän kaiken. Ainoastaan ihminen, tuo aina

rauhatoin, sielläkin lakkaamatta jatkoi taisteluansa ja häiritsi

tuskillansa luonnon ylevää rauhaa!

Viimein Wappu nosti silmänsä, kokosi kaikki voimansa, mennäksensä

eteenpäin. Ei mitään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, hän katseli

isäänsä niinkuin hän olisi ollut vieras, niinkuin hän ei koskaan olisi

häntä ennen nähnyt; hänen kyyneleensä olivat kuivettuneet.

-- Nyt olet nähnyt kuinka käy, jos vielä kerran uskallat ajatella tuota

konnaa, joka on tehnyt Stromminger'in lasten pilkan alaiseksi -- sanoi

isä tarttuen hänen käsivarteensa, -- sinä tiedä että minä mieluisammin

heitän sinut alas Sonneplatte'lta, kuin sinut Joosepille annan!

-- Hyvä on! -- sanoi Wappu katsannolla semmoisella, että itse

Strommingerkin hämmästyi, niin paljon voittamatointa uhkaa soi siitä

ainoasta sanasta ja näkyi siinä silmäilyksessä, tulista vihaa täynnä,

joka samassa kohtasi isää.

-- Sinä olet paha, ilkeä olento! -- mutisi tämä, hampainsa välissä.

-- Sitä omaisuutta en ole varastanut! -- vastasi hän samalla lailla.

-- Vaan odotappas, kyllä sen ajan sinusta ulos; kiristeli isä.

-- Niin, niin! sanoi tyttö nyykyttäen; se kuului kuin: -- koetappas

vaan.

Sitten he eivät koko matkalla enää puhuneet toisilleen.

Kun tulivat kotiin ja Wappu meni huoneesensa, riisumaan päältään

juhlakoristukset, pisti vanha Luckard, joka jo oli ollut hänen äitinsä

ja iso-äitinsä luona ja äitin sijassa oli Wappuakin kasvattanut, päänsä

ovesta sisään, kuiskaten:

-- Wappu, oletko itkenyt?

-- Miksi? -- kysyi tyttö tavattoman äkäisesti.

-- Tänään ensimäisenä rippipäivänäsi panin korttia sinulle ja ne

ilmoittivat kyyneleitä ja onnettomuutta: Sinä tulit ulos kahden

sota-miehen välillä: se oli kapealla tiellä ja kaikki oli niin selvää,

kuin se olisi tänäpänä tapahtunut.

-- Vai ni-in? sanoi tyttö huolimattomasti ja pani äiti-vainajansa

kauniin hameen isoon puukirstuun.

-- Mikä sinun on, lapsi? -- kysyi Luckard, sinä näytät niin huonolle ja

olet myös tullut niin aikaisin kotia. Sinä et ole tanssinut!

-- Tanssinutko! -- tyttö nauraa hohotti niin kovasti ja kimakasti, kuin

olisi vasaralla kanteleen kieliä lyönyt, jotta olisivat päästäneet

kimisevän, valittavan äänen. -- Minäkö olisin tanssinut!

-- Jotakin on sinulle tapahtunut, lapsi! Sano minulle mitä se on --

ehkä minä voin sinua auttaa.

-- Minua ei kukaan voi auttaa -- sanoi Wappu ja löi kiinni kirstun

kannen, ikäänkuin hän sen alle olisi tahtonut haudata kaikki, mikä

häntä huoletti. Oli kuin hän olisi kätkenyt nuoruudentoivonsa

ruumiin-arkkuun ja nyt naulannut kannen kiinni. -- Mene nyt, -- sanoi

hän käskeväisesti, niinkuin hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, -- minä

tahdon hetkeksi levätä!

-- Jesus Maria, -- valitti Luckard, -- siinähän rukous-nauhat makaa

katkaistuna, missä ovat korallit?

-- Poissa!

-- O Jesus Maria, se tietää onnettomuutta, ainoastaan risti jälellä ja

tyhjä nauha, -- rukous-nauha katkaistu ensimäisenä rippi-päivänä, ja

surun kortti lisäksi. O, Jumalani ja isäni, mitä siitä lähtenee!

Näin parkui vanhus, jonka Wappu jo puoleksi oli ajanut ulos, ja Wappu

salpasi oven hänen jälkeensä. Wappu heittäysi sitten vuoteelleen ja

tuijotti liikkumatonna Jumalan äitiin ja Kristuksen kuviin, jotka

seinällä riippuivat. Pitikö hänen ilmoittaa huolensa niille? Ei!

Jumalan äiti ei ollut hänelle hyvä, koska antoi tämän tapahtua hänen

ensimäisenä rippi-päivänänsä. Ei hän myöskään tietänyt miltä rakkauden

tuska tuntui, sillä hän oli ainoastaan tuntenut tuskaa pojastansa ja se

oli sentään aivan toista, kuin se sydämen-suru, jonka Wappu nyt tunsi.

Ja Herra Jesus Kristus! -- hän ei ainakaan huolinut rakkauden-jutuista

-- hänen luo ei uskallettu mennä semmoisten asiain kanssa. Hän tahtoi

ainoastaan että lakkaamatta pyrkisimme taivaan valtakuntaan. Oi! koko

Wapun nuori sykkivä sydän halasi jok'ainoalla tykityksellään tuota

armasta, lemmittyä miestä täällä alhaalla maan päällä, ja taivaan

valtakunta, olihan se niin kaukainen ja niin vieras, kuinka hän olisi

voinut pyrkiä sinne tällä hetkellä, jolloin voittamatoin luonto ensi

kerran käskien osansa vaati! Katkeralla uhalla katsoi Wappu ylös pyhän

äidin ja pojan kuviin, jotka vaativat aivan toisellaisia tunteita,

vaativat sitä, joka oli mahdotointa. Heille hän ei enää suonut

ainoatakaan hyvää sanaa; he pahoittivat hänen mieltänsä, samoin kuin

lapsen mieltä pahoittaa vanhemmat, jotka siltä ovat suotta kieltäneet

jonkun ilon. Kauan hän noin soimaten katseli pyhiä kuvia, vaan pian hän

ainoastaan näki Joosepin armaita, kauniita kasvoja, ja tietämättään

koski hänen kätensä siihen olkapäähän, johon Jooseppi oli koskenut, hän

ikäänkuin tahtoi säilyttää tunnon siitä. Milloin taas oli Joosepin

äiti, jonka suhteen Wappu oli mustasukkainen, hänen sylissään ja

Jooseppi hyväili häntä niin hellästi; milloin Wappu taas hiipi äidin

sijaan Joosepin rinnalle, ja hän piti käsivartensa Wapun ympärillä ja

Wappu katsoi syvään hänen mustiin leimuviin silmiinsä -- ja Wappu

koetti itsekseen aatella mitä Jooseppi silloin sanoisi -- vaan hän ei

tietänyt muuta kuin: -- sinä rakas tyttö, -- niinkuin oli sanonut

äitille: -- sinä rakas äiti. Ja se olikin kauniimpi, ihanampi kaikkea

muuta. Oi, mitä taivas olisi voinut olla, johonka nuo tuolla ylhäällä

tahtoivat häntä, sen autuuden rinnalla, josta hän oli osallinen

ainoastaan Jooseppia aatellessaan, puhumatta siitä, mitä todellisuus

olisi voinut olla?

Joku koputti ikkunalle, hän hypähti ylös niinkuin unesta. Se oli kotka,

jonka hän kaksi vuotta sitten oli ottanut pesästänsä ja joka sitten oli

häntä seurannut uskollisena kuin koira. Se sai vapaasti juosta, se ei

tehnyt kellenkään pahaa ja lensi hänen jälkeensä niin hyvin kuin

leikatut siipensä sen sallivat. Wappu avasi pienen akkunansa, lintu

hyppäsi sisään ja katseli häntä uskollisesti keltaisilla silmillään.

Hän hyväili sen kaulaa ja leikki sen siipien kanssa, milloin levittäen

niitä, milloin pannen ne kokoon. Raitis tuulenpuuska puhalsi ikkunasta

sisään.

Aurinko oli jo laskenut alemmaksi vuoren taakse, ahtaat ikkunanpielet

ympäröivät rauhaisaa kuvaa vuorien kukkuloista, keveän sinisen

sumu-hunnun peitossa.

Wapun mielikin tyyntyi; ilta-ilma rohkeutti häntä; hän asetti linnun

olkapäälleen:

-- Tule Hans, -- sanoi hän -- otaksukaamme ett'ei ole mitään vaivaa

olemassa maailmassa!

Uskollinen eläin oli tuonut hänelle kummallisen lohdutuksen. Tämän

kotkan oli hän tuonut itselleen sieltä, mihinkä ei kukaan uskaltanut

lähteä, jyrkältä, korkealta kalliolta; hän oli siitä taistellut sen

äitin kanssa elämän ja kuoleman vaiheella, hän oli kesyttänyt sitä, ja

nyt se oli kokonaan hänen omansa.

-- Ja _hän_ on myös kerran oleva minun omani! -- lausui hänelle

sisällinen ääni hänen painaessa lintua sydäntänsä vastaan.