I. Karhu-Jooseppi
II. Taipumaton
III. Hyljätty
IV. Murzoll'in lapsi
V. Yksi päivä kotona
VI. Kovaa ainetta
VII. Klotz'it Rosen''issa
VIII. Erämaassa
IX. Ylimystalon emäntä
X. Viimeinkin
XI. Yö
XII. Isälle takaisin
XIII. Armoa
Oetz-laakson pohjassa kulki vieras matkustaja. Pyörryttävän korkealla
vuorenrinteellä hänen yllänsä seisoi tyttö, joka tuolta alhaalta ei
näyttänyt suuremmalle, kuin alppi-ruusu, vaan kuitenkin selvästi näkyi
kirkkaan sinistä taivasta vasten ja vuorien loistavain jää-piikkien
välissä. Tyynenä ja huoletonna seisoi hän siinä tuulen raivotessa hänen
ympärillään ja katsoi pyörtymättä alas syvyyteen, jossa Ache kuohuen
syöksi eteenpäin ahtaassa laaksossa ja auringon säteet loivat hohtavia
ilmankaaria sen hyrskystä. Hän näki myöskin matkustajan ja tämän
saattajan kun he, hyvin pienille näyttäen, kävivät yli kapean portaan,
joka oli korkealla Achen yli, mutta tuolta ylhäältä oli ainoastaan
olenkorren näköinen. Hän ei kuullut heidän puhettaan, sillä tuosta
syvyydestä ei muuta kuulunut sinne ylös, kuin veden jyrisevä pauhu. Hän
ei huomannut että saattaja, pulska vuorivuohen ampuja, uhaten nosti
nyrkkinsä häntä vastaan ja osoittaen häntä lausui vieraalle:
-- Se on varmaankin Kotka-Wappu, joka tuolla ylhäällä seisoo, sillä
tuommoiselle rinteelle niin likelle syvyyttä ei kukaan toinen tyttö
uskalla mennä; katsokaa vaan, näyttää siltä kuin tuulen pitäisi la'asta
hänet alas, mutta hän aina tekee toisin, kuin muut kristityt ihmiset.
He astuivat nyt pimeään nuoskeaan ja kylmään havumetsään. Vielä kerran
saattaja seisahtui ja katsahti haukantapaisella silmällänsä siihen
paikkaan, jossa tyttö seisoi ja pieni kylä somasti levisi kapealla
vuori-lakealla aamu-auringon kirkkaassa valossa, vaikka tämä ei vielä
uskaltanut luoda salaisintakaan silmäystä tuohon ahtaasen laaksoon,
joka oli kolkko kuin hauta.
-- Älä sinä niin ylpeästi katsele tänne alas, tuonne ylös käy myöskin
yksi tie! -- Näin hän mutisi ja katosi vieraan kanssa.
Ikäänkuin tätä uhkausta pilkataksensa päästi tyttö kimakan huudon, joka
herätti kai'un vuoriloissa ja lähetti sen kepeillä siivillä alas
havumetsän syvään hiljaisuuteen. Siellä se laantui vaadintahuutona
Oetz-laakson tuimilta haltioilta vuorivuohen-ampujalle.
-- Huuda sinä vaan -- huudan minä kuitenkin kovemmin! -- uhkasi mies
taas, ja pitäen molemmat kätensä niskassansa, rupesi hän posti-torven
äänellä toitottamaan pilkka-laulua vuorelle päin. -- Kuuliko tyttö sen?
-- Miksi nimitit tuota tyttöä Kotka-Wapuksi? kysyi vieras pimeässä
humisevassa metsässä.
-- Sentähden, Herra, että hän jo lapsena kerran oli käynyt erään
korppikotkan pesän kimppuun, -- vastasi tyrolilainen. Hän on kauniin ja
voimakkain tyttö koko Tyrolissa sekä julmasti rikas, ja pojat ottavat
vastaan rukkasia häneltä niin, että on oikein häpeä. Ei ainoakaan
heistä vielä ole uskaltanut näyttää itsensä olevan hänen voittajansa!
Notkee hän on kuin metsäkissa ja niin väkevä että sanotaan häntä
voittamattomaksi; -- jos joku häntä lähestyy enemmin kuin häntä
mielyttää, niin hän lyö sen maahan. Mutta -- jos minä kerran sinne
lähtisin, niin kyllä häntä opettaisin, tai itse repisin höyhentupsun
hatustani!
-- Miksi et ole jo koettanut onneasi hänen luonaan, koska hän on niin
rikas ja kaunis? -- kysyi vieras.
-- Ah, tiedättekö -- en kärsi tuommoisia tyttöjä, jotka ovat puoleksi
poikia. Hän on kyllä syytön siihen: -- Vanhus -- Stromminger on hänen
nimensä -- on ilkeä, paha ihminen. Hän oli aikanansa suurin tappelija
ja kamppailija koko vuoristossa ja sama veri vielä tänä päivänä hänessä
kuohuu. Hän on häpeemättömästi rääkännyt tuota tyttöä ja kasvattanut
häntä niinkuin poikaa; äiditöin on hän myöskin ollut, sillä hän oli
niin iso ja vahva lapsi, että vaimo ei voinut jäädä eloon hänet
synnytettyänsä, vaan kohta kuoli. Sillä tavoin on tyttö varmaankin
tullut noin villityksi.
Näin kertoeli tyrolilainen vieraalle laaksossa, eikä hän erehtynyt.
Tyttö, joka seisoi tuolla korkealla, syvyyden ääressä, oli Walburga
Stromminger, mahtavan "talollis-kuninkaan" lapsi, jota myös sanottiin
Kotka-Wapuksi; hän puhui totta, tyttö ansaitsi tämän nimen. Voimakas ja
uskalias oli hän kuin kotka; luontonsa oli niin karkea ja
lähestymätöin, kuin nuo kallio-piikit, joille korppi-kotkat pesiänsä
rakentavat ja jotka repivät repaleiksi taivaan pilvet.
Semmoisissa asioissa, joissa rohkeutta kysyttiin, oli Wappu lapsuudesta
asti ollut osallisna ja voittanut kaikki pojat. Kun Wappu tuskin
oli neljätoista vuotta täyttänyt, oli eräs talonpoika jyrkällä
kallion-seinällä havainnut korppi-kotkan pesän, poikanen pesässä, vaan
ei kukaan kylässä uskaltanut mennä sinne sitä hävittämään. Silloin
ilmoitti ylimys-talollinen, pilkataksensa kylän miespuolista nuorisoa,
että hän antaisi Walburgansa toimittaa sen työn. Aivan oikein, Wappu
oli valmis siihen, naisten kauhistukseksi ja miesten harmiksi. --
Stromminger'in tahto oli tapahtuva, koko mailman piti tietämän että
Stromminger'in suku lapsissa ja lasten lapsissakin oli verraton.
-- Saatte nähdä että yksi tyttö Stromminger'in suvusta maksaa enemmän
kuin kymmenen teidän poikia, -- huusi hän nauraen talonpojille, jotka
olivat kokoontuneet näkemään uskomatonta. Moni sääli tuota kaunista
komeata tyttöä, joka tulisi isänsä ylpeyden uhriksi. Mutta nähdä sitä
he kumminkin tahtoivat. Se kallioseinä, johonka pesä oli rakennettu,
oli pystysuora, jotta oli mahdotointa päästä sinne käymällä; sentähden
köytettiin nuora Wapun vartalon ympäri. Neljä miestä, hänen isänsä
etupäässä, piti kyllä siitä kiinni, vaan kamalaa oli kuitenkin nähdä
kuinka uljas lapsi rohkealla hyppäyksellä heittäysi syvyyteen. Köyden
solmut voisivat heltyä, korppi-kotka voisi repiä häntä palasiksi, hänen
päänsä voisi sattua johonkin kallioon ja musertua! -- Oli jumalaton
teko Stromminger'ilta noin leikkiä lapsensa hengen kanssa. Vaan Wappu
purjehti pelkäämättä ilmojen läpi alas syvyyden keskipaikoille, jossa
hän iloiten tervehti pientä korppi-kotkaa, jonka höyhenet nousivat
pystyyn, kun se näki outoa vierasta ja kitisten avasi muodotonta
nokkaansa häntä vastaan. Ilman pitkää miettimistä tarttui hän
vasemmalla kädellään lintuun, joka päästi surkean äänen, ja pisti sen
kainaloonsa. Samassa kuului suhina ilmassa, hänen ympärillään pimeni
päivä, tuntui niinkuin rakeita tuiskuttaisi hänen päällensä. Hänen
ainoa ajatuksensa oli: -- silmät, pelasta silmät! -- ja pitäen kasvot
likellä kallioseinää, taisteli hän, veitsi oikeassa kädessä, raivoavan
eläimen kanssa, joka terävällä nokallaan, kynsillä ja siivillä syöksi
hänen päällensä. Vielä hetken matkaa ilmassa ylöspäin -- silloin
korppi-kotka yht'äkkiä lähti alaspäin; Wapun veitsi oli varmaan sitä
haavoittanut. Wappu tuli ylös verisillä kasvoilla, kotkan poikanen
sylissä, -- hän ei millään lailla olisi tahtonut jättää sitä.
-- Miksi et päästänyt tuota linnunpoikaista, Wappu, -- huusi väki
hänelle vastaan -- olisithan samassa päässyt emälinnustakin.
-- No -- vastasi tämä yksinkertaisesti -- eihän se raukka vielä osannut
lentää; jos minä olisin sen päästänyt, olisi se saanut surmansa
syvyydessä.
Nyt hänen isänsä ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään häntä suuteli,
ei hänen jalomielisyydestään turvatointa eläintä kohtaan, se ei häntä
liikuttanut, vaan siitä, että Wappu oli tehnyt uljaan teon, ja tehnyt
kunniaa Stromminger'in vanhalle urhoolliselle suvulle.
Se oli sama tyttö, joka seisoi tuolla tuskin jalan leveällä
kalliokielellä ja uneksien katsoi alas syvyyteen, jonka partaalla hän
seisoi. Keskellä vallattomuuttansa joutui hän outoon mielentilaan, hän
kävi hiljaiseksi ja tyyneksi sekä katseli eteensä surumielisesti,
ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin, jota hän halasi eikä kuitenkaan
voinut saavuttaa. Se oli muuttumatoin kuva, ja yhdentekevä oli,
katseliko hän sitä aamuhämärässä, kultaisessa päivänpaisteessa,
iltaruskossa tai kalpeassa kuutamossa. Vuoden aikaa se kuva oli häntä
seurannut joka paikassa, istuessa ja astuessa, laaksossa ja
vuoriloilla. Kun hän seisoi tuolla niin yksinänsä ja suurilla
levottomilla gaselli-silmillään katseli milloin valkoista, hohtavaa
jäätiö-merta, milloin hämärää syvyyttä, jossa Ache kuohuen syöksi
eteenpäin, silloin etsi hän sitä, joka oli tuon kuvan muotoinen. Kun
joku vaeltaja kulki ohitse tuolla alhaalla laaksossa, niin hän aatteli:
on mahdollista että se on _hän_, ja huimaava ilon tunne valloitti
sydämmensä sitä aatellessa, jos kohta hän ei voinut eroittaa muuta,
kuin tuon ihmis-olennon, joka tuskin oli näyttelykaapin pieniä kuvia
isompi. Nytkin luuli hän taas näkevänsä tuota lemmittyä kuvaa, kun
matkustaja ja tyrolilainen, joka häntä pilkkasi, kulkivat ohitse. Hän
tunsi ensin kummallisen ahdistuksen, mutta sitten nousi ilon kaikuva
riemu-ääni vapautettuna peipposena taivasta kohden. Ja samaten kuin
metsämies kuuli heikon kaiun tästä riemuhuudosta hiljaisessa metsässä,
samaten vei kaiku myöskin hänen vastauksensa tytölle, joka kuunteli
sitä ihastuneena -- voisihan se olla hänen äänensä! Ja lempeä tunne
levitti ruusujansa noille tuimille, ynseille kasvoille. Hän ei ollut
kuullut että se oli pilkkalaulu. Jos hän olisi sen kuullut, niin hän
arvattavasti olisi puristanut nyrkkiänsä ja koettanut käsivartensa
vahvuutta, hänen kasvonsa olisivat synkistyneet ja vaalistuneet kuin
jäätiöt jälkeen auringon laskun. Hän istui alas kalliokielelle ja
heilutti jalkojansa yli syvyyden. Hän painoi hienon päänsä käsihinsä ja
mielensä kuvaeli uudelleen sitä hetkeä, jolloin ensi kerran oli
ihanteensa nähnyt.