Hirveä lapsi.
Katsoen Willyn ja Toddyn viime sankaritekoon istuivat he hyvin
siivosti, kun kyyditsin heitä kotiin tänä iltana. Willykin koetti
pyydellä anteeksi heidän ulkonäköänsä selittämällä, etteivät he
voineet löytää Maggia, eivätkä mitenkään voineet kauvempaa odottaa;
minä puolestani vakuutin hänelle, ettei mitään anteeksipyyntöjä ja
puolustuksia tarvittu. Minä olin niin erinomaisella tuulella, että
iloinen mielentilani tarttui, ja me lauloimme lauluja, kerroimme
satuja ja leikimme hupaisia leikkejä suurimman osan iltaa vain vähän
kiinnittäen huomiota päivälliseen, joka oli meille katettu.
"Harry eno", sanoi Willy äkkiä, "emmehän ole yhtään laulaneet:
'Hukkui muinoin Faraon joukko, halleluijaa!' koko sinä aikana,
kun sinä olet ollut täällä. Lauletaanpas sitä nyt."
"Hyvä, vanha veikko." Osasin laulun kertosäkeineen kuten kaikki,
jotka ovat kuulleet kuljeskelevien laulajien sitä laulavan, mutta
Willyn alkuvalmistusten tarkotusta en ymmärtänyt. Hän laahasi suuren
keinutuolin keskelle laattiaa ja huudahti:
"Istuuduppas tuohon, Harry eno. Tule Tod, istu sinä tuolla polvella,
minä istun tällä. Nosta molemmat kätesi, Tod, samalla tavoin kuin minä.
Nyt olemme valmiit, Harry eno."
Lauloin ensimäisen säkeen:
"Huusi Herran puoleen vankeudessa Israelin kansa", aivan yksinäni,
mutta pojat yhtyivät pontevasti kertosäkeeseen ja iskivät neljän
nyrkin voimalla rintaani. Minusta ei ole ensinkään ihme, että äkkiä
lakkasin laulamasta, mutta pojat katselivat menettelyäni aivan toiselta
näkökannalta.
"Miksi lakkasit, Harry eno?" kysyi Willy.
"Siksi, että mukiloimisenne koskee kovasti, poikaseni, älkää tehkö sitä
enää."
"Luulenpa sitten, ettet ole varsin vahva, näin teemme isälle, eikä
_häneen_ koske."
Tom parka! Ei ihme, että hänen rintansa painuu yhä enemmän sisäänpäin.
"Luulen että olet pikku lapti", sanoi Toddy.
Tämän syytöksen kannoin nöyrästi, mutta minä rohkenin huomauttaa, että
oli maatameno-aika. Kun olin luovuttanut muutamia hetkiä tavallisille
tyytymättömyyden ilmauksille, kompuroin yläkertaan Toddy sylissä ja
Willy selässä, molemmat laulaa hoilottaen neekerilaulun kertosäettä:
"Vaellan läpi vihamielisen maailman."
Lupasin palan rintasokeria sille pojista, joka ensiksi valmistuisi
vuoteeseen, ja tätä lupausta seurasi nopsa riisuutuminen, niin, että
saatoin antaa palkinnon kumpaisellekin. Willy puraisi ison kappaleen,
tunki sen posken ja hampaiden väliin, sulki silmänsä, risti kätensä
rinnalle ja rukoili:
"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja minua ja kilpikonnaa,
jonka Harry eno löysi, ja siunaa sitä kilttiä tätiä, jonka kanssa Harry
eno käy ajelemassa ja suo, että he ottavat minutkin mukaan ja siunaa
sitä kaunista, vanhaa, valkotukkaista tätiä, joka itki ja sanoi, että
minä olen älykäs poika, amen."
Toddy huokaisi ottaessaan rintasokerikappaleen suustaan, sitten hän
sulki silmänsä ja rukoili:
"Jakat Jumala, tiunaa Toddya ja tee hänettä hyvä poika, ja tiunaa
tätejä, jotka pyytivät minun tanomaan 'vielä kejjan.' Mitä tuo
tarkotti, sen ymmärtävät ainakin kolme tuttavapiiriini kuuluvaa
täysi-ikäistä henkilöä.
Willyn ja rouva Maytonin välisen kohtauksen kulusta on jälkimäinen
jälestäpäin kertonut seuraavaa:
Hän istui omassa huoneessaan, joka on ensimäisessä kerroksessa,
samassa kuin arkihuone, mutta talon vastakkaisella puolen, ja lueskeli
"Kohtalon sallimuksesta vapaa" nimistä kirjaa, kun hän vahingossa
pudotti silmälasinsa laattialle. Kun hän kumartui niitä ottamaan,
huomasi hän, ettei hän ollutkaan yksin. Pieni, hirveän likainen, mutta
piirteiltään hauskan näköinen poika seisoi hänen edessään, kädet selän
takana, kysyvä ilme silmissä.
"Juokse pois, poikaseni", sanoi rouva Mayton. "Etkö tiedä, että ei ole
kohteliasta astua huoneeseen naputtamatta ovelle?"
"Etsin enoani", sanoi Willy erinomaisen sointuvalla äänellä, "ja toiset
tädit sanoivat, että sinä kyllä tiedät koska hän palaa."
"Pelkäänpä, että he tekevät pilaa sinusta -- tai minusta", sanoi
vanha rouva hieman ankarasti. "En tiedä mitään pikku poikien enoista.
Juokseppas nyt matkoihisi, äläkä enää häiritse minua."
"Mutta", jatkoi Willy, "he sanoivat, että sinun pikku tyttösi meni
hänen mukanaan ja että sinä kyllä tietäisit, milloin hän tulee kotiin."
"Ei minulla ole mitään pikku tyttöä", sanoi vanha rouva. Hänen
suuttumuksensa mahdollisesta pilanteosta uhkasi voittaa arvokkuuden.
"Mene nyt matkoihisi."
"Ei hän ole hyvin pieni tyttö", sanoi Willy vilpittömästi haluten
rakentaa rauhaa; "kyllä hän on isompi minua, mutta he sanoivat että
sinä olet hänen äitinsä, sittenhän hän on sinun pikku tyttösi, eikö
niin. Minun mielestäni hän on niin kilttikin."
"Tarkotatko neiti Maytonia?" kysyi rouva. Hänelle alkoi jossakin määrin
selvitä syy Willyn levottomuuteen.
"Niin, se on hänen nimensä -- vaikka en sitä muistanut heti", vastasi
Willy touhuissaan. "Ja eikö hän ole _hirveän_ kaunis? -- Minä tiedän,
että hän on."
"Arvostelusi on aivan oikea, huolimatta ijästäsi", sanoi rouva Mayton,
jonka huomiota Willy yhä enemmän rupesi herättämään. "Mutta miksi
pidät häntä kauniina? Sinä olet melkoista nuorempi kuin mitä hänen
miesihailijansa ovat."
"Niin, Harry eno sanoi minulle, että hän on kaunis", vastasi Willy, "ja
hän tietää _kaikki_."
Rouva Mayton elostui silmänräpäyksessä ja pani pois kirjansa.
"Kuka on sinun Harry enosi, pikku poika?"
"Hän on Harry eno, etkö sinä tunne häntä? Hän osaa tehdä parempia
pillejä kuin isä. Ja hän löysi kilpikonnan --"
"Kuka on isäsi?" keskeytti vanha rouva.
"Niin hän on isä -- luulin, että kaikki tietäisivät, kuka isä on."
"Mikä on nimesi?"
"William Burton Lawrence", vastasi Willy viipymättä.
Rouva Mayton rypisti kulmakarvojaan hetkiseksi; lopulta hän kysyi:
"Onko herra Burton enosi, jota etsit?"
"En tunne ketään herra Burtonia", sanoi Willy, "eno on äidin veli ja
hän on ollut meillä siitä lähtien, kun äiti ja isä läksivät kylään ja
hän käy ajelemassa meidän vaunuillamme, ja --"
"_Vai niin_!" huudahti rouva niin ponnekkaasti, että Willy pysähtyi
puheessaan. Hetken kuluttua rouva Mayton sanoi:
"Tarkotukseni ei ollut keskeyttää sinua, poikaseni, jatka!"
"-- ja hän on ajelemassa maailman kilteimmän tädin kanssa. Eno arvelee
niin ja tiedänhän minäkin sen, että hän on kiltti. Ja eno tuntee häntä
kohtaan."
"Mitä tekee?" kysyi vanha rouva nopeasti.
"-- sanon tuntee häntä kohtaan ja niin eno sanoo. Minusta se merkitsee
juuri samaa kuin rakastaa. Jos ei se sitä merkitsisi, miksi eno sitten
syleilee ja suutelee häntä?"
Rouva Mayton veti syvään henkeään, eikä vastannut vähään aikaan.
Viimein hän sanoi:
"Mistä sinä tiedät, että hän syleilee ja suutelee?"
"No, kun minä näin samana päivänä, jolloin Toddy loukkasi sormensa
ruohonleikkuukoneessa. Ja eno oli niin iloinen, että hän osti minulle
seuraavana aamuna pukinrattaat -- näytän ne sinulle, jos tulet meidän
talliin, ja näytän sinulle myöskin pukin. Ja hän osti --"
Juuri tässä Willy lopetti, sillä rouva Mayton painoi nenäliinan
silmiään vastaan. Hetken, parin perästä hän tunsi polveaan keveästi
kosketettavan ja pyyhittyään silmänsä hän huomasi Willyn osaaottavan
katseen.
"Olen niin pahoillani, kun sinun on niin paha olla. Oletko huolissasi,
kun pikku tyttösi on mennyt niin kauvaksi ajelemaan?"
"Olen!" vastasi rouva Mayton hyvin päättävästi.
"Ei sinun tarvitse peljätä", sanoi Willy, "Harry eno on niin
huolellinen ja tarkka."
"Hänen pitäisi hävetä käytöstään!" huudahti rouva.
"Niin hän tekeekin", sanoi Willy, "sillähän tekee kaikkea, mitä hänen
pitää tehdä. Hän on hirveän huolellinen. Eräänä päivänä, kun pukki
pillastui ja Toddy ja minä pääsimme heidän vaunuihinsa, piti eno
hänestä oikein tiukasti kiinni, ettei hän vain putoisi ulos vaunuista."
Rouva Mayton polkaisi kärsimättömänä jalkaansa.
"Tiedän, että sinäkin tuntisit häntä kohtaan, jos vain tietäisit, miten
hauska hän on", jatkoi Willy. "Hän laulaa hirvittävän lystikkäitä
lauluja ja kertoo suunnattoman hauskoja satuja."
"Loruja!" huudahti suuttunut äiti. "Eivät ne ole ollenkaan loruja",
sanoi Willy. "Ei minusta ole hyvä, että sanot niin, kun hän aina kertoo
Josefista ja Abrahamista ja Moseksesta ja Jesuksesta, kun hän oli
pikkupoika, ja juutalaislapsista ja monesta muusta, josta Jumala piti.
Ja sitten hän on hyvin kiltti."
"Arvaan, että hän sitä on", sanoi rouva Mayton.
"Kun me luemme rukouksemme, me rukoilemme myöskin sen kauniin tädin
puolesta, josta eno pitää, ja hän pitää siitä, että niin teemme",
jatkoi Willy.
"Mistä sen tiedät?" kysyi rouva Mayton.
"Siitä, että hän suutelee meitä aina, kun niin teemme, ja niinhän
isäkin tekee, kun hän pitää siitä, mitä rukoilemme."
Rouva Mayton vaipui vakaviin ajatuksiin, mutta Willy ei ollut saanut
sanotuksi kaikkea, mikä oli hänen sydämellään.
"Ja kun Toddy tai minä lankeamme ja satutamme itsemme, niin Harry
eno juoksee hätään, nostaa ylös ja lohduttaa, vaikka hän olisi ollut
tekemässä mitä hyvänsä. Eräänä päivänä hän heitti pois sikaarin, kun
hän tuolla tavalla kiirehti minun tyköni, silloin kun ampiainen pisti
minua, ja Toddy otti sikaarin maasta ja söi sen, ja siitä hän tuli
kauhean sairaaksi."
Viimemainittu tapaus ei tehnyt rouva Maytoniin syvää vaikutusta
mahdollisesti siitä syystä, että se ei kuulunut asiaan, joka hänen
mielessään askarteli. Willy jatkoi:
"Ja eikö hän ollut kiltti minulle tänään? Kun minä olin aivan hukassa,
kun ei minulla ollut leikkitoveria ja halusin kuolla ja mennä
taivaaseen, silloin eno lopetti parranajonsa kesken lohduttaakseen
minua."
Rouva Mayton oli miettinyt nopeasti ja vakavasti ja hän alkoi
jonkunverran leppyä tuolle pienelle rauhanhäiritsijälle.
"Ajatteleppas", sanoi hän, "jos en enää päästäisikään pikku tyttöäni
ajelemaan enosi kanssa?"
"Silloin", sanoi Willy, "silloin hänen on varmasti hirveän, hirveän
paha mieli, ja minun tulee mieleni niin pahaksi hänen tähtensä, sillä
kilttejä ihmisiä ei saa tehdä onnettomiksi."
"Ajatteleppas sitten, että _annan_ hänen mennä?" sanoi rouva Mayton.
"Silloin annan sinulle oikein monta suukkoa, kun olet niin hyvä
enolle", sanoi Willy. Ja otaksuen, että rouva Mayton tulisi
noudattamaan jälkimäistä menettelytapaa Willy kiipesi hänen syliinsä ja
alkoi äkkiä täyttää lupaustaan.
"Siunatkoon sinun hellää pikku sydäntäsi!" sanoi rouva Mayton; "olet
samaa verta ja se on hyvää verta, joskin jonkun verran tulista."
Herätessäni seuraavana aamuna löysin kirjeen oveni alla. Petyin
nähdessäni, ettei kuoressa ollut Alicen käsialaa, mutta olin kaikesta
huolimatta iloinen saadessani sisareltani muutaman sivun, etenkin kun
kirje kuului seuraavasti:
"Heinäkuun 1 päivänä 1875.
Rakas, vanha veikko.
Olen muistellut meidän kokemuksiamme, kun me vastakihlautuneina
oleilimme parin viikon ajan eräässä täysihoitolassa -- ja
siksi olen päättänyt lopettaa täällä-olomme lyhyeen, kiiruhtaa
kotiin ja valmistaa Alicelle ja sinulle tilaisuuden silloin
tällöin tavata "perheessä". Silloin olette turvassa kaikilta
mahdollisilta häiriöiltä, joiden alaisina nyt varmaankin olette
joka ilta.
Tom, tuo tottelevainen, vanha poika on kanssani samaa mieltä.
Pyydän sinun huolehtimaan siitä, että vaunut ovat meitä
vastassa Hillcrestin asemalla perjantaiaamuna 11,40 junalla.
Kutsu puolestani Alicea ja hänen äitiään sunnuntaina syömään
päivällistä meidän kanssamme -- tulemme yhtä matkaa kirkosta
meille.