Helena siskoltasi.
J.K. Tietysti otat lemmikkini mukaasi vaunuihin meitä vastaan.
J.J.K. Olisitko pahoillasi jos muuttaisin sinut parhaaseen
vierashuoneeseen? -- en voi nukkua, jolleivät he ole aivan
vieressäni."
Perjantai-aamuna he aikoivat saapua -- siunattu olkoon heidän
huolenpitonsa! -- ja tänäänhän oli perjantai. Kiiruhdin poikien
huoneeseen ja huudahdin:
"Toddy, Willy! kenenkä luulette tulevan tänä aamuna teidän luoksenne?"
"Kuka tulee?" kysyi Willy.
"Potetiivintoittaja"? kysyi Toddy.
"Ei, vaan isä ja äiti."
Willyn ilme muuttui heti enkelimäiseksi, mutta Toddy rävähytteli kerran
pari silmiään ja mumisi surullisesti:
"Luulin, että te oliti potetiivintoittaja."
"Oi, Harry eno!" sanoi Willy karaten ylös vuoteesta hurjana ilosta.
"Jos isä ja äiti olisivat viipyneet kauvemmin, luulen, että olisin
_kuollut_. Minä olen niin ikävöinyt heitä, etten ole tiennyt mitä tehdä
-- olen sen tähden itkenyt monta päänalustaa täyteen, täällä aivan
pimeässä."
"No, poika parka", sanoin minä nostaen hänet syliini ja suudellen
häntä, "miksi et tullut kertomaan tuosta Harry enolle ja antanut enon
koettaa sinua lohduttaa?"
"Minä en voinut. Aina kun minun on ikävä, tuntuu kuin minun suuni olisi
sidottu kiinni, ja mahdottoman suuri kivi olisi juuri tässä, sisässä."
Ja Willy osoitti kädellä rintaansa.
"Jot ito kivi oliti minun titättäni", sanoi Toddy, "minä ottaitin ten
tieltä etille ja heittäitin ten kananpoikien päälle."
"Toddy", kysyin minä, "etkö ole iloinen, kun isä ja äiti tulevat?"
"Olen", sanoi Toddy, "minä luulen, että te on hijveän hautkaa. Äiti tuo
aina minulle jintatokejia, kun hän menee jonnekin."
"Toddy, sinä olet voitonhimoinen pikku raukka."
"En minä ole voitonhimoinen pikku jaukka; minä olen Toddy Lawjent."
Toddy ei kuitenkaan pitänyt pukeutumisessa vähempää kiirettä kuin hänen
veljensä. Rintasokeri oli hänelle samaa kuin muutamat jumaluusopin
järjestelmät ovat kannattajilleen -- ei mikään erikoisen ylevä vaikutin
toimintaan, vaan jotakin suloista ja jotakin, jota hän täysin saattoi
käsittää. Niinpä olikin tarmo, jolla hän heitti vaatteet ylleen,
jotakin aivan erikoista.
"Seis pojat", sanoin minä, "tänään teillä täytyy olla puhtaat vaatteet
yllänne. Ettehän tahdo, että isä ja äiti näkevät teidät likaisina?"
"Emme tietystikään", sanoi Willy.
"Puetaanko minut oikein kauniikti?" kysyi Toddy. "Voi, tepä hautkaa."
Olin aina ollut sitä mieltä, että Helena siskossani oli tarpeettoman
paljon turhamaisuutta, ja tässä se nyt ilmeni toisessa polvessa.
"Minä tahdon kenkäni aivan neekejimäitikti" pyysi Toddy.
"Minkälaisiksi?"
"Minä tahdon, että kenkäni tehdään aivan neekejimäitikti
pullohajjalla", selitti Toduy.
Katsahdin kysyvästi Willyyn, joka vastasi:
"Hän tahtoo saada kenkänsä kiillotetuiksi pullovoiteella, jota
hangataan nahkaan harjalla."
"Ja minä tahdon ylleni nauhan", jatkoi Toddy.
"Hän tarkottaa vyötä", sanoi Willy. "Hän on hirveästi olevinaan."
"Ja titte panen päähäni tuptulakkini", sanoi Toddy, "ja punaitet
hantikkaat."
"Tupsulakin ja punaiset vantut", jatkoi tulkki.
"Toddy, ethän voi käyttää vanttuja, kun on näin kuuma", sanoin minä.
Loin kysyvän katseen Toddyyn, jonka kasvoissa näin hänelle ominaiset
pettämättömät itkun alkuvalmistukset; ja kun en halunnut, että hänen
silmänsä olisivat sameat, kun hänen äitinsä katsoisi niihin, sanoin
nopeasti:
"Pistä ne käteesi ja -- heitä yllesi vaikka turkit, jos haluat, mutta
älä rupea itkemään."
"En minä tahdo tujkkeja", selitti Toddy, "tahdon omat hienot vaatteeni."
"Voi, Harry eno", sanoi Willy, "tahdon tuoda äidin kotiin
pukinrattaillani!"
"Pukki ei jaksa vetää äitiä ja sinua, Willy."
"No, anna minun sitten ajaa asemalle, niin että isä ja äiti näkevät,
että minulla on pukki rattaineen. Äiti olisi varmaankin pahoillaan, jos
hän saisi tietää, että minulla on pukki, eikä olisi sitä heti saanut
nähdä."
"No, voithan tulla mukanani asemalle, Willy, mutta sinun täytyy ajaa
hyvin varovasti."
"Kyllä, en ollenkaan tahtoisi, että satuttaisimme itsemme, nyt juuri
kun äiti tulee."
"Pojat", sanoin minä, "tahdon, että leikitte sisällä tänä aamuna. Jos
menette ulos, tulette likaisiksi."
"Luulen, että aurinko on pahoillaan, jos se ei saa meitä nähdä", sanoi
Willy.
"Sitä en usko", sanoin minä, "aurinko on kyllin vanha ymmärtääkseen
olla kärsivällinen."
Aamiaisen jälkeen pojat lähtivät, joskin vasten mielisesti, omaan
huoneeseensa ja minä tarkastin perinpohjin sekä talon että pihan
nähdäkseni, ettei mikään tuottaisi minulle talonhoitajana häpeää.
Annoin kruunun Mikelle ja toisen Maggielle ja niin vapautuneena
raskaasta taakasta koristin arkihuoneen ja Helenan huoneen kukilla. Kun
astuin Helenan huoneeseen, kuulin sivukomerossa olevan pesukaapin luota
liikettä ja kun katsahdin sinne, näin Toddyn, joka parhaillaan joi
viimeisiä siemauksia mustaa nestettä sisältävästä pullosta.
"Juon muttaa lääkettä", sanoi Toddy, "minä pidän niin hijveätti
muttatta lääkkeettä."
"Mistä sinä sitä valmistat?" kysyin minä, jonkunlaisella
ymmärtämyksellä. Olin huomaavinani tässä jälleen perinnöllisyyden
vaikutusta. Kun Helena ja minä olimme lapsia, saatoimme leikkiä
tuntikausia siten, että liotimme lakritsia vedessä. Tuo musta neste oli
olevinaan lääkettä.
"Minä tekoitan titä tättä miktuujatta", sanoi Toddy.
Se oli toinen lääke lapsuuden ajoilta, mutta sitä valmistettiin vain
lääkärin määräysten mukaan, eikä se ollut varsin terveellistä, jos sitä
otti "tarpeen mukaan." Tarttuessani pulloon --; noin sadan gramman
suuruiseen -- minä kysyin:
"Paljonko sinä sitä joit, Toddy?"
"Koko pullolliten -- te oli niin hautkaa", sanoi hän.
Samassa kiintyi katseeni nimilappuun -- siinä oli _tuskaa lievittävää_.
Silmänräpäyksessä olin temmannut huivin, kietonut Toddyn siihen,
pistänyt hänet kainalooni ja olin matkalla talliin. Seuraavassa
hetkessä istuin hevosen selässä ja ratsastin täyttä laukkaa kylään,
sylissäni Toddy, jonka vaaleat kiharat liehuivat tuulessa. Ihmiset
riensivät ulos ja töllistelivät meitä. Eräs vanha talonpoika joka ajoi
vastaani, käänsi hevosensa ympäri, läimähytti vimmatusti piiskallaan
ja läksi minua ajamaan takaa huutaen: "Ottakaa varas kiinni?"
Jälkeenpäin sain kuulla, että hän luuli minun olevan jonkun Charley
Rossin ryöstäjistä, varastettu lapsi kainalossa, ja 20,000 dollarin
palkinto kajasti hänen silmiensä edessä. Apteekin edessä minä pysäytin
hevosen niin äkkiä, että se lysähti takajaloilleen, syöksyin sisälle ja
huudahdin:
"Antakaa tälle lapselle jotakin, joka saa hänet antamaan ylen --
nopeasti? Hän on niellyt myrkkyä?"
Myyjä kiiruhti pulpettinsa luo sillä välin kun äidillisen näköinen
nainen, jota hän juuri oli palvellut, puhkesi: "Pyhä Äiti! Menen
hakemaan isä O'Kelleytä", ja hävisi. Tällä välin oli Toddy, johon
lääke ei vielä ollut ruvennut vaikuttamaan, vetänyt apteekkarin kissaa
hännästä ja tämän toimenpiteen seurauksena oli äänekäs vastalause
kissan puolelta.
Seuraavien hetkien tapahtumat olivat laadultaan niin mullistavat
ja äänekkäät, ettei niiden yksityiskohtainen kuvaaminen liene
miellyttävää. Riittänee mainita, että Toddyn paino väheni huomattavasti
ja että hän ajoittain oli kalman kalpea. Isä O'Kelley saapui
juoksujalkaa ja oli sydämestään iloinen, ettei hänen palvelustaan
tarvittu. Minä selitin kuitenkin, että jos roomalaiskatolilainen
kaste ja pyhän veden priiskoittaminen voisi vaikuttaa edullisesti
Toddyn luonteeseen, niin saattaisi koe olla paikallaan. Ratsastimme
rauhallisesti kotiin ja kun pyysin, että Maggie koettaisi saada Toddyn
vähän nukkumaan, kuulin sairaan sanovan veljelleen:
"Willy, kun minä olin kylättä, olin minä valatkala. En minä tylkenyt
tuuttani Joonatta, mutta minä tyljin koko laattian täyteen muuta
tavajaa."
Sinä aikana, joka vielä oli jäljellä, ennenkuin oli lähdettävä
asemalle, omistin kaikki voimani pitääkseni lapset puhtaina; mutta
menestykseni oli niin vähäinen, että lopulta kadotin kärsivällisyyteni.
Ensiksikin tahtoivat he leikkiä sillä osalla pihanurmea, johon aurinko
ei vielä paistanut. Sitten, sillävälin kun minä menin sisälle hakemaan
tulitikkuja sytyttääkseni savukkeeni, oli Toddy tallustellut, kosteissa
kengissään keskelle tietä, jossa pölyä oli nilkkaa myöten. Sitten he
ryömivät nelinkontin kuistilla ja leikkivät karhua. Kumpainenkin halusi
poimia kimpun kukkia äidille, ja Toddy haisteli varovaisuuden vuoksi
jokaista kukkaa, jota hän lähestyi. Tämä aiheutti, että hänen nenänsä
ennen pitkää oli liljan siitepölyn peitossa, niin että se loisti
kirjavana kuin pahoinpidellyn nyrkkitaistelijan. Kun he hetkiseksi
pysähtyivät työssään, kysyi Willy:
"Minkätähden toisilla miehillä kirkossa ei ole ollenkaan hiuksia
päälaellaan, Harry eno?"
"Siksi", sanoin minä, mutta keskeytin äkkiä ravistellakseni Toddya,
joka koetti saada kelloani povitaskusta, "siksi, että heillä on pahoja
pikku poikia, jotka aina heitä vaivaavat, niin että hiuksetkin lopulta
lähtevät."
"Titten minä luulen, että minunkin tukkani lähtee hyvin pian",
huomautti Toddy loukkaantuneen näköisenä.
"Valjasta hevoset, Mike", huusin minä.
"Ja pukki myöskin", lisäsi Willy.
Viiden minuutin kuluttua istuin ajoneuvoissa tai oikeammin Tomin
avovaunuissa. "Mike", minä huudahdin, "unohdin sanoa Maggielle, että
hän valmistaisi aamiaisen siksi, kun he tulevat -- vie nopeasti hänelle
sana."
"Kyllä, herra", sanoi Mike ja kiiruhti pois.
"Oletteko valmiit, pojat", kysyin.
"Heti paikalla", sanoi Willy, "kunhan vain saan tämän paikoilleen. No
nyt", jatkoi hän, istuutui, tarttui ohjaksiin ja hujautti piiskalla,
"alappas astua."
"Odotappas hetkinen, Willy -- pane pois tuo piiska, äläkä koske
pukkia sillä kertaakaan matkalla. Aijon ajaa hyvin hitaasti, meillä
on yllin kyllin aikaa -- sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin pidellä
ohjaksistasi."
"Hyvä", sanoi Willy, "mutta minä tahdon olla oikein miehen näköinen
ajaessani."
"Sen voit tehdä, kun joku voi juosta vierelläsi. Nyt matkaan."
Hevoset läksivät juosta hölkyttämään, ja pukki seurasi kintereillä.
Kun olimme minuutin matkan päässä asemalta, saapui juna. Olin aikonut
olla asemasillalla Tomia ja Helenaa vastassa, mutta kelloni oli
nähtävästi jäljessä. Läimähytin hevosia, katsoin taakseni ja näin,
että pojat tulivat heti perässä. Uudelleen kääntyessäni näin, että
olin jo niin lähellä asemasiltaa, ettei muu kuin hyvin äkkinäinen
käännös voisi pelastaa minua vakavasta onnettomuudesta. Mutta nuo jalot
eläimet oivalsivat vaaran yhtä pian kuin minäkin ja kääntyivät miltei
paikoillansa. Samassa kuulin kaksi kovaa jysähdystä pienen asematalon
puuseinää vastaan, kuulin hirveätä huutoa kahdesta suusta, näin
molemmat sisarenpoikani yhdessä mylläkässä asemasillalla Bloam Parkin
postivaunujen ajajan jyristäessä korvaani:
"Kuinka ihmeessä annoitte niiden sitoa pukin kiinni vaunujen akseliin?"
Minä katsoin ja näin, että miehen puheessa oli perää. Jätän
luonnontutkijan selitettäväksi, kuinka pukin pää ja hartiat voivat
ajeluni viimeisen minuutin aikana säilyttää luonnollisen yhteytensä. En
voinut juuri silloin asiaa enemmän ajatella, sillä juna oli pysähtynyt.
Onneksi olivat lapset pudonneet päälleen ja Lawrence-Burtonilainen
pääkallo on kerrassaan ihmeteltävän luja. Nostin heidät jaloilleen,
harjasin heitä käsilläni, lupasin heille niin paljon rintasokeria, kuin
he kokonaisen viikon aikana jaksoivat syödä, kuivasin heidän silmänsä
ja kiirehdin heitä menemään aseman toiselle puolen. Willy syöksyi Tomin
luo huutaen:
"Katso pukkiani, isä?"
Helena avasi sylinsä ja Toddy heittäytyi siihen nyyhkyttäen:
"Äiti! laula Toddy minne joutunut."
En ollut saattanut kuvitellakaan, kuinka onnettomaksi voi tuntea
itsensä rakastetun sisaren ja verrattoman langon seurassa, ennenkuin
tämän lyhyen ajomatkan aikana. Helena oli jonkun verran huolissaan
lasten tähden, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa katsella minua niin
suurella myötätunnolla, hellyydellä, rakkaudella ja samalla niin
huvitettuna, että minusta todellakin oli suuri helpotus, kun pääsimme
kotiin. Vetäydyin nopeasti huoneeseeni, mutta ennenkuin ehdin sulkea
oveani, oli Helena jo luonani, kädet kaulallani; ja ennenkuin tuo
rakas, vanha tyttö otti ne pois, olimme tulleet toisiamme lähemmäksi
kuin koskaan sitä ennen.
Ja kuinka herttaisesti ja hauskasti loppupäivä kuluikaan. Meillä oli
pieni hieno aamiainen, ja Tom avasi Roederer pullon, eikä Helena
vastustellut, kun hän ehdotti, että otettaisiin esille Helenan
hienoimmat lasit. Siellä juotiin sitten "hänen", "hänen äitinsä" ja
tulevan nuoren aviomiehen malja. Helena ehdotti "puhemiesten -- Willyn
ja Toddyn" maljan, joka juotiin pohjaan. Nuo nuoret herrat eivät
vastanneet, töllistelivät vain niin uteliaina ja ihmeissään, että
hypähdin tuoliltani ja suutelin heitä oikein kuuluvasti, jonka johdosta
Tom ja Helena katsahtivat merkitsevästi toisiinsa.
Sitten Helena läksi Clarksonin täysihoitolaan yksinomaan vain siksi,
että hän halusi näyttää eräälle siellä asuvista naisista, joka aikoi
kääntää erään puvun, miten hän sen parhaiten voisi tehdä, Helena kun
oli juuri sattunut näkemään samantapaisen puvun erinomaisen hauskasti
uudelleen laitettuna. Ja Alice seurasi häntä portille sanoakseen
hyvästi; mutta heillä olikin niin paljon puhumista, että Alice saattoi
Helenan melkein kotiin asti. Helena pyysi häntä sisälle lepäämään;
hänethän voitaisiin sitten kyyditä kotiin.
Sitten Mike lähetettiin viemään rouva Maytonille kirjettä,
jossa ilmoitettiin, että hänen tyttärensä oli suostunut jäämään
päivällisille, ja että hänet täydessä turvassa saatetaan kotiin. Kun
päivällinen oli syöty ja lapset olivat levolla, valitti Tom, että
hänen täytyi lähteä sikäläisen valtuuston kokoukseen, ja Helena pyysi
anteeksi, että hän poistui hetkiseksi pistäytyäkseen lääkärin luona
tiedustelemassa, kuinka rouva Brown parka jaksoi, ja sillä matkalla
hän viipyi kolme tuntia ja kaksikymmentä viisi minuuttia; kunnia hänen
hienotunteisuudelleen!
Lomani peljätty loppuminen ei tuottanut minulle niin suurta tuskaa
kuin olin luullut. Eräänä iltana Helena kysyi, eikö hänen iso, laiska
veljensä voisi täältä käsin käydä päivittäin kaupungissa tointansa
hoitamassa, kun kerran hänen rakas Tominsakin sen voi tehdä; ja jos
se käy päinsä, niin hän pyytää häntä viettämään heidän luonaan kesän
lopun. Vaikka minä olinkin vuosikausia jyrkästi tuominnut tuota
sivistyneiden ihmisten mielettömyyttä, että he jättävät kaupungin
etsiäkseen asuntoja muualta, niin en voinut vastustaa Helenan
kutsua, vaan suostuin. Meninpä pitemmällekin: ostin sievän maa-alueen
(vaikkakin se tapahtui Tomin nimissä), ja Tom on hankkinut tänne joukon
huvilapiirustuksia, ja joka ilta ne levitetään ruokasalin pöydälle,
jonka ääreen kokoontuu neljä henkeä, niiden joukossa eteenpäin-pyrkivä
liikemies ja nuori loistavasilmäinen nainen, jonka poskilla näyttävät
ruusut ja liljat kukkivan. Tällä viimemainitulla henkilöllä on oma
käsityksensä kaikkien piirustusten ansioista, ja hän on jyrkästi sitä
mieltä, että mitkä piirustukset sitten valittaneenkin, niin Helenan
poikia varten niissä täytyy olla varattuna erityinen huone. Kun nämä
herrasmiehet ovat nuoria, on minulla usein syytä olla heille hirveän
mustasukkainen, mutta he eivät vähääkään välitä vihastani eivätkä
pyynnöistäni -- kekseliäisyydelläni vain voin estää heitä kokonaan
anastamasta erään suloisen henkilön ajan, jonka seurasta en koskaan
saa kyllikseni. Hän toivoo, että kun meidät joulukuussa vihitään, he
tulevat olemaan sulhaspoikina, eikä minulla ole pienintäkään epäilystä
siitä, ettei käy hänen tahtonsa mukaan. Ja tunnustanpa itsekin
kiintyneeni heihin yhä enemmän ja jos joskus vetäydyn huoneeseeni ensin
pistäytymättä heidän luonaan painamassa kiitollisuuden suudelmaa heidän
viattomille huulilleen, niin omatuntoni soimaa minua halpamaisesta
kiittämättömyydestä. Ja ajatellessani, että ilman heitä olisin nyt
toivoton vanhapoika, valtaa minut ylenpalttinen kiitollisuus Häntä
kohtaan, joka on lahjoittanut minulle Helenan pienokaiset.