Runoni.
Keskipäivällä on Toddyn aika nukkua päiväunensa. Willyllä ei ollut
ketään leikkitoveria, sillä tohtorin pikku tyttökin oli sairas. Hän
seurasi minua niin äänettömänä ja ikävystyneen näköisenä, että tunsin
velvollisuuteni olevan ottaa hänet mukaan ajeluretkelleni -- meidän
ajeluretkellemme. Jos hän olisi valitellut, ei minusta olisi tuntunut
niin vaikealta, mutta ei mikään ole niin liikuttavaa ja valtavaa kuin
äänetön alistuminen. Vihdoin hän suureksi ilokseni aukaisi suunsa ja
sanoi:
"Harry eno, luuletko, että ihmisillä milloinkaan on ikävä taivaassa?"
"Sitä en usko."
"Lähtevätkö enkeli-poikien isät ja äidit kylään, jossa viipyvät niin
kovin kauvan?"
"En tiedä oikein varmasti sitä, mutta jos he lähtevät, on pienillä
enkeli-pojilla monta, monta leikkitoveria, niin ettei heidän hevillä
tule ikävä."
"Luulen, etteivät he saisi minua iloiseksi, jos minä tahtoisin nähdä
isääni ja äitiäni. Jos minulla ei ole leikkitoveria, kaipaan isää ja
äitiä niin hirveästi -- niin hirveästi, että kuolen, jos en heitä heti
saa nähdä."
Olin ajamassa partaani, ja vaikka olin vasta puolitiessä, pyyhin
kasvoni, istuuduin nojatuoliin, otin yksinäisen pikku pojan syliini,
suutelin ja hyväilin häntä ja tein kaikki voitavani huvittaakseni ja
lohduttaakseni häntä. Hänen pienet, vakavat kasvonsa kirkastuivat
vähitellen; huulet avautuivat tavalla, jota eivät edes vanhat
mestaritkaan ole voineet kuvata; silmät, äsken vielä himmeät ja
toivottomat, loistivat nyt lämpiminä ja säteilevinä ja heltyneinä.
Viimein hän sanoi:
"Nyt olen niin, niin iloinen, Harry eno. Eikö Mike voi olla ulkona
pukin ja minun kanssani koko ajan, kun sinä olet ajelemassa? Ja tuo
meille kotiin muassasi rintasokeria ja marmoripalloja -- niin, ja uusi
koira."
Koska kiihkeästi halusin päästä lähtemään sovittuna aikana
kohtaamaan Alicea, olin kerrassaan harmissani laskiessani Willyn
alas sylistäni ja palatessani partaveitseni luo. Niin kauvan kun hän
oli suruissaan ja minä hänen ainoa toivonsa, ei sanoin voi selittää
hänen rakastettavuuttaan, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän
ponnistusteni avulla oli tullut tavalliseen mielentilaansa, hän ei enää
tarvinnut minua muuhun kuin pyytääkseen minulta yhä uusia palveluksia.
Arvostellakseni kuitenkin poika parkaa oikeudenmukaisesti on minun
sanottava, että tuo ilmiö on vaarallisempi ihmiskunnalle yleensä
kuin Willylle; se loi jonkunverran valoa mieskohtaisiin hengellisiin
mielipiteisiini ja melkein sai minut vakuutetuksi, että velvollisuuteni
oli saarnata uutta evankeliumia.
Kun ajoin rouva Clarksonin täysihoitolan rappujen eteen, tuntui minusta
kuin olisi kuukausi kulunut viime käynnistäni, ja vain tämä tunne esti
minua pitämästä ihmeenä sitä omituista ja miellyttävää muutosta, jonka
alaisina Alicen kasvot kahden lyhyen päivän kuluessa olivat olleet.
Mielenmaltti, nopea käsityskyky ja varovaisuus ovat ominaisuuksia,
jotka kuuluvat nuoren hienoston naisen käytökseen, mutta kun näiden
lisäksi kasvoja valaisee rakkauden ja luottamuksen synnyttämä loiste,
on näky hurmaava -- etenkin sen miehen silmissä, joka muutoksen on
aiheuttanut. Uskallan väittää, että aikaisemmin tuskin on tunnettu
Hillcrestin ja koskien välillä pitempiä, syrjäisempiä, yksinäisempiä
teitä, kuin mitä tänä iltapäivänä ajoin, eikä onnellinen toverini,
jonka aikaisemmin olin kuvitellut jonakin kauniina päivänä voivan
päättäväisyydellään, valppaudellaan ja voimallaan voittaa rouva Bakerin
ja neiti Tinnen sankarityöt, kertaakaan tiedustellut tiesinkö minä,
olimmeko oikealla tiellä. Ainoastaan kerran pilvi peitti hänen kasvonsa
ja syyn siihen sain pian tietää.
"Harry", sanoi hän rukoilevalla äänellä painautuen lähemmäksi minua,
"pidätkö minusta niin paljon, että voisit kärsiä jotakin ikävää
tähteni?"
Vastaukseni ei ollut suusanallinen, mutta Alice näkyi ymmärtävän ja
hyväksyvän sen, koskapa hän jatkoi:
"En tahtoisi luopua mistään, mikä on tapahtunut -- olenhan maailman
onnellisin, ylpein nainen. Mutta me olemme kiirehtineet katsoen
siihen, että olimme niin vähän tuttuja. Ja äiti on kauheasti tällaisia
naimiskauppoja vastaan -- hän on näet mielipiteiltään vanhanaikainen."
"Minähän olin kaikkeen syypää", sanoin minä, "tahdon heti pyytää
häneltä kunnioittavimmin anteeksi. Ajan ja tuskan, joita en
tarvinnut käyttää sydäntäsi vallatessani, voin uhrata äitisi suosion
saavuttamiseen."
Katse, jonka sain tämän huomautukseni johdosta, olisi ollut minulle
riittävä palkinto, vaikka minun olisi ollut lepytettävä niin monta
anoppia, kuin mitä Brigham Youngilla on. Mutta hänen hymynsä hälveni,
kun hän sanoi:
"Et käsitä mikä työ sinua odottaa. Äiti on hyvin hyväsydäminen, mutta
hänen sydämensä ympäri on rakennettu täydellinen sopivaisuussääntöjen
aita. Hänen aikanaan ja hänen piireissään kosiminen kävi säädyllisesti
ja hitaasti, ja äiti luulee, että vieläkin on sellainen tapa; samaa
mieltähän minäkin olen, mutta minusta voi olla poikkeuksia, äidistä ei.
Pelkään, ettei hän voi pysyä tyynenä, jos hän saa tietää koko totuuden,
ja enhän minä voi sitä häneltä salata. Tiedäthän, että minä olen hänen
ainoa lapsensa."
"Älä salaa sitä häneltä, jollei sinulla itselläsi ole siihen syytä.
Anna minun kertoa koko juttu, vastata kaikesta ja jos tarvitaan, kärsiä
rangaistus. Äitisi on periaatteessa oikeassa, vaikka onkin olemassa
eräs miellyttävä poikkeus, josta vain me tiedämme."
"Minä pelkään vain sinun vuoksesi", sanoi rakastettuni painautuen
lähemmäksi minua. "Hän on perheestä, joka helposti kiihtyy, kun siihen
vain aihetta on, ja minä en voi ajatella loppuun ajatusta, että sinä
olisit tällaiseen purkaukseen syynä."
"Olen rohkeasti käynyt mitä kauheimpia tykkejä vastaan erään
toisenlaatuisen rakkauden tähden, tyttöseni", minä vastasin, "ja voisin
panna alttiiksi vieläkin enemmän sen tunteen tähden, jonka vuoksi sinua
moititaan. Ja mitä minuun tulee, voisin kestää mitä muuta tahansa
pikemmin kuin sitä ajatusta, että olisin pettänyt jonkun, erittäinkin
tällaisen tyttären äidin. Sitäpaitsihan sinä olet hänen kallein
aarteensa, ja hän on oikeutettu tietämään vähäpätöisimmänkin asian,
joka jossakin suhteessa sinua vaivaa."
"Ja sinä olet niin hyvä, ja --" Mikä toinen ajatus toveriltani jäi
sanoiksi pukematta, sen hänen rakkaat silmänsä välittömästi ja
eloisasti ilmaisivat.
Mutta voi! Kuinka arkaa sydäntä vastaan lepäsikään hetkeä myöhemmin
sinun poskesi, vaalea tyttöni! En vavahtanut ja vavissut nyt ensi
kertaa eläissäni huomatessani, mikä oli ehdoton velvollisuuteni, en
käynyt nyt ensi kertaa ankarampaa taistelua, kuin mitä miekan ja tykin
avulla koskaan on käyty, taistelua, jossa olin alttiina suuremmille
vaaroille kuin koskaan taistelutantereella. Minä voitin, kuten miehen
tulee tällaisissa taisteluissa, jos hän ansaitsee elää; mutta en voinut
auttaa, että tunsin itseni kotimatkalla alakuloiseksi.
Lähestyimme taloa, ja minut valtasi mieletön tunne siitä, että
en ajanutkaan kahta hevosta, vaan ratsastin yhdellä, kannukset
kantapäissäni ja miekka sivullani.
"Anna minun nyt puhua hänelle, Alice! On pelkurimaista sitä lykätä."
Tuskin huomattava vavahdus vierelläni -- hetken hiljaisuus, joka tuntui
tunnilta, mutta jonka aikana kuitenkin saatoin vain laskea kuusi
askelta, ja Alice vastasi:
"Niin, ellei vierashuoneessa sattumalta ole ketään, kysyn, tahtoisiko
hän tulla tapaamaan sinua hetkeksi." Sitten sain katseen, joka oli niin
täynnä hellyyttä, ihmettelyä, tuskallista levottomuutta ja sitten kaksi
rakasta silmää täyttyi kyynelillä.
"Kohta olemme perillä, rakkaani", sanoin hellästi ja rohkaisevasti
häntä syleillen.
"Niin, etkä sinä tule olemaan ainoa sankari", sanoi hän ojentautuen
ylpeästi. Hän oli kuin sopiva Zenobian malli.
Kun ajoimme esiin pensasryhmän takaa, joka esti meitä näkemästä taloa,
minä huudahdin tahtomattani: "Hyvänen aika!" Kuistilla seisoi rouva
Mayton; hänen rinnallaan seisoivat molemmat sisarenpoikani, niin
likaisina kasvoiltaan ja puvuiltaan, etten sellaisina ollut heitä
koskaan nähnyt. En voinut muuta kuin antaa heille anteeksi, sillä
varmaankin heidän läsnäolonsa valmistaisi minulle lykkäyksen, jota ei
velvollisuudentuntoni mitenkään voinut minulle sallia.
"Olemme tulleet tänne, jotta taitimme ajaa tinun kanttati kotiin",
sanoi Toddy rouva Maytonin tervehtiessä minua kohteliaasti, uteliaana
ja huvitettuna. Alice vei meidät vierashuoneeseen, kuiskasi jotakin
äidilleen ja oli juuri nopeasti poistumassa huoneesta, kun rouva Mayton
käski hänen jäämään ja osoitti hänelle tuolin. Alice ja minä vaihdoimme
salavihkaa katseita.
"Alice sanoo, että te haluatte puhutella minua, herra Burton", hän
sanoi. "Mahtaneekohan asianne olla sama, josta vanhempi herra Lawrence
on antanut seikkaperäisen, suusanallisen selostuksen."
Alice näytti hämmentyneeltä; varmasti olin sitä minäkin. Mutta ainoa
pelastuksemme oli vain toiminnassa ja niinpä minä sammalsin:
"Jos te tarkotatte epäoikeutettua tunkeutumista perhepiiriinne,
rouva --"
"Sitä juuri tarkotan", vastasi vanha rouva. "Päättäen tämän lapsukaisen
antamista tiedoista ja tähän asti käsittämättömästä muutoksesta, jonka
olen tyttäreni ulkonäössä huomannut parin kolmen viime päivän kuluessa,
luulen saaneeni selville totuuden. Jos olisi kysymyksessä joku muu
kuin te, olisin mahdollisesti ankara; mutta me äidit, joilla on vain
yksi tytär, olemme taipuvaiset muodostamaan itsellemme hyvin selvän
mielipiteen nuorten miesten ansioista, ja --"
Vanha rouva taivutti päätään; hypähdin ylös, tartuin hänen käteensä ja
suutelin sitä kunnioittavasti; sitten rouva Mayton, jonka ainoa poika
oli kuollut viisitoista vuotta sitten, kohotti päänsä, ja otti minut
lapsekseen äideille ominaisella tavalla. Mutta Alice purskahti itkuun
ja suuteli meitä molempia.
Vähän myöhemmin kolme onnellista ihmistä koetti näyttää siltä, kuin
ei mitään olisi tapahtunut, ettei kukaan, joka sattumalta tulisi
vierashuoneeseen, voisi heidän ilmeistään mitään lukea. Rouva Mayton
virkkoi:
"Lapseni, meidän keskemme on tämä asia selvä, mutta minun täytyy
varottaa teitä käyttäytymästä siten, että kihlaus pian tulee yleisesti
tunnetuksi."
"Voit luottaa minuun siinä suhteessa", sanoi Alice nopeasti.
"Minuun myöskin", sanoin minä.
"En epäile kumpaisenkaan teidän hyvää tahtoa tässä suhteessa", alkoi
rouva Mayton jälleen, "mutta te ette ehkä ymmärrä olla tarpeeksi
varovaisia." Tässä rouva Maytonin ääni hukkui hetkeksi äänekkääseen
nauruun, joka kajahti pensaikosta ikkunan alla, mutta hän jatkoi:
"Palvelijat, lapset --" tässä hän hymyili, ja minun pääni painui --
"ihmiset, jotka sattumalta kohtaatte --"
Taasen kajahti ilmoille nauru ikkunan alta.
"Mitähän nuo tytöt mahtavat nauraa?" ihmetteli Alice, läheten ikkunaa
hänen äitinsä ja minun seuratessa häntä.
Useimmat Clarksonin täysihoitolassa asuvista naisista istuivat
ruohikolla puoliympyrässä ja heidän keskellään seisoi Toddy, hyvin
kiihdyksissään, jommoiseksi hyväksyvät kättentaputukset hänet aina
saattoivat.
"Sano se vielä kerran", pyysi yksi naisista.
Toddy kävi hyvin syvämietteisen näköiseksi, huitoi kiihkeästi
molemmilla käsillään ja lausui monin elein seuraavaa:
"Niin loittava kuin juutu kaunoitin,
Haaveitta junoniekan helottava,
Niin puhtoinen kuin lilja valkoitin,
Kuin kaino ojvokki
Tai tulo kaunokki,
Kuin aamun kattehelmi kimaltava,
Mi kätköön tuudelmaa käy aujingon,
Ah niin on hänkin, Alit, vejjaton,
Tuo oma ajmat tyttö tuloitin."
Haukkasin ilmaa.
"Kuka sinulle opetti kaiken tuon", kysyi yks naisista.
"Ei titä kukaan opettanut minulle -- minä kuulin ten."
"Milloin sinä kuulit sen?"
"Tänä aamuna. Hajji eno luki titä yhä uudettaan ja uudettaan ja
uudettaan, hyvin moneen kejtaan, ulkona puutajhatta."
Naiset vaihtoivat katseita -- naislukijani ymmärtävät millaisia --
ja miehille vakuutan, ettei heidän katseitaan ollut ensinkään vaikea
tulkita. Alice katsahti minuun kysyvästi, ja nyt jälkeenpäin hän sanoo
minulle, että punastuin arkana ja syyllisen näköisenä. Rouva Mayton
parka vaipui nojatuoliin valittaen:
"Liian myöhään! Liian myöhään!"