Voiko löytyä ihanampaa aamutervehdystä? Kaikki poikamaisuus, mikä
minussa vielä oli, tuntui äkkiä pulpahtavan esiin ja sen sijaan,
että olisin puhunut ja käyttäytynyt siivosti, kuten romaanisankarit
tällaisissa tapauksissa, huusin: "Eläköön!" ja riensin hyppien lasten
huoneeseen sellaisella kyydillä, että Willy hypähti istualleen
vuoteessaan ja katseli minua nuhtelevin silmin. Toddy taas purskahti
iloiseen nauruun ja yhtyi vapaaehtoisesti tanssiini. Silloin huomasin,
että sade oli tauvonnut ja aurinko paistoi. Voisinhan hakea Alicea
jälleen ajelemaan, lapset saattaisivat sen aikaa pitää huolta
itsestään. Yht'äkkiä selvisi minulle suureksi surukseni, että lomani
oli loppumaisillaan, ja halusin kiihkeästi tietää kuinka pitkäksi aikaa
Alice vielä jäisi Hillcrestiin. Olisihan kauheata toivoa, että hän
tulisi kaupunkiin ennen elokuun loppua, mutta kyllä minä kuitenkin --
"Harry eno", sanoi Willy, "isä sanoo, ettei ole kaunista istuutua
mietiskelemään aamuisin, ennenkuin tukka on harjattu -- niin hän sanoo
_minulle_."
"Anteeksi Willy," sanoin hypähtäen ylös hämmennyksissäni; "ajattelin
erästä hyvin tärkeää asiaa."
"Minunko pukkiani?"
"En, en tietenkään. Älä nyt hulluttele, Willy."
"Mutta minä ajattelen sitä hyvin usein, eikä se minusta ole ollenkaan
hullua. Minä toivon, että se pääsee kuoltuaan taivaaseen. Onko
enkeleillä pukin vetämiä rattaita, Harry eno?"
"Ei, rakas poikani -- ne voivat liikkua ilman rattaita."
"Kun minä menen taivaateen", sanoi Toddy kohottautuen vuoteessaan,
"niin minulla on paljon pukin-jattaita ja minä vien kaikki enkelit ulot
ajelemaan."
Päättäessäni pukeutumiseni minua kestittiin monilla muillakin
ennustuksilla ja kuvauksilla taivaasta, ja minä kiiruhdin ulkosalle
saadakseni mahdollisuuden ajatella häiriintymättä. Kulkiessani
kanatarhan ohi näin ajatuksiinsa vaipuneen kilpikonnan. Otin sen
ylös ja huusin poikia. Samalla pidin elukkaa niin korkealla, että he
saattaisivat sen nähdä. Kierrekaihtimet lensivät ylös ja yhteinen,
joskaan ei aivan sointuva: "Oh!" tervehti minua.
"Mistä sinä sen löysit, Harry eno?" kysyi Willy.
"Tuolta alhaalta kanatarhan luota."
Willyn silmät suurenivat, hän näytti hetkeksi vaipuvan mietteisiin,
sitten hän huudahti:
"En voi ymmärtää, kuinka kanat voivat munia noin suuria tavaroita --
pistä se hattuusi siksi kun minä ehdin sinne, pistätkö?"
Asetin kilpikonnan Willyn työntökärryihin ja tein kierroksen
kukkalavojen lomitse. Kukat, joita aina olin kiihkeästi ihaillut,
näyttivät äkkiä saaneen uutta suloa ja uutta voimaa; ne suorastaan
pakottivat minut, vakavan käytännönmiehen, kokeilemaan runoseppänä.
Kiusaus oli liian suuri voidakseni vastustaa sitä, jos kohta minun
onkin myönnettävä, että tulos oli säälittävän heikko.
"Niin loistava kuin ruusu kaunoisin
Haaveissa runoniekan helottava.
Niin puhtoinen kuin lilja valkoisin,
Kuin kaino orvokki
Tai sulo kaunokki
Kuin aamun kastehelmi kimaltava,
Mi kätköön suudelmaa käy auringon
Ah, niin on hänkin, Alice, verraton
Tuo oma, armas tyttö suloisin".
Rangaistessani lukijaa tällä runokatkelmalla ymmärrän kyllä, ettei hän
voi löytää siinä mitään ansiota; lainasin sen tähän vain siksi, että
myöhäisemmät kokeeni ymmärrettäisiin paremmin. Kun olin sommitellut nuo
kurjat säkeet, huomasin, ettei minulla ollut ei kynää eikä paperia,
joiden avulla säilyttää, ne muistissa. Pitäisikö tämän ensimäisen
omatekoisen runoni joutua häviöön? Ei koskaan!
Ennenkin olin ymmärtänyt, miten välttämätöntä on kyetä säilyttämään
mielessään sanoja vain muistin avulla. Siksipä kertasinkin naurettavat
säkeeni yhä uudelleen, kunnes paljon puhuva tunne, jonka sulottomana
ilmauksena ne olivat, innostutti minut säestämään elein lukuani.
Kuusi -- kahdeksan -- kymmenen -- kaksitoista -- kaksikymmentä kertaa
kertasin säkeet, kerta kerralta yhä enemmän liikutettuna ja yhä
kiihkeämmin. Silloin hiljainen ääni aivan vieressäni huomautti:
"Hajji eno, tinä teet aivan kuin tinä olitit uimatta."
Kääntyessäni näin sisarenpoikani Toddyn -- minulla ei ollut
aavistustakaan, miten kauvan hän oli ollut takanani. Hän katsoi minua
vakavasti silmiin ja sanoi:
"Tinä olet aivan tulipunainen katvoiltati."
"Menkäämme aamiaiselle, Toddy", sanoin ääneen hiljaa itsekseni
ihmetellen kuinka kehittynyt huomiokyky Tomin pojilla näytti olevan.
Heti aamiaisen jälkeen lähetin Miken viemään Alicelle kirjelipun, jossa
ilmoitin, että minulle tuottaisi suurta iloa, jos hän läksisi kanssani
iltapäivällä ajelemaan koskille, ja että tulisin hakemaan häntä kello
kahdelta. Sitten antauduin poikien käytettäväksi koko aamupäiväksi,
mutta samalla annoin poikien ymmärtää, ettei heidän tarvinnut
toivoakaan näkevänsä minua aamiaisesta päivällisiin. Ensiksi minut
määrättiin valjastamaan pukki, jota käskyä tottelinkin, ja sen jälkeen
katselin, kuinka tuo vakavan näköinen eläin veti sisarenpoikiani
ajotietä edes takaisin. Se oli niin siivon näköinen, kuin jos sillä
ei olisi aikomustakaan lähteä juosta nelistämään, jos vain kääntäisin
sille selkäni. Kärryn pyörät pitivät niin hirvittävää ääntä, etten
semmoista ole koskaan kuullut minkään pyöränakselin synnyttävän.
Siksi pyysinkin poikia astumaan maahan rattailta ja sain heidät
suostumaan siihen, että vähäksi aikaa riisuisin pukin valjaista, että
saisin voidella pyörien akselit. Puolen tunnin likainen työ, nuorten
neuvoillaan minua avustaessa, riitti työn kunnolliseen suorittamiseen;
sitten pistin sarvipään aisoihin. Willy heilautti piiskaa ja kärryt
läksivät kitisemättä vierimään. Silloin Toddy alkoi katkerasti itkeä.
"Käjjyt ovat aivan jikki; jattaat eivät enää ollenkaan laula." Willy
huomautti:
"Minusta kärryjen äänessä on jotain niin surullista, eikö sinustakin,
Harry eno?"
"Harry eno", kysyi Willy vähän myöhemmin aamupäivällä, "tiedätkö kuinka
ukkonen syntyy?"
"Kyllä, Willy -- kun kaksi pilveä törmää yhteen syntyy siitä kova
jyrinä, jota kutsutaan ukkoseksi?"
"Ei se ole ollenkaan sitä", sanoi Willy. "Kun ukkonen eilen jyrisi, oli
se siksi että Jumala ajoi pilvissä ja Hänen vaununsa pitivät hirveää
melua, ja se oli ukkonen se."
"En minä ollenkaan pidä pahatta ukkotetta", sanoi Toddy. "Te menee
meidän kellajiin ja tekee kaiken maidon happamekti -- Maggie sanoo
niin. Ja tilloin minä en taa kaunitta, valkeaa teetä aamiaitekti."
"Minusta pitäisi sinun pitää siitä, kun Jumala ajaa, ja kaikki enkelit
juoksevat Hänen jäljissään", sanoi Willy, "vaikkakin se tekee maidon
happameksi. Ja ukkosen jyrähdys on niin äärettömän kaunis."
"Kuinka sinä voit sen nähdä, Willy?" kysyin.
"Etkö sinä tiedä, milloin ukkonen jyrähtää, ja sitten sinä näet
hirveän kirkkaan paikan taivaalla? -- siellä Jumalan vaunut jysähtävät
kauheasti jotakin vastaan, ja taivaan laattiaan tulee pieniä rakosia,
josta me voimme nähdä suoraan sinne sisälle."
"En usko, poikaseni -- en usko, että ne ovat rakoja taivaassa, jotka
niin kirkkaasti loistavat -- se on eräänlainen tuli, jonka Jumala
sytyttää pilvissä. Saat tietää siitä enemmän, kun tulet suuremmaksi."
"Minusta on hyvin surullista, ettei se olekaan muuta kuin tulta.
Osaatko sinä tätä hauskaa laulua, jota isä laulaa:
"Ukkosen jylinä, salaman leimaus
Laulavat Luojalle kunniaa.
"Minä en oikein ymmärrä, mitä se tarkottaa, mutta minusta se on niin
kaunis, eikö sinustakin?"
Kyllähän minä tunsin tuon vanhan laulun; olin kuullut neekerien sitä
laulavan ollessani tuskin Willyä vanhempi, ja se vaikutti minuun
samalla tavalla, kuin mitä se nyt näkyi vaikuttaneen Willyyn. Siunasin
hänen herttaista, nuorta sydäntänsä ja sieppasin hänet syliini. Silloin
hän heti taas muuttui läpeensä pojaksi.
"Harry eno", hän huudahti, "ryömippäs käsilläsi ja polvillasi ja leiki
hevosta; minä ratsastan selässäsi."
"Ei kiitoksia, Willy, ei täällä liassa."
"No, leikitään sitten eläinnäyttelyä, ja sinä esität kaikkia eläimiä."
Tähän ehdotukseen minä suostuin, ja sittenkun olimme piilottautuneet
talon kaukaisimpaan kolkkaan, niin ettei kukaan voinut tietää, kuka
rauhanrikkoja oli syypää hirveään meluun, alkoi näyttely. Esitin
vuoroin karhua, jalopeuraa, seebraa, norsua, erilajisia koiria ja
kissaa. Esittäessäni viimemainittua eläintä Toddy avusti minua
matkimalla sen ääntä.
"Miauu, miauu", sanoi hän, "niin tanoo kitta, kun te putoaa kaivoon."
"Sen hän totta totisesti tietää", tokasi Mike, joka omin lupinsa oli
asettunut vapaapaikalle eläinnäytteessä, innokkaasti ottaen osaa
jokaista esitystä seuraaviin kättentaputuksiin. "Voitteko uskoa,
Harry herra, että tuo pahuuksen poika meni pelkässä yöpaidassaan
eräänä aamuna ulos 'isosta' ovesta ennen auringon-nousua ja meni
tohtorin puolelle ja otti sieltä kissanpoikasen, joka makasi keittiön
kynnysalusmatolla, ja heitti sen kaivoon. Tohtori itse ei ollut
kotona, mutta rouva näki hänet, ja hän oli niin hyväsydäminen, että
hän kiiruhti ulos ja heitti kaivoon laudankappaleita, joilla pikku
elukkaparka voi seistä. Sitten hän laski korin nuorassa kaivoon ja
kun hän sai pienen kissapahasen ylös kaivosta, oli eläin rukka niin
heikko, että tupertui nurmikolle. Ja kaivon puhdistaminen maksoi herra
Lawrencelle ainakin kolmekymmentä dollaria."
"Niin", sanoi Toddy, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Miken
kertomusta, "ja kittanpoika tanoi 'Miauu miauu!', kun te meni alat
kaivoon. Ja tohtojin täti tanoi: 'Paha poika -- mene kotiin, älä enää
kotkaan tule minun talooni', niin hän tanoi minulle. Ole nyt vielä joku
eläin, Hajji eno. Etkö voi olla valatkala?"
"Valaskalat eivät ollenkaan ääntele, Toddy. Ne loiskuttavat vain
vedessä."
"Hyppää titten vetialtaateen ja loitkuttele tiinä."