Sadepäivä -- iltapäivä.
En voinut käsittää, millä huvittaa lapsia. Yhtäkkiä muistui mieleeni
eräs lapsuudenaikaisista mielitehtävistäni -- kuvien leikkaaminen
ja liimaaminen. Eräässä laatikossa Tomin kirjastossa oli suuri
joukko kuvilla varustettuja aikakauslehtiä. Tietysti Helena oli
aikonut sidottaa ne yhteen, mutta saatoinhan ostaa irtonumeroita
tilalle; ne maksoivat noin 10-12 shillingiä; kannatti toki maksaa
rauhasta sellainen hinta. Eräällä hyllyllä ullakolla muistin nähneeni
"Kauppalehden" liitteitä, jotka odottivat vain hetkeä, jolloin ne
tarpeettomina heitettäisiin pois, kirjaston pöydällä oli liimapullo
ja pojilla itsellään oli vanhat sakset. Viiden minuutin kuluttua olin
sijoittanut kaksi onnellista lasta kylpyhuoneen laattialle, opettanut
heitä leikkaamaan irti kuvia (jossa toimessa pian huomasin heidät yhtä
taitaviksi, kuin mitä itse olen) ja neuvonut heitä liimaamaan niitä
tilapäistä tarvetta varten valmistettuun kirjaan. Sitten läksin pois
muistutellen mielessäni kohtia Newman Hallin esitelmästä, joka kosketti
"työn arvoa." Miksi en ennen ollut neuvonut sisarenpojilleni mitään,
missä olisi ollut ajatuksille ja samalla hyppysille työtä. Kuka voisi
moittia pieniä, avuttomia olentoja kaikista ohjaamattomain ajatusten
äkillisistä ilmauksista. Eikö minulle lapsena sanottu satoja kertoja,
kun minut lähetettiin panemaan puita pinoon tai kitkemään siihen
puutarhan osaan, missä rikkaruoho runsaimpana rehotti:
Laiskoille käsille tehtävää
Kiusaaja kyllä keksii.
En tulisi koskaan enää nuhtelemaan lapsia, jos he ovat vallattomia, kun
ovat joutilaina.
Puolisen tuntia istuin kaikessa rauhassa kirjani ääressä. Silloin
rupesi minusta tuntumaan, ettei toinen sikaari olisi hullummaksi.
Mennessäni yläkertaan sitä noutamaan näin, että Willy oli laskenut
kylpyammeen vettä täyteen ja uitti siinä laivoja s.t.s. hiusharjoja.
Tämä tuntui minusta niin lievältä rikokselta, ettei se antanut aihetta
nuhteisiin; ja niin jatkoin matkaani häiritsemättä häntä ja aijoin
mennä omaan huoneeseeni. Mutta lähestyessäni sitä kuulin Toddyn äänen,
ja kun sisareni oli sanonut, että Toddyn yksinpuheluja kannatti kuulla,
pysähdyin oven taakse. Kuulin Toddyn hellällä äänellä sopottavan:
"Kat noin, kaunit jouva, kat noin. No, pikku poika, minä panen tinut
äititi viejeen, kun äidit niin mielellään pitävät pikku poikanta
lähellä. Ja tinä taat pikku titkon tuonne toitelle puolelle, kat noin.
No, pikku pojan ja tytön äiti, etkö tinä ole iloinen, enkö minä ole
hijveän kiltti, kun minä annan tinulle pikku lapteti noin lähelle?
Tinun täytyy tanoa 'kiitot Toddy -- tinä olet tievä, tuloinen pikku
hejja'."
Tirkistelin varovasti -- sitten astuin nopeasti huoneeseen. Vähään
aikaan en sanonut sanaakaan, sillä oli mahdotonta heti oikein
arvostella sitä, mitä näin odottamatta olin joutunut näkemään. Toddy
oli luonteeltaan edistystä harrastava -- ja jos kerran oli kaunista
kuvilla koristaa vanhoja kirjoja, miksei sitten tällä tavoin voisi
koristaa sellaista, joka on enemmän näkyvissä. Tällainen ei Toddyn
ajatusjuoksu mahtanut olla, mutta hänen toimintansa tuntui vahvistavan
tuollaista otaksumaa. Hän oli leikannut irti suuren joukon kuvia
ja liimannut ne huoneeni seinille. Tuo vaaleanpunaisella paperoitu
huone oli Helenan lempihuone. Jos Toddy olisi kuulunut johonkin
näyttelytoimikuntaan, ei hänen tapansa järjestää taideteoksia
varmaankaan olisi miellyttänyt toimikunnan varttuneimpia jäseniä. Mutta
hän oli liimannut kuvat aivan säännöllisesti, jokseenkin silmiensä
korkeudelle, ei ollut pitänyt toista taiteilijaa toista parempana
ja oli asettanut sekaisin muotokuvia, maisemia ja laatukuvia. Kun
hänen omaan huoneeseensa johtava ovi rikkoi sileän seinäpinnan, oli
hän selviytynyt siten, että oli sulkenut oven, antaen kuvasaattueen
kulkea poikki oven ali-osan. Kun kuva tipahti alas seinältä, jäi liima
uskollisesti jälelle loistaen siinä niin hartaasti. Ja kuitenkin
minuun koko tuo taiteellinen näytelmä vaikutti niin vähän, että kun
minä lopuksi olin koonnut kaikki voimani ja huusin "Toddy!" tuli se
sellaisella äänellä, että tuo toimekas taiteenharrastaja säpsähti ja
pudotti liimapullon alassuin matolle.
"Mitä äiti sanoo", kysyin.
Toddy katseli minua kasvoihin, ensin nolona, sitten kysyvästi, mutta
kun hän ei voinut lukea niiden ilmeestä vastausta ja kun hän ei
havainnut niissä ymmärtämystä, purskahti hän itkuun ja vastasi:
"En minä tiedä."
Aamiaiskellon ääni muutti Toddyn, tuon kyynelissä kylpevän kerubin taas
hyvin käytännölliseksi, toimekkaaksi pojaksi, joka huutaen: "Tule, tule
Willy", riensi alakertaan. Minä ajattelin pääni ympäri, millä keinoin
nopeimmin ja parhaiten saisin Toddyn vallattomuuden jäljet korjatuiksi.
Sisarenpoikieni kunniaksi täytyy minun myöntää, että he istuivat
yleensä verrattain hiljaa aterioiden aikana; epäilemättä he kyllä
halusivat käyttää kieliänsä molempiin tarkotuksiin, johon nuo
hyödylliset jäsenet ovat luodut, mutta he eivät ensinkään epäilleet,
kumman valita, nälän vaiko hiljaisuuden. Seurauksena oli suhteellisen
levollinen puolituntinen. Juuri kun aloin leikata melonia, Willy
katkaisi äänettömyyden huomauttamalla:
"Voi Harry eno, tänään emme ensinkään ole olleet pukkia katsomassa."
"Willy", sanoin, "heti aamiaisen jälkeen vien sinut sateensuojan
turvissa sinne, ja jos haluat, voit leikkiä pukin kanssa koko
iltapäivän."
"Voi kuinka hauskaa!" huudahti Willy. "Pukki parka se varmaankin luulee
etten minä siitä ensinkään pidä, kun minä en ole ollut tänään sitä
katsomassa. Pääsevätkö pukit kuoltuaan taivaaseen, Harry eno?"
"Pelkään pahasti, etteivät ne pääse."
"Voi sentään, sitten Phillie ei saa nähdä pukkiani. Olen siitä niin
kauheasti pahoillani", sanoi Willy.
"Mutta _minä_ voin nähdä pukkiti, Willy", sanoi Toddy.
"Sinä", sanoi Willy hyvin halveksivasti, "ethän sinä ole kuollut."
"Mutta jotkuthan minä kuolen, ja titten tinun paha pukkiti ei taa minua
ollenkaan nähdä -- mitähän te tiitä tuumaa."
Ja Toddy teki ankaran hyökkäyksen meloniviipaletta vastaan, joka oli
melkein yhtä suuri kuin hän itse.
Aamiaisen jälkeen Toddy lähetettiin huoneeseensa nukkumaan päiväuntansa
ja minä kannoin Willyn selässäni talliin. Annoin Mikelle dollarin ja
pyysin häntä pitämään Willyä silmällä, ettei hän pääsisi ärsyttämään
pukkia, niin että tämä häntä pökkäisi tai ettei hän tulisi teljetyksi
talliin. Sitten minä heittäydyin jälleen mukavasti nojatuoliin
itsekseni ihmetellen, oliko todellakin vain puoli päivää kulunut siitä,
kun minä ja maailman suloisin nainen olimme olleet niin onnellisina
yhdessä. Kuinka paljon onnellisempi olisinkaan, kun hänet ensikerran
tapaisin! Sadepäivän kaikki vastukset tuoreessa muistissa tuntuisi
iloni vain syvemmältä ja suuremmalta. Uneksin muutaman hetken silmät
avoinna, sitten ne tietämättäni sulkeutuivat. En tiedä, mikä toi
mieleeni haaksirikkokohtauksen "David Copperfield" näytelmästä,
mutta siinä se vain oli ilmielävänä edessäni. Olin istuvinani
teatteri-aitiossa ja olin olevinani hyvin huvitettu näkemästäni.
Mutta minusta tuntui, että ukkosen äänessä oli vähemmän kaikua ja
enemmän jotakin puun kolinan tapaista, kuin mitä onnistuneelle
teatteri-ukkoselle on luvallista. Se henkinen ponnistus, jonka tuo
ukkosen miettiminen aiheutti, häiritsi untani. Kun jo olin täysin
hereillä, ei tuo kurjalta kaikuva ukkonen sittenkään laannut;
päinvastoin se tuntui käyvän yhä äänekkäämmäksi ja yhä toivottomammaksi
koettaessaan jäljitellä luonnollista ukkosta. Mikähän tuo ääni
mahtoi olla? Kun astuin ovesta kuistille kuului ääni suoraan pääni
päältä. Juoksin käytävää alas ruohokentälle, katsoin ylös, ja näin
nuoremman sisarenpojistani kävellä tömistelevän edes takaisin kuistin
peltikatolla; vanhaa, rikkonaista päivänvarjoa hän piti yllään. Minä
kivahdin:
"Mene sisään. Toddy -- heti paikalla!"
Toddy säikähti ääneni kaikua niin, että kadotti tasapainonsa, kaatui
ja alkoi kieriä alaspäin. Samalla hän alkoi huutaa. Minä juoksin
lähemmäksi ottaakseni hänet vastaan, kun hän putoaisi, mutta rännin
ulommainen reuna oli niin korkea, että se esti häntä liukumasta
edelleen. Silti ei hän lakannut parkumasta.
"Toddy", minä huusin, "makaa aivan hiljaa kunnes eno pääsee sinne sinun
luoksesi. Kuuletko?"
"Kyllä, mutta en minä tahdo maata hiljaa", tuli vastaus katolta. "Minä
en voi täällä nähdä muuta kuin pilviä ja tadetta."
"Makaa hiljaa", toistin, "tai minä annan sinulle selkäsaunan." Sitten
kiiruhdin rappusia ylös, riisuin kenkäni, ryömin ulos ja pelastin
Toddyn sekä ravistelin häntä perinpohjaisesti.
"Minä vain olin olevinani äiti ja kuljin ulkona tateentuoja ylhäällä",
selitti Toddy.
Pistin hänet vuoteeseen ja läksin. Oli ilmeistä, ettei järki, uhkaukset
eivätkä uhkaavat vaarat voineet estää tuota kauheaa lasta tekemästä,
mitä hän milloinkin keksi. Mitä muita keinoja voisi enää keksiä. Vaikka
en olekaan niin uskonnollismielinen kuin mitä minun hyvä äitini ehkä
olisi toivonut, arvelin eikö rukous viimeisenä apukeinona auttaisi.
Pojan takia ja rauhani tähden olisin ilomielellä lukenut vaikka koko
Rukouskirjan lävitse. Tuskinpa olisin sitä silloin kuitenkaan voinut
tehdä, sillä Mike anoi keittiön ovella puheillepääsyä ja kertoi, että
Willy oli antanut vaunusienen pukille, pistänyt kourallisen kauroja
pumpun putkeen, vetänyt jouhia mustan tamman hännästä, ja piirustellut
terävällä naulalla kuvia kiiltomaalilla maalattuihin vaunuihin. Willy
ei vastustellut, oli vain hyvin surkean näköinen ja selitti, ettei
hän koskaan voinut pitää hauskaa ilman että joku siitä pahastui --
ja hän toivoi, ettei maailmassa olisi ketään muita ihmisiä kuin
posetiivinsoittajia ja makeiskauppiaita. Hän seurasi minua sisään,
viskautui tuolille, kasvoillaan samanlainen ilme, kuin mitä olen
kuvitellut että Byronilla oli ennenkuin hän oli kyllin vanha ollakseen
ylimielinen, ja huudahti:
"En minä voi ymmärtää, miksi pikku poikia on olemassa, kun ne eivät voi
olla kenellekään mieliksi eikä heidän anneta tehdä, mitä he tahtovat.
Minä olen ihan varma siitä, että kun minä tulen taivaaseen, ei Jumala
ole minulle niin paha kuin Mike -- ja muutamat muut ihmiset. Minä
toivon, että minä kuolisin ja minut heti haudattaisiin -- minut ja
pukki -- ja minä pääsisin taivaaseen, jossa meitä ei toruttaisi."
Pikku poika parka! Ensin nauroin itsekseni hänen käsitykselleen
taivaasta ja sitten jäin miettimään oliko omani siitä hyvin eroava
ja enemmän kunnioitusta herättävä. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa
syventyä hurskaisiin ajatuksiin. Willy oli läpimärkä, kengät kastuneet
ja hänellä oli jo yskän alkua. Vein hänet omaan huoneeseensa ja
muutin hänelle vaatteet ajatellen koko ajan sitä tehdessäni kuinkahan
suuressa määrin samanlaiset velvollisuudet, joita minun isäni sai minun
suhteeni täyttää, mahtoivat lyhentää hänen elämäänsä, ja kuinka hän oli
voinut elää niin kauvan, kun hänellä oli sellainen poika, kuin mitä
minä olin. Ajatus, että minä nyt jossakin määrin sovitin nuoruuden
syntejäni, oli niin vallannut minut, että en heti huomannut Toddyn
hävinneen. Kun minulle täysin selvisi, ettei nuorempi sisarenpojistani
ollut vuoteessa, jonne hänet olin pistänyt, läksin häntä etsimään. En
löytänyt häntä sisältä huoneista, mutta kuullessani eräästä valoisasta,
pitkästä säilytyshuoneesta hiljaista sopertelua katsahdin sisälle
ja näin Toddyn istuvan laattialla syömässä juustoa hiirenloukusta.
Kenkieni narahtaminen ilmaisi minut, ja Toddy selitti pystyyn hypähtäen:
"En minä ollenkaan tatuttanut pikku hiijtä. Minä päättin ten ijti ja te
juokti tiehentä."
Ja yhäti vain satoi. Voi, jospa tulisi edes tunninkin auringonpaiste,
niin että maa vähän kuivaisi, ja lapset voisivat leikkiä häiritsemättä
toisia ihmisiä! Mutta sitä ei tullut; hitaasti laulujen, satujen ja
tilapäisen eläinnäyttelyn avulla, jossa minä esitin kaikkia eläimiä,
lukuunottamatta kamelikurkea ja vyötiäistä, läheni iltapäivä monien
riitojen jälkeen loppuaan ja minun sydämeni tuntui verkalleen
kevenevän. Vain tunti tai pari lisäksi ja lapset olisivat yöpuulla,
ja sitten minä voisin rajattomassa määrässä nauttia muutamista
rauhallisista tunneista, jotka saisin viettää aivan itsekseni. Nyt he
näyttivät voivan olla kiltisti. He olivat väsyneet ja nälissään ja
heittäytyivät laattialle makaamaan odottaessaan päivällistä. Käytin
hyväkseni tilaisuutta ja palasin kirjani luo, mutta tuskin olin
lukenut sivuakaan, kun jo kuului yht'aikaa kolinaa ja huutoa, Riensin
ruokahuoneeseen. Laattialla makasi Toddy sekä suuri joukko vateja,
lampaanpaistia, perunoita, pinaattia, voiastia sisältöineen sekä muita
haaksirikon kärsineitä ruokia. Yksi asia oli aivan selvä: Toddy oli
saanut liemiastian polttavan kuuman sisällön käsivarrelleen, enkä
tietänyt, kuinka pahasti tuo lapsi parka oli korventunut. Nopeasti
repäisin hänen hihansa auki ranteesta aina olkapäähän asti ja näin,
että iho oli aivan tulipunainen. Silloin muistui mieleeni, kuinka äiti
tavallisesti oli lääkinnyt palovammoja, ja minä kaadoin koko vadillisen
perunasosetta puhtaaseen nenäliinaan ja kiersin tämän kääreeksi Toddyn
käsivarren ympäri. Sitten pyysin selitystä.
"Ojentin vain käteni ottaakteni leivän palan", nyyhkytti Toddy, "titte
paha pöytä jupeti vitkaamaan kaikki tavajat minun päälleni ja koliti
niin kovatti."
Epäilemättä hän puhui totta, oman käsityskykynsä mukaan, mutta pikku
poikain paha tapa on kurottautua pöytien ylitse, etenkin kun heidän
äitinsä itsepintaisesti käyttävät vanhanaikaisia kokoonlaskettavia
perintöpöytiä. Minä tuomitsin Toddyn menemään omaan huoneeseensa
päivällisettä miettimään, mitä hän oli tehnyt. Willyn kanssa kahden
söimme kaikessa rauhassa päivällisen Toddyn aiheuttaman hävityksen
keskellä, sitten menin yläkertaan katsomaan, oliko rikoksentekijä
katunut. Noin päältä katsoen oli vaikea sanoa oliko hän katunut
vai ei, sillä näin vain hänen selkänsä, kun hän nenä ikkunaruutua
vasten litistyneenä katseli ulos, mutta saatoin nähdä, että kääre oli
tipotiessään.
"Missä on se, mitä eno pani käsivarrellesi, Toddy?" minä kysyin.
"Töin ten tuuhuni", sanoi tuo suora nuorukainen.
"Söitkö nenäliinan myöskin?"
"En, minä heitin ten juman nenäliinan ikkunatta ulot, en minä tahdo
likaitia, vanhoja nenäliinoja tievään huoneeteeni."
Olin niin iloinen huomatessani, että hänen palovammansa oli ollut
lievä, että annoin anteeksi nenäliinaani kohdanneen solvauksen. Käskin
Willyn tulemaan ylös, niin että heti saisin molemmat pojat vuoteeseen,
ja vihdoin vapautuisin orjuudestani, jota oli kestänyt koko pitkän
päivän. Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Tietysti lankoni, Tom
Lawrence, tietää paremmin kuin kukaan muu lastensa tarpeet, mutta
minä en tule opettamaan lapsiani käyttämään siinä määrin hyväkseen
vanhempien hyväntahtoisuutta. Heidän ohjelmansa käsitti satuja, laulua,
opettavaa keskustelua, telmimistä, lanttien lahjoittamista ja niiden
pistämistä pitkien väliaikojen jälkeen läkkisiin säästölaatikkoihin,
jota seurasi korvia särkevä molempien laatikkojen kalisteleminen,
sitten tuli rukoilla iltarukous, eikä se saanutkaan olla mikään
tavallinen rukous; sitten pojat toimittivat oman hartautensa, jonka
jälkeen minun sallittiin lähteä, kun ensin oli molemmin puolin
toivotettu "Jumala siunatkoon sinua." Kun tänä iltana läksin heidän
huoneestansa, heidän viattomien siunaustensa minua seuratessa, sai
jonkunlainen päivän tapausten aiheuttama henkilökohtaisen heikkouden
tunne minut hartaasti vastaamaan "amen."
Te äidit, joilla on poikia, vastaanottakaa kunnioitukseni ja
arvonantoni, jota en sanoin kykene ilmaisemaan -- ihmettelyni, jonka
vertaista maailman suurteotkaan eivät ole minussa voineet herättää
-- ihailuni, joka on niin vakava ja nöyrä kuin katolilaisen Pyhän
Neitsyen palvominen. Yhden ainoan päivän aikana olen minä, voimakas
mies, jolla ei ole mitään muutakaan ajateltavaa, käynyt henkisesti ja
ruumiillisesti raihnaiseksi, vain siksi, että minun piti huolehtia
kahdesta pojasta, jotka eivät ole ylenmäärin vallattomia tahi häijyjä.
Ja teillä, vain taivas tietää, kuinka se on mahdollista, on viikot,
kuukaudet, vuodet, niin, vieläpä ihmis-ikä läpeensä samanlaisia
kokemuksia ja niiden lisäksi taloushuolten taakka, sairautta ja
väsymystä, surua ja tuskaa, joka särkee sydämenne kuin Pyhän Äidin
ennen muinoin. Nuoren miehen, voimakasrakenteisenkin, kestävyys on
teihin verraten vain heikkoutta. Salaisuus, joka piilee hermoissanne,
heikkoudessaankin ihmeteltävissä, on suuremmoinen kuin tuulten voima.
Teillä on useimmin tilaisuus osoittaa lujuutta kuin kuuluisammallakaan
valtiomiehellä, teidän uljuutenne vähäksyen naurahtaa taistelutannerten
urhoollisuudelle. Te olette saaneet valtioviisaudessa sellaista
opetusta, jota ei kuuluisinkaan hovi voi tarjota. Sanovatko
pilkkaajat, että te ette voi pitää hallitusohjia käsissänne? Helpompi
on hallita raakalaisjoukkoa kuin olla itsevaltiaana teidän pienessä
kuningaskunnassanne. Verrattuna miesten toimiin, ovat erehdyksennekin
täynnä kunniaa. Olkoot puutteenne mitkä tahansa, teidän suuri,
salainen, saavuttamaton voimanne nostaa teidät kunniapaikalle sotilaan,
lainlaatijan ja papin yläpuolelle.