Sateinen päivä -- aamu.
Seuraava aamu olisi voinut tuntua kauhealta kenestä muusta hyvänsä,
mutta ei rakastuneesta nuoresta miehestä. Sade valui virtanaan
tuohon tasaiseen, hartaaseen tapaansa, joka ikäänkuin takaa, että se
tulee jatkumaan koko pitkän päivän. Taivas oli läpitunkemattomien,
lyijynkarvaisten pilvien peitossa, vesilätäköitä muodostui teille,
jotka muutamia tunteja aikaisemmin olivat pölystä pehmeinä; kukilla oli
päät nuokuksissa kuten pahantekijöillä, jotka ovat valvoneet koko yön
ja häpeävät katsoa päivänvaloa silmiin. Kanatkin olivat nolostuneen
näköisiä ja muutamat toisista kanaloista karkuteillä olevat kukot
etsivät suojaa Tomin kanatarhassa tarvitsematta silti ensin joutua
alttiiksi Tomin kukon voimalle ja taidolle.
Mutta yksikään ihminen minun mielentilassani ei olisi helposti voinut
tuntea olevansa masennuksissaan huonon sään takia. Olisinhan kyllä
mieluummin ajellut ulkosalla pilvettömän taivaan alla tai lojunut
puiden varjossa tai mennyt iltapäivällä postitoimistoon, jonne tie
kulki aivan rouva Clarksonin täysihoitolan ohitse -- mutta eihän
saanut elää vain itseään varten. Viereisessä huoneessa nukkui kaksi
ihmistainta, joille olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja
jotka olisivat hyvin pahoillaan, kun näkisivät, minkälaiset taivas
ja maa olivat -- ja minä panisin parhaani heitä huvittaakseni niin,
että he unohtaisivat, ettei ulkosalla ollut auringon paistetta -- minä
istuisin heidän vuoteensa vieressä valmiina kertomaan satuja, heti kun
he heräisivät ja minä saisin heidät niin hyvälle tuulelle, että he
nauraisivat kanssani sekä pilville että sateelle.
Aloin heti heille sommitella satua; tapahtumapaikka tulisi olemaan
maatalo sateisena päivänä ja henkilöt kaksi pikku poikaa, jotka
voisivat olla niin huimaavan iloisia ilmasta huolimatta. Edistyin
hyvin hitaasti kuten ainakin ihmiset, jotka ovat tottumattomia
satuja laatimaan; totta puhuen olin ehtinyt vain edellä mainittuun
suunnitelmaan, kun lasten huoneesta kuului vihaista murinaa.
"Mitä on tekeillä, Willy?" huusin pukeutuen niin pian kuin mahdollista.
"Vo-o-o-i-kuun-Toddy-y-", kuului jonkun verran epäselvä vastaus.
"Mitä sinä sanoit?"
"En mitään."
"Sitähän minä ajattelin."
"Et saa ajatella."
"Willy -- Willy -- oleppas nyt kiltti,"
"En minä tahdo olla kiltti!"
"Pidetäänpäs vähän hauskaa, Willy, -- etkö tahdo telmiä?"
"En, ei telmiminen ole hauskaa."
"Tahdotko sinä karamellin."
"Ei enolla kuitenkaan ole karamelleja."
"Et saa yhtään ainoata, jos et lakkaa juonittelemasta."
Vastaukseksi kuului vain kovaa vuodevaatteiden kahinaa poikien
huoneesta, ja kesken kaikkea läiskähdys, joka pelottavasti muistutti
korvapuustia; sitten kuului pitkällistä uikutusta, joka muistutti
voitelemattomien kärrynpyörien kitinää.
"Mitä nyt, Toddy?"
"Willy löi minua-vo-voii-i!"
"Miksi löit veljeäsi, Willy?"
"En minä lyönyt".
"Löitpät", kirkasi Toddy.
"Mutta kun nyt en lyönyt -- sinä olet paha poika, kun noin narraat,
Toddy."
"Mitä sitten teit, Willy?" puutuin minä puheeseen.
"Minä -- minä vain -- vain käännyin vuoteessani ja minun käteni oli
ojennettuna, ja sitten se putosi Toddyn päälle -- siinä kaikki."
Tällöin olin jo pukeissa ja poikien huoneessa. Molemmat sisarenpoikani
istuivat vuoteissaan, Willy yrmeänä kuin vanha häkkilintu ja Toddy
kyyneleet vuolaina valuen poskia alas.
"Älkää olko vihaisia toisillenne, pojat," sanoin. "Se ei ole oikein.
Mitä luulette Jumalan ajattelevan, kun Hän näkee, miten äreitä olette
toisillenne?"
"Ei Hän mitään ajattele", sanoi Willy, "luuletko sinä, että Hän voi
nähdä noin mustien pilvien läpi?"
"Hän näkee kaikkialle, Willy, ja Hän on hyvin pahoillaan, kun Hän
näkee, kuinka pikku veljekset ovat vihaisia toisilleen."
"Minä olen myöskin pahoillani -- minä toivon, ettei koskaan sataisi,
eikä mitään muutakaan."
"Mitä kasvit ja kukat sitten joisivat, ja mistä muodostuisivat joet,
joilla voitte käydä soutelemassa?"
"Ja mittä valmittaa tavileipiä," lisäsi Toddy. "Tinä olet paha poika,
Willy." Tässä rupesivat Toddyn kyyneleet uudelleen virtaamaan.
"Minä en ole paha poika, ja minä en tahdo, että sataa. Ja minä en tahdo
nousta ylös, ja Maggien täytyy tuoda minulle aamiaista vuoteeseen."
"Ui-i-i-i", ulisi Toddy, "minäkin tahdon aamulliten vuoteeteen."
"Pojat", sanoin minä, "kuulkaahan nyt. Te ette saa ensinkään aamiaista,
jos ette ole jalkeilla ja puettuina, kun aamiaiskello soi. _Teidän_
kellonne soi jo aikoja sitten. Pukeutukaapas nyt kuten kiltit lapset
ainakin, sitten te saatte aamiaista ja kaikki tuntuu teistä hauskalta.
Ja Harry eno leikkii teidän kanssanne ja kertoo teille satuja koko
päivän."
Willy kiipesi vastahakoisesti vuoteestaan ja sieppasi toisen sukkansa
Toddyn taas ruvetessa itkemään.
"Toddy", huudahdin minä, "lopeta tuo kauhea elämä ja pukeudu. Miksi
sinä huudat?"
"No, kun minutta tuntuu pahalta."
"Pane päällesi niin varmasti tuntuu taas hyvältä."
"Minä tahdon, että tinä puet minut."
"Tuo sitten vaatteesi tänne -- ja nopeasti!"
Taas alkoivat kyyneleet vuolaina valua. "Minä en tahdo tuoda niitä",
sanoi Toddy.
"Tule sitten tänne", sanoin minä vetäen häntä perässäni huoneen
poikki ja siepaten mennessäni hänen pienet vaatekappaleensa. En ollut
pukenut pikku lapsia siitä lähtien, kun itse olin pieni poika, ja
Toddyn pukeminen tuotti minulle jonkun verran päänvaivaa. Lopuksi sain
joitakuita vaatekappaleita hänen ylleen. Silloin Willyn halveksiva
nauru keskeytti minut.
"Kuinka eno aikoo saada paidan _noitten_ sisään?" uteli vanhin
sisarenpojistani.
"Willy", kysyin minä puolestani, "kuinka luulet saavasi aamiaista, jos
et saa enempää päällesi kuin tuon sukan?"
Nuoren miehen kasvoille levisi alakuloinen ilme, ja juuri silloin soi
aamiaiskello. Nolona Willy kiiruhti rappujen luo ja huusi:
"Maggie!"
"Mitä, Willy?"
"Oliko se meidän kellomme vaiko aamiaiskello?"
"Aaamiaiskello."
Oli hetken aikaa kuolonhiljaista, sitten Willy huudahti:
"Me pidämme sitä meidän kellonamme. Voit soittaa uudestaan aamiaiselle
niin pian kuin minä olen valmis." Sitten tämä taloustoimien
vapaehtoinen valvoja tuli rauhallisesti takaisin ja alkoi hyvin tärkeän
näköisenä pukeutua, sillä välin kun minä puuhailin Toddyn vaatteiden
kanssa.
"Missä on nappikoukku, Willy?" kysyin minä.
"Minä tuota -- minä pistin sen -- sano, Toddy, mihin sinä panit
nappikoukun eilen?"
"Ei minulla ollut mitään nappikoukkua," vakuutti Toddy.
"Kyllä se sinulla oli, etkö muista, kuinka me leikimme hampaiden
kiskomista ja tohtorin koiralla oli hammastautia ja minä vedin pois sen
hampaan nappikoukulla, ja sinä olit minun pikku poikani ja minä annoin
sinulle hammaspihdit, että sinä pitäisit niitä minulle? Mihin sinä ne
panit?"
"Ei minulla niitä ollut," vastasi Toddy pistäen käden taskuunsa ja
vetäen esiin surkeannäköisen rupisammakon.
"Hae paremmin", sanoin minä ja heitin sammakon ikkunasta pihalle.
Tämän nähdessään Toddylta pääsi epätoivoinen parahdus. Taasen hän
tunnusteli taskujaan, ja erään Helenan ompelukoneeseen kuuluvan ruuvin
löytö palkitsi hänen etsiskelynsä. Sitten minä itse yritin hakea, ja
pian tunsin sormissani jotain tahmeaa. Nopeasti vedin käteni esiin
huudahtaen:
"Mitä inhottavaa sinulla on siellä taskussasi, Toddy?"
"Ei te ole mitään inhottavaa, tiellä on vain tiijappivoileipää ja te
on niin hyvää, ja Willy ja minä pidämme kanakopitta teekuttuja ja me
työmme titä ja te on niin hijveän hyvää."
Tämä oli kaikki selvää, vaikkakin se tuntui vastenmieliseltä, mutta
emme silti löytäneet mitään nappikoukkua ja sillä välin aamiainen
jäähtyi. Minun onnistui napittaa sormin Toddyn kengät, mutta siinä
sainkin kynteni halki. Huomioni oli niin kiintynyt Toddyyn etten
muistanut ollenkaan pitää Willyä silmällä. Nyt hän siinä puolipuettuna
koetti pyytää kärpäsiä ikkunaruudulta. Temmaten Toddyn mukaani läksin
kiiruhtamaan ruokahuoneeseen. Mutta silloin Willy nuhdellen virkkoi: --
"Harry eno, _sinä_ et ollut pukeissa, kun kello soi, ja nyt _sinä_ et
saa aamiaista."
Se oli totta -- minulla ei ollut kaulusta, kravattia eikä takkia. Kun
olin saanut nämä nopeasti ylleni ja olin lähdössä kuului taas:
"Harry eno, täytyykö minun tänään harjata hampaani?"
"Ei tarvitse -- kiiruhda nyt -- tule alas, äläkä tee enää mitään, jos
ei sinua haluta, mutta tule -- tulee päivällisaika ennenkuin saamme
aamiaista."
Silloin näkyi tuossa heittiössä ensi kerran tänä aamuna jotakin
hyväntuulen tapaista ja hihittäen hän huudahti:
"Voi, kuinkahan suuret vatsat meillä silloin olisikaan!"
Aamiaispöydässä Toddy itki taasen, kun minä ehdotin, että rupeaisimme
syömään ennen Willyn tuloa. Ei kumpikaan pojista tiennyt, mitä
oikein tahtoi. Willy piti huolta siitä, että lautasen sisältö joutui
hänen syliinsä, ja kun minä parhaillaan autoin häntä siistimisessä
ja pyyhkimisessä, käytti Toddy tilaisuutta hyväkseen ja kaatoi
maitoa kala-annokseensa ja pisti useita lusikallisia kaurapuuroa
minun kahvikuppiini. Nousin mahdollisimman pian pöydästä ja jätin
lapset Maggien huostaan. Olin väsynyt kuin raskaasta päivätyöstä
ja kauhistuin huomatessani, että päivä vasta oli alussa. Sytytin
sikaarin ja istuuduin Helenan pianon ääreen. En ole mikään
soittoniekka, mutta posetiivin säveleetkin olisivat tuntuneet minusta
suloisilta tänä aamuna. Käsillä oli siinä lähinnä koraalikirja ja
ensi sävel, johon silmäni sattuivat oli "Greenville." Asuin kerran
kaupungissa, jossa eräs kauppias saattoi yhtenä ainoana päivänä
koetella kolmeakymmentäkahdeksaa hanuria, aina saman kirjan mukaan,
jossa oli vain tuo yksi sävel. Yksi ainoa äänikin tuosta säveleestä
herätti mielessäni ikäviä muistoja, mutta nyt, kun nuo tutut sävelet
lohduttavina tulvivat soittokoneen koskettimista, annoin anteeksi
kaikille, jotka minua olivat kiduttaneet soitollaan. Mutta yht'äkkiä
kuului säestystä, -- jonkunlaista viheltävää ääntä -- ja kun katsoin
taakseni näin Toddyn jälleen kyynelissä. Lopetin heti soittoni ja
kysyin:
"Mitä nyt taasen, Toddy?"
"En minä tahdo kuulla tuota ianikuitta täveltä, tahdon että toitat
jotakin, jonka mukaan minä voin tanttia."
Heti rupesin soittamaan "Yankee Doodlea", ja Toddy alkoi pyöriä huoneen
ympäri kasvoillaan ilme kuin miehellä, joka aikoo perinpohjin täyttää
velvollisuutensa. Silloin Willy näyttäytyi kantaen sylissään koviin
kansiin sidottua S:t Nicholas kirjaa. Heti kun Toddy tämän huomasi,
lakkasi hän tanssimasta ja antautui kyyneleiden valtaan.
"Toddy", huudahdin minä, hypähtäen ylös pianotuolilta. "Mitä sinä
ajattelet, kun itket kaikelle? Minä panen sinut jälleen vuoteeseen, jos
sinä olet tuollainen pikku vauva."
"Noin hän tekee aina sadepäivinä", selitti Willy.
"Tahdon nähdä valatkalan, joka nieli Joonan", nyyhkytti Toddy.
"Etkö voi pyytää mitään sellaista, joka olisi mahdollisuuden rajojen
sisäpuolella, Toddy", kysyin minä lempeästi.
"Se valaskala, jota Toddy tarkottaa, on tuossa suuressa, punaisessa
kirjassa -- etsin sen sinulle", sanoi Willy selaillen lehtiä.
Äkkiä ilon kiljahdus Toddyn suusta ilmaisi, että tuo merihirviö oli
löytynyt, ja minä kiiruhdin sitä katselemaan. Se oli todellakin
kauhean näköinen elukka, sillä oli suuri suu ja sitä Toddy pienellä
pallukka-kädellään hyväili ja hellästi suuteli mumisten itsekseen sitä
tehdessään:
"Jakat valatkala, minä pidän tinutta. Onko Joona kokonaan poitta tinun
vattattati? Minutta oli paha, että Joona tuli poit tieltä, kun tinulla
ei ollut muutakaan työtävää, valatkala pajka."
"Tietysti Joona on sieltä poissa", sanoi Willy, "hän meni taivaaseen jo
kauvan aikaa sitten -- heti senjälkeen, kun hän meni Niniven kaupunkiin
ja oli tehnyt, mitä Jumala oli käskenyt hänen tehdä. No, Harry eno,
keinutappas nyt meitä."
Kun keinu oli kuistilla, suojassa sateelta, tottelin minä. Pojat
riitelivät siitä, kumpi ensiksi pääsisi keinumaan, ja kun minä
määräsin, että Willy alottaisi, läksi Toddy itkien pois ja selitti,
että sitten hän menisi ainakin katsomaan rakasta valaskalaansa.
Hetken kuluttua hänen itkunsa muuttui läpitunkevaksi kirkunaksi ja
kiiruhtaessani hänen avukseen näin hänen varovasti pitävän sormeansa
ilmassa ja polkevan ampiaista jalallaan.
"Mikä hätänä, Toddy?"
"Oi-voi-i-i pittin tojmeni ampiaiten päälle ja tuo paha ampiainen
puji minua. Minä en ollenkaan pidä ampiaititta mutta minä pidän
valatkaloitta voi-voo-i-i!"
Onnellinen ajatus juolahti mieleeni. "Miksi ette leiki, että vinnillä
oleva suuri pakkalaatikko on valaskala, pojat", sanoin minä.
Ehdotustani seurasi yhteinen riemun huuto, ja molemmat pojat mennä
kolistelivat rappusia ylös jättäen minut taas hetkiseksi vapaaksi.
Omatuntoni soimasi minua katsellessani tuota pöydällä olevaa
kirjaröykkiötä, johon en ollut vilkaissutkaan. Paha omatuntonikaan
ei voinut saada minua niitä avaamaan -- sen sijaan tunsin vetovoimaa
Tomin kirjastoon, jossa minä tarkastelin romaanien ja runoteoksien
nimiä. Huomioni kiintyi "Nimikirjaimet" nimiseen kirjaan --
rakkausromaaniin, jota aina olin koettanut välttää, siksi että olin
kuullut herkkätunteisten naisten sitä taivaisiin asti ylistelevän,
mutta nyt otin sen esille ja istuuduin nojatuoliin. Äkkiä kuulin Mike
rengin huutavan:
"Menkää sieltä matkaanne, menettekö? Voi teitänne, te pikku heittiöt,
onpa hyvä, ettei isänne näe teitä tuolla ylhäällä. Menettekö
matkoihinne tai minä kerron enollenne."
"En minä välitä mittään enotta", kuului Toddyn piipittävä ääni.
Huoaten laskin kirjan kädestäni ja menin puutarhaan. Mike näki minut ja
huusi:
"Herra Burton, oletteko koskaan nähnyt tuollaista poikaa?"
Kun katsahdin ylös gootilaistyyliseen ullakonikkunaan, jona oli
vain korkea, kapea aukko rakennuksen päädyssä, näin nuoremman
sisarenpojistani seisovan aivan ikkunalaudalla.
"Toddy, mene heti sisään!" minä huusin ja kiiruhdin ikkunan alle
ottaakseni hänet vastaan, jos hän putoaisi ulospäin.
"En minä voi", sanoi Toddy.
"Mike, juokse sinne ylös ja vedä hänet sisään! Toddy, mene sisälle,
minä pyydän."
"Johan minä tanoin, etten voi", kertasi Toddy. "Tuuji laatikko on
valatkala, ja minä olen Joona, ja valatkala on työnyt minut ja minä
olen tullut tänne teitomaan, ettei valatkala minua taaten nieliti."
"En minä anna sen sinua niellä. Mene nyt sisään nopeasti", sanoin minä.
"Annatko tinä tille lantin, ettei te minua enää työ?" kysyi Toddy.
"Kyllä -- paljon lantteja."
"Hyvä. Jot et tinä valatkala enää minua niele, niin Hajji eno antaa
tinulle paljon pennejä. Oleppat nyt oikein kiltti, valatkala, niin minä
ottan tinulle kajamellia lanteillati, ja --"
Silloin kaksi isoa kättä tarttui Toddyyn, joka hävisi ulvoen ja minä,
joka ensi kerran elämässäni tunsin jonkunlaista voimattomuutta, läksin
etsimään vasaraa, nauloja ja laudanpätkiä, joilla voisin lyödä ikkunan
peittoon. Mutta kun lautoja ei löytynyt, menin ylös vinnille ja aloin
nakutella kappale kappaleelta rikki pakkalaatikkoa, joka oli näytellyt
valaskalan osaa. Toddyn säälittävä huuto sai minut pysähtymään työssäni.
"Tinä tatutat minun jakatta valatkalaani; tinä lyöt ten vattan puhki
-- tinä olet paha miet -- lopeta nyt jo lyömättä minun valatkalaani",
huusi sisarenpoikani.
"En minä sitä lyö niin, että siihen koskee, Toddy", sanoin minä, "minä
teen sen suun vain suuremmaksi, niin että se voi sinut helpommin
niellä."
Toddyn kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat kyynelten läpi.
"Titten te voi niellä Willynkin ja titte meitä on kakti Joonatta
ha-ha-haa! Tee ten tuu niin tuujekti, että Mikekin mahtuu, ja titte
taat pienekti, ettei Mike pääte ulot; paha Mike!"
Minä selitin, ettei Mike tulisi enää sinne ylös, ja tehtyäni ikkunan
vaarattomaksi läksin tieheni.
Laittauduin taas mukavasti istumaan sikaareineni ja kirjoineni; minulle
tuotti erikoista iloa tietoisuus siitä, että olin leponi työllä ja
vaivalla ansainnut. Miltei heti Willy astui huoneeseen. En ollut
huomaavinani häntä, mutta hän ei antanut sen itseään häiritä.
"Harry eno", sanoi hän tunkeutuen syliini kirjan ja minun väliin.
"Minulla ei ole ollenkaan hauskaa."
"Mikä hätänä, poikaseni", kysyin. Ennenkuin hän alkoi puhua, olisin
voinut sivaltaa häntä korvalle ja olisin tuntenut siitä suurta
tyydytystä, mutta kaikessa, mitä Willy sanoo, on niin paljon todellista
tunnetta, että se herättää kunnioitusta.
"En minä enää jaksa leikkiä Toddyn kanssa, ja minun on ikävä. Etkö sinä
kertoisi minulle satuja?"
"Mitä Toddy parka silloin tekee, Willy?"
"Ei hänestä ole hätää -- hän on löytänyt kuolleen hiiren, ja se on nyt
Joona, eikä se minusta ole ollenkaan hauskaa. Kerro nyt minulle joku
satu!"
"Mikä?"
"Kerro sellainen, jota en ennen ole kuullut."
"Odotappas -- annahan olla -- luulen, että kerron --"
"Oi-vo-o-o-i-i-!" kuului kaukaa, mutta pahaa ennustavasti. Huuto tuli
lähemmäksi -- se tuli rappusia alas ja kirjastoon ja sen mukana tuli
Toddy, joka huomatessaan minut lakkasi voihkimasta ja parkumasta,
ojensi vain molemmat kätensä ylös ja huusi:
"Joona -- katkaiti häntäntä!"
Se oli kuin olikin totta. Toisessa kädessä Toddylla oli hännänkappale
ja toisessa hännätön hiiri; huoneessa tuntui paha haju.
"Toddy", sanoin, "mene heittämään Joona kanakoppiin, niin minä annan
sinulle namusia."
"Minulle myös", ehätti Willy, "minähän sen hiiren Toddylle löysin."
Onnellistutin molempia poikia rintasokerilla; he taas puolestaan
lupasivat, etteivät mene ulos sateeseen ja niin minä jälleen,
päästettyäni heidät ulos kuistille, saatoin istuutua kirjani ääreen.
Tuskin olin lukenut kymmenisen sivua, kun jo rupesi kuulumaan huutoa,
ensin vähemmin äänekästä, mutta hetki hetkeltä yhä voimakkaampaa. Se
oli Toddy. Syöksyin ulos kuistille mielessäni vakava päätös sitoa
molemmat pojat kiinni nojatuoleihin ja liimata suu laastarilla kiinni.
"Willy tahtoi työdä jintatokejini."
"Enpäs", sanoi Willy.
"Mitä nyt, pojat?" kysyin minä.
"En minä sitä ollenkaan purrut, minä vain koetin, miltä se tuntuisi
hampaiden välissä -- siinä kaikki."
Tunsin kuinka suupieleni naurusta värähtelivät ja kiiruhdin takaisin
kirjastoon, jossa vietin rauhallisen neljännestunnin mietiskellen,
kuinka vahingollista kaikille periaatteille on, jos meillä on kärkäs ja
avoin silmä kaikelle hupaiselle. Jonkun aikaa pojat olivat siellä omin
neuvoin tekemättä mitään sen merkillisempää, kuin että kolistelivat
niin hirvittävästi, että minä itsekseni tein lujan päätöksen keksiä
jonkun keinon, jonka avulla saisi kuistien laattiat sellaisiksi,että
niillä liikkuminen synnyttäisi vähän vähemmän melua. Tämä siltä
varalta, että itse joskus tulisin maatalon omistajaksi. Lyhyinä
väliaikoina, jolloin oli suhteellisen hiljaista, saatoin kuulla
katkelmia sangen hupaisesta keskustelusta. Pojat olivat keksineet
paljon sanoja, joiden merkitys oli kylläkin itsestään selvä, mutta
ihmettelin suuresti, etteivät Tom ja Helena olleet opettaneet heille
niitä vastaavia tavallisia nimityksiä.
Muiden muassa käyttivät he sanaa "kuolijainen", jonka merkityksestä
minulla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta. Willy huusi:
"Voi, Tod! tuolla tulee kuolijainen. Katso miten nuo kukon pyrstön
näköiset heiluvat. Niin, siellä on kuolijainen niiden alla."
"Tepät on mukavan näköittä", sanoi Toddy.
"Ja katso, kuinka siellä tulee paljon ihmisiä", jatkoi Willy, "he
tuntevat kuolijaisen, ja he menevät katsomaan kuinka se pannaan
talteen. Tässä se jo tulee. Seis, kuolijainen!"
"Teit, kuolijainen", kertaa Toddy.
Mitähän mahtoi kuolijainen tarkottaa?
"Tässä se on nyt aivan meidän kohdallamme", huusi Willy, "ja eikö
olekin paljon ihmisiä? Ja kaksi hevosta kuolijaista vetämässä --
muutamilla on vain yksi."
Uteliaisuus voitti väsymykseni; menin ikkunan luo, joka on tielle päin,
ja katsoin ulos. Mitä näinkään -- ruumissaaton! Silmänräpäyksessä olin
kuistilla, pojat niskasta kiinni; hetkeä myöhemmin kaksi pikku poikaa
makasi eteisen laattialla, ovi oli lukittuna, ja kaksi päättävää kättä
lepäsi kaksilla vastustelevilla huulilla.
Kun ruumissaatto oli onnellisesti sivuuttanut talon, päästin pojat
irti ja sain vaivan palkaksi kaksi pitkää ulvahdusta. Sitten kysyin
Willyltä, eikö hän hävennyt tuollaista puhetta, kun ruumissaatto oli
ohi kulkemassa.
"Se ei ollut ruumissaatto", sanoi hän. "Se oli vain kuolijainen, ja
kuolijaiset eivät voi kuulla mitään."
"Mutta ihmiset ajoneuvoissa voivat", sanoin.
"Mitäs siitä", sanoi hän, "he olivat niin iloiset, kun kuolijaisen
toinen puoli oli päässyt taivaaseen, etteivät he ollenkaan välittäneet
siitä, mitä minä sanoin. Kaikki ovat niin iloisia, kun kuolijaisten
toiset puolet pääsevät taivaaseen. Isä käski minun iloitse maan siitä,
että rakas, pikku Phillie on taivaassa, ja tietysti minä iloitsinkin,
mutta kyllä minä kauhean kernaasti tahtoisin häntä taasen nähdä."
"Minäkin tahtoitin kauhean kejnaatti nähdä Phillien", sanoi Toddy.
Minä suutelin Willyä ja riensin kirjastoon. Minun oli mahdotonta
juuri silloin neuvoa tai torua heitä. Yhdestä asiasta olin selvillä
-- siitä, että toivoisin sateen lakkaavan, niin että pojat voisivat
mennä ulos, ja minä hiukan voisin levätä ja hetkiseksi saada vapautta
vastuunalaisesta tehtävästäni. Mutta taivas näytti yhtä toivottomalta,
pojat olivat jo rappusilla ja minua rupesi tuskastuttamaan.