Aikaisin seuraavana aamuna lyöttäydyin sisarenpoikieni seuraan.
Minun piti välttämättömästi saada purkaa tunteitani jollekin --
jollekin, joka oli myötätuntoinen ja viaton ja puhdas. Kaipasin
sisartani -- äitiäni, mutta jollekin täytyi minun heti saada puhua.
Willy olikin siihen erinomaisen sopiva; hän osasi kuunnella, oli
luonnostaan herttainen ja vastauksissaan näppärä. Kunnianarvoisimman
neron viisaus ei olisi voinut korvilleni olla niin mieluisaa kuin
tuon lapsen lepertely tänä kauniina aamuna. Mitä Toddyyn tulee --
siunattu olkoon se laki, jonka mukaan jokainen teko saa palkkansa!
-- hänen tapansa matkia ja kerrata kuulemaansa aiheutti, että hän
koko aamun mumisi: "Neiti Mayton, Neiti Mayton", ja tuo nimi tuntui
käyvän yhä suloisemmaksi, kun Toddy sitä lakkaamatta toisti. Willy
tosin käytti myöhään ja varhain tilaisuutta hyväkseen muistuttaakseen
edellisen illan lupauksistani, ja Toddy taas yhä uudestaan kyselläkseen
karamellisikaaria, mutta kaikki nämä keskeytykset vain joka kerta
lisäsivät minun omaa iloani. Willyn toivomusten täyttämiseen uhrattiin
kolme tuntia ja tyhjä paikka ajoneuvoissa; sitäpaitsi täytyi pukin
rattaineen tulla perässä.
Iltapäivän ohjelma oli laadittu niin, että se täysin tyydytti kaikkia.
Annoin Mike rengille puolisen kruunua, että hän valjastaisi pukin ja
opettaisi lapsia ajamaan sitä; täten sain vapaasti ajaa pois, ilman
että kaksi pientä säälittävästi kirkuvaa olentoa seurasi minua.
Olin aina uskonut, että hevoseen tarttuu ajajan mielentila. Rakas vanha
nelijalkainen sotaveikkoni näkyi aina erinomaisesti käsittävän haluni
ja aikomukseni, ja olen varma siitä, että lankoni hevosten mieli oli
samassa vireessä kuin minunkin tänä iltapäivänä. Ne juoksivat ylpeinä,
voimakkaat kaulat kauniisti kaartuneina, jalat näyttivät tuskin
maata tapaavan; ne eivät käyneet rauhattomiksi valjaissaan eivätkä
säikkyneet hirvittävän näköistä höyryjyrää, joka kulki ohitsemme. Kun
ajoin Clarksonin oven eteen, huomasin, että suurin osa siellä asuvista
naisista oli kuistilla -- naisten muisti on toisinaan erinomainen.
Alice näyttäytyi heti, tietystikin tyynenä, mutta tavallista
säteilevämpänä.
"Mutta missä ovat pojat?" hän huudahti.
"Minä pelkäsin, että he häiritsisivät äitiäsi", vastasin, "ja siksi
jätin heidät kotiin."
"Oi, äiti tuskin tänään jaksanee jalkeille", sanoi hän. "Hän on
vuoteessa."
"Sittenhän voimme ottaa pojat tieltä ajoneuvoihimme," sanoin, ja Alice,
joka jo oli tulossa portaita alas, palkitsi ehdotukseni niin lumoavalla
katseella, että hänen takanaan olevat naiset varmaankin olisivat
luopuneet parhaista tekopalmikoistaan nähdäkseen sen.
Läksimme ajamaan niin säädyllisesti kuin olisi ollut sunnuntai ja
me matkalla kirkkoon; osoittelimme väsymättä toisillemme kauniita
puutarhoja ja aistikkaita rakennuksia, joiden ohi ajoimme; kohtasimme
toisia ajelevia ihmisiä, ja keskustelimme innokkaasti heidän
hevosistaan, vaunuistaan ja puvuistaan. Mutta kun olimme ehtineet
kylän laitaan ja kääntyneet "Happy Valley" nimiseen laaksoon, jossa
tie seurasi pitkän, komeata metsää kasvavan laakson jokaista mutkaa ja
notkoa, ja jossa ei näyttänyt olevan mitään jäykkää ja suoraviivaista,
silloin käännyin katsomaan rakastettuani kasvoihin. Meidän katseemme
yhtyivät, ja vaikka hänen silmänsä säteilivät onnesta, jommoista en
niissä koskaan ollut nähnyt, täyttyivät ne kyynelillä, ja niiden rakas
omistajatar painoi päänsä olkaani vastaan.
Mitä me tällä pitkällä ajelulla puhuimme, ei huvittane lukijaa. Olen
omasta kokemuksesta oppinut romaaneissa jättämään väliin kaikki
rakkauskohtaukset, huolimatta siitä kuinka viehättäviä rakastavaiset
lienevätkin. Muistellessani nyt silloista keskusteluamme ei se tainnut
sisältää mitään niin erikoista. Tahdon vain sanoa, että jos edellisenä
iltana olin ollut onnellinen, oli onneni nyt pyhää. Suurempaa kunniaa
tuottaa se, että saa vastaanottaa aivan nuoren yksinkertaisen tytön
rakkauden ja luottamuksen, kuin virka-ura tai taistelutanner voivat
tarjota; mutta monin verroin kunniakkaampaa on miehelle, kun nainen,
joka on nerokas, ja joka tuntee maailmaa ja seuraelämää, uskoo
hänelle sydämensä toiveet ja huolet ja empimättä jättää kohtalonsa
hänen rakkautensa määrättäväksi. Alice Maytonin tapaiset naiset eivät
antaudu sokeasti, jollei heidän luottamuksensa perustu toisen henkilön
tuntemiseen ja heidän omaan tunteeseensa, ja tietoisuus kaikesta tästä
muutti minut tänä iltapäivänä siitä, mitä lienen ollutkin siksi, miksi
kauvan olin toivonut joskus tulevani.
Mutta aika riensi kuin siivin ja vastahakoisesti käänsin hevoset kotiin
päin. Olimme jättäneet taaksemme milt'ei koko "Happy Valleyn" ja olimme
lähestymässä jälleen ihmisasuntoja.
"Nyt meidän täytyy olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut", sanoi
Alice.
"Niin kyllä", vastasin minä, "nyt saamme sanoa hyvästi täksi illaksi
kaikille onnellisille lapsellisuuksille."
Kumarruin hänen puoleensa ja kiersin hellästi käteni hänen kaulalleen;
hän nosti kasvonsa, joista ilo ja luottamus olivat karkottaneet
kaiken arkuuden ja varovaisuuden, huuleni etsivät hänen huuliansa --
silloin äkkiä kuulimme kauhistuttavaa, korviasärkevää huutoa, ja pian
saatoimme erottaa kaksi ääntä, jotka kumpikin jatkoivat huutamistaan
aivan rajattomasti. Hevoset peljästyivät ja Alice -- siunattu olkoon
kaikki, mikä säikyttää nyt, vast'edes ja ainiaan! -- painautui minua
vastaan. Äänet tuntuivat lähenevän ja niitä säesti äänekäs kolina,
joka tuntui lähtevän jostakin puuesineestä. Lähestyessämme tien mutkaa
näin nuoremman sisarenpojistani äkkiä ilmestyvän eteeni -- en tiedä
mistä -- tekevän kaaren ilmassa, ja päätyvän vihdoin maantienojaan.
Samalla hetkellä ilmestyi tienkäänteestä pukki, sitten syrjällään
olevat rattaat ja loppujen lopuksi Willy poika, joka epätoivoisena oli
tarrautunut kiinni rattaiden selustaan ja huusi täyttä kurkkua. Kun
rattaat törmäsivät kiveen, oli Willyn hellitettävä otteensa, jonka
jälkeen pukki, täydellisesti käsittäen tilanteen, laiskasti asteli
edelleen ja hävisi tielle, joka johti sen edellisen isännän taloon.
"Willy", huusin, "lopeta huutosi ja tule tänne. Missä on Mike?"
"Hän -- uhuu -- meni -- uhuu -- pistämään piippuunsa -- uhuu -- ja minä
annoin piiskan vain vähän koskea pukkia -- uhuu -- ja sitten se läksi
nelistämään -- uhuu --."
"Paha pukki lähti nelittämään", vakuutti Toddy.
"Menkää suoraan kotiin ja pyytäkää, että Maggie pesee teidät ja vaihtaa
teille vaatteet", sanoin minä.
"Voi Harry", puhui Alice lasten puolesta, kun juuri ovat olleet
tuollaiselle vaaralle alttiina! "Tulkaa oman Alice tätinne tykö, Willy
kulta -- ja sinäkin Toddy. -- Muistathan, että meidän piti tiellä ottaa
pojat vaunuihin, itsehän niin sanoit, Harry. Kas niin -- älä itke,
annahan kun pyyhin pois pahan mullan ja suutelen kasvojasi, niin ne
paranevat."
"Alice", vastustelin minä, "älä anna noiden likaisten poikien tuolla
tavalla kiivetä ylitsesi."
"Hiljaisuutta, herraseni", sanoi hän, teeskennellen arvokkaisuutta,
"kuka antoi minulle ystäväni? Haluaisin tietää."
Sitten me ajoimme täysihoitolaan ja käyttäydyimme kuten ihmiset, jotka
ovat antautuneet parin hyvin ikävän lapsen suojelijoiksi, ja nopeasti
läksin minä jälleen matkaan, etteivät lapset olisi paljastaneet asian
oikeaa laitaa. Pian kohtasimme Miken, joka tuli juosten vastaamme.
Huomattuaan meidät hän heti huudahti:
"Voi teitä, pikku paholaiset -- pyydän anteeksi teiltä Harry herra ja
kiitän Pyhää Äitiä, etteivät heidän turhanpäiväiset luunsa ole menneet
kappaleiksi. Jos he näkisivät vaikka virtahevon Faraon vaunujen edessä,
he varmaankin pitäisivät itsestään selvänä, että he kävisivät ohjaksiin
käsiksi."
Mutta ei mikään niin jokapäiväinen asia kuin virtahepo tai vaunut
voineet häiritä mieleni taivaallista rauhaa tänä iltojen ihanampana.
Jonkunlainen vaistomainen käsitys siitä, mikä oli sopivaa, mikä ei,
näkyi vallanneen sisarenpoikani. Ehkäpä kohtaaminen rakastettuni
kanssa sen teki, tai ehkäpä se johtui vain luonnollisesta jännityksen
laukeamisesta, mutta olkoon syy mikä tahansa, tosiasia on, että
lopun iltaa noissa kahdessa likaisessa puvussa oli kaksi lasta,
joista sai jonkunlaisen käsityksen siitä, miltä Paratiisin asujamet
näyttävät ja mitä he toimivat. He söivät illallisensa tekemättä
mitään kepposia, joita heillä aina oli varalla suuri joukko, eivätkä
he salaa kuljetelleet pöydästä voin ja leivän jätteitä pianolle,
käyntikorttilippaaseen, ja muihin paikkoihin, jotka eivät soveltuneet
vastaanottamaan tällaista hyljättyä tavaraa. He pyysivät, että
laulaisin heille jotakin illallisen jälkeen, ja kun lauloin "Juo
maljani vain silmilläsi" ja "Sinä olet minun sydämeni valtiatar", he
seisoivat kuunnellen, hiljaisina, katse täynnä kunnioitusta. Kun he
läksivät levolle, seurasin heitä erikoisesta pyynnöstä, mutta heillä
ei näyttänyt olevan mitään halua telmimiseen ja leikkimiseen, kuten
tavallisesti maatamenon aikana. Kun Willy oli vuoteessa, sulki hän
silmänsä, pani kätensä ristiin ja rukoili:
"Rakas Jumala, siunaa isää ja äitiä ja Toddya ja Harry enoa ja kaikkia
muitakin, niin, ja siunaa oikein, oikein, sitä kaunista tätiä, joka
lohdutti minua, kun pukki oli minulle paha, ja anna hänen lohduttaa
minua monta, monta kertaa, Kristuksen tähden, amen."
Ja Toddy vääntelehti ja kääntelehti, huoahti raskaasti, heitti päänsä
taaksepäin ja rukoili:
"Jakat Jumala, älä anna tuon pahan pukin enää heittää minua päälleni
maantienojaan ja anna Hajji enon ja ten tievän tädin olla lähellä, kun
minä enti kejjan loukkaan itteni."
Sitten toivotimme toisillemme hyvää yötä, ja minä jätin nuo pikku
kullat antautuakseni kokonaan omien ajatusteni valtaan, jotka
olivat niin rauhalliset ja niin suloiset, kuin ei maailmassa olisi
olemassakaan kangasliikkeitä, ei epäluotettavia liiketuttavia, ei
liikekilpailua, politiikkaa, liikeyhtymiä, arvopaperipörssejä,
epävarmoja pankkeja, poliittisia häväistysjuttuja tai henkilökohtaisia
ikävyyksiä -- ei mitään, joka olisi voinut estää lyhyen loma-ajan
kestämistä läpi elämän.