Kahdet ajoneuvot ja niissä ajavat.
"Willy", sanoin minä niin pian kun olimme päässeet pensasaidan
ulkopuolelle. "Mistä pidät eniten maailmassa?"
"Rintasokerista", vastasi Willy viipymättä.
"Entäs sitä lähinnä?"
"Appelsiineistä."
"Entäs sitä lähinnä'?"
"No, viikunoista ja rusinoista ja pikkusista herttaisista kissanpojista
ja rummuista ja kuvakirjoista ja pienistä kupeista, joissa voi
valmistaa multa-ruokaa ja kilpikonnista ja pienistä työntökärryistä."
"Eikö muusta?"
"Kyllä, suurista mustista koirista ja pukista ja rattaista, joissa se
voi minua vetää."
"Hyvä, poikaseni -- huomenna saat kaikki nämä tavarat."
"Oh-h-h-!" huudahti Willy. "Luulen, että sinä olet vähän Jumalan
tapainen, etkö olekin?"
"Miksi arvelet niin, Willy?"
"Oi, siksi, että voit yht'äkkiä tehdä niin monta asiaa. Mutta eikö
pikku Toddy saakaan mitään?"
"Kyllä, mitä hän vain haluaa. Mitä tahtoisit, Toddy?"
"Minä tahtotin kajamellitikaajin", vastasi Toddy.
"Mitä muuta?"
"En tahdo mitään muuta; kun on paljon tavajoita, niin niittä on niin
paljon vaivaa."
Ajatukset, jotka tänä iltana liikkuivat mielessäni -- tunto siitä,
kuinka ihanaa on olla mies ja olla rakastettu -- nöyryyden tunne, joka
seuraa tällaista voittoa, jonka minä olin saavuttanut -- onnellisten
ajatusten ja ylevien päätösten nopea vaihtelu -- kukapa mies ei
tuntisi koko tarinaani paremmin, kuin mitä minä osaan kertoa? Panin
sisarenpoikani vuoteeseen. Kerroin heille kaikki sadut, mitä he
pyysivät, ja kun Willy rukoillessaan sanoi: "ja siunaa sitä kaunista
tätiä, jota kohtaan Harry eno tuntee", keskeytin sydämmellisellä
syleilyllä hänen hartaudenharjoituksensa. Lapset olivat olleet ylhäällä
niin paljon yli tavallisen maatapanoaikansa, että he vaipuivat uneen
ilman mitään edelläkäypää vakuutusta, että he tulisivat niin tekemään.
Nukkuessaan olivat heidän kasvonsa suorastaan enkelimäiset. Seisoessani
siinä kynttilä kädessä kiitollisena heitä katselemassa muistui mieleeni
eräs surullisesti laiminlyömäni velvollisuus. Kiiruhdin kirjastoon ja
kirjoitin sisarelleni seuraavasti:
"Hillcrest, maanantai-iltana.
Rakas Helena!
Olisin kirjoittanut sinulle ennemmin, jos olisin ollut oikein
selvillä siitä, mitä sanoa pojistasi. Tunnustan, että aina tähän
asti olen ollut sokea muutamille heidän hyveillensä ja olen
kuvitellut silloin tällöin huomaavinani jonkun hairahduksenkin.
Mutta suomukset ovat pudonneet silmistäni ja minä näen selvästi,
että sisarenpoikani ovat enkeleitä -- todellisia enkeleitä.
Ja jos mielestäsi liioittelen, pyydän sinua kääntymään Alice
Maytonin puoleen, joka sivullisenakin sen voi todistaa. Älkää
tulko ensinkään kotiin -- kaikki on täällä niinkuin olla pitää --
ja jos tulette, kutsun luultavasti itseni viettämään lopun kesää
teidän kanssanne. Olen muuttanut mieleni mitä tulee väitteeseen,
että on vaivaloista asua maalla ja matkustaa joka päivä junalla
kaupunkiin. Käske Tomia miettimään olisiko naapuruudessanne
jotakin sopivaa maapalstaa, josta hän luulee minun pitävän.
Toistan, pojat ovat enkeleitä, ja Alice Mayton on myöskin enkeli.
Ja onnellisin kangasliikkeessä palveleva mies on sinua alati
rakastava veljesi