Vierailumme ja mitä siitä seurasi.
Maanantaina olin puutarhassa jo auringon noustessa. Tänään Toddyn tuli
viedä sovitukseksi tarkoitettu kukkavihkonsa neiti Maytonille, ja minä
lupasin juhlallisesti, ettei mitään vaivaa säästettäisi, jotta hänen
sovituksensa tulisi mahdollisimman kauniiksi. Tarkastin huolellisesti
jokaisen kukkareunuksen ja lavan, jokaisen yksityisen kukkasen, niin
että minulla viimein oli niiden mahdollisuudet niin täysin selvillä,
kuin olisin tehnyt musteella ja kynällä niistä luettelon. Kun olin
tämän tehnyt, neuvottelin palvelijattaren kanssa sisarenpoikieni
puvuista. Hän alisti koko heidän pukuvarastonsa tarkasteluni alaiseksi,
ja tutkisteltuani tarkasti kaikkia valitsin ne, joihin poikien oli
pukeuduttava iltapäivällä. Sitten ilmoitin palvelijattarelle, että
pojat lähtisivät päivällisen jälkeen kanssani käynnille muutamien
rouvashenkilöiden luo ja että toivoin hänen pesevän ja pukevan lapset
huolellisesti.
"Ilmoittakaa milloin haluatte lähteä, herra, ja minä alotan tuntia
aikaisemmin", sanoi hän. "Ainoastaan silloin voi olla vakuutettu,
etteivät he tuota teille häpeää."
Aamiaiseksi oli meillä muun muassa muhennettuja ostereita, joita
syötiin syviltä lautasilta.
"Voi Todd", huudahti Willy, "nyt on meillä taasen kilpikonnalautaset --
oi, kuinka hauskaa!"
"Ai, kilpikonnalautatet", kirkaisi Toddy.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte, pojat?" kysyin minä.
"Näytän sinulle", sanoi Willy hypäten alas tuoliltaan ja kantaen
osterilautastaan varovasti minua kohti. "Pistä pääsi lautaseni alle ja
katso ylös, silloin näät kilpikonnan."
Hetkeksi unohdin, etten ollut ravintolassa, tartuin lautaseen, kohotin
sitä ja tarkastin sen pohjaa.
"Tuossa", sanoi Willy osoittaen tehtaanleimaa, moniväristä
tavaramerkkiä. "Etkö näe kilpikonnaa?"
Komensin Willyn heti paikalleen, tunnottomana Toddyn huomautukselle,
että --
"Tiellä on kilpikonnia, mutta ne eivät otaa jyömiä eteenpäin niin kuin
muut kilpikonnat."
Aamiaisen jälkeen kiinnitin milt'ei koko huomioni itseeni.
Vaatevarastoni ei ole milloinkaan tuntunut niin köyhältä ja huonosti
varustetulta; en koskaan ole niin monta kertaa haavoittunut partaa
ajaessani, en ole koskaan käyttänyt niin kunnotonta kengänmustetta.
Lopuksi luovuin epätoivoissani kaikista yrityksistä esiintyä hienona ja
omistin aikani ja ajatukseni kukkakimpulle. Poimin niin paljon kukkia,
että niillä olisi voinut koristaa kokonaisen kirkon ja armotta hylkäsin
jokaisen, joka ei ollut ihan täydellinen.
"Hajji eno", sanoi Toddy, "onko taivaattakin näin kauniita kukkia?
Millä enkelit tiellä muuten leikittelitivät, jollei kukkatilla."
"Harry eno", sanoi Willy, "kun lehdet liikkuvat ylös ja alas ja
lepattavat, niin puhuvatko ne siiloin tuulen kanssa?"
"Minä -- minä luulen niin, poikaseni."
"Kenelle teet tätä kimppua, Harry eno?" kysyi Willy.
"Eräälle rouvashenkilölle, neiti Maytonille, samalle joka näki meidät
eilen niin savisina", sanoin minä.
"Oi, minä pidän hänestä", sanoi Willy. "Hän on niin sievä ja soma --
aivan kuin leivos -- aivan kuin hän maistuisi hyvälle -- oi, minä
rakastan häntä niin, etkö _sinäkin_?"
"Kyllä, minä tunnen häntä kohtaan suurta respektiä, Willy."
"Respektiä? Mitä sinä tarkotat respektillä?"
"Niin, tarkoitan sillä sitä, että hän on hieno nainen -- hyvin
miellyttävä nainen -- maailman kaunein nainen -- juuri sellainen
henkilö, jonka haluaisin nähdä joka päivä ja kernaammin kuin kenenkään
muun."
"Niin no, sitten respekti tarkoittaa samaa kuin rakastaa, eikö
tarkoitakin, Harry eno?"
"Willy", sanoin äkkiä nopeasti, "juokse pyytämään Maggielta
nyörinkappaletta -- nopeasti!"
"Kyllä", sanoi Willy lähtiessään; "mutta tarkoittaahan, eikö tarkoita?"
Kello kahdelta käskin Maggien pukemaan sisarenpoikani ja kello kolme
lähdimme vierailulle. Ei ollut helppoa kantaa Toddyn kukkavihkoa
ja samalla pitää kummastakin pojasta kiinni, etteivät he pääsisi
pensaikkoon heinäsirkkoja etsimään tai pellonpientareelle perhosia
kiinni ottamaan, mutta suoriuduin siitä onnellisesti. Lähestyessämme
Clarksonin täysihoitolaa tunsin, että lakkini oli toisella korvalla ja
kaulaliinani vinossa, mutta en voinut korjata niitä, sillä näin Alice
Maytonin kuistilla ja tunsin, että hän näki minut. Annoin kukkakimpun
Toddylle ja lupasin hänelle kolme rintasokeripalasta, jos hän olisi
varovainen eikä pudottaisi sitä. Niin astuimme puutarhaan. Samassa
hetkessä kuin tulimme pensasaidan sisäpuolelle ja Toddy näki miehen
kantavan ruohonleikkauskonetta ruohokentän poikki, huusi hän:
"Voi, tuolla on juohonleikkuukone!" ja pudotti innoissaan kukkakimpun.
Sieppasin sen käteeni ennenkuin se putosi maahan, pakoitin tuon
sopimattomasti käyttäytyvän nuorukaisen astumaan edelleen, tervehdin
neiti Maytonia ja käskin Toddyn ojentamaan kimpun hänelle. Tämän hän
onnellisesti suorittikin, mutta kun neiti Mayton kiitti häntä ja
kumartui häntä suutelemaan, hän luikahti alas kuistilta kuin pieni
ankerias, huusi "tule!" veljelleen ja hetkeä myöhemmin sisarenpoikani
seurasivat ruohonleikkauskonetta jälkijoukkona kunnioittavan välimatkan
päässä.
"Nuo ovat sisareni mielestä maailman parhaimmat lapset, neiti Mayton,"
sanoin minä.
"Niitä pikku miehiä!" vastasi neiti Mayton, "minusta on niin hauska
nähdä lasten huvittelevan."
"Niin minustakin", sanoin minä, "kun en ole vastuunalainen heidän
hyvinvoinnistaan; mutta jos olisin suunnannut kaikki ne ponnistukset,
jotka näiden poikien vuoksi olen tehnyt, isäntieni etujen valvomiseen,
niin nuo arvon herrat voisivat pitää minua korvaamattomana."
Neiti Mayton vastasi jotakin, ja me istuuduimme alkaen iloisesti
keskustella yhteisistä tutuista, kirjoista, tauluista, musiikista ja
seurapiirimme juoruista. Olisin voinut iloisesti keskustella Herbert
Spencerin järjestelmästä, assyyrialaisista savitauluista tai mistä
muusta ikävästä asiasta tahansa ja tuntea, että hänen läsnäolonsa
moninkertaisesti korvasi kaiken. Kauniina, järkevänä, tyynenä,
aistikkaasti puettuna, halveksien keimailua ja hänen seurapiirissään
niin tavallista elämäänkyllästymistä, hän herätti koko miehisen
ihailuni. Mutta voi! Ehkäpä en ansainnut niin suurta iloa, koska se
loppui niin lyhyeen. Clarksonilla asui muitakin naisia täysihoidossa
ja, kuten neiti Mayton ensi kerran tavatessamme aivan oikein huomautti,
miehet olivat Hillcrestissä sangen harvinaisia. Naiset tulivat,
tietystikin aivan sattumalta, kuistille ja jokainen heistä esitettiin
minulle ja tavallinen kohteliaisuus ei sallinut minun puhutella neiti
Maytonia enemmän kuin kerran kymmenen minuutin aikana. Aina muulloin
ja kaikissa muissa tilaisuuksissa olisi näin monen naisen seura ollut
minulle erinomaisen miellyttävää, mutta nyt --
Yht'äkkiä kajahti yhteishuuto ruohokentältä, ja kaikki naiset
hypähtivät pystyyn. Seurasin heidän esimerkkiänsä ja purren hampaani
lujasti ja julmasti yhteen toivoin, että se sisarenpojistani, joka
siellä oli loukkaantunut, olisi loukkaantunut oikein pahoin. Näimme
Toddyn juoksevan meitä kohden käsi suussa Willyn juostessa hänen
rinnallaan lohdutellen:
"Toddy _parka_! Älä itke! Koskeeko kovasti? Älä ole milläsikään. Harry
eno lohduttaa sinua. Älä itke, Toddy _kulta_!"
Pojat olivat ehtineet kuistin luo ja kiipesivät portaita ylös Willyn
selitellessä:
"Voi Harry eno, Toddy pisti sormensa ruohonleikkauskoneen pieneen
pyörään ja se liikahti vain aivan, aivan vähän, ja se se häneen koski."
Mutta Toddy juoksi minun luokseni, tarttui sääriini ja nyyhkytti:
"Laula Toddy mihin joutunut."
Vereni jähmettyi. Olisin voinut kuristaa kuoliaaksi tuon kauhean
lapsen, vaikka hän näyttikin kärsivän. Kumarruin hänen puoleensa,
hyväilin häntä, lupasin hänelle rintasokeria, otin esiin kelloni
ja annoin hänen sillä leikitellä, mutta hän kertasi vain yhä samaa
pyyntöänsä. Eräs neideistä, yksinkertaisin joukosta tarjoutui sitomaan
sormen, ja sisimmässäni minä siunasin häntä, mutta Toddy vain pyysi
yhtä itsepintaisesti: "Toddy minne joutunut", ja nyyhkytti surkeasti.
"Mitä hän sillä voi tarkoittaa?" kysyi neiti Mayton.
"Hän tahtoo, että Harry eno laulaisi hänelle laulun, joka alkaa: 'Ken
tietää, minne joutunut'", ilmoitti Willy. "Hän tahtoo että tätä laulua
lauletaan aina, kun hän on jollakin tavoin satuttanut itsensä."
"Oi, laulakaa se hänelle, herra Burton", pyysi neiti Mayton, ja kaikki
muutkin naiset pyytelivät: "Oi laulakaa."
Vihaisena nostin Toddyn syliini ja hyräilin kysymyksessä olevan laulun
säveltä.
"Ittu keinutuoliin", nyyhkytti Toddy.
Tottelin; ja senjälkeen kiusanhenkeni sanoi:
"Ethän laula tanoja -- tahdon, että laulat tanat."
Lausuin sanat niin hiljaa kuin mahdollista huulet kiinni hänen
korvassaan, mutta hän tokasi:
"Laula kovemmin."
"En osaa enempää, Toddy", sanoin epätoivoissani.
"Voi, eno, luen sen sinulle kokonaan", sanoi Willy.
Ja siellä, sellaiselle kuulijakunnalle _hänen_ edessään täytyi
minun laulaa tuo turhanaikainen laulu säe säkeeltä Willyn perässä.
Hampaat lujasti yhteenpuristettuina, otsa kosteana katselin Toddya,
ja hirmuiset ajatukset risteilivät aivoissani. Ei kukaan nauranut --
olin niin epätoivoinen, että pieninkin nauruntyrskähdys olisi tuntunut
helpotukselta. Äkkiä kuulin jonkun kuiskaavan:
"_Katso_, kuinka hän pitää pojasta! Mies poloinen! -- hän on
äärettömästi huolissaan pikku pojan tähden!"
Jos laulu ei olisi juuri tällä hetkellä itse luonnollisella tavalla
loppunut, olisin heittänyt haavoittuneen sisarenpoikani kuistin
kaidepuun ylitse. Näin ollen asetin hänet seisomaan ja selitin, että
meidän täytyi lähteä ja aloin jo jättää jäähyväisiä, kun neiti Maytonin
äiti pyysi meitä jäämään päivälliselle.
"Mitä minuun itseeni tulee, rouva Mayton, niin tuottaisi se minulle
iloa", sanoin minä, "mutta sisarenpoikani ovat tuskin vielä oppineet
seuratapoja. Pelkään, ettei sisareni antaisi anteeksi, jos hän saisi
tietää, että olen ottanut heidät mukaani päivälliskutsuille."
"Oi, minä pidän kyllä pienokaisista huolen", sanoi neiti Mayton. "Olen
varma siitä, että he viihtyvät kanssani."
"En voisi millään muotoa olla niin epäystävällinen, että antaisin
teidän sitä koettaa", vastasin minä.
Mutta hän oli järkähtämätön ja ilo, jota tunsin mukautuessani hänen
tahtoonsa, oli niin valtava, että olisin voinut panna enemmänkin
alttiiksi. Neiti Mayton istuutui siis päivällispöytään Willy
toisella ja Toddy toisella puolella. Minun paikkani oli onneksi
heitä vastapäätä, niin että saatoin antaa heille varoitusmerkkejä ja
paljonpuhuvia silmäyksiä. Tarjottiin lientä. Annoin pojille merkin,
että he pistäisivät lautasliinan leuvan alle ja käännyin sitten
puhuttelemaan oikealla puolellani istuvaa neitiä. Hän taivutti
kohteliaasti päätään minua kohti, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat
olevan muualla. Kun seurasin hänen katsettaan, näin nuoremman
sisarenpoikani, joka piteli liemilautastaan ylhäällä ojennetuin käsin
pää leväten pöydällä ja katse kiinteästi ylöspäin kääntyneenä. En
uskaltanut sanoa sanaakaan, muutoin hän olisi pudottanut lautasensa.
Äkkiä hän vetäsi päänsä takaisin, hymyili enkelimäisesti, kallisti
lautastaan niin että osa sen sisällöstä etsi turvaa neiti Maytonin
kauniin, lumivalkean puvun laskoksissa, ja huudahti:
"Voi-vooii- minun lautatettani on kilpikonna, katto Willy, minun
lautatettani on kilpikonna."
Willy oli juuri nostamaisillaan lautasensa kun huomasi katseeni
ja pysähtyi. Neiti Mayton oli todellakin hämillään -- mikäli minä
tiesin, ensimäistä kertaa eläessään. Hän saavutti kuitenkin pian
taas tasapainonsa ja hän kohteli tuota kauheaa poikaa oikealla
kristillisellä pitkämielisyydellä ja kärsivällisyydellä koko aterian
loppuajan. Senjälkeen kun jälkiruoka oli syöty, poistui neiti
Mayton anteeksipyytäen, ja minä vein Toddyn erääseen rauhalliseen
kuistinsoppeen ja läksytin häntä aika tavalla, joka taas aiheutti, että
hän rupesi surkeasti huutamaan ja minä olin pakoitettu hyvälemään häntä
ja sillä tavoin tekemään tyhjäksi nuhteitteni aikaansaaman hyödyn.
Sitten hän ja Willy läksivät pihalle, ja minä jäin odottamaan neiti
Maytonin palaamista pyytääkseni anteeksi Toddyn puolesta ja ottaakseni
jäähyväiset. Clarksonilla asuvien naisten tapana oli lähteä kävelylle
heti päivällisen jälkeen ja viipyä hämärään asti; ja juuri tänä iltana
he läksivät kaksi, kolme yhdessä jättäen minut ilman todistajia
esittämään anteeksipyyntöni. Olin milt'ei pahoillani siitä, että he
läksivät; tunne, että itse asiassa olin vastuunalainen sisarenpoikieni
hairahduksista ja ettei keskustelu tulisi millään tavalla lievittämään
omantunnontuskiani, ei ollut ensinkään miellyttävä. Minusta tuntui,
että neiti Mayton viipyi äärettömän kauvan; kutsuinkin jo pojat
kuistille, että olisi joku, jonka kanssa puhua.
Äkkiä neiti Mayton näyttäytyi ja sillä hetkellä minä hartaasti siunasin
Toddya ja lientä, jonka lapsi oli pannut menemään kaiken maailman
tietä. Maksaisin kernaammin hienon puvun hinnan kuin koettaisin kuvata,
miten neiti Mayton oli puettu. Voin vain sanoa, että hänen pukunsa
tekotapa, väri ja koristeet sopivat hänelle erinomaisesti ollen omiansa
koroittamaan hänen kasvojensa kauneutta, joita aina ennen olin pitänyt
vain miellyttävinä ja henkevinä. Ehkäpä anteeksiannettava harmi Toddyn
hillittömän vallattomuuden vuoksi oli osaltaan syynä hänen poskiensa
tavallista helakampaan väriin ja hänen silmiensä harvinaiseen loistoon.
Mikä sitten syy lie ollutkin, hän näytti kuninkaallisen ylevältä ja
minä puolittain kuvittelin huomaavinani hänen kasvoillaan mielihyvän
välähdyksen siitä, että tahtomattani säpsähdin nähdessäni hänet niin
odottamatta. Hän kuunteli Toddyn puolesta esittämääni anteeksipyyntöä
suosiollisena kuin kuningatar ja sitten hän istuutui sensijaan, että
olisi ehdottanut lähdettäväksi muiden naisten jäljessä, kuten hetkistä
aikaisemmin olin toivonut. Minäkin istuuduin hänen pyynnöstään.
Lasten olisi pitänyt olla vuoteessa jo puoli tuntia sitten, mutta
vastuunalaisuuden tunteeni oli hävinnyt neiti Maytonin ilmestyessä. Nuo
pikku junkkarit olivat rauhallisia, kunnes he taas tekisivät uuden ja
odottamattoman konnantyön. He olivat vetäytyneet kuistin toiseen päähän
ja puuhailivat suuren New Foundlandilaiskoiran kanssa, sill'aikaa
kuin minä, maailman onnellisin mies, keskustelin edessäni olevan
häikäisevän naisen kanssa ja nautin katsellessani hänen säteilevää
kauneuttansa. Hämärä laskeutui ja syveni, mutta mielikuvitukseni esti
tuon äskeisen näkyni hälvenemästä. Pimeän saavuttua ja kun tähdet
syttyivät taivaalle, meidän äänemme huomaamatta alenivat, ja hänen
äänensä kaikui kuin kaunein soitto. Ja kuitenkaan me emme sanoneet
mitään, jota kokomaailma ei olisi saanut kuulla tarvitsematta epäillä
että siinä piili joku salaisuus. Naiset palasivat pienissä joukoissa,
mutta joko naisellisen vaiston ohjaamina tai julkilausumattoman, mutta
hartaan rukoukseni vuoksi, he kulkivat meidän ohitsemme ja menivät
sisälle. Olin samalla kertaa epätoivoisen rohkeuden ja halveksittavan
raukkamaisuuden vallassa. Olin päättänyt sanoa hänelle kaiken, mutta
pelkäsin enemmän kuin ennen olin pelännyt hyökkäykseen lähtiessäni.
Äkkiä ilmestyi takaamme pieni varjo, joka pysähtyi välillemme ja Willyn
ääni sanoi:
"Harry eno, tunnetko sinä neiti Maytonia kohtaan?"
"Tunteeko minua? -- kuinka niin?" huudahti Alice taputtaen
sisarenpoikani poskea.
"Willy!" sanoin minä -- huomasin melkein huutavani -- "Willy, sinä et
saa kertoa sellaista, jota sinulle on täydellä luottamuksella uskottu."
"Mitä tarkoitat, Willy?" toisti neiti Mayton; "tunnettehan vanhan
sanantavan, herra Burton: lapset ja hullut puhuvat totta. Kuinka hän ei
tuntisi minua, Willy?"
"Ei, en minä tarkoita, että hän ei tunne sinua, vaan että hän tuntee
sinua kohtaan. Tiedän, mitä se merkitsee, sillä kysyin häneltä. Kun
ihmiset tuntevat jotakin kohtaan, niin he ajattelevat, että sinä olet
kaunis ja että he haluavat puhua sinun kanssasi ja --"
"Poika haluaa sanoa: tuntea respektiä, neiti Mayton," keskeytin minä
estääkseni sitä, minkä pelkäsin seuraavan. "Willyllä on peloittava
taito tehdä kysymyksiä, ja muutamien tämänaamuisten kysymysten tulos
oli, että parhaani mukaan koetin selittää mitä tarkoitetaan sillä, kun
mies tuntee respektiä naista kohtaan."
"Niin", jatkoi Willy, "tiedän sen kaiken, mutta Harry eno ei sano sitä
oikein. Mitä hän sanoo tuntemiseksi, sitä minä sanon _rakastamiseksi_."
Syntyi kiusallinen äänettömyys, joka tuntui kestävän ijankaikkisuuden.
Toisen kerran sain jo hävetä ja kaikki noiden hirveitten lasten tähden.
En voinut keksiä keinoa, millä kääntää keskustelun toisaalle. Vielä
ihmeellisempää oli, ettei neiti Maytonkaan kyennyt keksimään. Jotakin
oli tehtävä -- voinhan ainakin olla suora, tuli mitä tuli, minun täytyy
olla suora.
"Neiti Mayton", sanoin minä äkkiä vakavasti, mutta hyvin hiljaa,
"Willy on kielikello, mutta hän on siitä huolimatta hyvä tulkki. Mikä
tulkoonkaan kohtalokseni, niin sitä teidän ei ainakaan pidä luulla,
että olisin äkkiä rakastunut paremman tehtävän puutteessa lomalla
ollessani. Hulluuteni on kestänyt jo kuukausia. Minä --"
"Minä tahtoisin vähän puhua", huomautti Willy. "Te puhutte koko ajan.
Minä, minä, kun minä rakastan jotakin niin minä suutelen häntä."
Neiti Mayton säpsähti, ja ajatukseni ajoivat toisiaan takaa
hämmästyttävällä nopeudella. _Hän_ ei kääntänyt keskustelua toisaalle
-- oli mahdotonta ajatella, ettei hän sitä _voinut_. Hän ei ollut
vihastunut, sillä silloin hän olisi sanonut jotakin. Oliko mahdollista,
että --
Kumarruin hänen puoleensa ja toimin Willyn neuvojen mukaisesti. Kun
hän ei pahastunut, minä painoin toistamiseen huuleni hänen otsalleen,
sitten hän vähän kohotti päätään, ja minä näin huolimatta pimeydestä
ja varjoista, että Alice Mayton oli antautunut armoille. Minä tartuin
hänen käteensä ja ojentautuen täyteen pituuteeni minä kiitin Jumalaa
hartaammin, kuin olin koskaan kirkossa kiittänyt. Silloin kuulin Willyn
sanovan: "Tahdon suudella teitä molempia", ja näin säteilevän Aliceni
tempaavan tuon pikku lurjuksen syliinsä ja osoittavan hänelle enemmän
hellyyttä, kuin mitä olisin hänen luonteelleen luullut mahdolliseksi.
Sitten hän sieppasi Toddyn ja antoi hänelle monta merkkiä
anteeksi annostaan -- en uskalla ajatellakaan, että ne johtuivat
kiitollisuudesta.
Äkkiä pari kolme naista ilmestyi kuistille.
"Tulkaa pojat", sanoin minä. "Tulen siis huomenna kolmelta hakemaan
teitä ajelulle, neiti Mayton. Hyvästi!"
"Hyvästi", vastasi maailman suloisin ääni. "Olen valmis kello kolme."