Sunnuntai-iltapäivä.
Sunnuntaipäivälliseni oli erinomainen sekä laadultaan että
runsaudeltaan, ja lankoni punaviini oli mainiota, mutta joku erikoinen
levottomuus esti minua nauttimasta ateriasta siinä määrin kuin olisin
nauttinut toisissa olosuhteissa. Rauhattomuuteni johtui jonkunlaisesta
vastuunalaisuuden ja neuvottomuuden tunteesta. Ymmärsin, että minun
oli pidettävä huolta siitä, että sisarenpoikani viettäisivät tämän
päivän tietoisina pyhäpäivän vaatimuksista ja velvoituksista, mutta
en ymmärtänyt, miten oli meneteltävä. Pojat olivat liian pienet,
jotta heille voisi pitää raamattutuntia ja he olivat liian vilkkaita
pysyäkseen rauhallisina millään tavallisilla keinoilla. Pitkän
miettimisen jälkeen päätin neuvotella lasten itsensä kanssa saadakseni
heiltä selville, miten heidän vanhempansa olivat menetelleet.
"Willy", sanoin minä, "mitä teette sunnuntaisin, kun isä ja äiti ovat
kotona? Mitä he lukevat ja mistä he puhuvat teille?"
"Oi, he kiikuttavat meitä paljon!" sanoi Willy loistavin silmin.
"Ja he lähtevät kanttamme ettimään tuo-villaa", huomautti Toddy.
"Niin, niin", huudahti Willy, "suo-villaa karitsoiksi, etkö tiedä?"
"Hm, kyllä. Muistan kyllä jotakin sellaista nuoruudenpäiviltäni! Nehän
kasvavat hyvin mutaisilla paikoilla."
"Niin, ja siellä on puro ja sananjalkoja ja tuohta ja jos et ole
varuillasi, putoat puroon, kun etsit tuohta."
"Ja me menemme Haukanpetän kallioille", huusi Toddy kimakalla äänellä.
"Ja itä kantaa meitä telatta, kun me vätymme."
"Ja hän valmistaa meille pillejä", sanoi Willy.
"Willy", sanoin kiirehtien, "riittää jo!" Runoilija sanoo:
"'Huveista maailman mä luovun',
"ja ihmettelenpä suuresti, ettei isänne olo opettanut teitä tekemään
samoin. Eikö hän koskaan lue teille?"
"Kyllä, kyllä", huusi Willy taputtaen käsiään ikäänkuin onnellinen
ajatus olisi juolahtanut hänen mieleensä. "Hän ottaa esille raamatun
-- suuren, paksun raamatun, tiedäthän -- ja me kaikki paneudumme
laattialle pitkäksemme, ja hän lukee siitä meille kertomuksia Davidista
ja Noakista ja Vapahtajasta, kun hän oli pikku poika ja Joosefista ja
Faraon joukko kääntyi takaisin halleluijaa."
"Ja mitä?"
"Faraon joukko kääntyi takaisin halleluijaa", toisti Willy.
"Etkö sinä tiedä siitä, kuinka Mooses piti keppiänsä Punaisen meren
yläpuolella ja kuinka vesi nousi kumpaistakin rantaa ylös ja Israelin
lapset menivät ylitse? Sehän juuri tarkoittaa samaa kuin hukkui muinoin
Faraon joukko halleluijaa! Etkö sitä tiedä?"
"Willy", sanoin. "Epäilen, että olet kuullut kuljeksivien laulajien
laulavan."
"Isä ja äiti laulavat meille kaikenlaisia lauluja. Sinähän voit laulaa
niitä meille."
"Ja itä ottaa meidät kanttanta mettään ja tekee meille keppejä", sanoi
Toddy.
"Ja siellä missä rakennetaan uusia taloja, vie hän meidät mukanansa
rakennustelineille."
"Onko hänellä mitään keinoa pidentää iltapäivää", kysyin minä.
"En tiedä mitä se merkitsee, mutta hän asettaa kummimaton ruohikolle ja
sitten me kaikki käymme siihen pitkäksemme ja kuvittelemme, että olemme
nukkuvia sotamiehiä. Väliin vain kun me heräämme, isä jää nukkumaan ja
äiti ei anna meidän herättää häntä. Se ei ole mielestäni mikään hauska
leikki."
"Minun mielestäni raamatun kertomukset ovat kaikkein hauskimmat, eikö
teistäkin?"
Willy näytti hieman epäilevän. "Minun mielestäni on keinuminen
hauskempaa", sanoi hän, "tai ei, mennäänpäs etsimään karitsoja. Nytpä
tiedänkin, tee meille pillit, ja sitten voimme puhaltaa niitä, kun
menemme karitsoja hakemaan. Toddy kulta, etkö sinäkin pidä karitsoista
ja pilleistä?"
"Kyllä -- ja keinumitetta ja tuohetta ja tahdon mennä Haukanpetän
kalliolle", vastasi Toddy.
"Lukekaamme ensin raamattua", sanoin minä. "Jumala ei pidä siitä,
ettette opi mitään hyvää tänäpäivänä."
"Hyvä", sanoi Willy ottaen hurskaasti tekopyhän ilmeen. "Luetaan vain.
Mielestäni on hauskin lukea Joosefista."
"Kejjo meille Goljatitta", ehdotti Toddy.
"Ei Toddy", väitteli Willy vastaan. "Joosefin viitta oli aivan yhtä
verinen kuin Goljatin pää." Sitten Willy kääntyi minuun ja selitti,
että "siksi Toddy pitää Goljatista, kun hänen päänsä oli yltäyleensä
verinen, kun se katkaistiin." Ja Toddy -- tuo henkiolento, jota äidin
sanojen mukaan kaikki kaunis vastustamattomasti veti puoleensa -- Toddy
katsoa tuijotti minuun kuten teurastajapoika katsoo kuolemaantuomittua
lammasta ja huomautti:
"Goljatin pää oli aivan vejinen ja Davidin miekka oli aivan vejinen,
aivan vejinen, niin vejinen kuin, kuin kaikki."
Lähetin nopeasti pienen huokauksen korkeuteen, avasin raamatun, etsin
kertomuksen Joosefista ja luin huomattavasti lyhennellen.
"Joosef oli hyvä, pieni poika, jota hänen isänsä hellästi rakasti.
Mutta veljet eivät pitäneet hänestä. Ja he myivät hänet Egyptiin.
Ja hän oli hyvin viisas ja selitti ihmisille, mitä heidän unensa
merkitsivät ja niin tuli hänestä kuuluisa mies. Ja hänen veljensä
tulivat Egyptiin ostamaan viljaa ja Joosef möi heille, ja sitten hän
ilmaisi heille itsensä. Ja hän lähetti heidät kotiin hakemaan isää
Egyptiin ja sitten he elivät siellä kaikki yhdessä."
"Ei te ole niin", sanoi Toddy, kasvoillaan ilme kuten vääryyttä
kärsineellä ihmisellä. "Onko vaan niin, Willy?"
"Ehei", sanoi Willy. "Sinä et ole lukenut ollenkaan hyvin. Minäpä
kerron teille kuinka se oli. Oli kerran pieni poika, jonka nimi oli
Joosef ja hänellä oli yksitoista veljeä -- yksitoista kauheata veljeä.
Ja hänen isänsä antoi hänelle uuden viitan ja hänen veljillään ei ollut
yllään muuta kuin vanhat nuttunsa. Ja eräänä päivänä hän vei heille
heidän päivällisruokansa ja he pistivät hänet syvään, pimeään kuoppaan,
mutta he eivät panneet hänen uutta kaunista viittaansa sinne -- he
tappoivat kauriin ja kastoivat viitan -- ajatelkaa, että se tehtiin
uudelle kauniille viitalle -- ja kastoivat sen kauriin vereen, ja se
tuli aivan veriseksi."
"Aivan vejitekti", ehätti Toddy väliin julmalla innolla. Willy jatkoi:
"Mutta samaa tietä tuli muutamia ismaelilaisia ja nuo yksitoista
kauheaa veljeä ottivat hänet pois syvästä, pimeästä kuopasta ja möivät
hänet ismaelilaisille ja he veivät hänet kauvas Egyptiin. Ja hänen
vanha isärukkansa itki ja itki ja itki, kun hän ajatteli, että suuri
leijona söi Joosefin suuhunsa: mutta häntä ei ollenkaan syöty; mutta
siellä ei ollut postikonttoria eikä rautatievaunuja eikä postivaunuja,
siellä Egyptissä, ja siellä ei ollut sähkösanomia, niin että Joosef
ei voinut antaa isällensä tietoja missä oli, ja hänestä tuli niin
hyvä ja viisas, että Egyptin kuningas antoi hänen myydä kaiken viljan
ja ottaa rahat hoitoonsa, ja eräänä päivänä tuli muutamia miehiä
ostamaan viljaa, ja Joosef katseli heitä ja siinähän olikin hänen omat
veljensä. Ja hän säikytti heitä -- minä olisin antanut heille kaikille
selkään, jos minä olisin ollut Joosef, mutta hän vain säikytti heitä,
ja sitten hän ilmaisi heille kuka hän oli, ja hän suuteli ja hän ei
lyönyt heitä, eikä jättänyt ilman aamiaista, eikä pannut heitä nurkkaan
eikä mitään sellaista, ja sitten hän lähetti heidät isää noutamaan,
ja kun hän näki isänsä tulevan, hän juoksi kovaa kyytiä ja halasi ja
suuteli häntä. Joosef oli liian iso kysyäkseen isältänsä, oliko hänellä
rintasokeria, mutta hän oli hyvin iloinen nähdessään hänet. Ja kuningas
antoi Joosefin isälle kauniin maatalon, ja he elivät senjälkeen kaikki
iloisina."
"Ja he kattoivat viitan vejeen", toisteli Toddy.
"Harry eno", sanoi Willy, "mitä luulet että minun isäni tekisi, jos
hän luulisi, että leijona söisi minut suuhunsa? Minä luulen, että hän
itkisi kauheasti, etkö sinäkin? Kerro nyt meille toinen kertomus -- tai
minäpäs tiedän -- lue meille --."
"Goljatitta", keskeytti Toddy.
"Kerroppas sinä minulle hänestä, Toddy", sanoin.
"No", sanoi Toddy. "Goljat oli pitkä, tuuji miet, ja David oli hyvin
pieni miet, ja Goljat tanoi 'Tule tänne niin minä työn tinut' ja David
tanoi 'En minä tinua pelkää.' Titte David pitti viiti pientä kiveä
linkoon ja pyyti Jumalalta apua, ja antoi lingon paitkata kivet
Goljatin tiimiin ja tappaa hänet aivan kokonaan, ja David otti Goljatin
miekan ja löi Goljatin pään poikki ja te tuli aivan vejitekti, ja
Goljat juokti tiehentä." Tätä lyhyttä kertomusta säesti suurempi määrä
vilkkaita ja yllättäviä eleitä, kuin mitä hillitty kaunopuhuja Gough
milloinkaan tuhlaa pitkään puheeseen.
"Minusta ei ole ollenkaan hauskaa kuulla Goljatista", sanoi Willy.
"Minä tahtoisin kuulla Feruksesta."
"Kenestä?"
"Feruksesta, etkö tiedä kuka hän on?"
"En ole milloinkaan kuullut hänestä, Willy."
"Ohhoh", ihmetteli Willy, "eikö sinulla ollut isää, kun olit pieni?"
"Kyllä, mutta hän ei koskaan kertonut kenestäkään Ferus-nimisestä, eikä
sen nimistä ole Tietosanakirjassakaan. Mikä mies hän oli?"
"Oli kerran mies, jonka nimi oli Ferus-Offerus ja hän taisteli
kuninkaiden puolesta, mutta kun joku kuningas rupesi jotakin toista
pelkäämään, hän ei enää tahtonut taistella hänen puolestaan. Ja eräänä
päivänä ei hän löytänyt yhtään ainoata kuningasta, joka ei olisi
ketään peljännyt. Ja ihmiset sanoivat hänelle, että Jumala on maailman
mahtavin kuningas ja hän ei peljännyt mitään eikä ketään. Ja hän kysyi
heiltä, missä hän voisi löytää Jumalan, ja he sanoivat, että hän on
ylhäällä taivaassa, niin etteivät muut kuin enkelit voineet häntä
nähdä, mutta hän tahtoi, etteivät ihmiset taistelisi hänen puolestaan,
vaan _tekisivät työtä_ hänen hyväkseen. Niin Ferus tahtoi tietää,
minkälaista työtä hänen pitäisi tehdä, ja ihmiset sanoivat, että
siellä lähellä oli joki, jossa ei ollut lauttaa, siksi, että siinä oli
niin kova virta, ja he luulivat, että Jumala pitäisi siitä, että hän
kantaisi ihmisiä joen ylitse. Niin Ferus meni sinne, ja hän valmisti
itselleen hyvän, vahvan kepin, ja kun joku tahtoi päästä joen yli,
kantoi hän hänet selässään.
"Eräänä iltana hän istui pikku tuvassaan tulen ääressä piippua polttaen
ja lukien sanomalehteä, ja ulkona satoi vettä ja rakeita ja tuuli
ja myrskysi, ja hän oli iloinen siitä, ettei kukaan tahtonut joen
yli. Silloin hän kuuli jonkun huutavan: 'Ferus!' Ja hän katsoi ulos
ikkunasta, mutta kun hän ei voinut nähdä ketään, istuutui hän jälleen.
Sitten taas joku huusi: 'Ferus!' ja hän avasi oven ja siellä oli pikku
poikapahanen, suunnilleen Toddyn kokoinen. Ja Ferus sanoi: 'Hei poika,
tietääkö äitisi, että olet ulkona?' Ja pikku poika sanoi: 'Tahdon mennä
joen yli.' 'Hyvä', sanoi Ferus, 'sinä olet kokolailla pieni poika
kulkeaksesi yksin, mutta hyppää selkääni!' Niin pikku poika hyppäsi
Feruksen selkään, ja Ferus meni veteen. Kyllä se mahtoi olla kylmää!
Ja joka askeleelta pikku poika tuli raskaammaksi, niin että Ferus
oli kaatumaisillaan, ja jos hän sen olisi tehnyt, molemmat olisivat
hukkuneet. Ja kun he tulivat toiselle rannalle, Ferus sanoi: 'Sinä
olet painavin pikku olento, mitä milloinkaan olen kantanut', ja hän
kääntyi ympäri katsoakseen häneen, ja siinä ei ollutkaan mitään pientä
poikaa, vaan suuri mies -- Vapahtaja. Ja Vapahtaja sanoi: 'Ferus,
kuulin, että koetit tehdä työtä minun hyväkseni, ja minä ajattelin,
että tulisin katsomaan sinua, ilman että sinä tietäisit kuka olen. Ja
nyt sinä saat uuden nimen; sinua kutsuttakoon Christ-offerus, sillä
se merkitsee Vapahtajan kantaja.' Ja kaikki kutsuivat häntä täst'edes
Christ-offerukseksi, ja kun hän kuoli, kutsuivat he häntä Pyhäksi
Christopheriksi, sillä Pyhäksi kutsutaan hyviä ihmisiä, kun he ovat
kuolleet."
Willyllä itsellään oli kasvoillaan ilme kuin pyhimyksellä, kun hän
esitti tämän kertomuksen, mutta nämä hänen ulkonäköään koskevat
mietteeni keskeytti Toddy, joka, pitäen veljensä kertomusta liian vähän
jännittävänä, oli karannut puutarhaan, tutkinut siellä ampiaispesää,
saanut piston ja kirkui nyt täyttä kurkkua. Hän juoksi luokseni, minä
nostin hänet syliini. Hän nyyhkytti:
"Tuudi minua. Tahdon Kalle mihin joutunut."
Heilutin häntä edestakaisin, hyväilin hellästi, mutta yhä hän vain
nyyhkytti:
"Tahdon Kalle mihin joutunut."
"Mitähän tuo lapsi tarkoittanee?" kysyin ihmeissäni.
"Hän tahtoo, että laulaisit laulun Kalle pojasta" sanoi Willy. "Hän
tahtoo, että äiti laulaa sen hänelle aina, kun hän on satuttanut
itsensä ja sitten hän lakkaa itkemästä."
"Sitä en osaa", sanoin. "Eiköhän 'Virtaa, Jordan' kelpaisi, Toddy?"
"Minä sanon, kuinka se on", sanoi Willy, ja tuo nuori mies lauloi
seuraavan laulun, säkeen kerrallaan, minä kerraten sanat ja säveleen:
"Ken tietää, mihin joutunut
korini pieni ois",
näin Kalle kysyy, "joku lie
sen vienyt multa pois.
Ja entäs pikku kissasein?
Se myöskin poissa on.
No ihmettä, yht'aikaa ne
on päässeet piilohon!
Käyn äidin luo, ma aavistan
sen sinne mennehen
se sohvalla lie ottanut
taas pikku unosen.
Käy äiti, äiti, katsohan
näkyä hupaisaa:
kas, kissa unta ottelee
korissa makeaa!"
En voinut käsittää, missä tämän laulun vaikutus sisarenpoikani
vaivoihin piili, mutta lopetettuani sen muuttuivat nyyhkytykset
tyytyväisyyden huokaukseksi.
"Toddy", sanoin, "pidätkö enosta?"
"Pidän."
"Sanoppas sitten, kuinka tuo lystikäs laulu voi sinua lohduttaa?"
"Tuntuu vain niin hyvältä, eikä tee kipeätä", vastasi Toddy.
"Eikö tuntuisi yhtä hyvältä, jos laulaisin 'Syöstynä kuiluun synkän
epätoivon?'"
"Ei, minä en pidä tynkättä epätoivotta ja jot tynkkä epätoivo tekiti
minulle jotain pahaa, löitin ten heti aivan kuoliaakti."
Tähän nerokkaaseen huomautukseen päättyi keskustelumme tästä asiasta,
mutta minä ajattelin muutaman hetken huolestuneena, voisivatkohan
Helenan ja minun isoisän ajoittaiset henkiset häiriöt ilmetä jälleen
tässä hänen nuorimmassa jälkeläisessään. Ajatukseni katkaisi Willy,
joka rohkeasti huomautti:
"Nyt kai saamme pillit, Harry eno, vai kuinka." Otin varteen
huomautuksen ja vein heidät metsään. Vuosikausiin en ollut
ollut hakemassa pähkinäpuunvesoja, en todellakaan sittenkuin
sodassa, jolloin opin tietämään kuinka kuuman tulen saattoi saada
pienistäkin pähkinätikuista. En ollut etsinyt puuta pilleihin --
neljännesvuosisataan. Näiden muistojen mieleeni nostamat erilaiset
kuvat uhkasivat saattaa minut mielentilaan, joka olisi voinut purkautua
johonkin epäonnistuneeseen runotekeleeseen, mutta sisarenpoikani
estivät sen ahdistellen minua vilkkailla kysymyksillään, kysymyksillä
sellaisilla, joita ainoastaan lapset voivat tehdä. Pillit valmistuivat,
ja minut vietiin marssin tahdissa paikkaan, missä "karitsat" kasvoivat.
Se oli juuri sellainen paikka, johon pojat tuntevat viehätystä --
alava, kostea, soinen, puroineen, joka petollisesti luikertelee ruohon
ja tuuheitten sananjalkojen lomitse. Lapset tunsivat jo kaukaa kasvin,
jossa kasvoi "karitsoja" ja jokaista uutta löytöä seurasi läpitunkeva
riemuhuuto. Alussa katsahdin nopeasti puroon päin, kun tuollainen
kimakka huuto halkaisi ilman, mutta kun vähitellen totuin siihen,
kiintyi huomioni muutamiin erinomaisen ihaniin sananjalkoihin. Äkkiä
kuitenkin useat peräkkäin kuuluvat huudot ilmaisivat, että jokin oli
hullusti, ja suuren sananjalan ylitse näin pienet, hätääntyneet kasvot.
Willy riensi veljensä avuksi, mutta oli hänkin pian vajonnut yhtä
syvälle kuin Toddy mustaan, puron pohjassa olevaan mutaan. Riensin
hätään, asetuin hajasäärin puron yli ja ojensin käden kummallekin
pojalle. Silloin antoi petollinen mätäs myöten ja minäkin pudota
loiskahdin sekaan. Tämä tapaus vaihtoi Toddyn surun nauruun, mutta
en voi sanoa, että onnettomuuteni tässä tapauksessa olisi huvittanut
minua. Putoaminen puhtaaseen veteen ei ole miellyttävää, ei edes
kalassa ollessa, mutta valkeissa housuissa äkkiä vajota polvia myöten
maaemon helmaan, se on eri asia. Nopeasti vedin lapset ylös ja asetin
heidät rannalle, sitten kompuroin itse ylös vihapäissäni ja koetin
päristellä, kuten olen nähnyt Newfoundlandilaiskoiran tekevän.
Päristeleminen ei kumminkaan ollut hyvä -- sillä housunlahkeena
rupesivat kauheasti lyömään nilkkoihini, ja lähettivät alas kenkiini
inhoittavia liejuvesivirtoja. Vaaleanharmaa huopahattuni oli pudonnut
puron reunalle ja tullut aivan tahraiseksi, kun kiipesin ylös vedestä.
Katsoin nuorempaan sisarenpoikaani sanattomalla suuttumuksella.
"Harry eno", sanoi Willy, "Jumala oli hyvä, kun antoi sinun olla
kanssamme, muutoin Toddy olisi hukkunut."
"Niin kyllä", sanoin, "ja enpä todellakaan olisi --"
"Hajji eno," huusi Toddy juosten nopeasti luokseni, ja, taivuttaen
minut itseään kohti, taputteli poskeani mutaisella, mustalla kädellään.
"Minä pidän tinutta, kun vedit minut vedettä."
"Annan sinulle anteeksi", sanoin, "mutta kiiruhtakaamme kotiin." Meidän
oli sivuutettava vain yksi ainoa talo ja se oli, Luojan kiitos, niin
tiheän pensaikon peitossa, etteivät asukkaat voineet nähdä tietä.
Kuljimme tosin yleisesti suosittua ajelutietä, mutta voisimmehan ehtiä
kotiin viidessä minuutissa, tai pujahtaa metsään, jos kuulisimme
vaunujen lähestyvän. Voi! Siellä jo tulivatkin vaunut, ja me, me
muodostimme niin surullisen näköisen ryhmän! Vaunuissa istui naisia, ja
vielä päälle päätteeksi -- mutta olikohan siinä, tietysti siinä oli --
oliko paholainen, joka aina johti noita lapsia, lähettänyt palvelijansa
hakemaan neiti Maytonia, ennenkuin se ryhtyi toimeen. Siinä hän nyt
auttamattomasti istui, kylmänä, hienona, sievänä, koettaen säilyttää
mielenmalttinsa, vaikkakin sitä tehdessään punastui. Ei auttanut,
että loin katseeni maahan; hän oli jo tuntenut minut. Käänsin häntä
kohti kasvoni, joissa oli yhtä uhmaava, jos ei uhmaavampikin ilme kuin
sodassa käydessäni hyökkäykseen.
"Teillä näkyy olleen hauska iltapäivä yhdessä", sanoi hän tapansa
mukaan hymyillen vaunujen sivuuttaessa meidät. "Muistakaa kaikki tulla
luokseni huomenna."
Jumala siunatkoon tuota tyttöä! Hänen sydämensä toimi yhtä nopeasti
kuin hänen silmänsä -- kuka muu nuori nainen tahansa olisi tällaisessa
tilaisuudessa tarvinnut kaiken tarmonsa nauramiseen, mutta hän ennen
muuta koetti helpoittaa minun asemaani. Sellainen kuninkaallisen ylevä
nainen ansaitsee -- tässä äkkiä huomasin kasvojeni lentävän kuumiksi
mudan alla, jota Toddyn käsistä oli niihin tarttunut ja minä johdin
paluumatkaamme ryhdiltäni komeampana kuin mitä ulkomuotoni oikein
edellytti ja sitten minä jätin sisarenpoikani palvelijalle samalla
suuremmoisella arvokkuudella, jolla upseeri luovuttaa suuren vangiksi
ottamansa sotilasjoukon. Nopeasti vaihdoin ryvettyneet vaatteet
parhaaseen pukuuni -- ei siksi, että olisin toivonut ketään tapaavani,
mutta siksi, että äkkiä tunsin itsekunnioitukseni huimasti kasvaneen.
Kun lapset oli pantu makuulle, ja minulla oli vain omat ajatukset
seuranani, vietin pari onnellista hetkeä kuvittelemalla mahdolliseksi
sellaista, jota en koskaan ennen ollut uskaltanut ajatellakaan.