Mitä kirkossa tapahtui.
Seuraava päivä oli pyhä. Uskoin lujasti kolmannen käskyn sitovaan
voimaan ja suureen viisauteen mikäli se koski lepoa, ja siksipä olinkin
tunnontarkasti totuttautunut nukkumaan pyhä-aamuisin paria tuntia
kauvemmin kuin arkisin. Mutta koska olin perinyt paitsi amerikkalaista
omaatuntoa aito amerikkalaisen kammon ajan tuhlaamista kohtaan, valvoin
säännöllisesti lauvantai-iltaisin paria tuntia kauvemmin kuin muina
iltoina, eikä tämän pyhäpäivän edellinen ilta ollut mikään poikkeus,
kuten lukijakin edelläolevasta voinee päättää. Mutta noin puoli kuuden
ajoissa aamulla huomasin, etteivät sisarenpoikani samalla lailla
tulkinneet Siinain lakia. He eivät olleet ainoastaan hereillä, vaan
kiistelivät kiihkeästi ja kaikesta päättäen hyvin äänekkäästi, koskapa
saatoin kuulla selvästi heidän sanansa. Uneliaalla suvaitsevaisuudella
koetin olla välittämättä noista äänekkäistä rauhanhäiritsijöistä,
mutta äkkiä aloin uskoa sijaissovitukseen, kun jokin lentävä esine
suuremmalla vauhdilla kuin voimalla lensi suoraan nenänvarrelleni
ja sitten se nopeasti ja tarpeettomalla voimalla asettui poikittain
silmilleni. Hetken jännityksen perästä ja ihmeteltyäni kuinka tuo
heittoesine saattoi tunkeutua suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi
huomasin, että syynä kaikkeen oli nukke. Sen kauheasta likaisuudesta
päättäen oli se Toddyn omaisuutta. Sitäpaitsi huomasin, että molempien
huoneiden välinen ovi oli auki.
"Kuka heitti tämän nuken", huusin ankarasti.
Vastausta ei kuulunut.
"Kuuletteko", pauhasin.
"Mitä, Harry eno", kysyi Willy erinomaisen kohteliaasti.
"Kuka heitti nuken?"
"Mitä?"
"Kuka heitti nuken, kysyn?"
"Ei kukaan."
"Toddy, kuka heitti tämän nuken."
"Willy sen heitti", vastasi Toddy niin epäselvällä äänellä, että oli
aivan ilmeistä, että veljen käsi raskaana lepäsi pienellä huuliparilla.
"Willy, miksi sen teit?"
"Niin kun -- kun -- kun Toddy viskasi nukkensa minun suuhuni. Sen
hiukset menivät suuhuni, ja kun minä en tahtonut hänen nukkeansa
suuhuni, niin heitin sen takaisin hänelle. Ja sitten kun ei vuoteen
jalkapääty ollut kylliksi korkea, se lensi oven läpi sinun vuoteeseesi."
Selitys oli ilmeisesti totuuden kanssa yhtäpitävä, vaikkakaan se ei
voinut lievittää kipua silmässäni. Mutta ponnistukseni asian selville
saamiseksi olivat saaneet minut niin täydellisesti hereille, ettei
nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Ja avoin ovi sitten! Oliko rosvo
käynyt huoneessa? Ei, kelloni ja muistikirjani olivat paikoillaan.
"Willy, kuka aukaisi oven?"
Hetken viivyteltyään ikäänkuin hän olisi miettinyt kuka sen todellakin
oli tehnyt Willy vastasi:
"Minä."
"Kuinka sen teit?"
"Katsos eno, me tahdoimme juotavaa ja ovi oli lukossa. Ja siksi
me menimme ulos ikkunasta kuistin katolle ja tulimme sisään sinun
ikkunastasi. (Tässä hän hiukan pysähtyi.) Ja se oli niin hauskaa. Ja
sitten me avasimme oven ja tulimme takaisin."
Tulisinko pakoitetuksi sulkemaan heidän tai minun ikkunaluukut
ja vielä päälle päätteeksi näin kesäiseen aikaan! Olisipa Helena
sattunut kulkemaan ohi ja näkemään, kuinka tuo valkopukuinen kulkue
vaelsi kuistin katolla! Makasin mietiskellen sitä ääretöntä määrää
käyttämätöntä neroa, joka piili miljoonissa lapsissa tai jota
käytettiin ainoastaan viattomien aikaihmisten kiusaamiseen. Silloin
kuului keveätä astuntaa vuoteeni vierestä ja näin hennon olennon
lähestyvän vakavin kasvoin ja kuulin äänen:
"Tahdon tulla vuoteeteeti."
"Mitä varten, Toddy?"
"Telmimään, itä telmii aina pyhä-aamuitin. Tule Willy, Hajjy eno telmii
meidän kanttamme."
Willy vastasi ilohuudolla, heittäytyi alas vuoteestaan ja kiirehti
sille puolelle vuodettani, jota Toddy ei ollut anastanut. Sitten nuo
molemmat pikku ilkimykset antoivat merkin hyökkäykseen ja syöksyivät
kimppuuni. Elämäni varrella olen toisinaan nähnyt hereilläni unta,
josta en ole kenellekään kertonut. Unien joukossa oli eräs, joka
tosin ei enää ole niin selvä kuin ennen nelivuotista sotilasaikaani.
Olin olevinani ankarassa taistelussa tasankojen maalattujen
intiaanien kanssa, olin kuuntelevinani pelottomana heidän kauheita
sotahuutojaan ja itse olin olevinani loistava esimerkki valkoisten
neron etevämmyydestä. Mutta tänä pyhä-aamuna hylkäsin tuon ajatuksen,
vastoin kaikkia sääntöjä, mutta ainaiseksi. Noiden pikku soturien
käydessä hyökkäykseen tuntui minusta niin epämiellyttävältä, että
itsekin halveksin itseäni, ja heidän sotahuutonsa kauhistuttivat minua
enemmän kuin kapinoitsijoiden kimakat huudot. Toddyn puheen mukaanhan
minun piti telmiä heidän kanssaan, mutta alusta alkaen ottivat he koko
johdon omiin pieniin, mutta toimeliaisiin käsiinsä. Toddy selitti
että molemmat polveni yhdessä muodostivat hänen "heponta" ja istuutui
niille hajareisin nauraen iloisesti ponnistuksilleni heittää hänet
"satulasta", ja pitäen itseään vakavassa asennossa kaivamalla pikkuiset
pulleat sormensa niihin kohtiin ruumistani, joihin hän helpoimmin pääsi
käsiksi. Willy huusi: "Minäkin tahdon hevosen!" ja istuutui rinnalleni.
"Näin hevoset kulkevat", selitti hän hitaasti heilutellen itseään
eteenpäin ja taaksepäin. Minulle alkoi selvetä, miksi langollani, joka
aikoinaan oli ollut mainio voimistelija, rinta oli niin sisäänpainunut.
Juuri silloin kävivät Willyn kasvot eloisemmiksi, hänen silmänsä
suurenivat ja alkoivat loistaa ja hän huudahti: "Näin hevoset
laukkaavat!" Hän nousi seisomaan, valmistautui hyppäykseen ja syöksähti
koko 23 kilon painollaan suoraan keuhkoilleni. Tämän tempun hän ehti
uudistaa useampaan kertaan, ennenkuin täydellisesti toinnuin hänen
röyhkeytensä ja painonsa aiheuttamasta hämmennyksestä. Mutta kivun
tunne sai minut lopullisesti täyteen tajuuni ja hurjalla ponnistuksella
heitin nuo pahuuksen ratsastajat "satulasta" ja pelastauduin
keskilattialle.
"Ah-h-h-h", huusi Toddy. "Tahdon jattattaa."
"Voi, vooii-i", ulvoi Willy. "Sinä olet paha. En ollenkaan pidä
sinusta."
Huolimatta Toddyn toivomuksesta, Willyn arvostelusta sekä hänen
arvonantonsa alenemisesta, pukeuduin nopeasti. Vaikka leponi olikin
tullut häirityksi, tunsin suurta kiitollisuutta siitä, että oli
pyhä; kirkossa ainakin saatoin olla rauhassa kiusanhengiltäni.
Aamiaispöydässä molemmat pojat tarjoutuivat seuraamaan minua
jumalanpalvelukseen, mutta hylkäsin tarjouksen siitä edes kiittämättä.
Ottamalla heidät mukaan olisin voinut olla avuliaana opettamaan heille
yhden kauneimmista tavoista, mutta epäilin suuresti, tokkopa todellakin
saattoi olla velvollisuuteni panna itseni alttiiksi tuollaisen teon
mahdollisille seurauksille. Ja sitäpaitsi, saatoinhan siellä tavata
neiti Maytonin. Samalla sekä toivoin että pelkäsin tapaavani hänet,
enkä voinut sietää ajatusta, että näyttäytyisin hänelle noiden
molempien seurassa, jotka olivat syypäät naurettavaisuuteeni hänen
silmissään. Willy nurisi ja Toddy itki, mutta minä pysyin vahvana,
vaikka olinkin niin myöntyväinen heidän oikeutetuille pyynnöilleen,
että otin heidät pitkälle kävelylle ennen jumalanpalvelusta. Huvitin
lapsia tappamalla käärmeen ja samalla lyömällä säpäleiksi hienon
kävelykeppini; ainoa lohdutukseni oli, että kepin jäännöksistä saatoin
valmistaa kepin Willylle. Kun saavuimme kotiin, tein, ruvetessani
valmistamaan lähtöä kirkkoon, juhlallisen sopimuksen Willyn kanssa,
jota yleensä pidettiin veljesparin päänä. Willy lupasi itsensä ja
veljensä puolesta, etteivät he yrittäisi huoneeseeni, eivät riitelisi,
eivät kaivaisi maata muutoin kuin lapiolla, ja kuljettaisivat
multaa määräpaikkaansa jotenkin muutoin kuin omissa lakeissaan tai
esiliinoissaan, eivät poimisi kukkia puutarhasta, eivät aukaisisi
vesihanoja ja kääntyisivät kaikissa erimielisyyksissä keittäjän puoleen,
jonka tuli olla riidanratkaisijana, eivätkä rakentaisi taloja uusista
kirjoista, jotka olin asettanut kirjaston pöydälle. Toivoen, että
luvatut ehdot tarkkaan täytettäisiin, minä suostuin siihen, että Willy
pääsisi yksin pyhäkouluun, joka alkoi aamujumalanpalveluksen jälkeen,
mutta vasta sitten, kun Maggie julistaisi hänen olevan kaikin puolin
kunnossa. Kun Toddya pidettiin vuoteessa päivittäin yhdestätoista
yhteen, arvelin voivani mennä kirkkoon ilman häiritsevää pelkoa, sillä
yksinään ei Willy voinut yhden ainoan tunnin kuluessa tehdä itsensä
syypääksi mihinkään erikoiseen syntiin. Hillcrestin kirkossa oli tilaa
paljon useammalle, kuin mitä siellä oli ihmisiä, sillä ani harvoja
kesävieraita oli vasta saapunut ja huomasin, että seurakuntalaiset
tähystelivät minua tarkasti. Tässä tuntui jo olevan minulle tarpeeksi,
mutta siinä ei sentään ollut kaikkea, mikä osakseni oli tuleva, sillä
kirkonpalvelija ohjasi minut alttarin lähettyville ja osoitti minulle
paikan penkissä, jossa istui yksi ainoa henkilö -- neiti Mayton.
Tietystikään neitonen ei ollut huomaavinaan minua, hän oli liian hyvin
kasvatettu tehdäkseen mitään sellaista kirkossa, ja lohduttomana
minä vietin kymmenen minuuttia sadatellen mielessäni kaikkia hyviä
tapoja. Jumalanpalveluksen alkaminen lopetti osaksi rauhattomuuteni,
sillä minulla ei ollut virsikirjaa -- penkissäkään ei sellaista
ollut -- jonkavuoksi neiti Mayton ystävällisesti salli minun seurata
omastaan. Ja hänen käytöksensä oli niin moitteetonta ja hän esiintyi
niin vieraana, että minä ajattelin hänen kohteliaisuutensa varmaankin
johtuvan etupäässä kristillisestä velvollisuudentunnosta; hän ei olisi
voinut olla kohteliaampi ja kylmempi, vaikka minä olisin ollut tatarien
khani. Ensimäisen virren sävel oli minulle aivan outo, niin että minä
surkeasti kompastelin yrittäessäni laulaa tenoria, vaikka neiti Mayton
lauloi sopraanoansa kertaakaan erehtymättä. Saarna oli pitempi kuin
mihin olin tottunut ja usein huomasin, etten ensinkään seurannut.
Asemani ja ulkomuotoni eivät koskaan olleet tuntuneet niin mitättömiltä
kuin tämän loppumattoman saarnan aikana.
Papin päästyä sanoihin: "Ja lopuksi rakkaat veljet", rukoilin osaltani
saarnalle hyvää ja nopeaa loppua. Seurakuntakin tuntui olevan kanssani
samaa mieltä, sillä ympäriltäni kuului yleistä kohinaa näitä sanoja
lausuttaessa. Pian kuitenkin selvisi, että sanankuulijain liikehtiminen
aiheutui jostakin muusta syystä, sillä kuulin takaani pari pidätettyä
nauruntyrskähdystä. Neiti Maytonkin käänsi päätään nopeammin, kuin
mikä oli ominaista hänen liikkeidensä tavalliselle sulolle ja
pappikin pysähtyi arveluttavan pitkäksi aikaa. Käännyin paikallani
ja näin sisarenpoikani Willyn, puettuna parhaaseen pukuunsa, lakki
ylimielisesti päässä, heilutellen uutta keppiänsä mahdollisimman
komeasti. Hän pysähtyi jokaisen penkin päähän tarkastellen perinpohjin
siellä istujia, ei näyttänyt löytävän ketä etsi, mutta jatkoi
ponnistuksiaan huolimatta minun yrityksistäni vangita hänen katsettaan.
Lopuksi hän keksi erään perhetuttavan, jolle hän purki sydämensä sanoen
yli kirkon kuuluvalla äänellä:
"Tulin etsimään enoani."
Juuri silloin hänen katseensa osui minuun, hymy kirkasti äkkiä hänen
kasvonsa, hän kiirehti luokseni ja tuo veijari painoi pehmeän poskensa
luottavasti poskeani vastaan. Kirkossa kuului hiljaista sorinaa. En
tiennyt mitä hänelle sanoa tai tehdä. Mutta neuvottomuuteni muuttui
ihmettelyksi, kun neiti Mayton, kasvot loistaen huonosti peitettyä
iloisuutta, mutta silmät täynnä hellyyttä, veti tuon pienen veitikan
syliinsä ja suuteli häntä kuuluvasti. Samalla hetkellä pappi hiukan
vitkastellen sanoi: "Rukoilkaamme." Nopeasti painoin pääni penkkiin
iloisena siitä, että voin kätkeä kasvoni. Mutta kun salaa katsahdin
tämän jumalattoman häiriön syytä, kohtasin neiti Maytonin katseen. Hän
nauroi niin hillittömästi, että minunkin oli mahdoton vastustaa ja minä
nauroin sitäkin enemmän ymmärtäessäni, että toinen vallaton poika oli
sovittanut sen minkä toinen oli rikkonut.
Loppusiunauksen jälkeen Willy oli yleisen huomion esineenä. Tätä
onnellista tilaisuutta hyväkseni käyttäen minä ehätin sanomaan neiti
Maytonille:
"Oletteko vieläkin samaa mieltä sisareni kanssa hänen poikiensa
suhteen, neiti Mayton?"
"Mielestäni he ovat äärettömän hauskat", vastasi neiti suurella
innolla. "Toivon niin hartaasti, että tulette heidän kanssaan käymään
luonani. Haluaisin kerrankin nähdä nuoren gentlemannin kaikessa
alkuperäisyydessään."
"Kiitos", sanoin minä. "Ja Toddyn vaadin silloin tuomaan kukkakimpun
katumuksen merkiksi."
"Tehkää se", vastasi hän päästäessäni hänet ohitseni penkistä. Se oli
mitätön lause, mutta se teki minut onnelliseksi vielä kerran.
"Katsoppas, Harry eno", huudahti Willy, kun lähdimme yhdessä kirkosta,
"pyhäkoulu ei vielä alkanut, ja tahdoin kuulla laulettaisiinko taasen
kirkossa; ja minä tulin sisään ja sinä et ollut isän paikalla ja minä
tiesin, että sinä olit jossakin ja siksi minä etsin sinua."
"Jumala sinua siunatkoon", ajattelin siepaten hänet syliini ikäänkuin
olisin tahtonut kiirehtiä hänen menoaan pyhäkouluun, mutta itse asiassa
antaakseni hänelle suudelman kiitollisuuden osoitukseksi. "Sinä teit
oikein, aivan oikein!"