Kukkakimppuni ja miten sen kävi.
Koko iltapäivän pyhitin Neiti Maytonin kukkakimpulle. Se olikin
erikoisen hauskaa ajanviettoa. Se ei ollut mikään kukkakauppiaan
valmistama kimppu, jossa oli vain muutamia harvoja lajeja, kukat
rautalankojen varassa, ja järjestetyt matemaattisella tarkkuudella.
Pistin joukkoon monta harvinaista kukkasta, jotka ovat liian
vaatimattomat kukinnoltaan rehennelläkseen kukkakauppiaiden
myymälöissä. Yhdistin yhtä monta väriä kuin kukkasta, ja tuoksuja,
jotka ovat täysin vieraat suurkaupungin kukkasille. Kukkien järjestely
on mielitekojani, mutta nyt tuotti se enemmän iloa kuin koskaan ennen.
Ei siksi, että olisin ollut rakastunut neiti Maytoniin, voihan mies
vilpittömästi ihailla kaunista, lahjakasta naista olematta silti häneen
rakastunut. Hän voi iloita koettaessaan valmistaa tälle iloa. Mutta
silti ei tarvitse pitää välttämättömänä, että tuo nainen antaa itsensä
vastalahjaksi. Tultuani varttuneempaan ikään olen aina ivan hymy
huulillani kuunnellut puhetta rakastuneiden miesten anteliaisuudesta;
minusta on tuntunut, että he pyytävät ääretöntä hintaa siitä, mitä
heillä on tarjona. Tuollaiset eivät tunteeni neiti Maytonia kohtaan
olleet. Onhan ollut olemassa pakanoita, jotka ovat tarjonneet lahjoja
jumalattarilleen puhtaasta ihailusta ilman vähintäkään ajatusta siitä,
että he koskaan saisivat nauttia lempijumaliensa alituista seuraa.
En osoittanut koskaan huomaavaisuutta neiti Maytonille tuntematta
läheistä ymmärtämystä noita suurisieluisia pakanoita sekä heidän hyvää
esimerkkiänsä seuraavia kristittyjä kohtaan. Nähdessäni kimppuni
yhä lisääntyvän ihanuuden iloni ja tyydytyksen tunteeni kasvoivat
ajatellessani, kuinka hän tulisi ihailemaan makuni näytettä.
Vihdoin se valmistui, mutta äkkiä iloni hävisi, kun tuo kauhea ajatus
"mitä ihmiset sanovat" iski mieleeni. Jos olisimme olleet New-Yorkissa
emmekä Hillcrestissä, ei kukaan muu kuin kukkakauppias, juoksupoika
ja minä olisi tiennyt, että lähetin kukkasia neiti Maytonille, mutta
Hillcrestissä, satoine siellä asuvine kielikelloineen, ja missä kaikki
olivat selvillä toisistansa ja toistensa asioista, siellä pelkäsin
juoruja. Miken, ajajan, vaitioloon saatoin luottaa. Olin hänelle jo
sivumennen pistänyt lantin silloin, toisen tällöin ja kertonut hänelle
eräästä liikkeessämme palvelevasta miehestä, jonka perheen Mike oli
tuntenut Old Erinissä. Mutta kaikkihan tiesivät, missä Mike palveli,
ja kaikkihan tiesivät -- salaperäisesti, näkymättömästi ja nopeasti
uutiset leviävät maalla -- että minä olin nykyisin ainoa herrasmies
eversti Lawrencen kodissa. Ah, nytpä jo keksinkin! Kirjastohuoneen
hyllyllä olin nähnyt pahvilaatikon, joka oli aivan naisten
hattulaatikon näköinen -- sitähän voinkin käyttää. Löysin laatikon, se
oli juuri sopivan suuruinen. Pistin käyntikorttini laatikon pohjalle
-- ei tarvitse epäilläkään, ettei neitonen löydä korttia, joka seuraa
kukkalähetystä -- asetin hellävaroen kimpun laatikon keskelle ja menin
etsimään Mikeä. Hän iski iloisesti silmää kuullessaan asiani laadun ja
kuiskasi:
"Saatte nähdä, että kaikki käy näppärästi, armollinen herra. Rouva
Clarksonin keittäjä ja minä olemme ylimmät ystävät ja minun on tapana
mennä sisään takatietä. Sitä ei näe muut kuin taivaan enkelit, eivätkä
ne juorua."
"Hyvä, Mike, tässä on vähän vaivoistasi, löydät laatikon eteisestä
vaatenaulakon päältä."
Puolisen tuntia myöhemmin istuessani lukemassa ikkunani ääressä näin
Miken, joka sileäksi ajeltuna, siististi puettuna ja hyvin harjattuna
ajaa karautti ulos tielle pitäen varovasti laatikkoani suunnattoman
suurella kämmenellään. Pää täynnä suloisia mielikuvia menin alas
illalliselle. Uudet ystäväni olivat harvinaisen kiltit. Ajelumatka
näkyi rauhoittaneen heidän rajuuttaan ja vaikuttaneen kohottavasti
heidän pikku sieluihinsa. Heidän ruokahalunsa ei tosin nytkään ollut
huonoimpia, mutta he puhelivat vähän ja kaikki mitä he sanoivat, oli
siinä määrin somaa ja huvittavaa, että kun he illallisen jälkeen
pyysivät minua auttamaan heitä vuoteeseen, minä ilolla suostuin. Toddy
hävisi jonnekin ja tuli takaisin aivan lohduttomana.
"En voi löytää nukkeni kehtoa", hän uikutti.
"Älä ole siitä milläsikään, ystäväni", sanoin lohdutellen. "Tule enon
polvelle ratsastamaan."
"Mutta minä _tahdon_ nukkeni kehdon", sanoi hän, alahuuli surkeasti
lerpallaan.
Muistin kokemukseni siitä kuinka Toddy tahtoi nähdä "pyöjien pyöjivän"
ja vapisin.
"Toddy", sanoin niin taivuttelevalla äänellä, että se olisi voinut
minulle kauppiaana tuottaa tuhansia vuosittain, jos olisin sitä aina
halutessani voinut käyttää, "Toddy, etkö halua ratsastaa enon selässä?"
"En, tahdon nuken kehdon."
"Etkö tahdo, että kerron sinulle jotakin?"
Hetken aikaa ilmaisivat Toddyn kasvot hirveää sisäistä taistelua
vanhan Aatamin ja Eva-äidin välillä, mutta lopuksi uteliaisuus voitti
luontaisen pahuuden, ja Toddy mumisi:
"Kyllä!"
"Mistä sitten kertoisin sinulle?"
"Noanajkitta."
"Mistä?"
"Hän tarkoittaa Noakinarkkia", selitteli Willy.
"Niinhän minä sanoinkin 'Noanajkki'" yritteli Toddy.
"Hyvä", sanoin silmäellen nopeasti Helenan raamattuun parantaakseni
muistiani -- Helena näet, kuten niin moni muukin unohtaa melkein
poikkeuksetta panna raamattunsa matkalaukkuun lähtiessään muutaman
päivän matkalle -- "no niin pojat, kerran satoi neljäkymmentä päivää ja
neljäkymmentä yötä ja kaikki hukkuivat maan päältä paitsi Noak, joka
oli vanhurskas mies. Hän pelastui, hän ja hänen perheensä, arkkiin,
jonka hän rakensi Jumalan käskystä."
"Harry eno", sanoi Willy, joka töllisteli minuun, ainakin pari
minuuttia lopetettuani, suu ja silmät selällään. "Onko se sinusta Noak?"
"Varmasti, Willy. Täällä raamatussa on hänestä pitkä kertomus."
"Niin, mutta _minusta_ se ei ensinkään ole Noak", sanoi hän yhä
innokkaammin.
"Varmaankin me luemme eri raamattuja, Willy. Mutta annappas kuulua oma
muunnelmasi."
"Mitä?"
"Kerro sinä nyt minulle Noakista, koska tiedät hänestä niin paljon."
"Kyllä, jos sinä tahdot. Kerran Jumala oli niin pahoillaan, kun
ihmiset olivat pahoja, että hän suri sitä, että oli luonut maailmaa
tai ketään tai mitään. Mutta Noak ei ollut paha ja Jumala piti hänestä
paljon. Niin hän käski Noakia rakentamaan suuren arkin ja sitten Hän
antaisi sataa niin että kaikki hukkuisivat, mutta Noakin ja hänen
pikku poikansa ja tyttönsä ja koirien ja kissojen, lehmä-äidin ja
lehmätyttöjen ja lehmäpoikien ja hevosten ja kaikkien piti mennä
arkkiin ja eivät he siellä ollenkaan kastuisi vaikka sataisikin. Ja
Noak otti mukaansa arkkiin paljon syötävää: leivoksia ja maitoa ja
kaurapuuroa ja mansikoita ja lahnaa ja-ja-ja luumuvanukasta. Mutta
Noak ei tahtonut, että kaikki ihmiset hukkuisivat ja siksi hän sanoi
ihmisille: 'Kohta alkaa hirveästi sataa. Olisi teille parempi, jos
olisitte hyviä, silloin Jumala antaisi teidän tulla minun arkkiini.'
Mutta he sanoivat: 'No jos sataa, menemme sisälle siksi kunnes
se lakkaa.' Toiset sanoivat: 'Me emme pelkää sadetta, meillä on
sateensuojat.' Ja toiset väittivät etteivät he ollenkaan peljänneet
pientä sadetta. Mutta sitten tuli sade, ja ihmiset menivät kiireesti
sisälle taloihinsa ja vesi tuli sisälle ja he menivät yläkertaan ja
vesi tuli sinne ja he menivät talojen katoille ja korkeisiin puihin
ja korkeille vuorille ja vesi seurasi heitä joka paikkaan ja hukutti
heidät, mutta ei Noakia ja ihmisiä, jotka olivat arkissa. Ja sade kesti
neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä ja sitte se lakkasi ja Noak
astui ulos arkista ja hän ja hänen pikku poikansa ja tyttönsä menivät
minne vain halusivat ja kaikki, mitä oli maailmassa, oli heidän.
Ei kukaan käskenyt heitä menemään kotiin, eikä ollut yhtään koulua
mitä käydä, eikä pahoja poikia, jotka antoivat selkään, eikä mitään
muutakaan. Kerro nyt toinen satu."
Päätin itsekseni, etten enää yrittäisikään kertoa mitään raamatusta;
kokemukseni siinä suhteessa eivät olleet rohkaisevia. Yritin kertoa
sodasta.
"Tiedättekö, mitä sota oli?" kysyin tunnustellakseni maaperää.
"Kyllä", sanoi Willy, "isä oli siellä ja hänellä on miekka. Etkö näe,
tuolla se riippuu."
Näin kyllä, ja muisto tuosta kauheasta sotatantereesta, jossa viimeksi
olin nähnyt Tomin miekkaa heiluttelevan ja tämä rauhallinen huone,
jossa tämä muistomerkki riippui seinällä, olivat suuria vastakohtia.
Vaivuin mietteisiini, josta vasta Willyn huomautus herätti minut:
"Etkö kerrokaan?"
"Kyllä, Willy. Eräänä päivänä, kun sota oli täydessä käynnissä, suuri
joukko sotamiehiä marssi tietä pitkin, ja he olivat näännyksissään
nälästä. Koko päivänä he eivät olleet saaneet ruokaa."
"Mikseivät he menneet sisään johonkin taloon ruokaa pyytämään. Niin
minä aina teen, kun kuljeskelen ulkona."
"Siksi, etteivät ihmiset niillä seuduin pitäneet heistä. Niiden
ihmisten veljet ja isät ja miehet olivat myöskin sotamiehiä, mutta
he eivät pitäneet niistä sotamiehistä, joista ensiksi kerroin ja he
tahtoivat vain tappaa heidät."
"Silloin he eivät olleet ensinkään kilttejä", sanoi Willy päättävästi.
"Mutta sotamiehet, joista ensiksi kerroin, tahtoivat taas tappaa
_heidät_, Willy."
"Silloin he olivat _kaikki_ pahoja, kun tahtoivat tappaa toisensa!"
"Eiväthän toki, Willy. Molemmin puolin oli paljon hyviä ihmisiä."
Willy parka näytti hämmästyneeltä ja siihen hänellä olikin täysi
oikeus, sillä eiväthän viisaimmat ja parhaimmatkaan ihmisistä ole
kyenneet selvittämään sodan herättämiä tunteita.
"Molemmat puolet olivat ratsain", jatkoin, "ja he olivat aivan lähellä
toisiaan ja kun he näkivät toisensa, kannustivat he ratsunsa ja
torvien törähdellessä kaikki sotamiehet tempasivat esiin miekkansa
hyökätäksensä vihollisen kimppuun. Silloin pikku poika, joka oli ollut
metsässä äidille marjoja noukkimassa, yritti tien yli. Kuinka olikaan,
kompastui hän johonkin ja kaatui tielle ja rupesi huutamaan. Silloin
joku huusi hyvin ääneen: 'Seis!' ja toisella puolen olevat hevoset
pysähtyivät, ja sitten taas joku toinen: 'Seis!' Torvet antoivat merkin
ja toisellakin puolen pysähdyttiin. Eräs soturi hyppäsi hevosen selästä
ja nosti pikku pojan maasta -- hän oli jokseenkin sinun kokoisesi,
Willy -- ja koetti tyynnytellä häntä. Sitten tuli sotamies vihollisen
puolelta katselemaan poikaa ja yhä useampi ja useampi kummaltakin
puolelta. Ja kun poika oli rauhoittunut ja läksi tallustelemaan
kotiinsa, ratsastivat sotamiehet kukin suunnallensa, sillä nyt ei
heillä ollut ensinkään halua taisteluun."
"Voi, Harry-eno, minusta sotamies oli oikein kiltti, kun hyppäsi alas
hevosen selästä ja hoiti tuota pikku poika parkaa."
"Niin, Willy, voitko arvata kuka se oli?"
"En."
"Se oli sinun isäsi!"
"Oh-h-h-h." Jos Tom olisi voinut nähdä ilmeen poikansa kasvoilla, kun
tämä ihmetellen huudahti, ei hänestä olisi tuntunut niin suurelta
kuin silloin se tappio, minkä hän kärsi menettäessään tässä yhden
parhaimmista tilaisuuksista kunnostautua ratsuväkiupseerina. Hän
näkyi käsittäneen kertomuksen koko merkityksen ja ilme hänen suurissa
silmissään syventyi saaden tuon yliluonnollisen, kauvastähtäävän
katseen, joka tuntui liian vakavalta kuuluakseen millekään elävälle
olennolle.
Mutta Toddylla, jota rakastava äiti piti taiteellisesti lahjakkaana,
oli ilme kuin sillä, joka on vaipunut mietiskelemään omia asioitaan,
ja tuskinpa oli Willyn huudahdus ehtinyt kajahtaa, kun Toddy jo alkoi
leperrellä omia sepustuksiaan.
"Kun minä olin totamiet", hän alkoi hyvin juhlallisesti, "oli minulla
takki ja lakki ja muhvi ja pikku kääjme kaulatta että minun oliti
lämmin ja titte tatoi vettä ja jakeita ja tuuli ja minun oli niin paha
olla, että nielin tapelin ja titte minä ihan kokonaan kuolin."
"Kuinka sitten tulit tänne?" kysyin mielenkiinnolla, jota Toddyn
viimeinen tärkeä väite oli omiansa herättämään.
"Minä en viittinytkään enää olla ihan kokonaan kuollut ja tulin tuojaan
tänne. Ja minä tahdon nukkeni kehdon."
Voi sinua, sinä pieni itsepäinen hirviö! Jos olisit täysi-ikäinen,
miten mainiosti sinä menestyisitkään liikealalla.
"Harry eno, tahtoisin että isä tulisi nyt heti kotiin", sanoi Willy.
"Minkätähden?"
"Tahtoisin pitää häntä niin hyvänä, kun hän oli niin kiltti tuolle
pienelle poika raukalle sodassa."
"Hajji eno, tahdon nukkeni kehdon, tikti että nukkeni on tiinä, ja minä
tahdon nähdä titä", vaati Toddy.
"Etkö luule, eno, että Jumala rakasti isää, kun hän teki tuon kauniin
teon", kysyi Willy.
"Olen varma siitä, poikaseni."
"Jumala pitää paljon itättä ja tikti minä pidän Jumalatta", pisti Toddy
väliin. "Ja minä tahdon nukkeni ja nukkeni kehdon."
"Toddy, en tiedä missä kumpainenkaan on -- en löydä niitä nyt mistään
-- odotahan huomiseen, sitten eno kyllä etsii ne sinulle."
"En minä käsitä, kuinka Jumala viitsii olla taivaassa ilman isää!"
sanoi Willy.
"Jumala ottaa itän taivaateen ja Willyn ja minut ja me menemme
kattomaan Jumalaa ja leikimme enkelien tiivillä ja meillä on niin
hautkaa eikä milloinkaan tarvitte mennä maata."
Sitä puhdassydämistä viattomuutta! Kun vertaan noita pienokaisia
täysi-ikäisiin ihmisiin, joiden seuraa me siedämme, kuinka onkaan
heidän uskonsa luja ja vikansa harvalukuiset. Kuinka onkaan heiden
rakkautensa suurta --
Nakutus ovelle keskeytti mietteeni. "Sisään", huusin.
Mike astui sisään tärkeänä ja salaperäisenä ja ojensi minulle kirjeen
ja samaisen laatikon, jossa olin lähettänyt kukat neiti Maytonille.
Mitä ihmettä tämä merkitsi. Repäisin kuoren nopeasti auki ja samassa
silmänräpäyksessä Toddy kiljaisi:
"Tiinä on nukkeni kehto." Hän sieppasi laatikon, aukaisi sen ja
näkyviin tuli -- hänen nukkensa. Sydämeni jähmettyi, eikä sitä ollut
omiansa rauhoittamaan seuraava kirje:
"Tämän mukana neiti Mayton palauttaa herra Burtonille lähetyksen,
joka juuri saapui hänen korttinsa ohella. Hän tuntee sisällön
herra Burtonin jommankumman sisarenpojan omaisuudeksi, mutta
hänen on mahdotonta käsittää, miksi se lähetettiin hänelle.
Kesäkuun 20 päivänä 1875".
"Toddy", raivosin nuoremmalle sisarenpojalleni, joka hyväili
harmillista nukkeansa ja soperteli sille hyväilysanoja, "mistä sait
tuon laatikon?"
"Vaatenaulakolta", vastasi nuorukainen lainkaan pelkäämättä. "Täilytän
titä kijjahyllyllä ja joku oli ottanut ten tieltä ja pittänyt tiihen
ilkeitä, vanhoja kukkia."
"Missä sitten ovat kukkaset?" kysyin. Toddy vilkaisi ylös, ilmeisesti
hämmentyneenä, mutta vastasi heti:
"Heitin ne poit, en tahdo nukkeni kehtoon mitään pahoja vanhoja kukkia.
Näin titä tuuditan, kattot!" Ja tuo kauhea, pieni inhimillisten
toiveiden turmelija heilutti laatikkoa eteenpäin ja taaksepäin mitä
suurimmalla huolettomuudella, puhellen hyväillen kauniin kukkakimppuni
sijaiselle.
Sanoa, että katselin nuhdellen Toddya olisi tunteitteni kuvaamista
liian heikoin sanoin, mutta en myöskään voinut löytää sanoja, joilla
ne olisin ilmaissut. Parissa lyhyessä hetkessä oli minulle selvinnyt,
kuinka tavattoman tärkeää minulle oli kiinnittää neiti Maytonin huomio
itseeni ja kuinka kovin erilaisena minä nyt sen halusin itseeni
kiintyvän. Tuntui naurettavan epätodelta, että minä, jolla vuosikausien
kuluessa oli ollut tusinoittain loistavia naistuttavuuksia ja aina
olin osannut säilyttää kylmän järjen ja mielenmalttini, minä, joka
aina olin pitänyt epämiehekkäänä kiintyä yhteen naiseen, ennenkuin oli
tuloja tuhat dollaria vuodessa, minä, joka usein ja taidokkaasti olin
väitellyt siitä, kuinka koko elämän kestävä kiintymys tai vain sen
oireetkin, jotka ilmenivat ilman edelläkäypää toisen osakkaan luonteen
huolellista tutkimista, olivat anteeksiantamatonta hullutusta, minä
olin kumonnut jokikisen omista olettamuksistani ja aivan kuin pilkaksi
luullulle viisaudelleni ja varovaisuudelleni sain tulla tuntemaan
puutteellisuuteni kolmen vuotiaan pojan ja kauhean riepunuken kautta.
Armollinen ja jalostava sallimuksen voima, joka auttaa meitä kantamaan
omat raskaat kärsimyksemme paremmin sen kautta, että huojennamme
toisten huolia, tuli pian avukseni. Ankaran katseeni alla Toddy
vähitellen unohti sekä nuken että kehdon, ja alahuuli työntyi surkeasti
eteen- ja alaspäin, ja hän alkoi kovasti itkeä.
"Jakat Jumala, älä anna minun olla niin hijveän pahan", hän huusi
kyyneltensä keskeltä. Luulen, ettei hänellä ollut selvää käsitystä
siitä, mitä hän sanoi ja kenen puoleen hän kääntyi, mutta jospa
publikaanilla, jonka rukousta Toddy näin sovellutti omaan tarpeeseensa,
olisi ollut tuollainen ilme, kun hän rukoili kuuluisan rukouksensa,
uskon varmasti, että se olisi heti tullut kuulluksi. Toddy hiipi
nurkkaan ja peitti kasvonsa itseäänsyyttävässä katumuksessa.
"Älä ole milläsikään, Toddy", sanoin surullisena, "tiedänhän, ettet
tehnyt sitä pahassa tarkoituksessa."
"Tahdon pitää tinua hyvänä," nyyhkytti Toddy.
"No, tulehan sitten tänne, poika parka", sanoin minä ojentaen käteni
häntä kohti. Tuumin, että eiköhän kelpo piispa Tegnér ajatellut juuri
tällaista pikku syntistä kirjoittaessaan:
"Rakkauden syvyys on sovituksen syvyys, sillä rakkaus on sovitusta."
Toddy tuli syliini, vuodatti vuolaita kyyneliä paidanedustalleni ja
sanoi lopuksi syvään huokaisten:
"Tahdon, että tinäkin pidät minua hyvänä."
Täytin hänen pyyntönsä. Periaatteessa olin jo kauvan uskonut, että
Luojan viisaus useimmin ilmenee meille viattomimpien luotujen
kautta. Ja toden totta, tässäpä nyt näkyi vahvistus periaatteelleni,
sillä kukapa olisi ennen minulle käytännössä opettanut loukatun
velvollisuutta loukkaajaa kohtaan. Suutelin ja hyväilin Toddya, ja
loppujen lopuksi sain hänet rauhoittumaan. Hänen ylöspäin kääntyneet
pikku kasvonsa olivat liasta ja kyynelten jäljistä huolimatta
kauniimmat kuin koskaan hänen iloisina hetkinään. Hän katsoi
luottavaisesti ja vakavasti minua silmiin ja onnittelin itseäni
erinomaisesta, anteeksi antavaisesta mielestä, kun Toddy äkkiä osoitti
minulle entisen vanhan luontoni ja anteeksiantoni vaillinaisuuden
sanomalla:
"Tuutele nukkeani kantta."
Tottelin. Anteeksiantoni oli siis täydellinen, mutta niinpä oli
jo nöyryytyksenikin. Lopetin keskustelumme lyhyeen. Toivotimme
toisillemme "Jumalan siunausta", kuten Willy edellisenä iltana oli
opettanut ja tuon hurskaan harjoituksen toinen osakas ainakin toivoi
sydämestään, että toisen pyyntö tulisi kuulluksi. Sitten heittäydyin
nojatuoliin kirjastohuoneessa ja vaivuin mietteisiin. Olin todellakin
syvästi huolissani Toddyn hommien tähden kukkakimppuni suhteen.
Kertoisin asianlaidan neiti Maytonille -- senhän kyllä saatoin tehdä,
sillä olihan hän liian hyvä ollakseen loukkaantunut naurettavasta
erehdyksestä, jonka lapsi oli aiheuttanut. Mutta hän nauraisi minulle
-- eihän sitä voisi auttaa. Ja ajatus tulla neiti Maytonin naurun
esineeksi, hämmensi minut siinä määrin, että oikein häpesin itseäni.
Kuten kaikki nuoret miehet olin minäkin joutunut monen rohkean
pilapuheen esineeksi toverien joukossa, ja olin sulattanut ne silmää
rävähyttämättä. Siksi tuntui oikein raukkamaiselta ja halveksittavalta
pelkkä ajatus naurusta, jota ei luultavasti kuulisi muut kuin
neiti Mayton itse. Mutta jos ei ole kysymys mistään läheisemmästä
suhteesta, voi henkilö, joka joutuu naurun esineeksi, kadottaa jonkun
verran arvostaan naurajan silmissä. Taivas! Tuo ajatus oli kauhea!
Kuitenkin täytyi minun mahdollisimman pian kirjoittaa anteeksipyyntö.
Ollessani kirjeenvaihtajana liikkeessä, jossa nyt olen myyjänä, voitin
takaisin monta liiketuttavaa, jotka olivat jättäneet liikkeemme.
Toivoin hyvin sepitetyllä kirjeellä voivani saavuttaa jälleen neiti
Maytonin kunnioituksen. Kirjoitin nopeasti kirjeen, korjailin sitä
huolellisesti, kirjoitin sen asianmukaisesti puhtaaksi ja lähetin
uskollisen Mikaelin sitä viemään. Senjälkeen koetin lukea, mutta
turhaan. Tuntikausia kuljeskelin edestakaisin parvekkeella sikaaria
poltellen ja kun vihdoin läksin sisään, oli mieleni täynnä ajatuksia,
toiveita, pelkoa ja mielikuvia, jotka olivat minulle uusia. Uskollisena
tehtävälleni kurkistin sisarenpoikieni huoneeseen. Siellä pojat
lepäsivät asennoissa, jonka vertaisia suloudessa ei yksikään sivellin
tai taltta ole voinut loihtia esiin.
Toddylla etenkin oli sellainen ilme, etten voinut olla suutelematta
häntä. Mutta kaikesta huolimatta olin hyvin valmis käyttämään hyväkseni
uutta avaintani. Sitäpaitsi lukitsin toisenkin oveni.