Harvoin on mikään kirje minua niin kuohuttanut kuin tämä, enkä
milloinkaan ole odottanut niin todellista iloa vastauksen
kirjoittamisesta kuin nyt. Päätin, että siitä tulisi erittelyn ja
rauhallisen, joskin pontevan mielipiteen ilmauksen mestarinäyte.
Erään asian olin ainakin vakavasti päättänyt. Kutsuin palvelustytön ja
kysyin, missä oli avain, jolla saattoi lukita lasten huoneen ja minun
huoneeni välisen oven.
"Toddy heitti sen kaivoon, herra."
"Eikö kylässä ole lukkoseppää."
"Ei, herra, lähin asuu Patersonissa."
"Onko talossa ruuviavainta?"
"Kyllä, herra!"
"Tuo se minulle ja sano kuskille, että hän heti paikalla valmistautuu
kyyditsemään minua Patersoniin."
Ruuviavain tuotiin; sillä ruuvasin lukon ovesta. Nousin ajoneuvoihin ja
käskin kuskin viemään minut Patersoniin vuoritietä, joka on Amerikan
kauneimpia.
"Patersoniin", huudahti Willy, "voi siellä on niin suuri namuspuoti.
Tule Toddy!"
"Yrittäkääpäs", ajattelin, sieppasin piiskan ja läimähytin sillä
hevosta, "ei, jos se minusta riippuu." Tuollaisen poikaparin räpättely
pilaisi koko matkani.
Hevoset läksivät liikkeelle. Samassa kuului läpitunkevaa huutoa
ja kauheaa melua. Tuntui kuin nuo molemmat lapset olisivat
hengenvaarallisesti loukkaantuneet, mutta luodessani pikaisen
silmäyksen taakseni näin Toddyn ja Willyn juoksevan täyttä vauhtia
ajopelien perässä surkeasti huutaen ja itkien. Tuo oli jo liian
surullista. En voinut jatkaa matkaani ilman heitä, en vaikka olisivat
olleet isonrokon saastuttamia. Ajaja pysähdytti omasta alotteestaan
-- hän näkyi tuntevan poikien tavat --, ja minä autoin Willyn ja
Toddyn ylös ajoneuvoihin salaisesti toivoen, että tuo uhrautumiseni
saisi ansaitun palkkansa. Saavuttuamme vuoritielle olivat ystävälliset
tunteeni sisarenpoikiani kohtaan huomattavasti kasvaneet, sillä näky
edessäni oli hurmaava. Ilma oli kirkas. Parin etukaupunkialueen
takana näin pääkaupungin ja kauvempana rauhallisen Greenwoodin,
näin lahdelmat, kanavat, salmen, näin kaksi hopealle hohtavaa
jokea paaluaituuksen tällä puolen ja Broklynistä suoraan etelään
valtameren. Suuremmoista valojen ja varjojen vaihtelua, koristeellisia
rakennusryhmiä, jotka muodostuivat hajallaan olevista rakennuksista
suuren etäisyyden vaikutuksesta, ikävännäköisiä tehtaita, jotka
olivat muuttuneet ihaniksi linnoiksi auringon säteitten heijastuessa
ikkunaruutuihin. Suuret höyrylaivat näyttivät hitaasti eteneviltä
leikkivenheiltä. Ei näkynyt elon merkkiäkään. Tuo näky johdatti
mieleeni kauniit sadut lumotuista kaupungeista, joista olin lapsena
lukenut, ja tuota mielikuvaa vahvisti New-Yorkin uuden, jättiläismäisen
postitalon katto, joka ikäänkuin vallitsi kaikkea.
"Harry eno!"
Ah, tuotahan juuri odotinkin.
"Harry eno!"
"No, Willy!"
"Minusta tuntuu, että tuo on kuin taivaassa."
"Mikä?"
"Tarkoitan, kaikki tuo -- täältä tuonne toiseen pilveen ja takaisin
kaiken tuon takaa. Ja minusta tuolla, (hän osoitti jotakin loistavaa,
joka todennäköisesti oli jonkun valokuvaamon lasikatto) tuolla, missä
on niin valoisaa ja loistavaa, siellä asuu Jumala."
Siunatkoon tuota lasta! Näky oli minulle johtanut mieleen vain
satulinnoja ja lumottuja kaupunkeja, ja kuitenkin ylpeilin siitä, että
minulla on avoin silmä taiteellisille vaikutelmille.
"Ja tuolla toisella puolen, tuolla, missä on pieni kirkas täplä",
jatkoi Willy, "on rakas pikku Phillie veikko. Milloin vain katson
sinne, näen hänen pistävän kätensä esiin."
"Jakat, pikku Phillie veikko meni laatikkoon nukkumaan, ja titte Jumala
otti hänet taivaateen", jupisi Toddy tehden yhteenvedon kaikesta, mitä
hän tiesi kuolemasta. Sitten hän koroitti äänensä:
"Hajji eno, tiedätkö, mikä minutta tulee, kun tulen tuujekti. Minulla
pitää olla hevotet ja vaunut ja titte minä ajan kauvakti kaikkien
puiden ja talojen ja koko maailman yli ja kaiken yli. Ja paljon pikku
lintuja tulee vaunuihin ja ne laulavat minulle ja tinä taat kantta
tulla, jot tahdot ja titte meillä on jäätelöä ja mantikoita ja titte
me kattelemme, kuinka kalat uivat kaukana alhaalla vedettä, ja meillä
on tuuji, tuuji talo, joka on kaunit titältä ja kaunit päältä ja te on
kaikki meidän ja me teemme, mitä me tahdomme."
"Toddy, sinä olet idealisti."
"Ei Toddy ole mikään idealitti."
"Toddy on pikku tyhmyri", huomautti Willy hyvin vakavasti. "Luuletko,
Harry eno, että taivaassa on niin kaunista kuin tuolla?"
"Kyllä, Willy, paljon kauniimpaakin."
"Miksi emme sitten kuole ja mene sinne? En minä tahtoisi aina vain
elää. En ymmärrä miksi emme kuole heti. Minusta olemme eläneet jo niin
monta päivää."
"Jumala tahtoo, että elämme kunnes tulemme suuriksi ja kilteiksi
ja teemme paljon hyvää ennenkuin kuolemme. Siksi emme kuole heti,
poikaseni."
"Niin, mutta tahtoisin nähdä pikku Phillien, ja jollei Jumala anna
hänen tulla alas maan päälle, luulen, että hän antaa minun kuolla
ja tulla taivaaseen. Pikku Phillie nauroi aina, kun hyppelin hänen
edessään. Eikö enkeleillä ole siivet, Harry eno?"
"Toiset arvelevat niin, poikaseni."
"Mutta minäpä tiedän, ettei heillä ole, sillä jos Philliellä olisi
siivet, tulisi hän varmaan lentäen suoraa päätä tänne alas minua
katsomaan. Siksi heillä ei ole."
"Mutta ehkäpä hänen on lennettävä jonnekin muualle, Willy, tai ehkäpä
hän käykin täällä, vaikk'et sinä voi häntä nähdä. Emme voi meidän
silmillämme nähdä enkeleitä, senhän tietänet!"
"Mutta kuinka saattoivat juutalaislapset sitten nähdä enkelin palavassa
uunissa. Heidän silmänsä olivat aivan samanlaiset kuin meidän, eikö
niin. En siitä välitä. Tahdon niin, niin mielelläni nähdä pikku Phillie
kullan. Tiedätkö Harry eno mitä tekisin taivaaseen tultuani?"
"Mitä tekisit, Willy?"
"Kun olisin nähnyt pikku Phillien, menisin suoraa päätä syleilemään
Jumalaa."
"Miksi, Willy?"
"Siksi, että hän antaa meidän olla onnelliset ja hän on antanut minulle
äidin ja isän ja Phillien, vaikka hän ottikin hänet takaisin ja Toddyn,
vaikka Toddy on joskus kauhean paha poika."
"Aivan niin, Willy", sanoin, muistaessani matkalaukkuni ja ajomatkani
tarkoituksen.
"Harry eno, oletko milloinkaan nähnyt Jumalaa?"
"En, Willy. Hän on monta kertaa ollut aivan lähelläni, mutta en ole
koskaan Häntä nähnyt."
"Mutta minäpä olen, minä näen hänet joka kerran, kun katselen ylös
taivaalle ja kun ei kukaan muu ole mukanani."
Ajaja teki ristinmerkin: "Hän puhuu aina noin ja, toden totta, uskon
häntä. Luulisipa melkein, että itse pyhimykset puhuttelevat tuota
poikaa."
Se oli ihmeellistä. Willyn kasvot olivat liian loistavat kuuluakseen
tähän maailmaan, kun hän edelleen selvitteli käsitystään toisesta
paremmasta maasta ja sen asukkaista. -- Toddyn kieli leperteli
lakkaamatta, joskin melkein kuulumattomasti, mutta kun sattumalta
sain muutamista sanoista selvän, olivat ne niin hullunkuriset ja
eriskummalliset, että nostin pojan syliini kuullakseni selvemmin.
Huomasin, että mielessäni tarkistin Helenalle aikomani kirjeen
sisältöä, ja että olin siitä häpeissäni. Mutta eivät Toddyn hullutukset
eikä Willyn henkevyys saaneet minua unohtamaan matkani varsinaista
tarkoitusta. Löysin sepän ja jätin hänelle lukon avaimen valmistamista
varten. Senjälkeen ajoimme putoukselle. Pojat ahdistelivat minua
kysymyksillään seisoessamme putouksen partaalla, ja vaikka veden kohina
esti minua kuulemasta, eivät he vähintäkään väsyneet kyselemään.
Läksin hotelliin saadakseni sieltä itselleni sikaarin ja otin pojat
mukaani. En todellakaan käyttänyt muuta kuin kolme minuuttia sikaarin
valitsemiseen ja muutamiin kysymyksiin putouksesta, mutta kun käännyin,
olivat pojat hävinneet enkä voinut nähdä heitä missään. Äkkiä kaksi
kellahtavaa läikkää sukelsi esiin lähimmältä kosken partaalta. Nuo
läikät tunsin sisarenpoikieni hatuiksi. Sitten näin noiden läikkien
maanpuolella kaksi pikku olentoa pitkin pituuttaan maassa makaamassa.
En uskaltanut huutaa pelosta, että säikäyttäisin heidät, jos he
kuulisivat ääneni. Hiivin ruohoa pitkin vuoroin sadatellen, vuoroin
rukoillen. He lojuivat vatsallaan ja katselivat kalliojyrkänteen yli
alas koskeen. Lähestyin varpaillani, heittäydyin maahan ja tartuin
kumpaakin jalkaan.
"Voi, Harry eno", huusi Willy korvaani, painaessani häntä rintaani
vastaan vuoroin suudellen ja pudistellen häntä. "Pääsin pitemmälle
reunan yli kuin Toddy."
"Mutta, mutta -- jiipuinhan minäkin kaukana", puolustelihe Toddy.